Part 2
Kun Mikko hevosineen oli jo hyvän matkan päässä, pistäysi Matleena navettaan. Toisessa ovinurkassa oli pienoinen pino koivuhalkoja. Matleena astui lähemmäs pinoa ja kumartui niitä tarkastelemaan. Leveitä, kasaantuneen näköisiä ja tuohekkaita ne olivat. Hän otti yhden käteensä, käänteli sitä ja katseli. Miten mainion syttyvältä se näytti, sen halaistussa puolessa oli sytöiksi erinomaisia sälöjä ja selkäpuolta ympäröi reunoistaan hasuinen tuohipeite. Matleenan teki oikein mieli kiskaista siitä muutamia tuohilevyjä ja hengessään näki hän sellaisten levyjen pesässä tulen kourissa käpristelevän, mustaa savua puiden välistä purnuttavan ja tunsi sieramissaan tutunomaista tuohenkäryä. Kyllä hän viime kesän aikana oli metsästä kokoillut syttötuohia, mutta ne olivat jo loppuneet eivätkä ne noin hyviä olleetkaan. Hän pudotti pinon päälle halon, joka kuivuuttaan särähti ja palasi tupaan.
Ilta alkoi jo pimetä, kun Mikko palasi. Illallista puuhatessaan odotti Matleena kärsimättömästi, että Mikko itsekseen hymisisi jonkun selityksen tuohon halkojen tuontiin. Mutta kun Mikko ei puhunut mitään, istui vain pölkyllä pesän edessä ja kihnutteli karisevasta piipustaan niukkoja savuja, alkoi Matleenaa epäilyttää, että koko halkojen tuonti olikin ollut näköhäiriötä. Olihan hän kyllä kuullut jalaksen kitinää ja pari kolahdusta, kun reki ahtaassa käänteessä sivusi tuvannurkkaa, mutta sittenkin... Mistä se Mikko nyt olisi halkoja hankkinut, kun se ei ollut sitä vuotten mennen kertaakaan ennen tehnyt? Hänen halutti lähteä navettaan katsomaan, että oliko siellä sittekin niitä halkoja, mutta hän ei kehdannut ja vuodetta kohennellessaan hän sitten itsekseen vihaisesti tuiskahti:
-- Eikö niillä nyt enää halkosuojia ole, kun niitä mökkiläisten navetoihin ajetaan!
Mutta heti sen sanottuaan alkoi häntä hävettää ja tuntua siltä, että Mikko on nostanut tuuheat kulmakarvansa ylös ja pienillä harmailla silmillään katsoo häneen kuin kysyäkseen, että onko se tuo Matleena ainoankin järkivähänsä menettänyt. Hän ei uskaltanut kääntyä Mikkoon päin, vaan kohenteli yhä vuodetta, vaikka se oli jo aikoja valmis. Mutta pitkän äänettömyyden perästä mutisi Mikko, Matleenan pörhistäessä korviaan:
-- Hyvällä tuulella se sattui isäntä olemaan... päivä vain olla kesällä niityllä puolesta syllästä koivuhalkoja...
