Part 12

Sali rakasti varmaan yhtä voimakkaasti kuin Vrenchenkin, mutta avioliittokysymys ei kuitenkaan ollut hänellä yhtä kiihkeästi mielessä, se ei ollut hänelle sellainen järkkymätön ja ehdoton joko-tahi, kuin Vrenchenille, joka kykeni käsittämään vain tämän ainoan seikan ja intohimonsa kiihkossa näki siinä joko elämän tai kuoleman. Mutta äkkiä vaikeni asia nuorukaiselle ja tytön naisellinen tunne herätti hänessä raivoisan ja kiihkeän mielihalun, ja hehkuva kirkkaus valaisi hänen sielunsa. Niin intohimoisesti kuin hän olikin tyttöä syleillyt ja hyväillyt, teki hän sen nyt paljon myrskyisemmällä tavalla ja tytölle satoi suudelmia. Vrenchen tunsi omasta kiihkostaan huolimatta heti tämän muutoksen ja ankara pudistus kävi koko hänen ruumiinsa läpitse, mutta ennenkuin sumupilvi oli kulkenut kuun ohi, valtasi hänetkin sama intohimo. Kiihkeässä hyväilyssä ja syleilyssä sattuivat heidän sormuksilla kaunistetut kätensä yhteen ja tarttuivat lujasti toisiinsa ikäänkuin vaistomaisesti toimittaakseen päätökseen vihkimisen. Salin sydän jyskytti toisinaan kuin vasaralla lyöden, toisinaan oli se taas aivan hiljaa. Hän hengitti syvään ja sanoi hiljaa: "Yksi keino meillä on, Vrenchen; me pidämme häät heti ja eroamme sitten maailmasta — tuolla on syvä vesi — siellä ei meitä kukaan enää erota ja me olemme kuuluneet toisillemme — lyhemmänkö vai pitemmän ajan, se on meille silloin yhdentekevä." —

Vrenchen vastasi heti: "Sali — mitä sinä nyt sanot, olen minä jo kauvan itsekseni ajatellut, nimittäin, että me voisimme kuolla ja silloin kaikki olisi ohi — vanno siis minulle, että tahdot sen tehdä minun kanssani!"

"Se on melkein kuin tehty, nyt ei sinua kukaan vie minulta paitsi kuolema", huudahti Sali haltioissaan. Vrenchen hengitti syvään ja ilon kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi keveästi kuin lintu kedon yli alas joelle. Sali kiiruhti hänen jälessään, sillä hän luuli, että tyttö tahtoi häntä paeta, Vrenchen taasen luuli Salin tahtovan pidättää häntä. Niin juoksivat he perätysten ja Vrenchen nauroi kuin lapsi, joka ei tahdo antaa ottaa kiinni itseään. "Joko sinä kadut?" kysyivät he toisiltaan tultuaan joen rannalle ja saavutettuaan toisensa. "En, iloitsen siitä yhä enemmän!" vastasivat he kumpikin.

Kaikista huolista vapaina juoksivat he joentörmää pitkin ja voittivat vauhdissa kiitävän vedenkin, niin kiihkeästi etsivät he paikkaa, johon voisivat pysähtyä; sillä heidän intohimonsa näki vain sen autuuden riemun, joka oli heidän yhtymisessään, eikä heillä ollut mitään muuta ajatusta paitsi tätä ainoata. Mitä sen jälkeen tuli, kuolema ja hävitys, oli heille tyhjän arvoinen, ja he ajattelivat sitä vähemmän kuin kevytmielinen ihminen, joka on menettänyt viimeisenkin omaisuutensa, ajattelee millä hän huomenna elää.

"Kukkani menevät minun edelläni", huudahti Vrenchen, "katso, ne ovat kaikki virrassa lakastumassa." Hän otti ne rinnaltaan ja heitti veteen ja lauloi kovalla äänellä: "Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!"

"Seis", huusi Sali, "tässä on morsiusvuoteesi!"

