Part 5

Raskaasti laahaten savettuneita kenkiään asteli kumaraisena sahrojen perässä Jussi renki, joka kynti nurin laajaa sänkivainiota. Raskasta työtä on kyntäminen ainakin, saati sitten sateiden liottamilla sänkipelloilla ja alkoi se Jussista tuntua jo liialta ihmisrääkiltä. Olisi edes ollut poutakaan, mutta kun sataa vihmoi yhtä päätä, -- eikä lopusta näyttänyt olevan toivoakaan. Ja sitä tuli hienona kiusallisena vihmeenä, joka tunkeutui joka paikkaan, vihmoi ilkeän kutittavasti vasten kasvoja, korvallisia ja kaulaa, kastellen päivän päälle likomäräksi vaatteet, jotka sitten kylmän-kalseina ja varattomina pitkin sivuja lotkottivat. Tai kun olisi edes heti rankemmastikaan satanut, roivannut yhdessä ryöpyssä alas tuon kirotun ja kaikki liottavan märkyyden, niin olisi edes vahvemmalla syyllä suojaan päässyt, lämpimään saunaan vaatteitaan kuivaamaan ja maata köhöttelemään! Mutta eihän sitä nyt kehdannut sateenpitoon heittäytyä, kun sitä tuli hienosteensa ja taukoamatta.

Mustakin käveli sahrojen edessä vaisusti ja takaltaen, aivan kuin sekin olisi siinä pää riipuksissa vakoa pitkin ponnistellessaan punninnut samoja kiusallisia seikkoja kuin Jussikin. Se oli vanha, paksujalkainen ja puisevatekoinen aurakopukka, joka oli jo monet hevosmarkkinat kokenut ja monen omistajan aisoissa hikoillut. Se siirteli jalkaa jalan edelle suurimmalla varovaisuudella ikäänkuin visusti punniten jokaisen askeleen tärkeyttä. Toisinaan se taas nähtävästi tuumi kokonaan pysähtyä, mutta liikkui sentään vielä epävarmasti kuin tunnustellen ajajansa mielialaa ja kun sahrojen takaa ei kuulunut mitään, seisahtui se äkkiä kesken vaon. Silloin Jussi aina satutti kupeensa sahrojen perään, havahtui tylsästä turtumuksestaan, sylkäsi suunsa selväksi ja päästi sitten suitsiperiin tarttuen rämähtävän kirouksen. Musta luimautti silloin korviaan, huiskasi kerran pari hännällään ja nojautui vastahakoisesti eteenpäin, jolloin koko laitos, Musta, sahrat ja perässä kumarana asteleva Jussi taas lähtivät liikkeelle läheten hitaasti pellonpäätä.

Iltapuoleen alkoi Jussi olla jo taas ihoa myöten märkänä ja peräti uuvuksissa. Hän kiroili mielessään isäntää ja koko talon väkeä, kun ei tällaisellakaan säällä aikaisemmin työstä pois kutsuttu. Ja kutsumatta hän ei uhallakaan päättänyt lähteä. Kiroten ja mälliään vihaisesti purren kouristi hän sahrankurjesta ja ärjyi rämäkästi Mustalle. Mutta Mustan korvat olivat ärjymisille tottuneet ja suupielet käyneet vuosikausien riuhtomisista tunnottomiksi. Se siirteli jalkojaan yhä vaisummin ja pysähtyä töksähteli yhä tiheämpään, joten Jussi yhä useammin satutti kupeensa sahranperään. Siitä alkoi Jussin kiukku kääntyä Mustaa kohti, jolle hän alkoi pienimmästäkin aiheesta entistä rämäkämmin karjua kuin sillä lievittääkseen myrtynyttä mieltään. Ja kun ärjyminen ja suitsista repiminen ei kyennyt tarpeeksi suurta notkeutta Mustan kankeissa jäsenissä synnyttämään, haki Jussi pensaikosta vainion laiteelta notkean koivunvesan, jolla pienimmänkin vastuksen sattuessa peittosi kuin hullu Mustan kohmettunutta selkänahkaa. Mutta tuosta määrättömästä ärjymisestä ja ruoskimisesta alkoi Musta lopulta käydä vauhkoksi. Se hätkähteli Jussin pienimmästäkin liikkeestä, silmistä oli kadonnut vaisu ilme ja mieletöntä säikkymystä kuvastaen pöllöttivät ne ympärilleen. Kun Jussi heilautti ruoskaansa, yritti Musta aina juoksua porhaltamaan. Mutta silloin Jussi raivosta mustana painoi sahrat peltoon niin syvälle, että Mustan täytyi huohottaen pysähtyä, jolloin Jussi taas sai aihetta ruoskaansa heiluttaa. Varsinkin päissä kun kääntyä piti, hätiköitsi Musta vaolle ennenkuin sahratkaan olivat paikoillaan. Silloin tempasi Jussi aina suitsista, että Mustan kuolaiset suupielet kauas arvilleen vääntyivät ja koko hevonen lyyhistyi taapäin, kohta taas vauhkona eteenpäin karatakseen ja sahrat nurin viedäkseen. Kuin raivon käpristämänä painausi silloin Jussi kokoon, oikasi heti jälleen itsensä ja käsien nyrkkiin kouristuessa pakeni hänen piipunperien mustaamasta suustaan kuumalla raivolla ja koko olemuksen juuria tärisyttäen sana: s-saatana! Ikäänkuin se olisi ylikuohuvinta raivoa asettanut, tarttui hän sen jälkeen uudelleen sahroihin, sai ne vihdoin paikoilleen ja niin lähdettiin taas kirousten ja piiskanläiskeen saattamina pellon toista päätä tavoittamaan...

