Part 3
Kaisa istui tuolille peräakkunan pieleen ja hän tunsi olonsa kovin hyväksi. Ja rauhallisin mielin alkoi hän tehdä Juholle selkoa saarnan sisällyksestä. Mutta kun hän pääsi saarnakuvauksensa loppuun, tuli se rukouskin mieleen ja siinä katsellessaan tuon paljon kärsineen miehensä muotoa, josta joka ainoa ryppy ja piirre oli hänelle niin perin tuttu, tuli hän ajatelleeksi, että tuossa se raukka niin nöyränä, ja vilpitönnä makaa eikä tiedä tämän taivaallista siitä, että suuret ja mahtavat vallat ovat hänen tähtensä liikkeelle lähteneet. Kaisan suupielissä alkoi hänen näin ajatellessaan omituisesti nytkiä ja yhtäkkiä lähti hän, ettei Juho mitään huomaisi, ulos ja pyörähti tuvan taakse, jossa hän kyykähti nurmikkoon istumaan ja herahti haikeaan itkuun...
Maanantaita vasten yöllä tuli säänmuutos. Ilmat muuttuivat koleiksi ja sateisiksi ja sitä kesti aina loppuviikolle. Ja säänmuutoksen mukana palasivat lepopäivää pitäneet tuskatkin Juhon loppuaan kohti riutuvaan ruumiiseen ja alkoivat kuin levosta vahvistuneina kaksinkertaisella vimmalla työtään jatkaa. Raatelevat yskäkohtaukset uudistuivat tiheämpään ja ne panivat loppuun kuluneet voimat niin suurelle koetukselle, että sairas niiden jälkeen aina oli hetken kuin kuollut. Kolotus kylessä paheni ja ruokaa ei saattanut enää missään muodossa ottaa, ainoastaan vettä toisinaan hiukan maistaa. Hellemmin kuin koskaan ennen ja enää hetkeksikään Juhon vuoteen ääreltä poistumatta hoiteli häntä Kaisa ja koki kaikkensa tehdä tuskien lievittämiseksi.
Tiistaina meni Juho kahden yskäkohtauksen lomassa hetkiseksi unenhorroksiin ja kun hän siitä taas havahtui, alkoi hän vaivaloisin sanoin jutella Kaisalle, että kyllä hän ei enää ensi sunnuntaita näe, että nyt on loppu vihdoinkin lähellä ja hänen kuihtuneissa kasvoissaankin oli Kaisa huomaavinaan riemuitsevan varmuuden pian saapuvasta kuolemasta. Kaisan tuli kovin paha olla ja kauan taisteltuaan kysyi hän arasti Juholta, mistä hän niin varmaan tiesi tällä viikolla kuolevansa. Mutta vaisusti hymyillen ilmoitti Juho, että se hänestä vain siltä tuntui.
Perjantaina alkoivat koko viikon kestäneet rankat ja kylmät sateet heiketä, yksittäisiä sadekuuroja enää vain kiiteli kuin keveitä ratsuparvia ympäri taivasta. Mutta viimeisissä kipunoissaan hiipui Juhonkin elämä ja vuosikausia kestäneiden tuskain korventelemaan ruumiiseen kahlehdittu henki läheni vapautuksensa hetkeä. Kaisa huomasi lopun olevan käsissä ja saattoi sanan pariin naapurimökkiin. Sieltä tuli kaksi vanhaa vaimoihmistä sairaan lopulle ja ulkosalta saapuivat lisäksi poika ja miniä. Juho katsoi Kaisaa silmiin ja hänen huulensa liikkuivat kuin aikeessa jotain sanoa. Kaisa kumartui lähemmäs ja sai selville, että Juho pyysi veisattavaksi jonkun virren. Vaimot hakivat esille virsikirjan ja hetken kuiskailtuaan ja kirjaa selailtuaan alkoivat he vanhoin, särisevin äänin veisata: "Mä nukun haavoin Kristuksen". Kaisa istui sängyn reunalla ja rievulla vilvoitteli Juhon hikoavia ohimoita. Sadekuuro kulki ohi ja pieksi raskailla pisaroillaan puitteissaan rämiseviä ruutuja. Kun virsi loppui, jäivät vaimot punertavin nenävarsin, kädet helmalla katsomaan sairasta, joka sammuvin silmin kamppaili lopulleen lientyvissä tuskissa, kuoleman ratkoessa poikki viimeisiä elämään sitovia jänteitä... Viime kerran laskeusi korahteleva rinta, mutta ei noussut enää, sillä siuhahtaen kuin riemuaan tulkiten pakeni sieltä ulos viimeinen huokaus. Kaisa ummisti kuolleen silmät ja istui sitten vuoteen viereen jakkaralle, veti huivin silmilleen ja hyrisi hiljaisessa itkussa. Ja siinä itkiessään oli hän selvästi näkevinään, kuinka taivaallinen käskynhaltija, joka oli tullut herransa käskyä täyttämään, viivähti vielä vuoteen päässä ja katsoi häneen ja sen vakavassa katseessa oli syyttävä ilme...
