Part 13

Nyt tuli Brandolfin muuttaa menettelyään; hänen tuli etsiä tilaisuutta ruokkiakseen hiukan villikissaa, kuten hän nimitti paronitarta hänen luoksepääsemättömyytensä tähden, vaikkapa vastoin hänen tahtoaankin, mutta hänen oli meneteltävä varovasti ja harkinnalla. Hän ilmotti, ettei hän enää viitsinyt lähteä kotoaan myöhemmälle eineelle, jota hänen oli tapana nauttia muualla, ja tilasi joka aamu kotiinsa aterian, johon kuului munia, sianlihaa, voita ja sämpylöitä. Tästä jätti hän suurimman osan jälelle siinä toivossa, että tuo poloinen kirkonhiiri käyttäisi sitä hyväkseen. Se tapahtuikin ehkä jonkun päivän aikana; mutta sitten näytti paronitar jotain vainunneen, kävi epäluuloiseksi ja huomautti eräänä päivänä Brandolfille, että tämän pitäisi tilata vähemmän tai jollakin tavalla käyttää sitä, mikä jää jälelle, eikä hän lopulta kajonnut edes niihin sämpylöihin, jotka Brandolf jätti. Nyt oli Brandolf taas neuvoton.

Eräänä päivänä, kun hän palasi kaupungilta kotiansa, kohtasi hän paronittaren eteisessä puhuttelemassa vihanneskaupustelijaa, jolla oli myytävänä kärryissään komea neilikkakasvi, mikä huolimatta myöhästyneestä syksystä kukoisti täynnä tulipunaisia neilikoita. Paronitar taivutti kasvin latvaa kädellään ja kätki nopeasti kasvonsa kukkiin, ilmeisesti haluten itselleen kukkasta; hän kysyi epäröiden sen hintaa, puisti päätään, laski kukanlatvan kädestään ja kiiruhti nopeasti tiehensä. Brandolf osti kohta kasvin toivoen saavuttavansa paronittaren ja voivansa taivuttaa hänet ottamaan sen vastaan, mutta tämä oli jo ehtinyt kadota luolaansa, ja Brandolf vei neilikan huoneeseensa sekä asetti sen pienelle pöydälle ikkunan ääreen, missä hänellä myös oli tuoli, jossa hänen oli tapana istua ja lukea. Huolellisesti asetti hän kuitenkin pöytää säästääkseen nelitaitteisen nidoksen kukkaruukun alle.

Myöhemmin lähti hän taasen tiehensä aterialle, ja kun oli alkanut sataa, otti hän jalkaansa kummikalossit. Sentähden olivat hänen askeleensa kuulumattomat, kun hän jonkun ajan kuluttua palasi ja astui huoneeseensa. Avoimen oven kynnyksellä seisten näki hän rouvan istuvan tuolilla neilikan edessä tomuviuhka kädessään. Hän nojautui väsyneenä tuolin selkämystä vasten ja oli nukahtanut kädet ynnä tomuviuhka sylissään. Hiljaa sulki Brandolf oven ja hiipi sohvalle, mistä hän ristissä käsin tarkkaavasti katseli nukkuvaa naista. Ei voinut sanoa, että hänen kasvonsa kuvastivat juuri erityisemmin surua, pikemmin heijastivat ne kaiken elämänilon ja toivon puutetta. Vain suljetuissa silmäripsissä näkyi kaksi kyyneltä, jotka siinä kuivuivat ilman liikatunteilua kuin kaksi huomaamatta kadotettua helmeä.

Sitä liikutetummaksi tuli Brandolf tästä näystä; mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän ahdisti hänen sydäntään; hän toivoi, että hän olisi voinut kutsua tuon tuntemattoman onnettoman kohtaloa omakseen, ikäänkuin se olisi ollut joku ihanasti kukkiva omenapuunoksa tai joku kalleus. Hänessä oli koko elämänsä ajan ollut jotain narrimaista, jos yleensä voi sanoa narrimaiseksi sitä, mitä kuka hyvänsä ei tee toisen jälessä.

