Part 6

Mäkipellon Santra oli muhkea ja häikäilemätön kaunotar, jonka tummat silmät heiastivat rohkeutta ja intohimoa ja jonka povi korkeana kohosi ja kaula tuuhean palmikon edessä valkeana kaartui ja sai hän kaikki nuoret miehet päästä pyörälle ja kaikki kylän tytöt kateenkipeiksi. Mutta Santra nauroi poikia ja tyttöjä vasten silmiä niin että valkoiset hampaat välkähtelivät ja jakoi rukkasia kosijoille, huonommille heti, paremmille viikon kaksi kanssakäymistä pidettyään. Lopulta näytti hän vakavammin kiintyneen Ristirovan Aatuun, kirkonkylän reippaimpaan poikaan ja heitä pidettiin jo toisilleen kuuluvina. Varmana omistusoikeudestaan retkeili Aatu lauantai-illoin Mäkipellon porstuakamariin, jossa häntä vartoi Santra valkoliinaisessa vuoteessaan ja kietoi pyöreät käsivartensa viluisesta yöstä saapuvan lemmenjanoisen sulhon kaulaan. Mutta sitten pääsiäisen pyhien aikana, jolloin pieni kirkonkylä kihisi täynnä ripille ja kaupantekoon saapuneita syrjäkyläläisiä, tuli tälle suhteelle samanlainen loppu kuin entisillekin. Pääsiäismaanantai-iltana saapui Aatu tavalliselle öitsintäretkelleen Santran luo, mutta hänen noputuksestaan ei yöpukuinen Santra kiirehtinytkään ovea avaamaan kuten ennen. Ei vaikka Aatu kovemminkin noputti ja nimensä ilmoitti. Silloin iski hänen mieleensä paha aavistus. Syrjäkyläläisten mukana oli kirkolle pääsiäisen pyhiksi ilmestynyt Juustovaaran nuori-isäntä, varma ja salskea mies, joka komeassa lappalaislakissaan käyskenteli kuin kuningas miesjoukossa. Ja hän oli pääsiäisyönä nuorison koolla ollessa kiinnittänyt huomionsa Santraan ja Santra oli tulisin silmäyksin vastannut tuon komean syrjäkylän pojan silmäniskuihin. Sapekasta raivoa herättävänä totuutena jysähti nyt Aatun mieleen, että tuo Juustovaaralainen on Santran kamarissa ja Santran käsivarret ovat pehmoisina sen kaulalle kiertyneet... Hän tarttui rautaiseen oven ripaan ja riuhtasi voimakkaalla tempaisulla ovea että lukko murtui. Ja siellähän se oli Juustovaaran nuori-isäntä, lepäsi Santran valkoisella vuoteella ja Santra oli kietonut kätensä hänen kaulaansa...

Lemmenkateisen suonia pullistavalla ja näköä soentavalla raivolla karkasi Aatu puolipukeisen kilpailijansa kimppuun ja nousi siinä yösydännä kuuma ja luita ruhjova tappelu, kun kylän kaunottaresta ottelivat kaksi voimakasta urosta. Mutta Juustovaaran komea poika oli vahvempi ja taistelu päättyi siten, että hän kahmasi Aatun lattiasta kohoksi, kantoi avoimesta ovesta ulos ja viskasi portaalta päistikkaa kinokseen. Kuin kähisevä raketti kimposi Aatu ylös, tempasi kuunvalossa välähtävän puukkonsa ja karkasi takaisin kamariin. Mutta silloin kimmahti Santra valkoisessa yöasussaan vuoteesta, asettui Aatun eteen valtavana kuin vihastunut jumalatar, poven korkeana kohoillessa ja irtonaisten suortuvain valkoista kaulaa ja avointa rintaa tummina kehystäessä, ja vuodatti kipenöitsevän suuttumuksensa rauhanhäiritsijään. Silloin lamautui Aatu kuin olisi hänen sisällään löysännyt joku kiinteä vieteri ja sanatonna laahusti hän ulos kuin teurastajalle myyty härkä. Ja kun ovi hänen jälkeensä kiukkuisesti kiinni lyötiin, kumahti se hänen sisälläänkin ja silloin heräsivät hänen povessaan mustat kostonhenget.

Mutta Juustovaaran Heikki oli siitä alkaen Santran onnellinen omistaja.