Mutta sadekuuro riensi edelleen, pisarat lakkasivat ruutuja pommittamasta ja lännen maille painuva päivänruhtinas lähetti poistuessaan kyynelöivälle luomakunnalle siunaavan tervehdyksensä. Piha-akkunan ruutuihin jääneissä vesipisaroissa taittuen lankesivat sen säteet rusottavina kamarin tummalle seinälle. Ja kun Kaisa vihdoin uskalsi päänsä kohottaa ja näki nuo rusottavat säteet, sykähti hänen sydämessään hiljainen kiitos ja hänestä oli kuin taivaallinen sanansaattaja olisi Juhon kanssa tuossa valovirrassa juuri poistunut ja hänelle mennessään kuiskannut: "Rauha sinullekin!"
JÄNGÄLLÄ
Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän kantamattomiin. Ainoana vaihteluna ovat harvassa kasvavat vaivaismännyt, joista niistäkin ovat toiset kinoksiin melkein umpeen peittyneet. Kuin viivottimella vedettynä kulkee jängän halki kapeana suikaleena maantie. Tuuli vinkuu aavikolla vihlovasti kuin yksinäisyyttään valittaen ja kun se tiellään kohtaa noita puolikuivuneita männyn kääkkyröitä, puistelee ja reutoo se niitä, vaikka ne nöyrästi kumartelevat harvaoksaisia latvojaan oikeaan ja vasempaan. Ja kun se on jättänyt männyt rauhaan, laskeutuu se maanrajaan ja tonkasee ilmoille sakean lumiryöpyn, jota vinkuen, vihellellen ja ilkamoiden kiidättää pitkin jänkää.
Lyhyt talvipäivä alkaa hämärtyä illaksi. Mutta maantiellä, jolla tuisku on tienuran melkein umpeen syytänyt, näkyy sentään muuan kulkija liikkuvan. Se on yksinäinen jalkamies, joka siinä kumaraisena ja puolisääreen lumessa kahlaten ponnistelee kohti jängän toista laitaa. Miehellä, joka on laiha ja hinterä, on tällaista säätä ja tällaista taivalta vastaan kovin huonot vaatteet päällään. Housut ovat repaleiset ja ohkainen takkikulu samoin. Kaulan ympäri on pariin kertaan kietaistu likainen ja alkuperäisestä värikirjavuudestaan vieraantunut villahuivi ja sen päälle on takinkaulus kohotettu pystyyn. Päässä on hänellä syvälle korvien yli vedettynä karvalakki, jonka saumat ovat pahoin ratkeilleet. Lakinreunan alta näkyy laihat kasvot, joilla parransänki rehoittaa omassa vapaudessaan ja silmät, jotka viima on vetisiksi ja tihruisiksi puhaltanut.
Hän on työtön kulkuri, joita talvisaikana liikkuu lukuisasti pohjan perillä. Rahatonna ja nälkäisenä ponnistaa hän aution jängän halki kohti kaukana olevaa kirkonkylää.
Varsinaista työtä hänellä ei sitten kesätöiden loputtua ole ollut. Tukinuiton jälkeen on hän ollut maatöissä taloloissa siellä ja täällä, mutta talven tultua on työnsaanti ollut kovin vähäistä ja sekin vähä sattuman varassa. Kuin takkuinen kulkukoira sitä on saanut talvenselkää katkaista, syöden milloin on saanut ja nähden nälkää milloin ei ole saanut.