He olivat tulleet ajotielle, joka vei kylästä joenrantaan, ja tällä kohdalla oli maallenousupaikka. Siinä oli iso heinillä lastattu alus rantaan kytkettynä. Hurjalla mielellä alkoi Sali heti irrottaa aluksen vahvoja köysiä, jolloin Vrenchen tarttui nauraen hänen käsivarteensa ja huudahti: "Mitä aiot tehdä? Varastaisimmeko siunatuksi lopuksi talonpojilta heidän heinälaivansa?" "Tämä olkoon myötäjäiset, jotka he meille antavat, uiva vuode, sellainen, jollaista ei vielä kenelläkään morsiamella ole ollut! Sitäpaitsi saavat he omaisuutensa takaisin tuolla alhaalla, jonne se kuitenkin joutuu, eivätkä he saa tietää mitä sillä on tehty. Katsos, se liikkuu jo ja tahtoo matkalle!"

Laiva oli muutaman askelen päässä rannasta syvemmällä vedellä. Sali nosti Vrenchenin käsivarsiensa varassa korkealle ilmaan ja astui veteen laivaa kohden; mutta tyttö hyväili häntä kiivaasti ja räpisteli kuin kala, niin että pojan oli vaikea pysyä pystyssä juoksevassa vedessä. Vrenchen koetti saada kasvonsa ja kätensä kastetuksi veteen ja huusi: "Minä tahdon myöskin koettaa miltä kylmä vesi tuntuu! Muistatko vielä, kuinka kylmät ja kosteat kätemme olivat, kun ojensimme ne ensi kerran toisillemme? Me saimme silloin kaloja, nyt olemme itse pian kaloja, suuria, kauniita kaloja!" "Pysy hiljaa, sinä rakas kiusankappale", sanoi Sali, jolla oli täysi työ pysytellä seisaallaan telmivän rakastettunsa ja aaltojen välissä, "muuten vievät aallot minut mukanaan!" Hän nosti kannettavansa laivaan ja hypähti sinne itse jälessä; sitten asetti hän tytön korkealle hyvänhajuiselle heinälastille ja kiipesi sinne itsekin, ja kun he olivat päässeet sinne liukui alus hiljalleen virran keskiuomaan ja ui hitaasti kääntyen laaksoa kohti.

Joki kulki välistä korkeiden tummien metsien läpi, jotka heittivät varjonsa sen yli, välistä aukeiden maisemien kautta, välistä hiljaisen kylän, välistä yksinäisten mökkien ohi; milloin tuli se suvantopaikkaan, niin että se muistutti tyyntä järveä, ja alus pysyi melkein paikoillaan, milloin hyökkäsi se kallioiden välistä ja jätti nopeasti nukkuvat rannat jälkeensä; ja kun aamurusko syttyi, sukelsi kaupunkikin tornineen esiin hopeanharmaan virran äyräiltä. Laskeva kuu, punertava kuin kulta, heitti loistavan valojuovan virtaan, ja tätä juovaa pitkin liukui laiva hiljalleen alas jokea. Kun se oli tullut lähelle kaupunkia, liukui hallaisena syysaamuna kaksi kalpeaa olentoa, jotka olivat kietoutuneet lujaan syleilyyn, tumman aluksen haamusta kylmään virtaan.

Alus osui jonkun ajan päästä vahingoittumattomana laivasiltaan ja pysähtyi siihen. Kun myöhemmin kaupungin alapuolelta löydettiin kaksi ruumista, ja kun niiden alkuperä oli saatu selville, saatiin sanomissa lukea: Kaksi nuorta ihmistä, rutiköyhän häviöön joutuneen perheen lasta, joiden vanhemmat olivat toistensa leppymättömiä vihamiehiä, on hakenut aalloissa surmansa, sitten kun he koko iltapäivän olivat keskenään hartaasti tanssineet ja huvitelleet eräissä kirkkojuhlissa. Tämä tapaus on luultavasti yhteydessä niiltä seuduin peräisin olevan heinälaivan kanssa, joka ilman laivaväkeä on saapunut kaupunkiimme, ja otaksutaan nuoren parin ottaneen laivan viettääksen sillä epätoivoisia ja jumalattomia häitään. Tässäkin esimerkki levenevästä tapainturmeluksesta ja villiytyneestä intohimosta.