Se oli Mikon selitys siitä, että kun hän isännän kanssa halonhakkuutiliä tehdessään oli maininnut jotakin siitä, kuinka se Matleena niiden risujensa kanssa aina tuskailee ja halkoja haluaa, isäntä oli hänelle kesätyötä vastaan luvannut metsässä olevan pinonjäännöksen, jos Mikko talon hevosella tahtoo sen kotiinsa noutaa. Matleena ymmärsi nyt asianlaidan ja jotain sellaistahan hän oli salakähmää aavistellutkin, vaikkei ollut uskaltanut oikein itselleenkään tunnustaa. Nyt täyteen varmuuteen päästyään läikähti hänen sisällään riemukas tunne siitä, että navetassa on hänen varalleen puoli syltää koivuhalkoja. Hänen teki mieli sanoa Mikolle jotakin ystävällistä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja ja muutoinkin se olisi tuntunut kovin oudolta. Ja niin he enempää puhumatta paneusivat levolle. Matleenan ajatukset työskentelivät vielä kauan noissa koivuhaloissa ja uneen päästyäänkin näki hän vielä, milloin leveänä virtana hänen ohitseen romisevan kuivia halkoja, niin että reunoistaan irtauneet hasuiset tuohet vilisivät ja kahahtelivat, milloin niitä taas pystyvalkeana humisten pesässä paloi, ratisi ja räiskyi ja hänen kuontaloonsa singahti sieltä vihainen paukku, että kuontalo hulmahti liekkeihin... Aamulla oli Matleena kahden vaiheilla, noutaisiko hän niitä halkoja vai polttaisiko ensin loukossa olevat risut, jotka hän eilen oli siihen kuivamaan kantanut. Hän päätti polttaa ensin risut ja sitten iltapäivällä vasta laittaa haloista oikein komean pystyvalkean. Iltahämärissä hän sitten lähti ulos puita hakemaan. Navetassa halkokasan vieressä seisoessaan alkoi hänestä kuitenkin tuntua, että jos hän nyt latoo itselleen sylyyksen, niin tuohon pieneen pinoon tulee heti tuntuva kolo ja niin ne hupenevat olemattomiin, ennenkuin talvikaan kerkeää loppua. Tuohta niistä voisi sentään sytöksi kiskoa, mutta ennenkuin hän kerkesi aiettaan toteuttaa, tuli mieleen, että jos niistä aina risujen sytöksi tuohta kiskoo, niin paljaiksi nylettyinä näyttävät ne kovin ikäviltä eivätkä sitten syty niin vehmaasti kuin tuohellisina. Ja niin meni hän ulos, sulki huolellisesti navetanoven ja kokosi risuja helmaansa. Niitä palamaan oukatessaan ja puhallellessaan oli hänellä koko ajan lohdutuksena, että voi hän koivuisia halkojakin pistää pesään milloin vain tahtoo.
Mutta Matleena ei tahtonut niitä pistää pesään koko talvena. Hän ajatteli aina, että kylläpä ne sen vertaiset kerkeää vielä moneenkin kertaan polttaa ja hyvätpä ovat säästymässä vastaiseksikin. Niin hän koko lopputalven poltteli syksyllä metsästä kokoiltuja risuja ja liekoja, tuskaili niiden kanssa ja puhalteli huulet torvella niinkuin ennenkin vuosien mennessä. Mutta tuo alituinen kohenteleminen ja puhaltaminen tuntui nyt keveämmältä, kun sitä tehdessään aina saattoi ajatella, että onhan niitä hyviä halkojakin, jos vain tahtoo polttaa.
Niin tuli kesä ja silloinhan ei suuresti puita tarvittu ja mitä keittämiseen tarvitsi, ne kokosi Matleena metsästä. Navetan oven piti hän lukittuna ja kun hän kerran sateella katsomaan mennessään huomasi, että katto halkokasan kohdalta vuoti, siirteli hän halot toiseen nurkkaan, jossa katto näytti ehyeltä. Kerran oikein rankalla sateella sekin nurkka rupesi vuotamaan ja silloin sijoitti hän halot taas uuteen kohtaan.
Kesällä oli Mikko enimmiten poissa kotoa, töissä kylän taloissa. Matleenan jalkoja oli vanha kolotus alkanut vaivata ja lisäksi tuli hengenahdistus, ettei hän kyennyt edes niitylle haravaa liikuttelemaan. Loppukesällä alkoi hengenahdistus yltyä, niin että hänen täytyi lähteä toiselle kylälle itseään hierottamaan. Hänen sillä retkellä ollessaan tuli monipäiväinen sade ja Matleenaa alkoi kovin huolettaa, että navetankatto pitkällisestä vedentulosta on alkanut siltäkin kohtaa vuotaa, johon hän viimeksi halot siirsi. Vaikka hieroja selitti, että rinnanalussuonia olisi vielä välttämättä pehmiteltävä, ei Matleena saanut enää rauhaa, vaan lähti kotiin. Päällimmäinen hame pään yli suojaksi vedettynä hän kumaraisena astella kytkytteli sohjuista maantietä ja kun hän lopen väsyneenä viimein ehti kotiin, meni hän suoraan navettaan ja alkoi kädellään tunnustellen tutkia päällimmäisiä halkoja, olivatko ne kastuneet. Ja vasta sitten hän rauhoittui, kun huomasi puut kuiviksi ja ettei katostakaan sillä kohdalla vesinolppuja tippunut.