Kovin ahdistaa nytkin nälkä, kylmästä puhumattakaan. Eihän se nälkä hänelle mikään outo vieras ollut, mutta veti se toisinaan sentään mielialan kovin karmeaksi. Eikä ollut tiedossa, missä ja miten saada nytkin nälkänsä sammutetuksi ja mihin saada päänsä lepoon kallistetuksi. Väkisinkin siinä muistuu mieleen kesäiset tienestit tukkijoella ja sisimmässään tuntee hän katumuksen tapaista, että antoi silloin säästöjensä kurkusta alas painua. "On sitä ihmistä, kun juopas muutamassa päivässä viikkojen ja kuukausien tienestit", alkaa hän itseään soimata. "Mutta olihan se elämää silloin: päiväkaudet pörräiltiin läikähtelevällä päällä, reuhattiin iloisessa hummauksessa huomisesta surematta. Silloin sitä juotiin ja pelattiin ja tapeltiin... Ihan viimeiset vaaterikamatkin silloin pantiin menemään, vaihdettiin viinaan tai pelattiin pois... Oli se elämää!"
Hetkisen niillä voi noilla muistoilla mieltään lämmittää, mutta vain hetkisen. Hiukavaa näläntunnetta ne eivät riitä karkoittamaan. Sen masentavammaksi tuntee hän vain tilansa, kun nälkä ja kylmä ja myrskyn vonkuna hänet todellisuuteen havauttavat. "Olisi taas vyötä kiristää", päättelee hän, mutta muistaakin samalla, ettei hänellä semmoista olekaan, sillä eilen möi hän sen viidestäkolmatta pennistä muutaman talon rengille ja sai siten syödä vatsansa täyteen. Rengiltä oli hän sitten saanut nuoranpätkän kaupanpäällisiksi ja sillä kiinnittänyt housunsa. Mutta nuora painoi kovin nivusia, ettei lujemmalle solmimista voinut ajatellakaan.
Saman kohtalon alaiseksi kuin vyö olivat jo aikoja ennen joutuneet vähänkin arvokkaammat esineet. Kesällä hankitut hyvät anturasaappaat olivat vaihtuneet pieksuihin, jotka nekin vuorostaan olivat vaihtuneet vanhoihin, paikkaisiin ja rajottuneisiin jalkineihin. Saman kehitysasteikon läpi olivat kulkeneet kaikki muutkin puvuston osat. Viimeinen oli tuppivyö ja nyt ei ollut enää mitään, jolla voisi toivoa penniäkään saavansa.
Lunta ryöpyttävä tuuli tuntuu vain kiihtyvän. Se saa välistä kuin raivokohtauksen ja ravistelee kiukkuisesti noita vaivaisia männynkääkkyröitä sekä pelmauttaa tuolla ja täällä ilmoille sakeita lumipilviä, ettei tahdo käden pituutta eteensä nähdä. Tiekin käypi yhä vaikeakulkuisemmaksi, lunta alkaa olla jo polvia myöten kahlata ja uutta yhä tulee, sitä ryöpyttää ylhäältä, sivuilta ja takaa, aivan kuin näkymättömät olennot olisivat liittoutuneet lumen alle hautaamaan häntä, koditonta kulkuria...
"Kun tulisi taas kevät ja alkaisivat tukkityöt", miettii hän siinä kumaraisena eteenpäin ponnistellessaan ja viiman puoleista poskea suojaten risaisen villavanttuun verhoamalla kädellään. "Silloin sitä on jätkäkin taas omassa elementissään, on herra!"
Kurkussa jutkahtaa hänellä tyhjä nielaus, kun mieleen muistuvat tukkijunnarin lihavat päivät, jolloin miehen muonana oli voimaa antava läski ja nisuleipä ja jolloin kahvia juotiin kuin vettä...
"Eikä ollut huonoimpia se viimeinenkään työpaikka elonleikkuun aikana", jatkaa hän ajatusjuoksuaan, "--vankka talo, hyvä ruoka ja palkkakin parasta lajia... Ja Maija piika sitten niin mukava ihminen, oikein hönkä tyttö... Olisi siihen sopinut jäädä pitemmäksikin aikaa, vaikkapa aina yli talven... Mutta parasta sittenkin, että tuli lähdetyksi -- tiesi vaikka olisivat akoittumaan ahdistelleet... Mitenkähän liekin Maija raiskan asiat? Mutta minkäpäs sille miten olivat... Hyi saakeli!... ei ole tästäkään kulkurin elämästä", äsähtää hän kuin havahtuen ja ruiskauttaen suustaan tupakkasylen, joka mustana juovana jää kinokselle tienposkeen.