POLOINEN PARONITAR

Brandolf, nuori oikeusopin tutkija, riensi porraskäytävää ylös talon ensimäiseen kerrokseen, missä eräs hänelle tuttu perhe asui, ja siinä ajatuksissaan loikatessaan astuimelta toiselle oli hän vähällä kaataa naisihmisen, joka keskellä portaita istuen kiillotti veitsiä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi veitsellä pistetty kantapäähän; hän katsahti taakseen ja näki allaan vihasta punaiset kasvot, jotka, mikäli hän saattoi alasvedetyn pääliinan tähden huomata, olivat nuorehkon naisen, jota hän piti palvelijattarena. Vihoissaan ja suutuksissaan katseli nainen alas työhönsä, ja Brandolf astui sydämessään loukattuna tuttavansa asuntoon. Siellä tarkasteli hän saappaansa korkoa ja huomasi, että sen kantapään nahkaan oli todella syntynyt pieni naarmu.

"Kuinka surkeita olemmekin, me ihmiset!" huudahti hän. "Joka päivä puhumme me rakkaudesta ja ihmisyydestä ja joka päivä loukkaamme teillä, portaissa ja käytävissä jotakin lähimäistämme! Tosin emme tahallamme; mutta täytyypä minun itselleni tunnustaa: jos tuo nainen olisi atlaspuvussa istunut portailla, niin olisinpa varmaan hänet huomannut! Kunnia tuolle veitsiä kiillottavalle, puolustuskuntoiselle olennolle, joka on ainakin painanut kostavan tutkaimensa kantapäähäni, ja hyvä sekin, ettei se ollut mikään Akilleenkantapää."

Hän kertoi tuttavilleen pienen kohtauksensa. Kaikki huudahtivat: "Se oli paronitar!" ja perheenisä lisäsi: "Rakas Brandolf! tällä kertaa on teidän humaaninen omatuntonne vienyt teidät harhaan! Tuo nainen porraskäytävässä on todellinen paronitar, joka pelkästä ilkeydestä, estääkseen siten kulkua porraskäytävässä, ja itaruudesta, hän kun ei henno käyttää omia huoneitaan siihen tarkotukseen, sotkee ja kiillottelee yleisessä porraskäytävässä eikä sen ohella aatelisessa ylpeydessään meitä porvarillisia tervehdi eikä edes luo katsettaan meihin!"

Ihmeissään tästä kummallisesta selityksestä uteli Brandolf lähemmin paronittaresta. Hän oli muutamia viikkoja sitten muuttanut taloon kerroksen toisella puolen olevaan pienempään huoneustoon ja oli heti kiinnittänyt ovelle loisteliaan nimensä sekä samalla ripustanut ikkunaan ilmotuksen, jossa hän tarjosi vuokralle kalustetun huoneuston. Joitakin vuokralaisia oli siinä jo asunutkin, mutta kukaan ei ollut voinut kestää paria päivää pitempää aikaa, kun he jo olivat maksettuaan melkoisen laskun paenneet tiehensä. Se joka joutui mokoman vuokraajan satimeen, ei saanut omassa huoneessaan tupakoida, ei maata upealla sohvalla, ei kulkea koluten huoneessaan, vaan hänen täytyi ottaa saappaat jaloistaan säästääkseen mattoja; hän ei saanut yönutussa eikä edes paidanhihoissa oleilla ikkunan ääressä, jottei hän siten häpäisisi tätä vapaaherrallista asuntoa, ja sen lisäksi oli hän kuin avuton vanki, sillä paronittarella ei ollut mitään palvelusväkeä, vaan teki hän itse kaikki tehtävät ja kieltäytyi jyrkästi jokaisesta palveluksesta, mikä ei suorastaan kuulunut hänen velvollisuuksissa. Joka aamu asetti hän vuokralaisensa huoneeseen pullon puhdasta vettä ja täytti iltasin vesiastian, mutta muutoin ei hän suostunut tuomaan lasiakaan, vaikka hänen vuokralaisensa olisi janoon nääntynyt. Kaiken tämän teki hän epäystävällisin sanoin tai ei puhunut ollenkaan mitään. Kukaan ei tuntenut hänen perhesuhteitaan eikä mistä hän oli tullut; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja kun hänen taloudelliset toimensa pakottivat hänet menemään kaivolle ja pihalle piikain ja palvelusväen keskuuteen, kulki hän heidän keskellään äänetönnä kuin joku pahahenki.