Äkkiä liikahti nukkuja kuin pahan unen ahdistama ja heräsi. Hämillään silmäili hän ympärilleen ja kun hän huomasi huoneessa miehen osanottavine kasvonilmeineen, hypähti hän tuolilta ja pyysi entistä paljon lempeämmin sanoin anteeksi käytöstään. Vieläpä hän lisäksi selitti, että neilikat olivat hänen lempikukkiaan ja ettei hän ollut voinut vastustaa kiusausta viipyä hetken niiden ääressä, jolloin hän oli nukahtanut. Hän kertoi ennen hoitaneensa enemmän kuin sataa tuollaista kasvia, joista toinen oli toistaan kauniimpi ja joista kullakin oli oma värinsä.

"Saanko tarjota tämän teille, rouva paronitar?" sanoi Brandolf, joka oli kohta noussut seisomaan. "Olen sen ostanut sentähden, että näin teidän tuolla alhaalla ottavan sen käteenne ja sitä mielihyvällä katselevan."

Mutta kaunis sää oli jo ohi. Punastuen puisti paronitar päätään. "Minun luonani on liian vähän valoa sille", sanoi hän, "täällä on sen parempi!" Ikäänkuin hän olisi katunut, että oli puhunut liian paljon, tervehti hän lyhyesti, lähti tiehensä sekä suvaitsi seuraavina päivinä tuskin näyttäytyä.

Viimein toi hän kuukausilaskun, joka oli kirjotettu harmaalle paperiliuskalle. Brandolf jätti tahallaan sen lähemmin tarkastamatta; sydämessään toivoen, että se olisi hyvin korkea, maksoi hän summan, mikä kuitenkaan ei millään tavalla noussut yli sen määrän, johon Brandolf oli tottunut. Kun Brandolf laski rouvalle rahat, seisoi tämä omituinen emäntä asennossa, joka pikemmin oli nöyrä kuin uhkaava, ikäänkuin hän olisi odottanut tavallista vuokran irtisanomista. Mutta itsekseen päättäen kerrankin keksiä valoa tähän salaisuuteen, antoi hän rouvan lähteä ilman että hän mitenkään osotti haluavansa muuttaa. Uteliaana tutki Brandolf sitten paperiliuskaa saadakseen selville, miten oli laita paronittaren laskutaidon, ja hän huomasi, ettei siinä ollut penniäkään yli määrän; sen sijaan oli joka kerta kun hän einettä syödessään oli jättänyt toisen sämpylöistä jälelle, vain toinen merkitty laskuun. Nyt ei Brandolf enää paljon ymmärtänyt koko juttua, vielä vähemmän kun hän iltapuoleen, mennessään ulos, ensi kerran kuuli kyökistä hiljaista pauketta kuin palavista puista ja tunsi hyvästi kiehuneen jauhovellin tuoksun, ja häntä halutti kummasti saada nauttia sitä hänkin. Nyt oli hän vakuutettu, että paronitar nyt vasta ensi kerran keitti itselleen lämmintä ruokaa. Hän tekee, ajatteli Brandolf, sitä kerran kuukaudessa, kun vuokralainen maksaa laskun, samalla tavalla kuin työmiehellä maksupäivänä on tapana käydä ravintolassa.

Ja itse asiassa ei seuraavana päivänä enää näkynyt mitään merkkiä eilisestä keittämisestä.

Lokakuun puolivälissä joutui Brandolf paronittaren kanssa lähempään keskusteluun, samanlaiseen kuin kerran neilikoista. Rouva huomautti Brandolfille, että talvi saattoi tulla minä päivänä hyvänsä ja tehdä tarpeelliseksi uunien lämmittämisen, ja kysyi pitäisikö hänen tilata puita ja kuinka paljon. Brandolf mainitsi niin suuren määrän, että sillä saattoi lämmittää kaikki huoneuston uunit ja pitää iloista takkavalkeaa aina toukokuuhun saakka. Samalla antoi hän rouvalle pankkiosotuksen, pyytäen häntä huolehtimaan kaikesta, mikä oli tarpeen, puiden ostamisesta ja särkemisestä; rouva otti pankkiosotuksen ja toimitti asian suurella huolella ja ymmärryksellä. Ei viipynyt kahdeksaa päivää, ennenkuin alkoi tuiskuta, ja nyt täytyi yksinäisyyttä rakastavan emännän useammin näyttäytyä, hän kun itse sytytti tulet vuokralaisensa kolmeen uuniin sekä kantoi niihin tarvittavat puut. Hänen kasvonsa ja kätensä nokeutuivat tässä työssä ja hän oli pian täydellisen tuhkimuksen näköinen.