Mutta lisääntyvä pimeys, tuisku ja tuulen vonkuna ikäänkuin ahdistavat hänet taas kääntymään sisäänpäin, omaan ajatusmaailmaansa.
... "Parastahan se olisi akoittua ja vakaantua yksissä paikoin elämään. Mutta mitenkäpä päästä alkuun, kun tienestit menevät aina saman tien kuin tulevatkin, ettei ole edes kunnollista paitaa miehen päällä!... Eikä sinne kotipuoleenkaan kehtaa näin palata. Kun tuli sieltä ollenkaan lähdetyksikään, olisi palvellut siellä renkinä, ottanut eukon ja mökit laittanut, niin ei nyt tarvitsisi täällä ajelehtia kuin laihan kulkukoiran!... Ja mitenkähän lie asiat siellä kotimökilläkin, mahtanevatko elää vanhuksetkaan enää. Ei sieltä ole mitään tietoa saapunut eikä ole tullut itsekään mitään ilmoitetuksi... eihän sitä ole viitsinyt eikä ilennyt tyhjiä kirjeitä laittaa... Ei ole turvaa sinnekään, ei viitsi tällaisena ryysyläisenä näyttäytyä ja rahapäivinä ei taas tule lähdetyksi, juopotellessa vain aika menee..."
Kovin tulee hän huonoihin tuloksiin elämäänsä tilittäessään ja koettaa kääntää ajatuksiaan muualle. Hän saapuu juuri lumettuneen virstapaalun luo ja jännittää silmiään, nähdäkseen, pitkältäkö vielä on kirkonkylään. Mutta on sinne vielä taivalta katkaistavana, kokonaista kahdeksaa kilometriä osoittaa totinen paalu.
"Äh perhana, kun jaksaisi sinne kirkonkylään, että pääsisi edes lämpimään levähtämään. Ja ainahan siellä voisi saada jotain suuhun panemistakin... kovin tässä hiukaseekin ja päätä pyörryttää... Kun hyvin onnestaa, niin saa siellä jotain työnromuskaakin. Onhan siellä nimismiestä, metsäherraa ja sen semmoista virkamiestä ja niiltä usein saa kulkeva jätkä halonsahausta ja sen semmoista pikkutyötä... Eikähän tässä muuta tarvitsekaan kuin siksi että hengissä pysyisi... Saisi nyt aluksi vain syödä oikein, oikein... ja sitten lämpimälle uunille kuorsaamaan..."
Tällä toivomuksella riutuvaa mieltään lämmitellen ponnistelee hän entistä kumarampana eteenpäin. Mutta lunta kasaantuu tielle yhä vahvemmalta ja ympärillä tuuli ulvoo, vonkuu, viheltää ja suhisee ja kantaa kaukaa jängän takaisista korvenkomeroista nälkäisen suden haikean ulvonnan, joka karsii yksinäisen kulkijan luita ja ytimiä.
"On se tämä maailmanrannan koulu!... Piru sentään, kun loppuisi tämä taival!"
Eteenpäin, eteenpäin, sillä autiolla jängällä, jolla vihainen myrsky riehuu, vaanii kuolema koditonta kulkuria. Mutta kulku käy yhä vaikeammaksi ja häntä alkaa niin kummasti pyörryttää. Tien urasta ei eroita enää haamuakaan ja huumiossaan poikkeaa hän tuon tuostakin syrjään ja kupsahtaa kainaloita myöten lumeen. "Kun pääsisi tästä... Tulikin lähdetyksi tälle taipaleelle?" Hän ponnistautuu ja löytää taas tien sijan sekä jännittää kaiken huomionsa tien kohdalla pysyäkseen.
Siinä eteenpäin hoippuessaan rupeaa hän sitten, oikein itsekään käsittämättä miksi, miettimään kuinka kauan hän oikeastaan on ollut poissa kotipuolestaan. "Ensin puolitoista vuotta renkinä siinä paikassa, josta hän kesken karkasi -- sitten sahoissa ja tukkijoella yhteen menoon yksi -- kaksi -- kolme..." ei jaksa muistaa montako vuotta. Hän kompastuu taas, nousee ylös ja tuokion eteenpäin hoiputtuaan saa hän kiinni äskeisestä ajatuksen päästä. "Paljokohan niistä nyt tuleekaan: yksi -- kaksi -- kolme vuotta ja..." Hän on taas suistunut tien kohdalta ja vaipuu pitkälleen pehmeään kinokseen. Suloinen tunne valtaa hänet aluksi eikä hän yritäkään ylös päästä, jos siihen voimia enää riittäisikään. Ajatukset työskentelevät vielä siinä, kuinka kauan hän on ollut kotoa poissa. "Yksi -- kaksi -- yksi..." Hänen aivoissaan alkaa käydä yhä sekavammaksi ja hän jää paikoilleen makaamaan. Tuuli saa mieleistä työtä ja alkaa innolla hääriä peitteen hankinnassa...