II

On lauantai-ilta pari viikkoa pääsiäisestä. Raikas kevättalven pakkanen on juuri kierrellyt latomassa jääpuikkoja räystäisiin ja täysikuu kohonnut pakkasen käsialoja hopeoimaan. Silloin valjastaa Juustovaaran Heikki poronsa ja hankkiutuu toista peninkulmaiselle taipaleelle odotuksessa värisevän Santran luo. Pian kuluvat öiset tunnit lemmenkisassa ja siksi täytyy pitää kiirettä, sillä kun seitsentähtisen sarvet uutta huomenta osoittavat ja kukot kylän navetoissa aamuvirsiään huutelevat, silloin täytyy jo loitota neidon lämpöiseltä vuoteelta ja ajatella paluumatkaa. Mutta keveästi kiitää poro raikkaassa kuutamoyössä ja kuppelehtien seuraa perässä keveä pulkka, jossa istuva onnellinen sulho lyhentää öistä matkaa kuvittelemalla matkansa päätepaikkaa, jossa valkoisella vuoteella, kahta henkeä varten jo valmiiksi levitetyllä, uinuu korkeapovinen impi värisevässä odotuksessa. Ja kun hän kuvittelee reippaan matkan jälkeen raikkaasta yöstä pujahtavansa sinne lämpöiseen kamariin, johon kuu valkoisten akkunauudinten läpi pehmoista valoaan siivilöi ja jossa kaksi pyöreää, öisessä alastomuudessaan loistavaa käsivartta vavahdellen hänen ympärilleen kietoutuu, valtaa hänenkin rintansa mieltäjännittävä ja samalla suloinen väristys.

Soiden halki ja vaarojen kupeita pitkin kiitää poro, puut tanssivat ohitse kuin karkeloiden ja latvojen lomitse hymyilee täysikuu leveän hyväntahtoista ja siunaavaa hymyään tälle suruttomalle kululle. Mutta keskellä saloa, naavaisen kuusen suojassa vaanii lemmenkateinen ja synkeämielinen kilpakosija, joka viikkojen vierressä on vannonut synkeän koston onnelliselle voittajalleen. Hän tietää Heikin taas saapuvan kullan luo ja on tullut puolitaipaleelle häntä väijymään. Hehkuvina hiilinä tuikahtelevat kuusen varjosta hänen silmänsä salon äänettömään yöhön ja heristyneet korvansa tarkkaavat milloin alkaa kuulua lähenevän poron jalankapsetta...

Mutta suruttomana ja omiin unelmiinsa vaipuneena istuu Heikki pulkan perässä ja poro juoksee omasta halustaan. Silmät puoli ummessa muistelee hän Santraa. Siinä salon häiritsemättömässä äänettömyydessä muistaa hän niin elävästi, varsinkin kun silmänsä ummistaa, miltä Santra näytti hänen viime kerralla lähtiessään. Sen tummat silmät olivat niin antautuvalla hartaudella häneen kiintyneet kun he oven luona erosivat. Poskille oli kohonnut unen jäleltä pehmoinen puna ja muuan irtonainen hiuskihara oli kulkeutunut vasemman korvan ohi poskelle. Tuo poskelle ajelehtinut kihara se juuri antoi Santralle silloin erikoisen, tavallista miellyttävämmän leiman. Kun Santra sitten ovella kuiskasi hänelle: "Tulethan taas ensi lauantaina?" siirsi hän samalla tuon kiharan korvan taa ja sitten sulkeusi ovi hänen jälkeensä...

Tie nousee alavasta koivikosta ja sukeltautuu tumman kuusikon kohtuun. Heikki muistelee yhä tuota irtonaista kiharaa Santran poskella ja miettii, mahtaneeko hän sitä samanlaisena tällä kertaa nähdä. Kun hän juuri mielikuvituksissaan sommittelee samanlaista kiharaa Santran poskelle, kajahtaa muutaman ensimäisinä seisovan kuusen alta laukaus, jota äänettömyyteen turtunut metsä kammoksuen vavahtaa. Heikki tuntee rinnassaan tuiman vihlauksen ja laukauksen painosta alkavat hänen korvansa sadoin äänin soida. Poro kimmahtaa ensin kahdelle jalalle ja lähtee sitten tulista vauhtia edelleen kiitämään. Kuusen alta karkaa Aatu esiin karmeasti kiroten, sillä poro ei hänen laskujensa mukaan pysähtynytkään. Hän tempaa kirveen käteensä ja lähtee suinpäin perässä syöksymään.