Mutta jos Brandolf oli luullut, että hän lämmittäisi hiukan myöskin omia huoneitaan, niin oli hän siinä erehtynyt, sillä yhtä vähän kuin kesän aikaan saattoi Brandolf huomata, että niissä olisi poltettu puita. Ja kuitenkin oli kylmyys jo käynyt varsin kovaksi; mutta paronitar, toimitettuaan puiden oston vuokralaisensa puolesta, oleskeli yksin kylmissä huoneissaan ja teki siellä Jumala ties mitä. Hän kävi silmin nähden kalpeammaksi, hoikemmaksi ja väsyneemmäksi ja näytti siltä kuin hän olisi päivä päivältä aina suuremmalla vaivalla haalinut sisälle puukantamuksen. Se kuristi Brandolfin sydäntä, vaikka hän muutoin olikin niin reipas ja huoleton mies. Mutta jokaisen kokeen saada häntä puhumaan ja ottamaan vastaan apua torjui nainen itsepintaisesti luotansa, ikäänkuin hän ehdon tahdoin olisi aikonut raastaa itsensä kuoliaaksi. Brandolf oli puolestaan yhtä itsepäinen ja odotteli vain sopivaa tilaisuutta, joka ei voinut olla pian ilmestymättä.

Kuitenkin kävi aika hänelle hiukan pitkäksi. Hänen leskeksi jäänyt isänsä oli suuri tilanomistaja ja sangen rikas mies, joka toivoi, että ainoa poikansa olisi asunut hänen luonaan ja ottanut haltuunsa tilojen hoidon. Toiselta puolen oli poika huomattava juriidinen kyky, jota ylhäältäpäin oli kehotettu tavottelemaan valtion virkoja. Hän olikin tullut pääkaupunkiin perehtyäkseen enemmän virkamiehen alaan ja kerrankin ratkaistakseen suuntaan tai toiseen, ainakin joksikin aikaa.

Työskennellen joka päivä vapaaehtoisena jonkun tunnin ministeristössä ja ollen muutoin hiukan mukavuuteen tottunut äidinpoika, soi hän itselleen yllin kyllin aikaa vaaliaan varten. Kuitenkin sai hän uuden aiheen kiiruhtaa, sillä häntä oli ajateltu erääseen toimeen, joka olisi vaatinut häntä oleskelemaan syrjäisessä maankolkassa. Itse puolestaan ei hän taas olisi tahtonut luopua asunnossaan alottamansa jutun ratkaisusta, ja isä ahdisti myös vanhalla vaatimuksellaan. Asian tällä kannalla ollen makasi Brandolf eräänä aamuna vuoteessa tavallista kauvemmin ja mietiskeli, mitä hänen pitäisi tehdä. Lopulta tuli hän siihen päätökseen, että hän vallan hyvin voisi käyttää juriidisia tietojaan ja hänelle tarjottua virka-asemaa hyväkseen kootakseen kaikessa hiljaisuudessa tarvittavat tiedot paronittaren menneisyydestä ja nykyisyydestä ja tilaisuuden mukaan hankkiakseen tuolle hyljätylle naiselle paremman aseman, taikka sitten karkottaakseen hänet kokonaan mielestään ja jättääkseen koko jutun sikseen.