Siellä alkaa tuntua niin lämpimältä ja kirjavat unikuvat alkavat ohitse tanssia. Kun tuuli viheltelee lähellä olevan männyn kuivuneissa oksissa, kuvittelee hän olevansa kymmenvuotias poikanen ja makaavansa kotimökin uuninpäällä, jossa kuuntelee, kuinka pikku veli kätkyessä kirkuu. Hän kurkistaa alas, että mitä se nyt noin huutaa ja näkee, kuinka äiti koettaa sitä tyynnytellä... Siellä uuninpäällä on niin lämmin ja rinnassaan turvallisuuden vahva tunne kuuntelee hän, kuinka myrsky seinän takana voimatonna vonkuu... Sitten häntä rupeaa makeasti naurattamaan, kun hän ajattelee, että hän on ollut jätkänä pohjan perillä eikä äiti sitä tiedäkään, pikku veljeä vain hoitelee. Se on niin hassunkurista, että nauru tahtoo väkisinkin ääneen purskahtaa, mutta sitä ei sentään uskalla laskea, sillä isä, joka penkillä päivällisunta nukkuu, heräisi siitä ja alkaisi torua...
Yhtäkkiä puistattaa jäätävä tunne ja silloin on hän paimenessa ja kylmä syksyinen sade saa hänet vilusta värisemään... Ja lehmät pakkaavat väkisinkin toisen talon kaurapeltoon. Hän juoksee, huutaa ja läähättää eikä saa niitä pois ajetuksi ja viimein tulee toisen talon isäntä uhkaavana häntä kohti, hirmuisen pitkä ruoska kädessä ja hän ei pääse paikaltaan liikkeelle, ei vaikka kuin koettaisi ja niin hän rupeaa huutamaan kurkun täydeltä ja jalkojaan tömistämään...
Viluiset puistatukset uudistuvat ja nyt hän on pienenä poikasena joulukirkossa. Ihmisiä istuu turkkeihin kääreytyneinä penkit täynnä ja kaikilla henki höyryää. Hän istuu äidin sylissä ja kuuntelee, kuinka urut pauhaavat ja ihmettelee joulukynttilöitä. Niitä on niin paljo ja uusia syttyy ympäri kirkkoa, niin että koko kirkko välkehtii yhtenä ainoana kynttilämerenä. Ja urut pauhaavat yhä mahtavammin, niin että häntä alkaa itkettää ja äitikin nyyhkyttää, että on vähällä pudottaa hänet sylistään. Sitten astuu pappi alttarille valkoisessa messupaidassa ja alkaa messuta, koroittaen ääntään kilpaa urkujen kanssa. Lopuksi pappi huomaa hänet, lähtee alttarilta suoraa häntä kohti ja koroittaa yhä ääntään, joka vihdoin kaikuu kuin suuren kosken kohina. Mutta pappi tulee yhä lähemmäs, katsoo yhä häneen ja messuaa sekä levittää luokse tultuaan messupaitansa, kääräsee hänet sen villeihin poimuihin ja sitten menee kaikki huimaa vauhtia ympäri ja alkaa kiitää, kiitää...
* * * * *
Seuraavan päivän vaietessa on myrsky jängällä laannut, mutta lunta sataa sen sijaan taivaan täydeltä. Sitä putoilee suurina, pehmeinä hahtuvina, jotka eivät synnytä vähintäkään ääntä maahan ja puiden oksille pudotessaan. Tien sija ja yksinäinen kulkija ovat hävinneet olemattomiin. Lumihahtuvat vain rajattomassa äänettömyydessä liipottelevat alas, ikäänkuin siellä ylhäällä jättiläiskäsi seuloisi maan päälle ijäistä äänettömyyttä, unhoitusta ja lepoa...