Vesimärkänä hiestä ja sateesta, höyryten ja huohottaen ja voimainponnistuksesta vavisten mekasti Jussi illan lähetessä yhä sahrojen ja vauhkona reutoilevan Mustan kanssa. Korvat humisten ja näkö veren päähän pakkautumisesta himmenneenä käsitteli hän viimeisillä riutuneilla voimillaan sahroja ja kiroili käheäksi painuneella äänellään. Ja kun iltakellon ääni vihdoinkin vapauttavana kaikui raskaaseen syyskuun iltaan ja Jussi päästi Mustan valjaista sekä lähti kotiin taluttamaan, oli hän niin uuvuksissa että tuskin omaa ruumistaan tunsi. Mutta vieläkin uupuneempi oli Musta, joka laahusti Jussin jälessä niin että leveät ja saviset kaviot losahtelivat märkään tiehen kuin juntan iskut ja Jussin suitsista taluttaessa ojentui sen pää eteenpäin kuin kuristumaisillaan olevan, sillä muu ruumis ei näyttänyt jaksavan perässä seurata.

Kun Jussi sai illastaneeksi, siirtyi hän kohta tallinparvelle ja paneusi nukkumaan. Lammasnahkaiset vällyt loivat mieluisaa lämmintä ruostuneeseen ruumiiseen ja hetkisen unen ja todellisuuden vaiheilla riutuen sekä kuunnellen sateen unettavaa ropinaa ja alhaalla apettaan syövän Mustan yksitoikkoista rouskutusta vaipui hän sikeään uneen...

Lämpimien vällyjen alla kuorsatessaan uneksi Jussi kesästä. Tihkusateen ropina tallin pärekattoon johti unikuvat heinäsirkkojen väsyttävään sipitykseen ja niittyaikaan. Hän kuvitteli istuvansa niittokoneen pukilla ja eteen valjastettu Musta kahlasi kylkiään myöten timoteipellossa. Aurinko paahtoi räikeästi pilvettömältä taivaalta, heinikossa sipittivät sirkat, vaikenivat ja jatkoivat taas tuota unettavaa sipitystään. Jussi nautti mukavasta työstään ja aurinko hautoi niin makeasti selkää. Mutta Musta pysähteli tuon tuostakin, että Jussi oli pukiltaan kuperkeikkaa alas pudota. Se sapetti Jussia ja sai hänet kiroilemaan ja ohjaksista riuhtomaan. Mutta siitä ei ollut pitkälle apua, sillä Mustan ympärillä surisi lauma kiukkuisia paarmoja ja kärpäsiä, joita Mustan täytyi hädistellä milloin vatsan alle osoitetuilla potkuilla, milloin hännänhuiskeella ja päänpudistuksella ja välistä kaikilla yhtaikaa. Väliin taas Mustan häntäänsä huiskiessa joutui toinen ohjaksista sinne häntävihkon alle ja kun Jussi koetti sitä pois kiskoa, näpisti Musta kuin tahallista kiusaa tehden ohjaksen sitä lujemmalle, niin että Jussin täytyi laskeutua maahan ja irroittaa se kätten mahtain. Se sapetti yhä enemmän. Päästyään takaisin pukille päästi hän sarjan karmeita kirouksia, repi suitsista ja läiskytti suitsiperillä Mustan lautasia, niin että Musta vauhkoutuen puolijuoksussa sukeltausi sankkaan timoteihin.

