Part 7

Hän takoo yhä, vaikka rauta on taas jäähtynyt ja vasara särähtelee karmeasti kylmenneelle raudalle. Vihdoin hän havahtuu ja nostaa raudan ahjoon sekä alkaa lietsoa. Raskaasti painaa hänen kätensä palkeen vipua, että kipunat hyökkäävät kuin säikähtynyt hevoslauma harjat tuulessa hulmuten kattoluukun täydeltä ulos harmajaan pakkaseen. Lappalainen on vaijennut, käynyt hellämieliseksi ja tirkistelee pää kallellaan ahjoon, josta loppumattomana tulvana karkaa ylös hehkuvia kipunoita. Palje huokuu raskaasti ja seppä jatkaa ajatusjuoksuaan.

"On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan... ja annetaankin kaikenlaisille". Hän heittää rautaa alasimelle viedessään syrjäsilmäyksen lappalaiseen, joka havahtuu ja hätkähtää sepän teräskylmästä katseesta. Mutta vasara putoilee jo hehkuvalle raudalle ja hänen on taas pakko kyyristyä suojaan kuonansirpaleilta.

"Miksen minä ottaisi niitä rahoja haltuuni -- niin, miksi en, miksi en... Kuka tuollaisen lappalaisen ikäkulun äijärahjuksen perään kuuluttaisi -- kuka vain, kuka vain... Yksi navakka huimaus vasarasta ja siinä kaikki, siinä kaikki..."

Klink klank, helisee alasin ja lappalaisen sydäntä kouristaa vaistomainen pelko. Hämärtyvä talvipäivä, yksinäinen paja aution vaaran kupeessa ja pajassa suurikokoinen, synkeä ja äänetön seppä, jonka varjo ahjon liekkuvassa valossa jättiläishaahmona häälyy pajan seinällä... Hän käy kovin alakuloiseksi ja katuu, että ollenkaan poikkesi koko pajaan, ja rahoistaan vielä tuli puhuneeksi! Mutta hän ei saa poiskaan lähteneeksi, sillä tuo äänetön seppä, joka kuin vihan väellä räiskyttää sähisevää kuonaa, pidättää häntä paikoillaan kuin lumouksen voimalla...

Seppä on yhä ääneti ja takoo ja kuumentaa taas rautaa ahjossa. Väsähtämättä hän siten vuoroin takoo, vuoroin lietsoo eikä heitä silmäystäkään ympärilleen... Huulet ovat lujasti yhteen näpistettyinä ja nokiselta otsalta valuu hikeä mustina viiruina poskille. Lappalainen tuijottaa häneen rävähtämättä ja suu puoli avoinna eikä saa paikaltaan liikahtaneeksi. Hän tuntee vain sydänalassaan raskaan painon ja kurkussaan omituisia kuristuksia kuin olisi sieltä itku esiin rynnistämässä. Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu yhä mustemmaksi, samalla kuin hän itsensä tuntee sitä mitättömämmäksi...

Klink klank, helisee yhä ja seppä ajattelee: "Niin, mikäpäs estää kolkkaamasta äijän räässyä... Yksi kolaus vain väkivasarasta ja..."

Helähtäen pysähtyy vasara alasimelle ja seppä kääntyy lappalaiseen, joka hätkähtää niin että on ahjon reunalta pudota, sillä nokisen otsan alta tuikahtavat sepän silmät häntä kohti kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. Lappalaisen tihruiset, selkoisen selälleen auenneet silmät, joissa kuvastuu tavaton kauhu, ovat kuin imeytyneet seppään. Suu on yhä puolittain avoinna ja hän rupeaa sopertamaan jotakin, mutta ei kerkeä päästää kurkustaan muuta kuin epäselvän sorahduksen, sillä samassa putoaa hänen päähänsä hirveällä painolla sepän väkivasara. Toinen puoli päätä on musertunut kuin munankuori, verta ja harmaata aivoainetta purskahtaa ulos ja äänetönnä valahtaa hän ahjon viereen polvilleen, josta kierähtää kylelleen pajan nokiselle maalattialle, joka ahnaasti imee veren itseensä.

