Part 4
Peite liikahti taas, kääntyi ylälaidastaan syrjään ja Jussin pellavainen pää kohosi esiin vaikeasti kuin lyijyvuoresta. Kaikki olivat hiljaa, tuohilevy akkunassa vain pärräsi ikäänkuin kiirehtien Jussia, joka tavattomalla hitaudella ja kuin suurella voimain ponnistuksella kapusi sängystä lattialle. Seisoalleen päästyään silmäsi hän pälyillen ympärilleen, näki takan luona isän, odottava ilme silmissä, ja lähti, suun vääntyessä surkeaan väärään, hitaasti ja väännätellen kävelemään tätä kohti. Lähemmäs ehdittyään purskahti hän suuriääniseen itkuun ja nojausi isänsä polviin. Isä ryhtyi vapisevin käsin napuloimaan auki Jussin housuja ja saatuaan sen tehdyksi puristi hän Jussin polviensa väliin, silmäsi hätäisesti nimismiestä ja tarttui piiskaan. Nimismies tirkisteli lattiaan ja emäntä nykäsi huivin silmilleen, nojasi kyynärpäät polviin ja päänsä laskien käsien varaan kohahti hän tyrskivään itkuun. Lapset katsahtivat hätääntyneinä äitiinsä, katsoivat isän polvien välissä tasaisten piiskan iskujen alla vääntelehtivää ja täyttä kurkkua parkuvaa Jussia ja tyrskähtivät hekin toinen toisensa jälkeen äänekkääseen itkuun. Piiskaa tasaisesti hoitavan isänkin leuka alkoi värähdellä ja yhtäkkiä rupesi hänen partaansa tippumaan suuria vesiherneitä. Talon koira, mustakarvainen ja rehellinen pystykorva oli istahtanut lattialle isäntäänsä vastapäätä ja seurasi viisailla silmillään, pää kallellaan, isännän toimia. Kun emäntä ja lapset yksi toisensa jälkeen alkoivat itkeä, kävi se levottomaksi, liikutti vilkkaasti kosteaa kuononpäätään ja kaapsahti seisoalleen sekä loikkasi ulos pihalle, jossa se puhalsi pakkasilmaan haikean ulvonnan.
Nimismiehen oli hyvin ilkeä olla ja vaikka tupa oli kylmä ja viimainen olivat hänen kätensä käyneet kosteiksi. Hän vilkasi syrjäsilmin poliisiin, mutta sekin istui tyytymättömän näköisenä ja tuijotti tarkkaavasti jalkainsa väliin lattialle, johon oli hänen sikaaristaan kokoontunut kasa tuhkaa ja sen viereen sylkylätäkkö. Kun koiran ulvonta sekaantui tuvassa kaikuvaan itkunsorinaan, alkoi poliisi äkkiä kuin vihanvimmassa kengänpohjallaan hangata tuhkakasaa ja sylkylätäkköä ja teki sitä niin perusteellisesti, että molemmat hävisivät melkein näkymättömiin. Ja ikäänkuin hän juuri tuota siivousta suunnitellen olisi niin tarkasti lattiaan tirkistellyt, kohotti hän sen tehtyään päänsä ja katsahti nimismieheen. Mutta nimismiehen oli yhä vaikeampi olla. Kärsimättömästi silmäsi hän isäntää, yrittäen sanoa: "heittäkää tuo jo!" mutta ei saanut sentään mitään sanoneeksi. Isäntä käsitti hänen yrmin silmäyksensä toisin ja jatkoi hartaasti sekä kaikkea kiitosta ansaitsevalla uuraudella tahdikasta piiskan rapsutusta, ikäänkuin ajatellen, että esivallan edustajille ei pitänyt jäämän tinkimisen varaa.
Kun piiskan rapsutusta ja itkunsorinaa näytti uhkaavan jatkua loppumattomiin, nousi nimismies ylös, käveli hermostuneesti pari kertaa lattian yli ja pysähtyen isännän viereen heilautti kärsimättömästi kättään ja ärähti:
-- No, antaahan nyt jo olla!
Isäntä pysäytti piiskan, nosti päätään ja katsahti kummastuneena nimismieheen. Kuin epäillen kysyi hän:
-- Jokohan tuo sitten piisaa?
-- Piisaa, piisaa toki -- äh!
-- No -- jos se nyt sitten tuli kuitatuksi, niin annetaanpa olla.