Heikki keinuu vaappuvan pulkan perässä ja tuntee ruumiissaan tavatonta riutumusta ja mielessään sekavaa hämminkiä. Hän ei jaksa käsittää, onko häntä ammuttu vai mitä on tapahtunut ja missä rymäkässä häntä mukana raahataan. Odottava Santra, pulkan edessä huohottava poro, korkean totiset kuuset ja heloittava täysikuu tanssivat sekaisin hänen riutuvassa mielessään. Korvissa yhä rämäkämmin soi ja kohisee, silmissä risteilee tulisia, hehkuvia viiruja ja raikas elonvoima virtaa ulos vastustamattomalla voimalla.

Kuin pillastunut orhi puhaltaa Aatu perässä, kiinnittää yhä juoksuaan ja huokuu pakkasyöhön kuuman sisunsa hohdetta. Poro on hellittänyt jo vauhdissaan, sen säikäys on lientynyt eikä ajaja kykene ajohihnaa kiinnittämään. Mätkivin askelin karkaa Aatu kankaita ylös, toisia alas ja täysikuu hyppii mukana puunlatvalta toiselle kuin uteliaisuudesta hullautuneena. Yhä lyhenee matka vainotun ja vainoojan välillä. Aatu on jo parin sylen päässä porosta. Silloin pysähtyy hän äkkiä, heilauttaa kirvestä päänsä ympäri ja viskaa sen hartiavoimin poron päätä kohti. Kirves osuu sarviin niin että toinen sarvihäkkyrän valtahaaroista putoaa rämähtäen maahan ja poro täräyksestä huumautuneena valahtaa polvilleen. Samassa on Aatukin paikalla ja tarttuu ajohihnaan. Hän silmää ajajaan ja näkee lopun olevan käsissä. Heikki kohottaa vain toista kättään kuin jotakin torjuakseen, mutta käsi putoaa raukeana turkin helmalle. Suu liikkuu, mutta mitään ääntä ei kuulu, kirkas verivirta vain pullahtaa ulos ja pää vaipuu hervotonna rintaa vasten.

Poro on sillävälin noussut seisoalleen ja Aatu panee sen jälleen liikkeesen, jääden itse ajohihnaa hoitaen perässä kävelemään. Puolitaipaleella kulkee tie muutaman metsälammen yli, jonka läpi matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää suurien soiden mustia ja mutaisia vesiä. Lammessa on kappale matkaa tiestä yli talven sulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti ja pahaenteisesti pyörii. Sitä kohti ohjaa Aatu poron, sivaltaen sen ajohihnan perällä juoksemaan. Poro näkee kammoksuen valkoisesta ympäristöstä jyrkästi erottautuvan kurimuksen ja yrittää pysähtyä, mutta jalat eivät kykene tarrautumaan liukkaaseen jäähän ja polvilleen pudoten huilaa poro kuormineen sulan reunalle. Reunastaan ohueksi kulunut jää rusahtaa rikki ja molskahtaen putoaa poro veteen kuorman seuratessa mukana. Jälellä oleva sarvikruunun puolisko kalahtelee jäänreunaan, kun poro silmäkkeessä molskii ja päästelee salon öiseen hiljaisuuteen hätääntyneitä mölähdyksiä. Pulkka on kaatunut heti veteen tultuaan nurin ja ruumis hävinnyt vedenpinnan alle. Poro ja suullaan kelluva pulkka kiertävät vielä tovin aikaa pyörteen mukana ympäri silmäkettä. Mutta kauan ei jaksa poro ponnistella jäisessä vedessä, se painuu yhä syvemmälle ja päästelee yhä hätäisempiä ääniä. Epätoivoisina pälyilevät sen vihertävät silmät ja sarvihäkkyrän puolisko ojentuu kuin apua anoen korkean kuulakkaa taivasta kohti, jonka kylmässä äänettömyydessä keinuu mitään vastaamatta totinen täysikuu. Pian häviää sarvihäkkyräkin veden pinnalta ja hidasliikkeinen pyörre jatkaa taas häiriytymättä liikehtimistään...

Aatu seisoo hetkisen alallaan ja tuijottaa silmäkkeesen, joka valkoisen jäätikköpinnan keskeltä mustana ja ongelmoisena ammottaa kuutamoista taivasta kohti. Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiastona seisovan äänettömän metsikön kohtuun.