TUOMION TÄYTÄNTÖÖNPANO
Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema lumi jalaksen alla, kun nimismies poliisin kera ajoi muutamalle syrjäkylälle, jossa hänellä oli eräs virka-asia valvottavana. Metsätaipalia, kannistoisia niittyjä ja talojen takapihoja ja riihensolia koukertelevat talviset ajotiet kestivät ajaa koluutella koko vaisun aamupäivän. Pakkasen pistelevää tungettelua oli nimismies paennut avaran turkkinsa poimuihin ja istui siellä liikkumatonna ja melkein näkymättömissä, poliisin hoitaessa ohjia.
Nimismies mietti matkansa tarkoitusta, joka oli hyvin omituista laatua ja hänelle kokonaan uutta. Hänen tuli nimittäin valvoa erään viime syyskäräjillä tuomitun rangaistuksen toimeenpanoa. Rangaistavana oli kymmenvuotias poika, jolle isän tuli kruununmiehen läsnäollessa antaa ruumiillista kuria rangaistukseksi siitä, että poika oli tapaturmassa ampunut nuoremman sisarensa. Lapset olivat kerran vanhempain ollessa poissa kotoa ruvenneet leikkimään metsästystä, jolloin yksi pojista ahdisti seinältä ottamallaan isän pyssyllä jänistä näyttelevää siskoaan. Pyssy oli täydessä latingissa, se laukesi ja kuula sattui siskon toisen silmän alle, josta kuolema seurasi tuossa tuokiossa. Vanhemmat kuvittelivat säikähtyneessä mielessään mitä hirveimpiä seurauksia esivallan puolelta ja koettivat salata tapahtuman. Naapureille kerrottiin tytön metsässä langenneen, jolloin kuivettuneen oksan sakara oli tunkeutunut silmän alle ja aiheuttanut äkkikuoleman. Mutta naapurit olivat saaneet vihiä asiasta ja kun tyttösen ruumis oli jo tuotu hautausmaalle ruumishuoneeseen, ehti huhu kruununmiesten korville. Tutkimus pantiin toimeen ja huhu osoittausi todeksi. Vanhemmat pantiin lujille ja itkien ja vaikerrellen tunnustivat he asian oikean laidan. Isä haastettiin sitten käräjiin ja tuomittiin, "lieventäväin asianhaarain vallitessa", antamaan kruununmiehen läsnäollessa piiskoja pojalleen "varomattomasta ampuma-aseen käsittelystä, josta kuolema oli seurauksena", sillä "ihmishenki on siksi kallis, ettei sen hävittäminen saa tapahtua ilman rangaistusta", kuten yksi lautamiehistä istunnon väliajalla selitti uteliaalle käräjäyleisölle. --
Taivalta kesti yhä ja turtunein jäsenin istui nimismies reenperässä sekä mietti miten hän mukavimmin suoriutuisi vastenmielisestä toimestaan. Jättääkö kaikki pelkkään talossa käyntiin vai vaatiako todellakin isä hänen läsnäollessaan poikaansa piiskaamaan? Kovin se tuntui joutavalta ja samalla hiukan hullunkuriselta.
Hän kurkotti päänsä esille huuroittuneen kauluksen sisältä ja alkoi jutella asiasta poliisin kanssa. Mutta poliisi piti asiaa hyvin luonnollisena eikä ollut sen suorituksesta ollenkaan huolissaan. Pojan oli oikeus tuominnut piiskattavaksi, siis se oli piiskattava. Sehän oli selvää, Mielelläänkinhän isä sen tekee, kun kerta niin vähällä koko jutusta pääsee. Sillä aikaa kuin he lämmittelevät ja tupakoivat, suorittaa isä koko jutun ja niin on tuomio täytetty.
Kun poliisi otti asian näin luonnollisesti, keventyi nimismies kokonaan ja muista asioista puhellessa kului lopputaival.
Poliisi pysäytti hevosen muutaman köyhältä näyttävän talon pihalle ja kun nimismies kömpi reestä, näki hän jäätyneiden ikkunaruutujen sulana säilyneistä lomakkeista kurkistelevan ihmetteleviä kasvoja, jotka kuitenkin heti hävisivät kuin kummitusta säikähtäen. Hän astui tupaan, jossa oli laiha ja heikkosilmäinen nainen kuuden lapsen kera. Tuskin kuuluvasti vastasi nainen nimismiehen tervehdykseen ja alkoi kuin hädissään ja neuvotonna puhallella liekkiin padan alla kituen palavia risuja. Lapset, jotka kumoon kaadetusta tuolista ja lattialla hujan hajan olevista haloista päättäen olivat vasta vallattomassa leikissä puuhailleet, olivat nimismiehen sisään astuessa vaienneet aivan äänettömiksi ja vetäytyneet yhteen joukkoon peräsoppeen, josta alta kulmainsa tirkistelivät muhkeaturkkista vierasta.