Mutta seppä pyyhkii vasaransa lappalaisen peskin liepeeseen, laskee sen alasimelle ja silmää pajan ohi kulkevalle tielle. Sieltä lähenee hiihtäen muuan kyläläinen, joka tulee sepän luota kirvestään noutamaan. Seppä tarttuu ripeästi lappalaisen kaulukseen oikealla kädellä ja kahmaisee vasemmalla peskin liepeistä sekä nostaa ruumiin ylös että murskautunut pää jää riipuksiin. Nurkassa palkeen takana on hyvä piilopaikka ja sinne heittää hän ruumiin. Siellä on jo ennestäänkin kaikenlaista käytännöstä pois joutunutta romua, ruostuneita lapio- ja viikatekuluja, jotka sinne ovat paksun nokikerroksen alle unohtuneet. Kun lappalaisen ruumis sinne putoaa, rämähtävät ne karmeasti kuin kiukkuisina siitä että niiden lepoa häiritään...

Kun suksimies astuu pajaan, seisoo seppä jo alasimen ääressä ja takoo että paja jymähtelee ja esineet seinällä tanssivat. Suksimies huomaa lattialla kuivuvan verilätäkön ja utelee syytä siihen. Mutta seppä ei katsokaan siihen, kertoo vain äsken hevosta kengittäneensä, jolloin kaviota vuoltaessa syntyi hevosen jalkaan haava. Siitä verilätäkkö permannolle. Eikä vieras sitä ollenkaan ihmettele, sillä useinhan sellaista sattuu kun hevosia kengitetään.

* * * * *

Kun otavan sarvet osoittavat puolta yötä, nousee seppä ylös ja menee pajaan. Sään vaihdosta ennustaen loimottavat taivaalla revontulet, luoden kattoluukusta pajaan kaameaa ja levottomasti häälyvää valoaan. Seppä nostaa kuolleen ja jo kangistuneen lappalaisen palkeen takaa sekä kantaa pajan eteen. Siinä on pajan seinustalla lappalaisen oma pulkka, johon hän ryhtyy ruumista sovittamaan, kun on ensin ottanut sen povelta rahapussin. Mutta ruumis ei sovi pitkälleen pulkan pohjalle. Seppä kiroaa ja kantaa ruumiin takaisin pajaan ja kun hän jälleen palaa, sopii ruumis pulkkaan, sillä se on tullut jalkojaan lyhemmäksi. Peitteeksi heittää hän porontaljan ja käy metsiköstä noutamassa lappalaisen poron, jonka hän valjastaa pulkan eteen.

Hän istuu pulkan perään ruumiin päälle ja heittää ajohihnan poron selän yli, jolloin poro pyyhältää lunta tupruttavaan laukkaan. Polviaan naksuttaen, huohottaen ja väliin tienohesta lunta kuumalle kielelleen kaapaisten kirmaisee poro pohjaa kohti, kohti korkean totisena häämöittävää vaaran lakea, jonka yllä revontulet valtavina säilehtivät. Kaamean korneina ne nyt loimottavatkin, heitellen sinisen vihreitä roihujaan ilmanpielestä ilmanpieleen ja pohjan ääriltä hamaan keskitaivaalle, niin että äänettömällä vaaran laella kuulee korvissaan suhinaa ja räiskettä.

Yltäpäätä kuuroittuneena istuu seppä pulkan perässä kuin jääpatsas ja kiitää kuormineen villillä vauhdilla alas vaaran pohjoista rinnettä, jonka juurelta leviää puuton, autio jänkä. Talvisessa yössä revontulten loimutessa on poro omassa elementissään, sen silmäterät ovat tavattomasti laajentuneet, niissä heiastuvat revontulten kaikki värit ja väsähtämättä porhaltaa se huohottaen eteenpäin. Seppä istuu kuormallaan, hoitaa tarmokkain käsin ajohihnaa ja valkeiksi huurtuneiden kulmakarvain alta hehkuvat hänen silmänsä, tähystellen ympäri autiota jängän selkää näkyisikö siellä susia, jotka hänen kuormansa korjaisivat...