Lyhyesti, kaikki olivat yksimielisiä siitä, että hän oli ilkeämielinen paholainen, joka piti epäystävällistä ja outoa peliään omaksi edukseen ja oli muka laskenut, että hän menettelynsä kautta saisi aikaan sen, että hänen vuokralaisensa alituisesti vaihtuivat ja hän siten sai tilaisuuden maksattaa heillä useita pieniä, liioteltuja laskuja ja kiskoa heiltä ylimääräisiä vuokrarahoja, jos he ennen määräaikaa muuttivat tiehensä. Tämä suunnitelma, jos se oli totuuden kanssa yhtäpitävä, ei ollutkaan huono, sillä talo oli kauniin liikekadun varrella, joka houkutteli aina uusia varakkaita muukalaisia vuokraamaan paronittaren huoneen, mistä he kuitenkin pian luopuivat ja jättivät sijansa toisille.

Kun tämä kuvailu, monen merkillisen pikkupiirteen höystämänä, oli päättynyt, tunsi Brandolf pikemmin salaista sääliä tuota pahaa paronitarta kohtaan kuin vihaa tai halveksumista, ja kun hänen tuttavansa pilalla kysyivät, eikö hän tahtoisi tulla heidän naapurikseen ja asettua asumaan tuon merkillisen paronittaren luo, vastasi hän vakavasti: "Miksi en? Olisipa hauska päästä hänen sisimmän olentonsa perille ja vääntää hänen päänsä paikoilleen!"

Mutta kun hän näki, ettei talon emäntä pitänyt enemmistä puheista tässä asiassa, vaikeni hän. Kadulle tullessaan johti vuokrailmotus, joka taas oli ikkunassa, uudelleen paronittaren hänen mieleensä.

Brandolf ei voinut lainkaan käsittää, kuinka yleensä saattoi pahanilkisten ja tyhmien ihmisten tähden joutua selkkauksiin' ja ikävyyksiin. Niin hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava kuin hän pohjaltaan olikin, tunsi hän kuitenkin aina oikeata kaipuuta saada torailla kaikenlaisten riitapukarien kanssa ja osottaa heille heidän hulluutensa. Kun hän kuuli puhuttavan vääryydestä, suututtivat häntä enemmän ne, jotka sitä kärsivät, kuin ne, jotka sitä harjottivat, koska hänen mielestään jälkimäiset eivät milloinkaan pääse sokeudestaan, jollei heille tehdä vastakynttä. Vain avoimen väkivallan jätti hän silleen, se kun itse merkitsi itsensä eikä sentähden tarvinnut mitään huomautusta esiintyäkseen täydessä surkeudessaan ja tuhotakseen itse itsensä. Hän ymmärsi hyvin inhimillisiä olosuhteita ja luotti niin suuresti inhimillisyyteen jokaisessa ihmisessä, että uskalsi yrittää kaikkein jöröimmässäkin herättää eloon tämän perikuvan tai ainakin saada syntiseen tietoisuuden siitä, että hänet jo oli opittu tuntemaan sekä että hän tapaisi voittajansa. Mutta — olipa että se johtui siitä, että kiukuttelijat jo kaukaa vainusivat hänen voitollisen varmuutensa, tai ihmislasten yhteisestä kohtalosta, joka harvoin antaa meidän toivojemme toteutua — niin ei Brandolfille tarjoutunut yhtään kunnon tilaisuutta, ja missä ikinä joku pahanilkinen olento kukoisti, sinne tuli hän aina liian myöhään ehtiäkseen taittaa toivomansa kukkasen.

Sentähden kulki hän paronittaren oven ohi kuin suljetun paratiisin sivu, jonne hän täydestä sydämestään ikävöi taistelemaan sitä vartioivien lohikäärmeiden kanssa.

Kun hänen tuttavansa perhe lapsineen palvelijoineen päivineen lähti syyskuussa matkalle Italiaan viettämään talvea, tunsi Brandolf, vaunujen verkalleen talonemännän silmälläpidon alaisina pois vieriessä, ettei hänellä tässä talossa ollut oikeastaan enää mitään tekemistä ja että hänen asiansa olisi ollut lähteä siivosti kotiinsa. Mutta hän astuikin porraskäytävää ylös, soitti paronittaren ovelle, ja pyysi nähdä hänen huoneitaan. Paronitar tunsi hänet heti siksi mieheksi, joka oli häntä portaissa töytäissyt, ja naapuriväen jokapäiväiseksi vieraaksi. Epäluuloisesti ja suurin silmin katsoi hän häneen puhumatta sanaakaan ja piti käsin ovesta, ikäänkuin hän olisi tahtonut lyödä sen kiinni toisen nenän edessä; kuitenkaan ei hän sitä uskaltanut tehdä, vaan laski Brandolfin, annettuaan hänelle lyhyen vastauksen, sisään.