HAUDANKAIVAJA

Haudankaivaja oli paha ja ilkeä mies ja se oli sellainen asia, josta kaikki kyläläiset kerrankin saattoivat olla yksimielisiä. Tämä hänen ilkeämielisyytensä oli senkin ihmeellisempää, kun hän ansaitsi jokapäiväisen leipänsä kuolleiden parissa ja asui aivan kuoleman valtakunnan rajalla. Hänen mökkinsä oli näet ihan hautausmaan laidassa, niin että hautausmaata ympäröivä aita päättyi yhteen mökin nurkkaan ja lähti edelleen taas toisesta nurkasta.

Hän oli pieni, kumaraharteinen ja mustapintainen mies. Nenän oli joku salainen tauti syönyt muodottomaksi ja toisella silmällään katsoi hän ilkeästi kieroon. Sitä ei kuitenkaan aina huomannut, sillä se tapahtui peräti harvoin, että hän katsoi ketään silmiin ja jota hän vain katsoi, sitä alkoi kohta levottomuus ja pelko vaivata, oikein itsekään käsittämättä miksi. Mutta se kai johtui siitä, että hän oli niin ilkeä ja että hän niillä silmillään katseli enemmän kuolleita kuin eläviä, Ja ilkeyttäänkin osoitti hän enemmän kuolleille kuin eläville. Hautoja kaivaessaan julkesi hän näet kiroilla ja ruumiskirstuja käsitteli hän ylimielisesti ja kovakouraisesti. Jos hautaa kaivaessa osui eteen vanha hauta ja sieltä nousi vainajain luita, viskeli hän ne kiukkuisesti hujan hajan.

"Ei sitä miestä hyvä peri", sanoivat kyläläiset ja aikoja olisi hän jo virkansa menettänyt, jos hän vain olisi uskaltanut varakkaampainkin vainajia ylimielisesti kohdella. Mutta sitä hän ainakin julkisuudessa vältti ja säästi ilkeytensä köyhiä kohtaan.

Vallankin oli hän ilkeä ja ärtyisä silloin kylmänä ja lumisena talvena, jolloin puute ja kulkutaudit luokona lakaisivat köyhää kansaa hautaan. Hautoja piti kaivaa aamusta iltaan ja se oli raskasta työtä, sillä maa oli syvälle jäätynyt. Pahinta hänen mielestään oli kuitenkin se, ettei hän suurista joukkohaudoista saanut suhteellisesti suurempaa maksua.

Eräänä sunnuntaina, jolloin purevaa pakkasta lisäsi raudankylmä tuulenviima ja jolloin uninen aurinko vain sen verran kurkisti taivaanrannan yli, että pakkanen näki paremmin ihmisiä näpistellä, oli hautausmaalla kokonaista kaksitoista ruumiskirstua valmiina laskettaviksi yhteiseen hautaan. Ne olivat vanhoista, puolilahoista laudoista hatarasti kokoonkyhättyjä, toiset aivan maalaamattomia, toisia vähän mustaksi tuhrittu, sillä kaikki vainajat olivat köyhäin syrjäkyläläisten omaisia, kulkutauteihin ja nälkään kuolleita. Riviin ne asetettiin haudan pohjalle ja kun hauta oli siunattu, poistuivat niin pappi kuin saattajatkin vilusta väristen. Ainoastaan pari miestä jäi haudankaivajalle avuksi hautaa peittämään.

Haudankaivaja seisoi hetkisen alallaan ja tirkisteli alas hautaan. Ei hän mitään puhunut, mutta ilkeistä silmäyksistä saattoi arvata, että hän ajatteli sitä suurta työtä, mikä hänellä oli ollut tätäkin hautaa kaivaessaan ja että hän maksuksi saapi siitä kunnalta ainoastaan viisi kappaa jyviä. Vaikka hautaa umpeen luotaessa oli tapana ensiksi lapioida alas viimeksi noussut maa, sillä sehän oli lähinnä haudanparrasta, kävikin haudankaivaja ensinnä käsiksi niihin jäätyneisiin teleihin, jotka olivat multakasan äärimmäisellä reunalla. Hän ei välittänyt ollenkaan toveriensa kielloista, vaan vyörytteli noita jäätyneitä multaharkkoja hautaan, että kirstut kumeasti pompahtelivat ja hauraat laudat ruskivat. Kun kaikista suurin lohkare putosi erään kirstun kannelle, rikkoutui kansilauta ja kuolleen kasvot tulivat näkyviin. Nähdessään nuo luisevat, jäätyneet kasvot, puoleksi ummistuneiden silmäin lasimaisen kiillon ja siniset huulet, joiden välistä kellertävät hampaat pilkistivät, lakkasi haudankaivaja lohkareita vyöryttämästä ja alkoi lapiolla luoda hienoa hiekkaa.