Tällä mielellä pukeutui hän ja kiiruhti toiseen huoneeseen nauttimaan aamukahvinsa päästäkseen sitten heti matkaan. Mutta huolimatta siitä että aamu oli jo kulunut pitkälle ei kahvitarjotinta näkynytkään vanhalla paikalla; huoneet olivat kylmillään, sillä yhteenkään uuniin ei oltu tehty tulta. Ihmeissään aukaisi hän oven eteiseen ja kuunteli; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän veti kauniista kellonuorasta, mutta kaikki jäi edelleen kuolonhiljaiseksi. Huolissaan astui hän käytävän toiseen päähän, kunnes tuli kyökin ovelle ja koputti sille, ensin hiljaa, sitten voimakkaammin, saamatta mitään vastausta. Hän aukaisi oven, kulki keittiön läpi toiselle ovelle, joka vei paronittaren asuinhuoneeseen. Sille koputteli hän taasen varovasti ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin keskeytymättömän kiivaan hengityksen ja ajottaisia valituksia. Silloin aukaisi hän tämänkin oven ja astui pimeään ja synkkään huoneeseen, jonka paljaat seinät olivat kylmyydestä niin kosteat, että ne tihkuivat vettä; pihalle päin olevan ikkunan peitti yksinkertainen valkea uudin sekä tiheä kerros jääkukkia. Kurjalla vuoteella, jonka muodostivat olkisäkki, karkea liina ja surkean ohut peite, makasi paronitar. Kapea, hieno vartalo kuvastui peitteen läpi, kalpea pää lepäsi huonolla tyynyllä ja kostea pähkinänruskea tukka ympäröi sekavissa kiemuroissa kasvoja, jotka avoimin silmin tuijottivat kosteaan peitteeseen. Hänellä oli yllään ohut flanellipuku; käsivarret ja kädet, jotka lepäsivät peitolla, värisivät kuitenkin kylmästä ja kuumeesta ja koko muukin ruumis vapisi silminnähtävästi peitteen alla. Säikähtyneenä astui Brandolf vuoteen viereen ja puhutteli sairasta; tämä käänsikin silmänsä häntä kohti, mutta ei näyttänyt häntä tuntevan; kuitenkin pyysi sairas heikolla äänellä heti vettä. Brandolf juoksi kohta kyökkiin, löysi siellä vettä ja täytti lasin. Hänen täytyi kohottaa sairaan päätä, jotta tämä voisi viedä lasin suuhunsa; kaksin käsin piteli paronitar Brandolfin kädestä ja lasista lujasti kiinni ja joi ahnaasti veden. Sitten laski hän päänsä taasen alas, katseli hetken tuota vierasta miestä ja sulki sitten silmänsä.

"Ettekö tunne minua? Kuinka teidän on?" sanoi Brandolf ja etsi paronittaren ohkasesta ja valkeasta kädestä valtimoa, jonka pikainen lyönti helposti tuntuikin ihon läpi. Kun sairas ei vastannut eikä avannut edes silmiään, riensi Brandolf talonmiehen luo, joka asui maakerroksessa ja käski tämän vaimon mennä sairaan luo pitämään hänestä huolen, sillä aikaa kun hän itse meni hakemaan lääkäriä. Hän lähtikin heti matkaan; hän oli tuttu erään sairashuoneen esimiehen kanssa ja etsi nyt häntä hänen aamupäiväisestä toimestaan. Lääkäri lopetti niin nopeasti kuin mahdollista välttämättömät tehtävänsä ja ajoi sitten viipymättä ystävänsä kanssa vaunuissa viimemainitun asuntoon. "Sinä olet valinnut itsellesi omituisen emännän", puhui lääkäri leikkiä laskien, "jos hän kaiken päälliseksi kuolee, saat sinä laskuusi hoitokustannukset, hautauksen ja hautakiven ennen kuin muutat muualle!"

"Ei, ei", huudahti Brandolf, "hän ei saa kuolla! Minä olen kerran saanut nähdä hänen onnettoman kohtalonsa ja olen nyt kuin heikko nainen, jonka lapsi on sairastunut!"

Hän kertoi lääkärille, niin paljon kuin tietä riitti, paronittaren elämäntavoista. Lääkäri pudisti päätään ihmetellen. "Lohausen!" sanoi hän, "jospa tietäisin, milloin olen tuon nimen ennen kuullut! Joka tapauksessa, katsokaamme, mitä voimme hänen hyväkseen tehdä!"

"Mikä pahanpäiväinen luola!" huudahti hän astuessaan siihen kosteaan, kylmään ja pimeään huoneeseen, jossa sairas makasi. Paronitar oli nyt tiedoton eikä ollut talonmiehen vaimon sanojen mukaan liikkunut sen jälkeen kuin Brandolf oli lähtenyt. Lyhyen tarkastelun jälkeen selitti lääkäri, että tässä oli kysymyksessä joku vaikeampi hengenvaarallinen tauti. "Ennen kaikkea täytyy hänen pois täältä", sanoi hän, "oikeaan vuoteeseen ja terveeseen ilmaan! Minun sairassaleissani löydämme hänelle helposti sijan, jos toimitamme hänet sinne; yksityis-huoneet ovat tosin kyllä kaikki tällä hetkellä käytännössä."