Jängän selälle päästyään pysäyttää hän poron ja nousee pulkasta. Ajohihnan kiinnittää hän pulkan perään ja lyö poroa selkään. Se nostaa päänsä ylös, niin että mahtava sarvihäkkyrä painuu selkää vasten, sen punaiset sieramet laajentuvat ja Lapin ilmaa täysin keuhkoin siemaisten lähtee se uudelleen kirmaisemaan pohjaa kohti, kohti kotoisia asuinsijojaan. Seppä seisoo alallaan ja katsoo huikeasti etenevän poron jälkeen. Revontulten loimo on supistunut, hehkuttaen sen räikeämmin pohjan äärtä. Sepästä tuntuu kuin Lappi olisi avannut suunnattoman ja hehkuvan kitansa, johon se vastustamattomalla voimalla nielee kaiken mitä sen ulottuvilla on irtonaista. Poro, joka kiidättää pulkassa murskatuin päin ja katkaistuin jaloin makaavaa isäntäänsä, on painumassa tuohon kitaan -- mustana täplänä kuvastuu se enää tuota kaameaa loimotusta vasten, ja hänestä alkaa tuntua, että se tuossa tuokiossa rupeaa jättiläismaneitin voimalla häntäkin puoleensa vetämään ja kitaansa nielemään. Kauhistus sydämessään kääntyy hän nopeasti ympäri ja alkaa hätäisin askelin rientää takaisin. Mutta silmissään näkee hän yhä tuon hehkuvan pohjan kidan, jota vasten kuvastuu tummana täplänä hurjasti kiitävä poro... Kohta se poro on kotoisilla asuinsijoillaan ja ilmaisee kamalalla kuormallaan hänen rikoksensa. Ja silloin kaikki Lapin kauhut karkaavat kostoretkelle...

Revontulten ennustama myrsky on alkamassa: jängän selällä kohahtaa tuolla ja ulvahtaa täällä ja sepästä on kuin kostonhenget jo hänen kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea...

ULLA

Ulla, sisäkkö, ja Martta, lapsentyttö, olivat juuri päivätyönsä päätettyään tulleet palveliahuoneeseen, joka oli tasasivuisen kolmion muotoinen soppi kyökin rinnalla. Pisimmän kulmauksen perässä oli kaitainen, kolmiruutuinen akkuna ahtaalle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle päin ja toisessa lyhemmistä seinistä oli ovi kyökkiin. Huoneen kalustona oli kolme vuodetta, sama määrä tuoleja ja pöytä, jolla oli muutamia kirjoja, virsikannel ja kaksi niskoistaan rikkinäistä valokuva-albumia ynnä lautasella paljosta käsittelemisestä nuhrautuneita maisemakortteja. Pöydän kohdalla seinässä oli peili ja sen päällä värillinen kuva, joka esitti Lotta Svärdiä miehineen sotaan lähdössä. Pöydän nurkalla paloi porsliinijalkainen kupulamppu.

Ulla, näköjään kahdenkymmenen vuotias, korkearintainen, pyöreäkasvoinen ja vaaleaverinen tyttö, jonka silmissä aina oli hiukan pelokas ilme, ikäänkuin olisi hän aina ollut jännityksissä siitä, ettei vain ketään loukkaisi, oli istunut vuoteensa reunalle ja päästellyt auki tuuhean, hiukan sykeräisen tukkansa, jota hän nyt rupesi kampaamaan. Martta, nuori, unelmasilmäinen ja syvästi uskonnollinen tyttö, joka oli vasta vuoden ollut pääkaupungissa ja muisteli alati hartaudella vanhuksiaan siellä hiljaisen maakylän torpassa ja kävi ahkerasti uskovaisten hartauskokouksissa, oli ottanut esille nuottikirjan ja harjoitti virttä kanteleen avulla. Pöydän edessä seisoen kuljetti hän oikealla kädellä hitaasti jousta, painoi vasemman käden luokaksi taipuneella etusormella kanteleen ainoaa kieltä nuottikirjan mukaan, jonka merkkejä hän silmin seurasi. Tuossa teräväsoppisessa huoneessa ei kuulunut muuta kuin kamman raaputus, nuottikanteleen yksi toikkoinen ja katkonainen vingunta sekä Martan puoliääninen hyräily, kun hän koetti virrennuottia saada mieleensä painumaan.

Kyökistä, johon johtava ovi oli puolittain auki, kuului porsliiniastiain kalinaa ja väliin hanasta virtaavan veden kohinaa, kun Mari, keittäjä, lopetteli astiain pesua. Mari oli puolivälissä neljääkymmentä oleva ihminen, laiha ja teräväpiirteinen ja hänen kävelynsä oli omituista tupsuttamista, aivankuin jalat olisivat olleet liian lyhyet. Kun hän oli pahalla tuulella, piti hän päätään luonnottomasti kenossa ja käänteli kookasta, ohutta nenäänsä kuin tuuliviiriä ja nakkeli tovereilleen kimakalla äänellä sapekkaita pistopuheita. Tänään oli herrasväellä ollut vieraita päivällisellä, Marilla paljon työtä, ja siitä syystä hän oli koko päivän ollut pisteliäänä ja pahalla tuulella.