Hän päästi pojan polviensa välistä ja viskasi piiskan loukkoon, ikäänkuin se olisi yhtäkkiä alkanut polttaa hänen kättään. Jussi tarttui vapaaksi päästyään molemmin käsin housuihinsa, nosti ne ylös ja juoksi vuoteeseen. Housuista ulos jäänyt paidanhelmus vain kerran vilahti, kun hän sukelsi umpipäähän häpeältä suojaavien ystävällisten vällyjen alle. Äiti vapautui kuin raskaan taakan alta, kuivasi silmänsä ja huivin entiselle sijalleen työntäen kiirehti padan alla kihiseviä risuja kohentelemaan. Isäntäkin sai nyt piippunsa palamaan ja aloitti keskustelun kelin huonoudesta.
Mutta nimismies tahtoi mitä pikimmin päästä taipaleelle. Hän veti turkin ylleen, heitti hyvästi ja lähti ulos. Ovella mennessään kuuli hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan itkunniiskutuksen.
LAPSENTYTTÖ
Orresta riippuva pienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja peräosan tupaa, mutta jätti hämäräksi ovipuolen, jossa oli suuri, neliskulmainen uuni ja sitä vastapäätä, juuri oviloukossa, kaksi toistensa päälle rakennettua ja seinään kiinnitettyä sänkyä. Ylemmässä sängyssä loikoili saunaamisen jälkeen puoleksi pukeutunut renki, veteli savuja karisevasta piipustaan ja väliin laiskasti sylkäsi sängynlaidan yli alas lattialle. Takan nurkalla istui piika, vantteratekoinen Leena, ja punaisilla, tölpöillä ja tukevilla käsillään selvitteli saunan jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Emäntä tyhjensi perällä olevaa pitkää ruokapöytää astioista, joita siinä illallisen jäleltä vielä ajelehti, ja rupesi sitten rievulla leivänmurenia lakaisemaan. Juuri kuin hän oli työnsä lopettanut, alkoi peräseinällä oleva vanha kello, jolla oli mustunut puutaulu ja painona hiekalla täytetty pussi, korista ja särähdellä kuin vanha, vapisevapäinen kanttori virttä alkaessaan. Ja kun tuota alustavaa särinää oli kestänyt muutaman hetken, rupesi seasta eroittamaan lyöntejä, joita vähitellen karttui aina kuuteen asti, minkä jälkeen kellovanhus taas kuin yskäkohtauksesta päästyään tyynenä heilutteli leveätä kupariheiluriaan. Kellon säristessä viimeistä lyöntiään astui peräkamarista tupaan isäntä, joka oli kookas, parraton ja ankarapiirteinen mies, toisessa kädessään kynttilä ja toisessa pari kirjaa. Kynttilän asetti hän pöydän nurkalle ja istui itse pöydän päähän penkille. Emäntä ja Leenakin siirtyivät lähemmäs ja kun isäntä merkitsevästi silmäsi ylisänkyyn, sylkäsi renki piippunsa sammuksiin ja laskeusi vastahakoisesti alas. Saatuaan lapset nukkumaan, tuli kamarista tupaan lapsentyttökin, viisitoistavuotias Liisu. Hän oli muutaman samalla kylällä asuvan mökkiläisen tyttö ja oli vasta ensimäistä viikkoa talossa. Kooltaan oli Liisu ikäisekseen pieni sekä muutoin laiha ja kalpea. Suuret, pehmeät silmät olivat aina selkosen selällään ja katselivat kaikkea kuin pelolla ja anteeksi pyytäen. Hän pysähtyi kamarista tultuaan keskelle lattiaa ja epäröi, menisikö istumaan lavitsalle emännän ja Leenan rinnalle, mutta ei uskaltanut sentään mennä, vaan kyyristyi jakkaralle karsinaloukkoon ja nojasi selkänsä lämpimään uuninkylkeen.
Järeällä äänellä pani isäntä alkuun virren ja kun hän oli ensimäisen säkeen yksin veisannut, yhtyivät emäntä ja Leenakin kimeämmillä äänillään virteen. Raskaan alakuloisina keinuivat virren sävelet avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä olevaa kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan sinne orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse. Syvällä hartaudella, kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti kourassaan halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja kuuman saunan raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:
"Nyt päivä edeskulun' on, Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon, Ett's synnist', tuskast', vaarasta Mun varjelit ain' armosta."