"Me emme voi antaa tämän ihmisaran naisen herätä tajuntaan vieraassa paikassa ja outojen ihmisten ympäröimänä", sanoi Brandolf, joka ei tahtonut laskea talosta huolenpitonsa esinettä. "Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "on tässä nähtävästi kysymyksessä häpeällä ja katkeruudella salattu köyhyys, ja on meidän siihen nähden oltava hienotunteisia. Minä voin vallan hyvin luopua laitimaisesta huoneestani; toimittakaamme hänet sinne, hankkikaamme hänelle tilapäinen sairaanhoitajatar ja sulkekaamme minun huoneisiini vievä ovi, niin emme kumpikaan ole toisellemme haitaksi. Kun meillä vain ensiksi olisi vuode!"

"Olen kurkistanut tähän viereiseen huoneeseen", jutteli talonmiehen leski, "ja näin siellä vierekkäin täydellisen kauniin sängyn osat. Taivas tietäköön, miksi tämä ihmeellinen nainen nukkuu tuollaisella kerjäläisvuoteella, kun hänellä on hallussaan niin hyvä vuode!"

"Sen voin minä sanoa", puhui Brandolf, "hän tekee sen säästääkseen parempaa vuodetta voidakseen hätätilassa vuokrata huoneustonsa kahdelle vuokralaiselle. Niin paljon olen nähnyt, että hän kaiketi on koko elämänsä ajan tottunut kieltäytymään, ehkä ei hyvyydestä, vaan sentähden että se hänestä on ollut välttämätöntä. Sillä tuo pieni ja hento nainen tuossa peitteen alla on tinkimätön vaatimuksissaan itseään ja muita kohtaan."

Lääkäri keskeytti hänet sanoen: "Niinpä tahdon heti itse lähteä hakemaan erään hyvän hoitajattaren, jonka tunnen, ja lähetän hänet tänne." Sen jälkeen lähti hän vaunuissaan luvattuaan antaa sairaanhoitajattarelle tarpeelliset määräykset. Myöskin talonmiehen vaimon täytyi lähteä omille asioilleen ja Brandolf jäi siten istumaan yksin kuumesairaan vuoteen ääreen, kunnes hoitajatar talonmiehen vaimon saattamana saapui koreineen ja kamppeineen. Ensiksi pantiin parempi huone kuntoon ja sijotettiin siihen hyvä vuode, jonka jälkeen paronitar kannettiin sinne. Kun molemmat naiset eivät kunnolla tahtoneet voida muuttoa toimittaa, otti Brandolf kursailematta sairaan tuhkimuksen peittoon käärittynä käsivarrelleen ja kantoi hänet hellävaroin, kuin jos hän olisi ollut hauras onnenunelma, toiseen huoneeseen ja jätti hänet sitten naisten huostaan. Hän antoi kummallekin tarvittavat rahat, jotta he voisivat hankkia mitä välttämätöntä oli, ja kehotti heitä pitämään sairaasta hyvää huolta. Itseään varten tilasi hän niinikään erityisen siivoojattaren, joka tuli aamuisin ja oli saapuvilla koko päivän, joten muuten niin hiljaisessa keittiössä kerrankin oli liikettä ja elämää.

Enemmän kuin kahden viikon ajan pysyi sairas tiedotonna ja lääkäri vakuutti monet kerrat, että tuossa hennossa ruumiissa täytyi piillä voimakas luonto, jos sairas parantuisi. Se tapahtui kuitenkin; kuumehoureet lakkasivat ja eräänä päivänä katseli hän hiljaa ja rauhallisesti ympärilleen. Hän näki kauniin huoneen ja siinä oman kalustonsa, ystävälliset hoitajattaret ja hauskan tohtorin, joka lohduttavin kasvonilmein ja sanoin astui hänen vuoteensa luo; mutta hän ei kysellyt mitään, vaan jättäytyi hiljaiseen rauhaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä rikkoa. Vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä alkoi hän kysellä, mitä hänelle oli tehty ja kuka hänestä oli pitänyt huolta. Kun hän kuuli vuokralaisena sen tehneen, vaikeni hän taas ja makasi kauvan hiljaisissa mietteissä; mutta hänen uhkamielisyytensä näytti murtuneen ja tuo tieto tuntui häntä enemmän elähyttävän kuin huolettavan.

Kun Brandolf kuuli onnellisesta käänteestä, oli hän hyvin tyytyväinen ja hän tunsi suunnilleen samanlaista mielihyvää kuin lapsi, jolla on kotonaan rakas vieras ja jolla kaikenlaiset suloiset ja ihmeelliset seikkailut kummittelevat mielessä. "Kuinka vähän tarvitseekaan ihminen", ajatteli hän sydämessään, "valmistaakseen itselleen hauskan kepposen, ja kuinka paljon hyviä tilaisuuksia tarjoutuukaan aina tien varrella, kun vaan niitä osaa nähdä!"