Oli jo iltahämärä kun hauta saatiin umpeenluoduksi. Haudankaivaja meni yksinäiseen mökkiinsä, pani pesään pystyvalkean ja istui lämmittelemään. Mutta hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Silmissä kummitteli yhä se kuollut, jonka kirstusta kansi oli rikkoutunut. Hänestä oli näyttänyt, että sen pää liikahti, kun lohkare rikkoi kannen ja nyt hänestä tuntui melkein varmalta, että se oli nykäissyt päätään syrjään, ettei lohkare koskisi. Vaikka pystyvalkea lisäsi tuntuvasti lämmintä pienessä tuvassa, alkoi häntä yhä pahemmin vilu puistella. Päästäkseen oikein perin juurin lämpenemään, meni hän nurkkakaapille, jossa hänellä oli puolituoppinen jouluviinaa vielä jälellä ja otti vahvan ryypyn. Mutta kun viina kihosi päähän, näki hän kuolleen kasvot vielä selvemmin, ne näyttivät nyt kuin sulavan, keltaiset silmäkannet kohosivat ylös ja lasimaiset, häneen tuijottavat silmät paljastuivat kokonaan. Hän otti uusia ryyppyjä, mutta jota enemmän hän joi, sitä pahempi hänen tuli olla. Kylmä puistatti yhä ja kun tuuli vihelsi uunin piipussa pitkään ja haikeasti, tuntui hänestä kuin kuolleet seinän takana olisivat kylmäänsä ja yksinäisyyttänsä valittaneet. Nyt vasta hän tuli oikein ajatelleeksi, kuinka paljon kuolleita hänen lähellään asui ja hänestä tuntui, että niillä on kauhean kylmä, varsinkin niillä köyhillä, suurissa yhteishaudoissa olevilla vainajilla.

Kun hän oli tyhjentänyt viinapullon tulematta sen lämpimämmäksi, sulki hän pellin ja hautautui umpipäähän sänkyyn ja odotti, että uni vapauttaisi hänet kaikista ikävistä kuvitteluista...

* * * * *

-- Fuiii - fiii! vihelsi tuuli uunin piipussa. Se tohisi nurkissa ja kierteli pientä tupaa kuin vaanien sisällepääsyä. Hetkiseksi vaikeni se kuin peräytyen vauhtia ottamaan, mutta heti sen jälkeen se tohisten, viheltäen ja ulvoen rynkäsi takaisin niin valtavasti, että ovi ryskyen paiskautui auki, peitto sängystä lennähti pois ja hiiltyneet kekäleet pesässä hulmahtivat uudelleen palamaan. Ja avonaisesta ovesta töytäsi vainajia sisälle ja ne jotka eivät sisälle mahtuneet jäivät ovelle värjöttämään. Kaikki ne värisivät niin että luut kalisivat ja ne tungeskelivat takan ympärille, työnsivät luiset kätensä hiilokseen ja tyrkkivät toisiaan syrjään, että luut kolahtelivat ja kilkahtelivat. Haudankaivaja tuijotti viluisia vieraitaan silmillä, joista näkyi sanomaton kauhu. Hänen tukkansa nousi pystyyn, kylmä hiki virtasi pitkin ruumista eikä hän saanut vähääkään ääntä kurkustaan. Hän tunsi kaikki nuo kuolleet, sillä ne olivat hänen hautaamiaan ja niiden kalisevasta puheesta ymmärsi hän, että niillä on kauhean kylmä sen vuoksi, ettei rakkaus ole heidän hautojaan lämmittänyt. Noiden palelevien ja värisevien vainajien joukossa tunsi hän senkin, jonka kirstunkannen multalohkare oli päivällä rikkonut. Se kääntyi sattumalta nurkkaan päin, jossa vuode oli ja jäi häneen tuijottamaan. Ja kaikki muutkin kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja alkoivat tyhjillä silmäkuopillaan häneen tähystää. Ja kun ne tuijottivat, vaikeni kaikki valitus ja luiden kalina ja tuulen tohina, niin että hetken aikaa oli syvä hiljaisuus kuin haudassa. Mutta sitten tuli taas äskeistä valtavampi tuulenpuuska, heitti haudankaivajan vuoteelta lattialle, puhalsi hiilet ja tuhkan ympäri tupaa ja nosti kaikki vainajat kohoksi ja kiidätti ovesta ulos yhtenä kierivänä, valittavana ja kalisevana pyörteenä, josta vilahteli käsi- ja sääriluita ja onttoja silmäkuoppia...