Liisu kuunteli veisuuta ja katseli karsina-akkunasta näkyvää valjua neljänneskuuta, joka pakkasen kokoon käpristämänä killui korkeudessaan ikäänkuin kynsistään riippuen lumisten kenttäin yli sinisen harmaana värjöttävässä taivaanlaessa. Ja hänet valtasi epämääräinen kaiho ja surkumieli, niin että suupielet alkoivat herkästi värähdellä. Mutta silloin katsahti isäntä, veisuutaan silti keskeyttämättä, Liisuun, niin että tämä säpsähti eikä tiennyt mitä tehdä. Hetken katsottuaan viittasi isäntä kädellään ja Liisu lähti suurissa aikaihmisen kengissään kiiruusti kävellä lapsuttamaan pöytää kohti ja asettui arasti, maahan luoduin silmin, Leenan viereen, joka siirsi kirjansa lähemmäs ja osoitti virren kulun.
Kun virsi oli loppunut, alkoi isäntä lukea. Se oli ankarasanainen kirja, jossa tärisyttävällä tavalla ja peloittavin värein kuvailtiin helvetin sammumatonta tulta ja niitä tuskia, joita kääntymättöminä kuolleet sen sinisissä ja alati kalvavissa liekeissä saavat kärsiä. Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän silmät tuohon ankaraan kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä punoittivat, kun hän jyrkällä äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi imaisten luki edelleen. Hartiat kyyryssä ja kädet vyöliinan alla helmassa istui Liisu ja uskalsi tuskin henkeään vetää, kun hän rävähtämättömin silmin ja suu puoliavoinna tuijotti isäntään. Kun isäntä vihdoinkin lopetti lukemisensa ja pani kirjan kiinni, oli tuvassa hetken syvä hiljaisuus. Liisu tuijotti yhä isäntään ja kyyristyi odotuksen tuskassa vieläkin pienemmäksi, sillä hänestä tuntui että tuota jännittävää äänettömyyttä seuraa välttämättä jotakin käsittämätöntä ja peloittavaa. Sitä samaa näyttivät emäntä, Leena ja renkikin odottavan, kun he äänettöminä ja rävähtämättä tähtäsivät eteensä permantoon. Mutta isäntä otti esiin virsikirjan, käänsi muutamia lehtiä ja pani virren alkuun. Vasta kun Leena veisattavan virren löydettyään työnsi kirjaa Liisun eteen, irtausi Liisu säpsähtäen jännityksestään ja koetti yhtyä veisuuseen.
Virren veisattua poistui isäntä kynttilöineen ja kirjoineen emännän kanssa kamariin ja renkikin kiipesi takaisin ylisänkyynsä. Liisu pujahti karsinan puoleisessa peränurkassa olevaan sänkyyn, johon Leenakin lampun sammutettuaan tuli. Renki ylisängyssä alkoi kuorsata ja samaan kuoroon yhtyi peränurkassa Leenakin, mutta Liisu valvoi vielä kauan. Hän ei saanut ajatuksiaan pois isännän lukemista asioista, jotka uutuudellaan löivät voimakkaasti häntä vastaan. Kotona ollessaan ei hän koskaan ollut kuullut semmoisista asioista. Ei siellä milloinkaan luettu eikä veisattu. Pyhäpäivin meni äiti lehmän hoidettuaan kylälle ja isä eineen syötyään paneusi makailemaan ja nukkui koko päivän, kylkeään vain välistä käänsi ja raotti vähän unisia, verestäviä silmiään, ja hän oli saanut viettää päivänsä, miten itse tahtoi eikä kirjan ääreen koskaan hätistetty. Mutta tänne taloon tultuaan oli isäntä heti ensi päivinä tutkinut hänen lukutaitoaan ja puhellut hengellisistä asioista.