Sillä välin oli kaupungilla levinnyt tieto Brandolfin hoitamasta sairastuneesta aatelisesta vuokraemännästä ja huhu tuli niihinkin piireihin, joissa Brandolf seurusteli, eikä tämä kulkupuhe häntä mitenkään vaivannut. Hän naureskeli vain itse sitä, että hän oli tullut taloon taltuttaakseen vihaisen lohikäärmeen ja saikin nyt toimia sairaan- ja köyhänhoitajana. Kulkupuheiden kautta sai Brandolf tietää pari niukkaa piirrettä hoidokkaansa entisyydestä. Naapurivaltiossa eläneen ja kuolleen vapaaherra von Lohausenin tyttärenä oli hän mennyt naimisiin ratsumestari von Schwendtnerin kanssa, mutta oli kolmivuotisen onnettoman avion jälkeen hänestä eronnut, jonka perästä Schwendtner oli joutunut huonoon asemaan. Brandolf tunsi kohta kummallista mustasukkaisuutta tuota tuntematonta kohtaan ja suurta rangaistuksen halua, aavistamatta, että hänen vielä täytyisi pitää miehestä huoli, kun tämä oli joutuva hänen käsiinsä.

Edelleen noin kahdeksan päivän kuluttua oli paronitar jo ratkaisevasti parantumisen tiellä, jollei mitään odottamattomuuksia sattuisi. Brandolf paloi halusta saada nähdä tuota pelastamaansa olentoa, ja antoikin hoitajattaren suoraan kysyä, ottaisiko rouva paronitar hänet vastaan. Sillä hän tahtoi myöskin kohteliaisuuden kautta vaikuttaa sairaan tilan paranemiseen ja hyvittää sen, mitä tämä palvelevana emäntänä hänen mielestään oli saanut kärsiä. Lyhyesti, hän tahtoi, että kaikki kävisi parhaalla ja hienoimmalla tavalla niin kauvan kuin hänellä oli asia käsissään.

Kun hän sai sanan, että sairas odotti hänen käyntiään, puki hän ylleen vieraspuvun ja veti hansikkaat käteensä astuessaan sairaan huoneeseen.

Hän hämmästyi aika tavalla nähdessään paronittaren makaavan sirosti järjestetyssä vuoteessa, ja tuskin tunsi hänet entiseksi: hän oli puettu puhtaihin valkoisiin liinavaatteihin ja hänen kasvonsa olivat henkevän kalpeat ja taitavasti järjestetyn tukan ympäröimät. Paronitar loi vakavasti silmänsä tulijaan, joka istuutui hoitajattaren vuoteen viereen asettamalle tuolille. Sairaan katse oli samalla kertaa hajamielisenä ja tarkkaavana kiintynyt Brandolfin kasvoihin ja näytti niitä uteliaana tutkivan, sillä aikaa kun jälkimäinen kysyi sairaan tilaa ja lausui ilonsa hänen paranemisestaan.

"Teidän ystävänne, hyvä herra tohtori", sanoi hän hiljaa, "luulee minun parantuvan."

"Hän on siitä vakuutettu ja minä myös, sillä hän ymmärtää kyllä asiani" vastasi Brandolf, ja paronitar jatkoi: "Teillä on ollut huono onni asuntoa valitessanne! Sen sijaan että olisitte, niinkuin asiaan olisi kuulunut, tullut palvelluksi, on teidän täytynyt pitää huolta emännästänne, jota ette lainkaan tunne!"

"En olisi voinut valita asuntoani paremmin", vastasi Brandolf selvästi näkyvällä mielihyvällä; "tehkää nyt meille mieliksi ja antakaa itseänne vielä edelleen kärsivällisesti hoitaa älkääkä vaivatko itseänne millään! Eikö totta, te lupaatte sen?"

Brandolf piti sairasta teeskentelemättömästi ja tuttavallisesti kädestä ja tämä puolestaan ojensi hänelle melkein aineettoman kalpean ja heikon kätensä, joka painoi niin kovin vähän. Samalla muodostui hänen vakavan suunsa ympärille harvinainen, äärettömän liikuttava hymyily kuin lapselle, joka ensi kerran oppii nauramisen taidon. Mutta hänen hymyilynsä oli muuttumaisilla nyyhkytykseksi. Brandolf ahmi janoisin silmin tämän pienen häipyvän näyn; mutta kun hän muisti, ettei hän saanut kauvan läsnäolollaan kiihottaa sairasta, puristi hän keveästi tämän kättä ja jätti hyvästit.