* * * * *

Haudankaivaja heräsi lattialla, jonne hän oli vuoteelta luisunut. Hiki valui hänestä virtana, hampaat kalisivat ja silmät tuijottivat kauhistuneina pimeyteen. Hän rynkäsi ovea sulkemaan, mutta huomasikin sen olevan kiinni ja haassa, kuten hän illalla oli sen pannut. Kiiruusti viritti hän valkean ja haki viinapullon, mutta näkikin sen olevan tyhjän ja muisti illalla juoneensa sen loppuun. Hän istui vuoteen reunalle ja jäi yhä väristen tuijottamaan savuten ja ritisten palavaan päreeseen...

* * * * *

Tiistaina aamusella toi muuan mies ruumista hautausmaalle. Hän pysäytti hevosensa ruumishuoneen luo ja lähti kahlaamaan haudankaivajan mökille, saadakseen kuormansa ruumishuoneesen. Mutta ovi oli sisältä kiinni eikä sieltä kuulunut mitään, vaikka hän muutaman kerran koputti ovelle. Hetken epätietoisena seisottuaan kahlasi hän ikkunan alle ja kurkisti sisään. Kerran vain hän kurkisti ja lähti sitten kuin petojen vainoama juoksemaan hevosensa luo, tempasi suitset ja kirstun päälle istuen kuin ratsastaja hevosen selkään lähti hän ajamaan takaisin. Hän kiljui ja pieksi hevosta, joka laukkasi kuin henkensä edestä. Sillä tavoin ajoi hän kylän läpi ja naiset, joita jäätyneillä kaivonkansilla oli vettä nostamassa, juoksivat säikähtyneinä sisään ja kertoivat hullun miehen ruumiskirstun kannella istuen ajaneen kylän läpi.

Ja kun tuo hurja ajaja saapui kotiinsa, täytyi hänet panna köysiin, kun hän riehui kuin raivohullu, pursutti vaahtoa suustaan ja puhui käsittämättömiä sanoja. Sillä ikkunasta sisään katsoessaan oli hän nähnyt haudankaivajan riippuvan orressa hirttäytyneenä ja sillä olivat kierot silmät jääneet auki ja tuijottivat suoraan akkunaan ja niissä kuvastui sellainen kauhu, jota tuntevat ainoastaan suuret syntiset kurkistaessaan sisälle kuolemanvaltakuntaan.

LAPISSA

Harvahkon kuusikon kupeessa, puolittain kinoksiin hautautuneena, seisoo paja matalana ja harmaana. Lähin kuusi on kallellaan pajan yli ja kun kattoluukusta huokuva lämmin on sulattanut lumen sen etupuolisista oksista, on kuin se olisi avannut turkkinsa ja siirtänyt löysänä hartioilla riippumaan ja vartavasten kumartunut siihen lämmittelemään sekä tirkistelemään kattoluukun läpi alas pajaan. Ja on kuin se ei voisi kyllikseen ihmetellä seppää, joka siellä alhaalla alasimensa ääressä seisoo suurena, nokisena ja synkkänä.

Raskaasti pudottelee seppä hehkuvalle raudalle väkivasaraansa, niin että paja jymähtelee ja seinille ripustetut esineet hyppivät ikäänkuin seppä vartavasten juuri heille vasarallaan tahtia löisi. Kuin kiukkuisia, sähiseviä kyitä sinkoilee raskaiden iskujen alta kiehuvia kuonansirpaleita suorina säteinä joka suunnalle. Kun rauta jäähtyy ja käy taipumattomaksi, työntää seppä sen uudelleen ahjoon ja laskee raskaan, suonikkaan kätensä palkeen vivulle, jolloin ahjosta pelmahtaa ylös sakea parvi kipunoita, mitkä tanssien ja toistensa ympäri kierien vaeltavat kattoluukusta ulos, pannen kuusen alimmat oksat hiljaa kuin mielihyvästä keinumaan. --