Liisu kyyristyi lähelle Leenaa ja koetti päästä uneen. Vielä hyvän aikaa silmät ummessa odotettuaan hän viimeinkin nukahti. Mutta mielikuvitus työskenteli vielä illallisissa asioissa ja yks kaks oli hän olevinaan viimekesäisessä suuressa metsänpalossa, jota koko kylän väki oli ollut sammuttamassa. Hän seisoi sammaleisella kivellä toisten tyttösten kanssa ja katsoi tulen valtavaa leikkiä. Mutta ankarasta kuumuudesta villiintynyt tuli teki äkkiä käänteen ja alkoi painaa liekkejä kiveä kohti. Ratisten ja kaiken altaan korventaen hiipivät liekit matalina pitkin kuivaa sammalistoa ja kun puu tuli eteen, nostivat ne käärmeelliset päänsä ylös ja riemusta hulmahtaen karkasivat rymyllä ja pauhinalla pitkin puunrunkoa ylös. Puu värisi kuin kuoleman tuskissa ja tuuli ajoi tulisia, räiskyviä kipunoita ympäri ja niistä hulmahti sammalisto tuolla ja täällä ilmiliekkiin. Silloin toiset tyttöset pyrähtivät juoksuun, huutaen hänelle: "tule pois!" Hän yritti perään, mutta ei päässytkään paikaltaan. Liekit lähenivät yhä ja kuumuus yltyi ja hän alkoi riuhtoa itseään irti ja surkeasti huutaa... kunnes heräsi siitä, että Leena töykki häntä kylkeen ja unisella, tahmaisella äänellä mökisi: "mitä se siinä, painajainenko sitä... nuku pois!"
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähtivät isäntä ja emäntä isompain lasten kanssa kylään sukulaisiin. Nuorin lapsi jäi kotiin ja Leenan komensi emäntä olemaan Liisulla apuna sen hoitamisessa. Mutta kun pitkä sunnuntaipäivä rupesi illaksi riutumaan ja hämärä alkoi kurkistella akkunoista sisään, lähti Leena rengin kanssa naapuriin ikävätä iltaa lyhentämään. Liisun valtasi ahdistava pelko, kun piti yksin jäädä ja itkumielin pyyteli hän Leenaa jäämään kotiin. Mutta Leena sanoi vain: "höpsis aikaihmistä!" ja pyörähti pihalla jo mennä vintturoivan rengin jälkeen että hameenhelma vain kerran ovessa liehahti.
Lähtiessään oli Leena laittanut takkaan pystyvalkean, joka laajalti valaisi rosolankkuista lattiaa, pakoittaen sisääntunkeilevan hämärän nurkkapielissä ja katonrajassa piileksimään. Kuusiset halot räiskyivät ja räsähtelivät aivankuin olisivat keskenään torailleet ja väliin vihaisesti sinkosivat lattialle tulisen hiilen.
Ulkona humisi ontosti pyrynsekainen tuuli, jonka puuskaukset tavantakaa sivusivat tuvanseiniä kuin jotain haparoiden. Toisinaan taas sellainen puuska tuiskahti katolle, vihelsi kerran pari uuninpiipussa ja heittäysi kuperkeikkaa alas pihalle, jossa alkoi auki unohtunutta tallinovea rämpyttää. Sitte se havaitsi tallin eteen varisseet heinän korret ja alkoi niitä kiidättää ympäri pihaa. Hätääntyneinä pyyhälsivät korret tuulen edellä, pyrkien pihasolista ulos, mutta tarttuivat lumeen yksi sinne, toinen tänne ja jäivät siihen piippasemaan.
Liisun oli täytynyt tyytyä kohtaloonsa ja niellä itkunsa alas. Avuttomasti eteensä tuijottaen istui hän nyt vuoteen reunalla ja keinutteli koneellisesti kätkyttä.
Lapsi oli levoton eikä tahtonut ottaa nukkuakseen. Se heittelehti kätkyessä sinne tänne, kätisi ja hieroi silmiään lihavilla pikku käsillään. Kun Liisu ei hätäillyt sitä syliinsä ottamaan, alkoi se itkeä tihertää, ensinnä kuin tunnustellen, mutta kun siitä ei apua ollut, jännitti se pienen ruumiinsa luokaksi ja alkoi punaisena kuin paise täyttä kurkkua huutaa. Silloin havahtui Liisu, tarttui käsin kätkyen laitaan ja alkoi keinuttaa niin että lattialankut kolisivat. Huulet torvella piispitti hän kuin henkensä hädässä ja korjasi väliin vapaalla kädellä peitettä, jonka lapsi heti aina itsepintaisesti päältään työnsi. Lopulta täytyi Liisun ottaa se ylös ja tarjota pullosta maitoa, jota se ahnaasti rupesi imemään, kyynelten poskilla vielä kimaltaessa ja itkun väkivaltaisten jälkimaininkien ruumista vavahutellessa. Muutettuaan sitten kuivaa lapsen ympärille, asetti Liisu sen varovasti kylelleen kätkyeen ja alkoi taas jalallaan keinuttaa, laulaen puoliääneen tavallista nukutuslauluaan:
"Pium paum paukkaa, Annikki metsiä laukkaa..."