Saran päähän sillä tavoin päästyään pysäytti Jussi Mustan hengähtämään, viskasi suitset sivulle ja laskeusi itsekin maahan. Kuin hyvitellen taputti hän Mustaa kaulalle, irroitti harjan länkien alta ja rupesi otsaharjaakin kohentamaan. Mutta silloin kääntyi Musta, korvat vihaisessa niuhossa, äkkiliikkeellä päin ja päästi luita ja ytimiä karmivan hörähdyksen. Lerppahuulet olivat kääntyneet sykkyrään ja paljastuneilla, keltaisilla hampaillaan tavoitti se Jussia. Sydän kauhusta pusertuneena hypähti Jussi syrjään, mutta vauhkosti pöllöttävin silmin kierrätti Musta perässä ja huimasti ratiseva koneenterä uhkasi Jussin jalkoja. Säikäyksestä raukein jäsenin lähti hän juoksemaan poikki peltojen. Mutta matka ei tuntunut edistyvän ja jaloissa oli kuin lyijypainot. Musta kirmasi korskuen perässä ja lennätteli ojien yli ryskyvää ja ratisevaa niittokonetta...

Edessä oli vanha ja ränsistynyt heinälato. Sitä kohti pakeni Jussi, juoksi kuin henkensä edestä taisteleva mies, jonka sydäntä likistää kuoleman kauhistus. Ladon taakse päästyään pysähtyi hän henkeään vetämään, mutta siinä samassa kierrätti Mustakin jo nurkitse perässä ja kuroitti luimukorvaista päätään Jussia kohti. Jussi kiersi toiselle puolen latoa, mutta itsepintaisesti kaarsi korskuva Musta perässä. Silloin iski Jussi kouransa seinänrakoihin että lahoiset kaarnat pölähtivät ja kauhusta lamautuneet voimansa jännittäen pääsi hän vilauksessa katolle. Hän heittäysi lahoisen olkikaton harjalle selälleen ja siniseen korkeuteen tuijottaen huohotti väsymyksestä...

Musta siellä alhaalla tuntui pysähtyneen. Päristelyä ja puhkuvaa hengitystä sieltä vain kuului. Mutta sitten kuului kolinaa sivuseinältä, ikäänkuin kaviot olisivat pyöreihin seinähirsiin kolhineet. Jussi kohotti päätään. Kauhistus! Mustan luimukorvainen pää sykkyrään vetäytyneine lerppahuulineen ja vauhkosti pöllöttävine silmineen ojentausi räystään yli Jussia kohti. Musta oli kohonnut kahdelle jalalle seinän varaan ja tavoitti Jussia hampaihinsa. Jussi oli tuokion aikaa aivan kankeana hämmästyksestä eikä kyennyt mitään ajattelemaan eikä tekemään, tuijotti vain henkeään pidättäen Mustan punaisena hohtaviin ja kuumaa henkeä huokuviin sieramiin. Mutta sitten irroittausi hän puistaltaen huumiostaan, tempasi viereltään kattomalan ja iski sillä voimainsa takaa Mustaa, joka lotkahti alas seinän nojalta ja päristeli kovin sieramiaan. Sitten se lähti liikkeelle ja alkoi kiertää latoa, kirmaisi häntä sojona ja pää rintaan painettuna kuin ainakin hurjasti pillastunut, mieletön hevonen. Huumaavasti ratiseva kone seurasi kohona keikkuen perässä...

Musta kirmaisee yhä ladon ympärillä ja pienentää joka kierroksella piiriä! Pyöreinä pöllöttävin silmin istuu Jussi kuin hyypiö ladonkatolla ja seuraa tuota kamalaa piiritystä. Kauhusta kutistuvin sydämin odottaa hän milloin kone hurjassa vauhdissaan viskautuu ladon nurkkaan. Yhä lähempänä nurkkia heittelehtii kone ja Jussilla salpautuu hengitys. Nyt... nyt... Samalla kuuluu ankara täräys, jota seuraa huikea ryske ja sekaannus. Huimaus sydämessään putoaa Jussi hajoavan katon tunkkaisiin olkiin peittyen alas sikinsokin sattuvien hirsien keskelle...