Pajan ovelta näkee silmän kantamattomiin eteläisiä ilmoja kohti ulottuvan soisen lakeuden, joka talvisen päivän hämärässä näyttää iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän aurinko vuoroin valaisevat. Lakeuden pohjoisreunassa, josta Ritovaara kohottaa kohti harmaata talvitaivasta leveän ja lumisen selkänsä kuin äärimmäisten asutusmaiden suojaksi Lapin tuhoja vastaan, ovat laajan pitäjän äärimmäiset asukkaat pureutuneet maankamaraan. Mutta kuin kaikkein viimeisimpänä etuvartiana on seppä asettunut virstojen päähän kylästä, vaaran keskirinteelle, siihen missä viimeiset kuuset kasvavat. Vaaran takaa alkavatkin jo lappalaisten alueet, alkaa yön ja revontulten valta.

Yksinään kuin erakko on seppä jo vuosikymmeniä asunut Ritovaaran rinteellä, takoen kyläläisten kirveet ja viikatteet sekä puukkoja lappalaisille, joiden tie "Lannanmaille" kulkee juuri Ritovaaran ylitse. Muilta eteläisemmiltä seuduilta hän on tänne muuttanut, mutta mistä -- sitä ei kukaan tiedä, sillä hän on aina ollut umpimielinen ja juro. Paikkakunnalle muutettuaan oli hän mennyt naimisiin, mutta jäänyt muutaman vuoden kuluttua leskeksi -- seikka, josta ihmisillä oli yhtä ja toista pöyristyttävää puhuttavana, vaikkei noita puheita uskallettu sepän kuuloon laskea, sillä kaikki häntä pelkäsivät. Vaimonsa kuoltua oli hän elänyt vaarallaan aivan yksinään, käyden vuosi vuodelta yhä jurommaksi, ikäänkuin tuo jylhä ympäristö olisi purrut häneen oman leimansa. --

Juuri kuin seppä nostaa taas hehkuvan ja sädehtivän raudan alasimelle, pimenee matala oviaukko ja sisälle ryömii koreaan peskiin puettu vanha, tihrusilmäinen lappalainen. Iloisesti tervehtii tulija seppää, joka syrjäsilmällä häntä vilkaistuaan alkaa takoa, että paja jymähtelee ja kuona sähähdellen ympäri sinkoilee. Lappalaisäijä, suuren porokarjan omistaja, on paluumatkalla etelän markkinoilta. Ritovaaralle päästyään on hän laskenut poronsa metsään jäkälää kaivamaan ja pistäytynyt itse pajaan juttelemaan sepän kanssa, joka hänelle on kerran puukon tehnyt.

Lapin äijä on markkinoilla ja pitkin paluumatkaa naukkaillut runsaasti viinaa, on hyvällä tuulella ja kun seppä lakkaa takomasta, lepertelee hän avomielisesti markkinakuulumisia, kertoo tehneensä hyviä kauppoja ja saaneensa poroista niin ja niin suuret rahat. Kumaraisena ja hinteränä istuu hän ahjon reunalla, räpyttelee pieniä ja paljosta ryyppäämisestä entistäänkin tihruisemmiksi käyneitä silmiään ja kehuu rikkauttaan. Seppä murahtaa lappalaisen laverteluihin muutamia puolinaisia vastauksia ja alkaa lietsoa jäähtynyttä rautaansa jälleen kuumaksi. Enempää huomiota lappalaiseen kiinnittämättä alkaa hän sitten takoa ja sähisevää kuonaa ympärilleen singotella, että lappalaisen täytyy hänen selkänsä taa suojaan kyyristyä.

Seppä ei katsele ympärilleen eikä puhu mitään, vaan takoo ja ajattelee. Vasaran tahtiin ovat hänen ajatuksensa tottuneet liikkumaan. Yhtä varmoina ja raskaina kuin vasaran iskut seuraavat päätelmät toisiaan ja jokainen uusi isku antaa niille uuden sysäyksen.

"Vai niin", ajattelee hän, "sillä on siis rahoja tuolla lappalaisella. Mutta mitä se tuollainen tihrusilmä äijän kääkkyrä rahoilla tekee? Peskinsä povessa niitä vain kesät talvet hieroo... tai maahan kaivaa -- ja sinne ne sitten jäävät..."