Mutta hän lähti huoneesta itsensäkin tähden, sillä hän kaipasi vapaaseen ilmaan hyräilemään ilolaulua, jonka hän jo alkoi vetäessään päälleen nuttua ja painaessaan lakin päähänsä lähteäkseen puoliselle. Iloisesti tervehti hän jokapäiväisiä pöytäkumppaneitaan ja sai herrat heti hyvälle tuulelle tilatessaan pullon tuoksuavaa reininviiniä. Toinen toisensa jälkeen seurasi esimerkkiä; syntyi yleinen iloisuus ilman että kukaan tiesi, mistä se oli saanut alkunsa. Lopulta keksittiin Brandolf sen alkuunpanijaksi ja asetettiin ahtaalle.

"Ah", sanoi hän, "minun kissallani on poikia, ja kun tänään otin yhden niistä käteeni, aukenivat siltä silmät samalla hetkellä ja minä näin sen kanssa maailman ensi kerran."

Herrat puistivat hymyillen päätään mokomalle jutulle; mutta Brandolf kävi jo samana iltapäivänä sangen tarkkanäköiseksi; sillä kun hän tuli työnhaluisena virastoonsa, jossa hän sai tutkittavakseen erään maaseudulla asuvan korkeamman lainviranomaisen asiakirjoja, työskenteli hän niin tyynen kirkkaalla mielellä, että toimitti ankaran arvostelun, jonka johdosta tuo kaukainen mies tuli sangen levottomaksi, sai nuhteita ja lopuksi eronkin, kaikki tuon kissanpojan vuoksi, jonka näön ilmestymisen päivää Brandolf oli viettänyt.

Seuraavana päivänä uudisti Brandolf käyntinsä ja toi paronittarelle muutamia hienovärisiä ruusuja, jotka hän oli kokoillut erään puutarhurin kasvihuoneesta. Sairas piti niitä peitteellä lepäävässä kädessään. Tällaista kohteliaisuutta ei häntä kohtaan vielä oltu osotettu eikä hän ehkä sellaista ollut kaivannutkaan. Se oli sentähden ikäänkuin hänen ensimäinen kokemuksensa uudelleen alkavassa elämässään, ja sen mukaan kuin hänen vielä heikko sydämenlyöntinsä sen salli, levisi heikko puna, samanlainen kuin kädessään olevien ruusujen, hänen kalpeille poskilleen. Samaan aikaan ilmestyi oikea hymyilykin hänen kasvoilleen, sekin ensimäinen hänen uudessa elämässään. Hän johti mieleen vanhan sananparren, joka kuuluu: Sa punaruusuks muuttaa voit liljat valkoiset; jok’ kalpee neitsyt purppuroi, kun häntä suutelet! Suutelemisesta ei tässä nyt kuitenkaan ollut puhetta.

Brandolf piti joka päivä huolta, ettei sairaalta puuttunut jotain silmiä tai suuta virkistävää, aina sen mukaan kuin lääkäri antoi luvan, eikä sairaskaan vastustellut, hän kun tiesi sairaudestaan jo pian paranevansa. Noin viikon kuluttua ilmotti hoitajatar, että paronitar oli jo noussut vuoteesta ja odotteli Brandolfia nojatuolissaan. Hänellä oli yllään vaatimaton vanha silkkileninki ja päässään oli hänellä musta pitsihuivi; saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi osottaa kunniaa vieraalleen. Hän katseli lempeän vakavasti Brandolfiin, kun tämä onnea toivottaen astui sisään ja paronittaren viittauksesta istuutui.

"Kun kerran pistin teitä veitsellä kengänanturaan", sanoi hän, "en ajatellut, että tulisin vielä kerran näin istumaan teitä vastapäätä!"

"Se oli sangen rakastettava pisto; sillä se on alkusyy meidän hyvään ystävyyteemme ja sitä ilman en minä varmaankaan olisi milloinkaan tullut vuokralaiseksenne", vastasi Brandolf, "sillä minä tulin teitä siitä rankaisemaan."