Tuo hänen yksitoikkoinen kehtolaulunsa, jonka kahta säettä hän yhteen menoon hartaudella toisteli, kaikui avarassa tuvassa melkein valittavana ja sitä säestivät seinän takana tohiseva tuuli ja lumihiutaleiden hilke akkunaruuduissa. Ja kuin tahtia lyöden kolkkivat kätkyen jalakset lattiaan. Puut takassa olivat jo hiiltyneet kekäleiksi ja luhistuivat kokoon. Ontuen ja epävarmasti tuikahtelivat liekit kekäleiden välissä, synnyttäen lattialle ja peräseinälle sinne tänne keijuvia varjoja, ikäänkuin pimeys voitostaan varmana olisi nurkkapielistä ilkamoiden esiin tanssinut. Liisun mieltä alkoi yhä enemmän pelko ja autiuden tunne ahdistaa ja rinnassa värisi hänellä jo kärkäs nyyhkytys.
Lapsi oli jo nukahtanut ja Liisu lakkasi keinuttamasta, jääden kädet helmassa hiilokseen katsomaan, ikäänkuin hän sen riutuvista liekeistä olisi etsinyt turvaa kasvavaa pimeyttä vastaan. Mutta nuo sinervät liekit, jotka kokoonluhistuneita kekäleitä salakavalasti nuoleskelivat, johtivat hänen ajatuksensa helvetin sammumattomaan tuleen. Säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen ja pienillä, kalpeilla kasvoilla kuvastui kiduttava tuska. Muualle hän ei kuitenkaan voinut kauemmin katsella, sillä tuossa raskaassa pimeydessä, joka kaikista nurkista esiin painausi, tuntui hiipivän pahansuopia haltioita, jotka vaanien odottivat sitä hetkeä, jolloin viimeinen liekki takassa nukahtaisi ja tuvassa olisi täysi pimeä. Vaikka Liisu koetti torjua mielestään helvetti-ajatuksia, tulivat ne sentään yhä uudelleen mieleen. Ja kun hän oikein kuvitteli mielessään, kuinka kadotettujen täytyy iankaikkisesti ja koskaan vähintäkään lepoa saamatta virua sanomattomassa kuumuudessa ja tuollaisten sinisten, käärmeellisesti kaluavain liekkien nuoleskelemina, valtasi hänet pöyristävä kauhu, kylmä hiki kihosi ruumiista ja hengitys kävi vaikeaksi. Nyt täytyessään olla yksinään autiossa ja yhä enemmän pimenevässä tuvassa, jossa hiljaisuutta häiritsi vain lapsen tasainen hengitys ja tuulen humina, tuottivat nämä kuvittelut kaksinkertaista tuskaa. Pimeän pelosta täytyi hänen herkeämättä tähdätä hiilokseen ja samalla hänen mielikuvituksensa kuumeentapaisesti työskenteli helvetin liekeissä.
"Kun sitä olisi yhtä jumalinen ja harras kuin isäntäkin, niin olisi paljon parempi olla", mietti hän ja näki mielikuvituksessaan isännän, joka laihoine kasvoineen ja ankarine piirteineen istui pöydän päässä ja koroitetulla äänellä luki: "Mikä kauhea sija sinulle, o syntinen, onkaan valmistettu siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, jollet käänny ja tee parannusta! O itkun iäistä piinaa!"
Liisulla olivat kaikki aistit niin sairaloisesti jännittyneet, että hän ei ollut oikein selvillä, ajatteliko hän itse nuo sanat vai istuiko isäntä todellakin tuolla pimennossa pöydän takana ja luki ne kirjasta. "O itkun iäistä piinaa!" kertasi hän hiljaa mielessään ja häntä puistatti kuin horkassa. "Kun sen Leenankin nyt piti mennä pois!" Hän tunsi itsensä niin kovin avuttomaksi ja hyljätyksi. Hän melkein toivoi, että lapsikaan edes heräisi ja alkaisi hänelle ratoksi äännellä, mutta se nukkui niin levollisesti että hengitystä tuskin kuuli. Kääntääkseen ajatuksiaan ikävistä ja peloittavista asioista, alkoi hän hiljaa hyräillä virrenvärssyä:
"Mun silmän', käten' nostan Ain' ylös mäkihin, Joist' avun tiedän saavan Ja valon kaunihin."