Juuri kun kyökin kello löi puoli kaksitoista, sai Mari viimeisen lautasen virutetuksi. Hän asetti sen pöydälle ennemmin pestyjen varaan nojolleen, pyyhki kätensä, nykäisi kaasulampun sammuksiin ja astui palveliahuoneeseen. Nenäänsä nyrpistäen istuutui hän vuoteensa reunalle ja ryhtyessään kenkiään riisumaan virkkoi vihaisesti:

-- Koko yönkö se aikoo tuota rakkinettaan vinguttaa?

Martta lakkasi soittamasta, mutta Ulla sanoi nauraen:

-- Kovinpa nyt vanhus on happamena. Maria suututti aina hirveästi, kun häntä vanhaksi sanottiin ja hän rupesi miettimään myrkyllistä vastausta Ullalle. Hetken kuluttua sanoikin hän päänsä kenoon nostaen:

-- Vaikka vanhakin, niin eipä ole vielä tähän elettyyn tarvinnut karanneita sulhasia murehtia!

Ulla punastui hiusrajaa myöten eikä puhunut mitään. Marikin pysyi senjälkeen vaiti, tuiski vain vihaisesti vaatekappaleita päältään ja laittausi nukkumaan, sammuttaen kuitenkin ensin lampun vaikkeivät toiset olleet kerinneet riisuutuakaan. Martta pujahti vuoteeseensa hiljaa kuin peläten häiritsevänsä Maria, joka luonnottoman korkean päänaluskasansa nojassa lepäsi puolittain istuvassa asennossa, peite vedettynä korviin saakka. Huoneen pimeästä peräsopesta, jossa Martan vuode oli, kuului sitten hiljaista kuisketta, kun Martta iltarukoustaan luki.

Ullakin lepäsi jo vuoteellaan, vaikka uni pakeni hänen silmiään. Oikea käsi posken alla hän tuijotti puoliavoimesta ovesta kyökkiin, jonka seinällä olevia kiiltäviä kupariastioita pihalla palava lyhty himmeästi valaisi.

Hän mietti kohtaloaan, samoinkuin hän oli tehnyt edellisenä iltana ja sen edellisenä ja niin taapäin monen viikon ajalla, koskaan vielä pääsemättä siinä mihinkään tuloksiin. Mari oli tuolla sydänjuuria myöten loukkaavalla viittauksellaan johtanut taas hänen ajatuksensa siihen jo ennenkuin hän itsekään kerkesi niin pitkälle. Hänellä oli näet ollut sulhanen, muuan nuori viilari, joka toista kuukautta sitten oli muuttanut pois kaupungista, ilmoittamatta siitä Ullalle mitään. Aluksi oli Ulla viikkokausia odottanut häneltä tietoja, mutta nyt hänessä oli jo vakaantunut käsitys, että se kaikki olikin tahallista, että siis hänen sulhasensa oli muuttanut pois päästäkseen hänestä eroon. Mutta asiassa ei tämä vielä ollut pahinta. Jo ennen sulhasensa häviämistä oli Ulla alkanut epäillä olevansa raskaana ja ilmaissut huolensa tästä kerran sulhaselleenkin. Nyt hän oli jo tullut täysin vakuutetuksi, että asia oli todellakin niin ja samalla käsitti hän, että sulhasensa oli juuri sen vuoksi kaikessa hiljaisuudessa muuttanut tiehensä. Mari oli, tiesi mitä tietä, saanut tietoonsa hänen suhteensa ja käytti sitä oivallisena välikappaleena pistelyihinsä. Oli vain hyvä, ettei Mari tiennyt asian jälkimmäistäkin puolta. Ullaa ihan hirvitti ajatella, että niin olisi ollut laita.