Syksypuoleen paheni Matleenan hengenahdistus yhä ja tuon hierojasta paluun jälkeen alkoi jalkojakin ankarammin kolottaa. Eräänä aamuna syyskuun lopussa ei hän enää tuntenut jaksavansa ylös nousta. Hän ilmoitti sen itsekseen puhumalla Mikolle ja tämä lähti ulos puita noutamaan, saadakseen tulta pesään ja voidakseen einettä valmistaa. Mutta Mikon viipyessä ulkona, alkoi Matleenaa yhtäkkiä pelottaa, että nyt se Mikko kantaa niitä halkoja sieltä tupaan ja niistä virittää tulen, vaikka hän oli ajatellut vasta paljon syksympänä, siinä kekrin tienoissa, ruveta niitä polttamaan. Hän oli näkevinään, kuinka Mikko navetassa latoo niitä pitkälle käsivarrelleen ja miten siitä pieneen pinoon syntyy kovin suuri kolo. Hänen tuli hyvin paha olla ja hän olisi mielellään lähtenyt kieltämään, mutta ei tuntunut jaksavan vuoteesta liikkua. Ja kyllä se Mikko olikin ajattelematon, semmoinen mistään piittaamaton tohkero ja nyt se siellä pinolla tongosteli kuin porsas perunamaan kimpussa! Levotonna ja tuskaisena tähysti hän ovea ja kun se viimeinkin aukeni ja Mikko puusylyyksen kanssa syrjittäin sisään tunkeusi, helpotti Matleenan mieltä, niin että täytyi oikein syvään hengähtää, sillä Mikolla olikin sylissään navetan seinustalta kokoiltuja puita. Kiitollisuutensa osoitukseksi neuvoi Matleena, missä tulitikkulaatikko oli ja tästä kummastuneena loi Mikko, puut lattialle romautettuaan, pienet silmänsä Matleenaan, ikäänkuin arvellen, etteivät Matleenan asiat nähtävästi enää olleet oikealla tolalla.
Kun Matleena ei seuraavanakaan aamuna jaksanut ylös nousta, sanoi hän, kun Mikko oli laittanut tulen pesään, ettei hänestä taida enää koskaan olla ylösnousijaksi. Kun Mikko ei mitään puhunut, katsoi vain pesään ja välistä korjasi puita padan alla, lisäsi Matleena: -- Eläkä heitä nyt huoli kovin niitä halkoja haaskata... onhan tässä vielä syksyä...
Ja ensi kerran pitkistä ajoista vastasi Mikko suoraan Matleenalle ja ilman pitemmittä vaitioloitta:
-- Mitäpäs minä heistä nyt...
ESIRUKOUS
Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat ja harvalukuiset rakennukset. Ne näyttivät kuin omaa mataluuttaan häveten siihen viljapeltojen siimekseen hiipineen, uskaltaen ainoastaan vaatimattomat päätynsä kohottaa korkeana lainehtivan ruislaihon yli. Asuinrakennuksen matala kivijalka oli vajonnut näkymättömiin pehmeäperäiseen maahan ja alimmat seinähirret olivat pullistuneet ulospäin, josta syystä samearuutuisten akkunain kynnykset olivat melkein maan tasalla. Rakennukseen kuului neliskulmainen tupa, josta melkein neljännen osan otti ovinurkassa oleva uuni, yhtä suuri kamari tuvan perässä sekä vastakkaisessa päässä porstua ja sen rinnalla toinen pienempi kamari.