Happamen kohteliaasti vei paronitar hänet huoneita katsomaan; ne olivat erittäin siististi ja kauniisti sisustettuja, ja Brandolf selitti lyhyen tarkastelun jälkeen, jonka hän teki enemmän näön vuoksi, että hän oli halukas vuokraamaan tämän huoneuston ja että hän jo seuraavana päivänä muuttaisi siihen asumaan. Ilman vähintäkään ilonilmausta kumarsi paronitar hiukan. Brandolf ei muutoin nytkään hänestä paljoa nähnyt, sillä hänellä oli huivi käärittynä suojuksen tavoin pään ja kaulan ympäri ja sitä paitsi oli hänellä yllään harmaa päällysvaate, joka saattoi yhtä hyvin olla viitta kuin kotipuku. Brandolf riensi ilmottamaan isäntäväelleen muutostaan. Nämä surivat sitä kovin, sillä heillä ei ollut koskaan ollut niin rakastettavaa vuokralaista, ja kun he itse olivat säännöllistä ja hyväluontoista väkeä, tuntui heistä Brandolfin muutto kaksinkerroin selittämättömältä. He saattoivat selittää sen ainoastaan siten, että Brandolfilla varakkaana ja oppineena herrana oli omat mielitekonsa eikä mitään suruja, ja että hän sentähden voi mielin määrin seurata päähänpistojaan.

Vasta kun Brandolf oli muuttanut kapineensa uuteen asuntoonsa ja sinne sijottautunut, veti hänen huomionsa puoleensa näiden huoneiden tavallisten vuokrahuoneiden sisustuksesta suuresti eroava kalustus. Hänellä oli hallussaan kolme kadunpuoleista huonetta. Niiden sisustus näytti järjestetyn koko perheen yhteisen neuvottelun mukaan ja kaikki kalusto oli kallisarvoisesta aineksesta. Lattia oli kauttaaltaan kirjavien mattojen peitossa, joita muutamin paikoin oli kaksinkerroin; jokaisessa huoneessa oli kirjotuspöytä, hienoja kaappeja, ylellisyyskaluja, pelipöytiä ja peilejä, sohvia ja pehmeitä patjatuoleja loppumattomiin; komeat uutimet verhosivat ikkunoita ja yksin seinilläkin tunkeili joukko tauluja, vaskipiirroksia ja muuta sellaista, ikäänkuin olisi jonkun muuttaneen perheen kaikki seinäkoristeet olleet siinä huutokauppaa varten näytteillä. Jos tämän kautta näiden muutoin isonlaisten huoneiden koko jo näytti suuresti pienentyneen, niin kävi asia vielä arveluttavammaksi nurkkiin asetettujen hyllyjen tähden, joille oli kasattu suuri määrä maalattuja ja kullattuja porsliinikaluja ja hienonhienoja lasikoruja, mitkä vapisivat kuin haavanlehdet jokaisesta voimakkaammasta askeleesta. Kaikille näille korutavaroille oli maalattu tai kaiverrettu sama vaakuna, mikä myöskin komeili ulko-ovella paronitar Hedvig von Lohausen-nimen yläpuolella. Myöhemmin maata pannessaan huomasi Brandolf, että samainen vapaaherra-vaakuna oli kudottu myöskin ylen loisteliaan vuoteen liinoihin, mikä näytti olevan toinen puolisko muinaisista morsiusvuoteista. Kaikki kapineet näissä kolmessa täyteen sullotussa huoneessa olivat mitä moitteettomimmassa kunnossa eikä missään voinut nähdä tomuhiutaletta, ja Brandolfista näytti jo siltä, kuin olisi vuokralainen vain määrätty kaiken tämän ihanuuden vartijaksi ja kuin saisi hän pian tomupyyhkimen ja viuhkan käteensä. Sillä sen, joka noiden huoneiden kunnossapidosta huolehti, tuli todennäköisesti asua noissa huoneissa. Mutta on heti sanottava, ettei niin lainkaan ollut asianlaita; puhdistus pantiin aina toimeen vuokralaisen poissaollessa, ikäänkuin sen olisi tehnyt joku näkymätön henki, ja lasi- ja porsliinikapineet olivat aina yhtä varmasti paikoillaan kuin jos ei ihmiskäsi olisi niihin koskaan kajonnut ja kuitenkaan ei niillä voinut keksiä pienintä tomuhiutalettakaan.