Kaikkina noina kuluneiden viikkojen unettomina ja tuskallisina öinä, joina hänen sydäntään oli raskaana likistänyt tietoisuus siitä, että hän on raskaana ja sulhasensa hyljäämänä, oli hän koettanut kamppailla edes johonkin selvyyteen tulevaisuudestaan, mutta onnistumatta. Kiihkeästi, jyskivin ohimoin toimivat aina silloin hänen aivonsa ja verestävinä harhailivat silmät pimeydessä, mutta sen selvemmälle ei hän vielä ollut päässyt kuin että asiat ovat niin ja niin. Mitä se tulevaisuuteen nähden tiesi ja kuinka hänen sen varalta tulisi asiansa järjestää, sitä hänen ajatuksensa kuin kammoksuen karttoivat, pyörien vain hedelmättömässä seulomisessa tuon nykyisen asiaintilan ympärillä. Päivisin, milloin muilta toimilta ajatukset omiin asioihin joutivat pysähtymään, päätti hän aina illalla vuoteesen päästyään tekevänsä jonkun päätöksen tulevaisuudestaan ja tuon lykkäyksen varassa oli sitten vähän huolettomampi elää. Niin hän oli tänäkin päivänä päättänyt, tuuditellut mielensä sen ystävällisen harhaluulon valtaan, että illalla hän tekee lopullisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta vaikka hänen mielensä oli kiduttavassa jännityksessä, ei hän saanut ajatuksiaan pakoitetuksi tuota tulevaisuuden kysymystä selvittelemään. Lopulta hän, kun aika tasaista, järkähtämätöntä kulkuaan kulkien retkeili jo kaukana sivu puoliyön, nukahti herkkään unenvienoon. Vähän väliä hän siitä kuitenkin vavahtaen heräsi, mielessään epämukava laiminlyömisen tunne, mutta väsyneet aivonsa raukenivat taasen pian horroksiin, muuttaen hiipuen palavan ajatusten kipinän kirjaviksi unikuviksi, jotka epäonnistuneiden yritysten ja korkeudesta putoamisten muodossa saivat hänen unissaan hätkähtelemään ja toisinaan hiljaa valittamaan. Niin hän resuisen yön jälkeen kipein päin ja ruumiissa raskas riutumus heräsi aamulla päivän toimiin, tuhansiin pikku askareihin ja edestakaisin juoksentelemisiin, joita hänen sisäkön-toimiinsa kuului.

Mari oli yöllä saanut päänsä kipeäksi ja oli seuraavan päivän tavallistakin kärtyisempi. Pahaa tuultaan purki hän tavallisesti Ullaan, jota kohtaan hänellä näytti olevan voittamaton vastenmielisyys. Ullan palveliataryhdistykseen kuuluminen ja ahkera seurustelu sulhasensa kanssa tarjosivat hänelle alituista ja katkeraa pistelyn aihetta ja myöhemmin, kun hän oli saanut tietoonsa urkituksi, että Ullan sulhanen oli hävinnyt kaupungista, muuttuivat hänen pistelynsä ja salaviittailunsa katkerista vahingoniloisiksi. Ulla oli tavallisesti vaiti ja antoi Marin pistellä ja mököttää, vaikka hän monasti loukkaantuikin aivan kyyneliin asti. Mutta tänä iltana, kun he kaikin olivat kokoontuneet askareensa päätettyään palveliahuoneesen, kiivastui Ullakin, kävi kasvoiltaan tulipunaiseksi ja syyti suustaan väräjävin äänin kiivaita sanoja ja toisen kunniaa leikkaavia nimityksiä. Pää kenossa kimotti Mari vastaan, itki ja menosi ja huusi maat ja taivaat kuulemaan, kuinka läpi ilkeä ihminen tuo Ulla oli. Martta katsoi riiteleviä kalpeana ja suu puoli avoinna sekä toisteli hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: "Elkää nyt toki viitsikö noin riidellä!" Mutta Ulla sanoi hellittämättä sanottavansa loppuun, purskahti sitten itkuun ja pujahti kiiruusti vuoteesen, tukahuttaen itkunsa tyynyyn. Marikin vaikeni vähitellen, laittausi sänkyyn selin huoneesen päin ja veti peitteen aina korviin asti. Ja kun Martan iltarukouksen kuiske oli vaiennut, hallitsi ahtaassa palveliahuoneessa taas öinen rauha.