-- Eikö isäntä ole kotona? -- kysyi nimismies puheen alkuun päästäkseen ja sijoittausi tulen lähettyville istumaan.
-- Halkometsässä se on, mutta pitäisi kohta tulla.
Emännän ääni vapisi eikä hän vastatessaan katsonutkaan nimismieheen. Tuvassa oli taas hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin emännän itsepintaiset puhaltelut ja rikkinäiseen akkunaruutuun paikaksi pistetyn tuohilevyn pärrytys, kun ulkoa huokuva viima sitä soitteli. Kun poliisikin puuhasi vielä ulkona hevosen kanssa, alkoi nimismiehestä tuntua kovin kiusalliselta ja hän yritti uudelleen keskustelua virittää.
-- Omiako ne ovat kaikki nämä lapset?
-- Omiahan ne...
-- Onpa niissä kasvattamista, -- kuusi kappaletta!
-- On se seitsemäskin elossa olevia -- ja emäntä silmäsi perinurkassa olevaan vuoteeseen.
Nimismieskin katsoi sinne ja näki likaisen harmaiden vällyjen alla jonkun kyyröttävän hiljaa ja yhdessä mykkyrässä. Se oli kymmenvuotias Jussi poika, joka tapaturmassa oli sisarensa ampunut. Aisatiu'un äänen pihalla kilahtaessa oli hän ensimmäisenä kipaissut penkille ja akkunaruudun sulasta lovesta ulos kurkistettuaan pökäissyt hätääntyneenä sänkyyn ja hautaantunut umpipäähän peitteen alle.
-- Ja yksi kuollut, -- jatkoi nimismies keskustelua.
-- Niin.
Tätä sanoessaan vilkasi emäntä ensi kerran nimismieheen ja hänen silmissään värähti säikähdys.
Nimismiehen ja poliisin jonkun aikaa odoteltua saapui isäntäkin halkometsästä. Parta yhtenä jääharkkona ja silmät pakkasen vesille pusertamina työntyi hän hevosen hoidettuaan tupaan ja valtasi hänet kruununmiehet nähdessään samanlainen hätääntynyt neuvottomuus kuin emännänkin. Ovensuussa tempasi hän jo lakin päästään ja yritti kääntyä uuninloukkoon päin jääpuikkoja parrasta irroittaakseen, kun nimismies nousi ja ojensi ystävällisesti kätensä tervehdykseksi. Kuin hölmistyneenä tästä hänelle odottamattomasta seikasta ojensi isäntäkin vapisevan kätensä ja kumarsi kömpelösti ja hätäisesti, mikä sai nimismiehen entistäkin alakuloisemmaksi.
Isäntä sai kuulla kruununmiesten asian ja kävi yhä neuvottomammaksi. Hän istahti ensin takkakivelle ja yritti piippuaan sytyttämään, mutta nousi ylös ennenkuin sai piipun palamaan ja käveli akkunan ääreen ja silmäsi ruudun nurkkauksesta pihalle. Sitten kääntyi hän nimismieheen ja kysyi matalalla ja epävarmalla äänellä:
-- Taitaisi olla paras heti piiskata?
-- Niin -- eiköhän, -- vastasi nimismies lattiaan katsoen.
Isäntä lähti ulos ja palattuaan oli hänellä kädessä jäätynyt koivunvarpu, jota hän alkoi padan alla sulatella. Emäntä oli istahtanut jakkaralle karsinaloukkoon ja tuijotti helmassaan lepääviin käsiinsä ja lapset olivat edelleenkin liikkumattomina yhdessä joukossa.
Isäntä silmäsi lapsijoukkoa.
-- Missäs se Jussi on? Eihän vain...
-- Tuolla te on tängyttä, -- selitti vanhin sisaruksista, vetäen sormen suustaan ja viitaten sillä vuodetta kohti. Peite vuoteessa liikahti.
-- No, tulehan tänne, Jussi! -- sanoi isäntä ja hänen äänensä värähti.
Emäntä tuijotti yhä helmaansa ja lapset kääntyivät katsomaan vuoteeseen.
-- No, etkö sinä kuule! -- ja isän äänessä oli käskevämpi sävy.