Nyt alkoi Brandolf tarkkaavasti odotella emännän huonoja tapoja ja tottumuksia alkaakseen ihmisyyden nimessä sotaretken niitä vastaan. Mutta hänen huono onnensa näytti täälläkin hänet tapaavan: vihollinen, joka varmaankin aavisti uuden vastustajansa voiman, pysyi salassa. Brandolf ei edes voinut tupakinsavulla ajaa vihollista luolastaan, sillä hän ei polttanut, ja kun hän vartavasten osti itselleen sellaisen pienen piipun, jota muurarit käyttävät työtä tehdessään, sekä vähän huonoa tupakkia ja toi saaliinsa kotia ja sytytti piipun, täytyi hänen jo kolme savua vedettyään heittää se ikkunasta ulos, niin pahalta se maistui. Mattoja ja patjoja ei myöskään käynyt päinsä liata, sillä hän ei ollut sellaiseen tottunut; niin ei hänellä ollut enää muuta neuvoa kuin avata ikkuna ja siten saada aikaan vetoa. Lisäksi puki hän ylleen flanellijakun, pani päähänsä mustasta silkistä tehdyn myssyn ja asettui niin leveästi ikkunaan kuin mahdollista. Ei viipynytkään kauan, ennenkuin vapaaherratar von Lohausen ilmaantui avoimeen oveen, mainitsi katumelun tähden tavallista korkeammalla äänellä vuokralaistaan nimeltä, ja kun tämä katsoi taakseen, osotti hänelle suurta hevoskärpästä, joka lentäen kierteli huonetta. Naapurissa on hevostalli, huomautti paronitar lyhyesti. Kohta otti Brandolf myssyn päästään, ajoi kärpäsen huoneesta ja sulki ikkunan. Sitten pani hän myssyn uudelleen päähänsä, mutta otti sen taas pois huomatessaan, että nainen seisoi vielä huoneessa ja näytti katselevan häntä hänen puuhassaan heikolla mielihyvällä. Niin, mikäli paronittaren totisista ja surullisista kasvoista oli näkyvissä, saattoi niissä melkein huomata kirkkaan iloisuuden välähdyksen, joka kuitenkin pian katosi, samoinkuin itse rouvakin.

Toistaiseksi ei Brandolf tiennyt, millä nyt alottaa; hän kääriytyi kauniiseen työnuttuunsa, pani jakkunsa ja myssynsä paikoilleen ja istui sohvaan. Istuessaan keksi hän seinässä vihreistä ja kultaisista lasihelmistä tehdyn soittonuoran ja veti siitä kohta voimalla. Kuin tuulispää ilmestyi paronitar harmaassa puvussaan ja pää entiseen tapaan huivin verhoamana. Brandolf pyysi lähettää sanan räätälilleen, joka asui kaukana monen kadun päässä. Paronitar punasti; hänen täytyi itse lähteä, sillä hänellä ei ollut palvelijaa, jonka olisi voinut lähettää. Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kysyi hän, oliko asialla kiire vai saisiko se ehkä jäädä iltapäivään. Brandolf selitti, että asia oli kiireellinen, sillä hän tahtoi ompeluttaa irti menneen napin takkiinsa, jota juuri tänään aikoi käyttää. Paronitar katsoi häneen syrjästä ja oli jo aikeissa lyödä oven kiinni, mutta kääntyi vielä kerran ja kysyi, eikö hän voisi ommella nappia. "Epäilemättä, jos olette niin ystävällinen", sanoi Brandolf, "nappi riippuu vielä yhdestä säikeestä takissa. Mutta enpä voi teiltä sitä pyytää!"