Ulla oli kiivaalla, uhmailevalla päällä ja päättävästi kävi hän nyt, kun sai ajatuksensa äskeisestä riidasta pois johdetuksi, käsiksi tuohon ratkaisematta olevaan kysymykseen. Rohkeasti teki hän itselleen selväksi, kuinka asiat välttämättä vähitellen kehittyvät, kuinka hänen raskaudentilansa ennen pitkää tulee huomatuksi ja mitä siitä on seurauksena. Raskaasti ähkäisten käännähti hän vuoteessaan, kun hän melkein ruumiillista tuskaa tuottavana totuutena pani merkille sen rajattoman, sietämättömän vahingonilon, jolla Mari olisi tervehtivä sitä huomiota, että Ulla on raskaana. Elämä kävisi asian julkiseksi tultua aivan sietämättömäksi ja hänen täytyisi muuttaa palveluspaikkaa. Mutta ei sekään parantaisi asiaa ja tuskin hän palveluspaikkaa saisikaan, kun huomattaisiin, että hänellä on synnytys edessään. Ja niin ei olisi muuta neuvoa kuin muuttaa kotikylään, köyhäin vanhustensa turviin, palata pääkaupungista häpeällä ja mieltä murtavaa surua vanhemmilleen tuottaen.

Kolkkona ja pimeänä häämöitti tulevaisuus, ajattelipa asiaa miten päin hyvänsä. Joko jäi pääkaupunkiin tai muutti syntymäkylään, niin kummassakin tapauksessa tuntui elämä olevan niin täynnä ylipääsemättömiä vastamäkiä, nöyryytyksiä ja häpeää, että ruumista kylmäsi niitä ajatellessa ja elämä sitä suuntaa kohti tuntui päättyvän ulospääsemättömään umpikujaan.

Mutta entäpä jos salaisi raskautensa, samoin salaa synnyttäisi ja kätkisi sikiön! Ulla säpsähti jonkunlaisesta hämmästyksestä, johon puolittain iloakin sekaantui, kun tämä salaamisen ajatus hänen mieleensä välähti. Jos se onnistuisi, niin voisi hän elää surutonna kuin ennenkin ja tuo vaivaloinen, mahdottomalta tuntuva taival, jolla olisi kestettävänä häpeällinen raskaus ja elämä isättömän lapsen äitinä, olisi silloin kokonaan vältetty. Ja miksei se onnistuisi, kun kaikkensa tekisi sen onnistumiseksi ja tarkoin edeltäpäin suunnittelisi kaikki seikat.

Siinä maatessaan ja mietiskellessään alkoi Ullasta piankin tuntua aivan luonnolliselta asialta, että hän salaa raskautensa ja hävittää sikiönsä. Muuhan ei voinut tulla kysymykseenkään. Jos hän kuinka kuvitteli toista menettelyä, jonka mukaan asiat saisivat kehittyä luonnollista tietään, löi sieltä aina mahdottomuuden tunto häntä vastaan ja mielikuvitus pakeni sieltä kuin pimeästä umpikuljusta, jota vastoin tuolla toisella suunnalla kuvasteli elämä vapaana ja valoisampana. Ja niin tunsi Ulla tehneensä päätöksen salata raskautensa. Ei hän vielä ruvennut yksityiskohtaisesti suunnittelemaan, kuinka hänen eri tapauksissa tulisi menetellä, vaan koetti ajatella muita kevyempiä asioita, tuntien nautintoa siitä tietoisuudesta, ettei hänen tarvitsekaan niin välttämättömästi kärsiä häpeää ja nöyryytyksiä, vaan että löytyy tie, jota kulkien hän kaikesta siitä säästyy.

Jonkunlainen ilontulvahdus täytti hänen olemuksensa ja unta odotellessaan antautui hän vapaasti seuraamaan valloilleen riehahtaneiden ajatusten leikkiä. Mielikuvia tuli ja meni kirjavanaan. Kuin virmapäiset, hulmuharjaiset varsalaumat ne kirmaisivat esiin ja taas katosivat eikä ajatus jaksanut niitä järjestykseen taltuttaa. Milloin hänen sulhasensa yhtäkkiä palasi varakkaana miehenä ja pelasti hänet häpeästä, milloin hän oli jossakin iltamassa ja rakensi jonkun näkemänsä sievän pojan kanssa tuttavuutta, josta kehittyi pitempi ja entistä kestävämpi suhde. Toisinaan mielikuvat sivusivat hänen äskeistä päätöstään ja yhtäkkiä hän oli halkokellarissa, jossa synnytti kuolleen lapsen ja kätki kellarin pimeään peräsoppeen...