Mutta virren alakuloinen sävel johti uudelleen Liisun mieleen hartaushetket ja isännän. "Mitähän", jylähti yhtäkkiä hänen mielessään, "mitähän, jos minä nyt kuolisin, joutuisinkohan minä kadotukseen?" Ja Liisu päätteli, että hän joutuisi, sillä olihan isäntä sanonut, että hän oli kerinnyt jo monastikin kasteenliittonsa rikkoa.
"Kun tulisivat nyt ne kylämiehet", vaikeroitsi hän ja jännitti korviaan, eikö pihalla jo kuuluisi tulevien askelia. Mutta niitä ei kuulunut, tuuli siellä vain itsepäisesti tallin ovea rämpytti. Pimeys oli jo valloittamaisillaan viimeisenkin alan tuvanlattiasta. Yksi sinervä liekki vain enää nojallaan olevaa kekälettä kalusi ja lepatti kuin hätäviiri. Liisu katsoi tuon liekin kuolonkamppailua ja tunsi oman sydämensä samalla tavoin hädän ja tuskan vallassa lepattavan. Kätensä suonenvetoisesti yhteen liittäen alkoi hän supattaa: "Rakas herra Jeesus, Jumalan ainokainen poika, varjele minua siltä kavalalta kiusaajalta, joka aina ympäri käy, etsien kenen hän saisi niellä..." Hänestä tuntui, että se ihmissieluja vaaniva kiusaaja hurjin hypyin ja avonaisin, veripunaisin kidoin kierteli pitkin tuvan seinustoita ja että tuo viimeinen riutuen lekuttava liekki oli ainoa, joka esti sitä kiljuen ja möräten esiin karkaamasta. Jos liekki sammuu eikä hän, epäuskossaan ole kyennyt Jeesuksen suojelusta saamaan, niin...! Läähättäen koki hän supattaa edelleen rukoustaan ja saada itsensä väkisinkin vakuutetuksi siitä, että Jeesus suojelee häntä kaikilta yön kauhuilta. Mutta kesken hänen kiihkeintä rukoustaan alkoi liekki epätoivoisesti lekuttaa ja sammui sitten äkkiä niin että tupa kävi kokonaan pimeäksi. Liisu painautui suulleen tyynyä vasten ja alkoi ääneensä itkeä...
Lapsikin alkoi taas käydä rauhattomaksi. Se kätisi ja valitti unissaan ja heitteli päätään. Pian se heräsi kokonaan ja alkoi itkeä tihertää. Mutta Liisu makasi suullaan vuoteessa ja niiskutti rajusti. Eikä Liisu sittenkään noussut, vaikka lapsi rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Ja niin jatkui hetki hetkeltä väsähtämättä ja toivottomalla tasaisuudella lapsen huutava itku, aivankuin se tuolla itsepintaisuudellaan olisi tahtonut ympäröivän pimeyden puhkaista. Vihdoin kun lapsen heikko ruumis jo väsyi ja itku heikkeni tahdottomaksi tyrskimiseksi, kuului pihalta jalaksen narinaa ja kohta sen jälkeen askelten töminää portailta. Emäntä ja Leena, joka naapurista palatessaan oli kannaksille pyörähtänyt, tulivat tupaan Lapsen itkun kuullessaan sanoi emäntä nuhtelevalla äänellä:
-- No herranen aika, yksinkö täällä lapsi pimeässä tuvassa huutaa!
Emäntä heitti kiiruusti enimpiä vaatteita pois ja kumartui Leenan laittaessa lamppuun valkeaa kätkyen yli ja tarjosi lapselle rintaa.
-- Mihinkä se Liisun älliö on hävinnyt? No on siinä, kun jätäpäs lapsi ihkasen yksin ja...
-- Tuollahan tuo on sängyssä, -- keskeytti Leena.
Nyt harmistui emäntä kokonaan.
-- Kyllä on siinäkin ihmisen alkua, kun nukkuu niin siki, ettei herää vaikka lapsi itsensä kuoliaaksi huutaisi.
Saatuaan lampun kuntoon meni Leena sängyn luo ja tyrkkäsi Liisua kylkeen. Mutta kun siitä ei ollut mitään seurausta, käänsi hän Liisun kylelleen ja samalla huusi hätääntyneenä:
-- Siunatkoon, mikä sillä on, kun silmät ovat nurin ja hammasta puree!