"Onko parempi juosta puoli tuntia pitkin katuja?" vastasi hän ja meni noutamaan pienen vanhan neulakorin, jossa oli neulatyyny ja muutamia lankarullia. Brandolf ojensi hänelle takin ja hänen ylhäinen emäntänsä ompeli kapein sorminensa napin kiinni. Kun hänen työnsä tähden täytyi olla kirkkaammassa valossa, näki Brandolf nyt ensi kerran selvemmin osan hänen kasvoistaan, pyöreän hienon posken, pienen varmapiirteisen suun ja sen yläpuolella hiukan terävähkön nenän; syvään työn yli painuneet silmät jäivät näkymättömiin päähineen varjoon. Mutta se mikä oli näkyvissä oli läpikuultavan valkeaa ja muistutti vanhojen saksalaisten kuvien nunnanpäitä, joiden esikuvina aina oli joku hiukan riutunut ja samalla huolien painama nainen.

Kuitenkaan ei jäänyt paljon aikaa havainnontekoihin, sillä hän oli kädenkäänteessä valmis ja kadonnut.

Näin oli Brandolf päässyt ensimäisen päivänsä päähän ja samalla tavalla kului useita viikkoja ilman että sattui mitään, joka olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden puuttua asiain menoon. Hänen täytyi sentähden tyytyä odottamiseen, tarkkaamiseen ja arvailemiseen; sillä jokin salaisuus tämän kaiken takana piili, vaikkakin paronitarta oli liiaksi pahanilkisyydestä paneteltu. Ensiksikin pani Brandolf merkille, että se osa asuntoa, jossa paronitar asui, oli luoksepääsemätön ja sulettu; hänellä oli hallussaan kyökki, yksi-ikkunainen kapea kamari ja toinen pieni huone. Niissä oleskeli hän kaiket ajat ypöyksinään, sillä lukuunottamatta leipuripoikaa ei hänen luonaan näyttänyt käyvän ristinsielua. Yhden ainoan kerran oli Brandolf tilaisuudessa heittämään pikaisen silmäyksen kyökkiin, jossa näkyi suuri paljous kauniita keittokaluja; mutta mistään ei voinut päättää että siellä olisi koskaan pidetty tulta tai keitetty. Koskaan ei sieltä kuulunut tulen rätinää tai puun pauketta tai lihan ja vihannesten hakkuuta taikka paistuvien makkarain surinaa voisulassa. Millä eli paronitar? Tässä alkoi uteliaalle vuokralaiselle asia selvetä: varmaankaan ei millään! Hän näkee nälkää — sillä aikaa kuin minä kulutan aikaa etsien syytä hänen suruunsa! Kappale kurjuutta, köyhä paronitar, joka on joutunut yksin maailmaan, ties minkä kohtalon oikun kautta!

Brandolf ei nauttinut asunnossaan muuta kuin aamuisin kahvia parin tuoreen sämpylän keralla, josta hän tavallisesti jätti toisen tarjottimelle. Eräänä päivänä luuli hän sitten huomanneensa että rouva Hedvig von Lohausen noutaessaan pois tarjottimen, katsahti ahnaasti lautaseen, nähdäkseen oliko toinen sämpylä jälellä, ja riensi nopeasti tiehensä. Hänen silmänsä oli loistanut kuin tähti. Brandolfin täytyi asettua ikkunan eteen tullakseen ajatustensa herraksi. Mitä on ihminen, puheli hän itsekseen, mitä on mies ja nainen! Hehkuvin silmin pitää heidän tavotella ravintoaan kuin metsän petojen!

Hän ei ollut koskaan tuota katsetta ennen nähnyt. Mutta kuinka kaunis ja loistava olikaan hänen silmänsä ollut!

Eräänlaisella julmuudella jatkoi hän huomiontekojaan; erään kerran pisti hän jälelle jääneen sämpylän taskuunsa ja vei sen mukanaan; toisen kerran jätti hän vain puoli sämpylää ja kolmannen kerran molemmat, ja aina luuli hän paronittaren alas- tai ylösluoduista silmistä, nopeammasta tai hitaammasta käynnistä keksineensä kokeensa vaikutuksen ja tuli viimein vakuutetuksi siitä, ettei tuo naispoloinen syönyt sanottavasti muuta kuin mitä hänen eineestään jäi jälelle, pari lasillista maitoa ja puoli sämpylää taikka koko sämpylän.