Kiljahtaen heräsi Jussi unestaan ja huomasi makaavansa kylmällä lattialla, johon hän oli vuoteesta luisunut. Hän oli kylmän hien vallassa ja vapisi kovin. Harreilevin silmin tuijotti hän ympärilleen, luullen pimeässä vieläkin näkevänsä Mustan luimukorvaisen pään ja vauhkot silmät. Vähitellen hän siitä kuitenkin tointui todellisuuteen, nousi vuoteelle ja kääriytyi vällyihin. Mutta hänen ei ollut hyvä olla. Hetkisen kyleltä toiselle käänneltyään viskasi hän äkkiä peiton syrjään, sylkäsi ja kapusi parvelta alas. Hän otti Mustan edestä apesankon, jossa oli vielä puolet apetta syömättä ja sekoitti siihen kolme kahmalollista jauhoja, hieroi ne hyväksi ja ripotti päälle vielä kourallisen "kermaksi". Halukkaasti kävi Musta kalsuine hampaineen käsiksi tuohon herkulliseen appeesen ja kun Jussi taputti sitä kaulalle, laski se apetta hatarasta suustaan pelmuttaen päänsä hetkiseksi Jussin olkapäälle. Tyyntyneenä palasi sitten Jussi vuoteelleen, kääreysi huolellisesti vällyihin ja syvä turvallisuuden tunto rinnassaan kuunteli, kuinka alhaalta parven alta kuului anteeksi antavana ja rauhoittavana apettaan viimeistelevän Mustan vaisu rouskutus...

KESKEN JÄÄNYT

Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä täyteen ahdattuina ja ovet tiivisti sulettuina muistuttivat täyteen syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle. Niiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.

Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.

Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä linjaseipäitä, kymmenen syltää aina seiväsparin väliä. Seivästen välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti ja siinä jossa se päättyi liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin patterien päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja, joka siinä lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla uurasti, tuntui tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.

Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla kaivaakseen ojaa neljäsataa syltää ja maksuksi piti hänen siitä saada lehmä. Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä iltana kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän oli joka päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltää eteenpäin ja tiesi olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.

Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat joka puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden varret oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.

Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta se oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä vähän aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin tunkeutuen synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi lapionterälle. Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi pienemmäksi kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti lohkareen ojan reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin nousseiden päälle motkottamaan. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi kiihtynyt ryhtyi hän heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta uutta lohkaretta, jonka vipusi irti saatuaan toiselle reunalle -- ja niin edelleen, kunnes oli päässyt siihen saakka, mihin oli ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen päästyään laskeutui hän pohjaan ja puolisäärestä savisessa vedessä seisoen syyti hän irtaimen muhan ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle jäi nyt valmis, siistireunainen oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta heikosti kuvastellen seisoi väreetönnä savinen vesi.

Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille pannut, painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä liikkeellä vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen ahdattuna sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri; kieriviä harmaita vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat alas vettä kuin pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti mättäälle kintaansa, selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle, täytti piipun ja nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi mietteisiinsä.

Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan siitä alkaen kuin hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan painoi, -- ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset mietteet ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka Maija, hänen vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja he yhdessä lähtevät lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä taluttaen ja Maija perässä piiskalla räpsien. Puolitaipaleella tulee sitten vastaan naapurimökin mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää mälliä ja saa sanoiksi: "No -- kenenkäs lehmää te...?" ja hän vastaa lehmää pysähtymättä perässään kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei olisi tekeillä: "Omahan tämä on lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki heidän peräänsä katsomaan...

Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää, mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.

Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä... Ja pitäisi olla hyvä lehmä, lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän välissä... Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli ollut sarven juuressa... Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja kun silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään: valkea, hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja jalat samoin polvista alaspäin punaiset... Senkin muisti, että vasen sarvi oli, omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin oikea... Hän pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään, istuen yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan heinänkorteen, jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen. "Mitähän", ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen, kun puoli lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan lehmän kahtia..." -- ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa kiertyivät hymyntapaiseen. "Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin lakiin, niin eiköhän vain tuomittaisi lehmä kahtia... olihan siinä vieraat-miehet, kun kontrahti tehtiin... Mutta sitten taitaisi taas tulla riita kumpi kummankin puolen saisi... hän tahtoisi takapuolen ja isäntä myös... ja niin tulisi taas lakiin meno... Hm! kaikkia sitä aikamies kuvitteleekin" -- ja naurahtaen sylkäsi hän piipunpesään, kopisteli sen kengänkärkeä vasten tyhjäksi ja nousi työtään jatkamaan.

Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltää, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival. Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista syllän täyteen, nousi hän ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina maanantai-aamuksi...

* * * * *

Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä tiistaina eikä seuraavinakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan oli hän häätynyt vuoteesen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja samalla vihanpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.

Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita, köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia, korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.

Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja, joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan...

Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken katkera itku likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut, joiden päälle lukkari aloitti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.

Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasoitettu, hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä paikkaa kohti jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä..."

Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.

KILPAKOSIJAT

I