Kun mielikuvien virmapäinen leikki oli hänen aivonsa tyyten väsyttänyt, nukahti hän vihdoin ja näki sekavia unia, ollen synnyttämässä salaisessa piilopaikassa, johon yhtäkkiä ilmestyi Mari, joka nosti nenänsä korkealle ja alkoi pirullisesti nauraa, niin että koko talon asukkaat aina omasta herrasväestä alkaen talonmiehen vääräsääriseen pikku poikaan saakka juoksivat huutaen ja menoten häntä näkemään ja noiden töllisteleväin katseiden esineenä oli hänen niin painostavan tukala olla, että hän heräsi omaan tuskan-voihkinaansa. Päästyään selvyyteen, että se olikin vain pahaa unta ja muistettuaan mitä illalla oli päättänyt, rauhoittui hän kiitollisin mielin, ettei tuo kokemansa sentään totta ollutkaan ja nukkui uudelleen. Seuraavana päivänä tavallisissa toimissa hääriessään oli Ullalla, jos ajatukset milloin joutivat hetkeksi pysähtyä hänen omaa tilaansa seulomaan, lohdutuksena tuo vapauttava tietoisuus, että hän voi sentään kaikesta häpeästä pelastua. Ja illalla kun tulet oli sammutettu, suuri kivirakennus monine asukkaineen mykistynyt öiseen hiljaisuuteen ja Ullakin päässyt vuoteesensa omain ajatustensa ja kuvittelujensa pariin, pakoittausi hän tekemään suunnitelmia lähintä tulevaisuutta varten. Hän oli äskettäin lukenut sanomalehdestä, kuinka muuan nainen joka sikiönsä salaamisesta oli joutunut oikeuteen, oli siteiden avulla salannut muilta raskautensa ja hän päätti tehdä samoin. Hän meni ajatuksissaan läpi koko liinavaatevarastonsa ja harkitsi tarkoin, mitkä niistä sopisi laittaa siihen tarkoitukseen. Ja sitten synnytys? Se oli peloittavin kohta koko asiassa. Kuumeisesti toimivat Ullan ajatukset, selkosen selällään olevat silmät tuijottivat pimennossa olevaa kattoa kohti ja sormet nyplivät hermostuneesti lakanan reunaa. Suunnitelmia virtasi yhtenään mieleen ja hän valikoitsi niitä, punnitsi, vertaili ja hylkäsi ja otti taas uusia harkinnan alaisiksi. Mutta lopulliseen päätökseen ei hän voinut tulla ja väsyneenä nukahti hän lopulta kesken suunnitelmain. Eikä hän enää ryhtynytkään sitä perin pohjin harkitseman, vaikka se alituisesti olikin mieltä painostamassa, vaan suuntasi koko huomionsa raskaudentilan salaamiseen.

Eräänä yönä muutamien päivien mentyä päätti hän sitten laittaa ympärilleen siteen. Kauan hän unta vastaan taistellen valvoi ja odotti, milloin toiset varmasti nukkuivat. Mari alkoi piankin kuorsata, joten hänestä ei ollut mitään pelkoa, mutta Martta hengitti aina niin hiljaa ja tasaisesti, ettei tiennyt nukkuiko se vai valvoi. Monta pitkää hetkeä odotettuaan mainitsi Ulla hiljaa Martan nimen, mainitsi toisenkin kerran ja vähän isommin ja kun Martta ei mitään vastannut, uskalsi hän nousta ylös. Varovasti otti hän vaatekoristaan muutamia jo edeltäpäin päällimmäisiksi asetettuja liinasia ja hiipi kyökkiin, jonka oven hän oli illalla, vartavasten siitä viimeksi kulkiessaan, jättänyt puoliavoimeksi. Lamppua sytyttämättä hän sitten suurimmassa hiljaisuudessa kiinnitti lukkoneulojen avulla ympärilleen kiinteät siteet. Mutta takaisin vuoteesensa hävittyään alkoi häntä yhtäkkiä vaivata pelko, että Martta oli sittenkin valveillaan, että se oli tahallaan ollut vastaamatta hänen kuiskaaviin kysymyksiinsä ja hiipinyt hiljaa hänen perässään kyökinovelle, nähnyt hänen puuhansa ja päässyt kaiken perille. Aamulla katsoi hän sen vuoksi pitkään ja tutkivasti Marttaa, huomatakseen oliko sillä tiedossa hänen salaisuutensa. Mutta Martta oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja hänen suuret silmänsä loistivat yhtä avomielisen vilpittöminä kuin koskaan ja Ulla rauhoittui kokonaan.