-- Sillähän on suonenveto! Koita avata sen kouria ja hieroa ohimoita, -- neuvoi emäntä ja ehätti itsekin Leenalle avuksi.
Liikuteltaessa alkoi Liisu hurjasti heittelehtiä vuoteella, että emännällä ja Leenalla oli täysi työ saada hänet paikallaan pysymään. Hänen suustaan pursusi vaahtoa ja mielettömästi tuijottaen puhui hän aluksi käsittämättömiä sanoja, sitten selvemmin ja tuvan pimeää peräseinää kohti huitoen:
-- Tuolla se on helvetti. Ettekö näe noita mustia miehiä... Voi Herra Jumala, nyt ne tulevat ottamaan...
Liisu alkoi kiljua läpitunkevasti ja hurjana heittelehtiä. Leena purskahti itkemään ja emäntä asetti voivotellen ja vapisevin käsin kylmää käärettä Liisun otsalle.
-- Voi hyvä Jumala, minkä me sille teemme? Aivanhan se kuolee tuohon paikkaan. Koitetaan edes veisata, -- ehdotti emäntä ja pani pahasti väräjävin äänin virren alkuun.
Kyynelten vuotaessa ja vääristynein kasvoin yhtyi Leenakin virteen. Emäntä istui vuoteen reunalla, keinutteli jalallaan kätkyttä ja siveli toisella kädellään Liisun ruumista, samalla kun hän tuskaisin ilmein johti veisuuta.
Liisu tyyntyi vähitellen ja lakkasi silmiään vääntelemästä. Näytti kuin olisi hän vaipunut veisuuta kuuntelemaan. Hetkisen kuluttua alkoi hän hymyillä, avasi puolittain silmänsä ja virkkoi kirkkaalla äänellä:
-- Nyt minä näen taivaan! Siellä enkelit veisaavat ja sisar Annakin on niiden joukossa.
Hän sulki taas silmänsä, mutta hymyili edelleen. Leenalta katkesi veisuu ja hän purskahti taas itkuun. Emäntäkin vaikeni ja kohotti vyöliinan silmilleen.
Isäntä oli sillä välin saanut hevosen korjuuseen ja ruokituksi ja tuli nyt sisälle. Yhteen ääneen ja toisiaan keskeytellen alkoivat emäntä ja Leena kertoa, kuinka Liisun laita oli ollut, kuinka se näki helvetin...
-- ... Ja rupesi enkeleitä näkemään, kun me virren alotimme, -- lopetti emäntä.
Isäntä riisui turkkinsa naulaan ja kävi pöydän eteen lavitsalle istumaan. Hän katsoi vakavana ja miettivästi Liisua, joka nähtävästi oli vaipunut uneen. Itkusta punaisin silmin katsoivat emäntä ja Leenakin valjuna lepäävää Liisua, jonka rinta kohoili tasaisesta hengityksestä. Hetkiseen ei kuulunut muuta kuin tuo Liisun hengitys ja lumen rapina akkunoissa. Mutta sitten lopetti isäntä äänettömyyden ja puhui harvaan ja painavasti:
-- Herätykseksi se on Liisulle ollut, Sille näytettiin jo armonajassa kadotus, että osaisi sitä karttaa ja parannuksen tehdä. Niin se on, tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa, mutta et tiedä kusta hän tulee tai kuhunka hän menee.
JUSSI JA MUSTA
Jo viikkoja sitten oli vilja pelloilta korjattu ja kuin omaa alennustaan nyyhkien levisi niittyjen keskellä syyssateiden liottama sänkivainio. Taivas, joka kesällä oli sinisenä ja korkeana vainion yli kaareutunut, ikäänkuin sen vehmautta pyhästi siunaten, oli nyt viime päivinä laskeutunut yhä alemmas ja alemmas, käyden samalla yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, kunnes puhkesi toivottomiin kyyneliin, joita itsepintaisen tihkusateen muodossa näytti valuvan loppumattomiin. Ja jos hetkeksi herkesi valumasta, silloin lähti liikkeelle tuuli, joka pahimman sateen aikana oli metsäsaarennoissa värjötellyt, ja haikeasti suhisten kierteli alastomiksi nuoltuja syksyisiä kenttiä, meuroi sekaisin taivasta kiertelevät vesihöyryt ja sai ne uudestaan vettä tihkumaan.