Isommassa kamarissa, joka oli torpan vanhusten hallussa, oli kaksi akkunaa, toinen pihalle päin, toinen päätyseinässä. Seinänvierustalla akkunain takana kasvoi takkiaispensaita, jotka mataloista akkunoista kurkistelivat kamariin ja niiden laajojen lehtien läpi siilautuen lankesi päivänvalo vihertävänä leveille ja rosoisille lattialankuille. Toisessa ovinurkassa oli leveä ja matala sänky, jossa likaisen-harmaan villapeitteen alla makasi torpan ukkovanhus, keltatautia sairastava Juho-vaari. Hänen kalju päänsä keltaisen-ruskeine, laihoine ja leveine kasvoineen, joihin vuosikausien hiljalleen hivuttavat tuskat olivat kalunneet syvän kärsimysten leiman, lepäsi litteäksi painuneella tyynyllä, jonka ruutukas päällinen oli hiestä nuhraantunut. Hänen suuret ja kuhmuiset kätensä, joiden voimalla hän neljänkymmenen vuoden kuluessa oli torpan maita kurissa pitänyt, lepäsivät raukeina peitteellä. Silmät, joiden kellertäviä valkuaisia suonet kirjavina risteilivät, tähtäsivät kohtisuoraa eteensä, savustuneen katon ja peräakkunan väliseen seinänosaan ja niissä kuvastui syvä nöyryyden ja kärsimyksiin alistumisen ilme. Mutta kun hänelle tuli yskäkohtaus, ummisti hän silmänsä ja vetäsi kädet rinnalleen, jossa alkoi särähdellä ja korista. Silloin riensi saapuville hänen vaimonsa, pieni, laiha ja kipeäsilmäinen Kaisa-muori, jonka liikkeissä ja koko olennossa oli hiljainen nöyryyden leima. Hän auttoi sairaan rynkämöisilleen, että tämä saattoi sylkeä vuoteen vieressä olevaan törppöön, josta katkottuja kuusenhavuja pisti esiin. Kun ysköksien sylkeminen oli vaivalla loppuun suoritettu, auttoi Kaisa sairaan taas hellävaroen pitkälleen entiseen asentoon. Raskaasti huoahtaen laski Juho päänsä tyynyn hikiseen syvennykseen ja alkoi puoliääneen valittaa, kun liikkumisen takia kolotus oikeassa kylessä taas rupesi vihlovasti jomottamaan. Kaisa siveli kädellään tuota kolottavaa kylkeä ja istuutui sitten sängyn jalkapäähän, josta hän, toinen käsi vielä Juhon kipeällä, kylellä, säälien katseli kärsivää miestään, aivan niinkuin hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin noiden pitkien sairausvuosien kuluessa.
Juho oli jo kahdeksannellakuudetta ikävuodellaan ja vuoteen hyvinä tuli hän ensi syksynä olleeksi viisi vuotta. Ollessaan talon suopellolla kylmillä syyssateilla ojaa kaivamassa, oli hän pahasti vilustunut ja siitä sai hän pitkittyvän vilutaudin, mikä pakoitti yhtä perää vuoteessa olemaan. Vilutauti kehittyi sitten ajanoloon keltataudiksi, joka vitkaan hivutti sitkistynyttä ruumista ja kypsytti kärsivää sairasta kuolemalle, mikä jo vuosikausia oli ollut Juhon ainoana pelastuksen toivona, sittenkuin hyvien ihmisten neuvomat monet lääkkeet, hoitotavat ja taiat olivat osoittautuneet tehottomiksi. Juholla oli Kaisan kanssa ollut yksitoista lasta, niistä kolme kuollut jo varhain. Vanhin poika, joka oli naimisissa, oli isän kitumaan ruvettua ottanut torpan haltuunsa, mutta muut lapset olivat niinkuin tuulen lennättelemät kasvinsiemenet hajonneet kaiken maailman teille ja niin Juho ja Kaisa olivat jääneet pienen torpan matalaan peräkamariin kuin kaksi kuivettunutta siemenkoteroa, jotka iltatuulen käydessä oksallaan murheellisesti keinuvat ja odottavat sitä voimallisempaa tuulenpuuskausta, joka heidät pudistaisi alas ja päästäisi lepäämään maaemon helmassa.
Juhon ja Kaisan miniä, torpan nykyinen emäntä, oli pieni, mustasilmäinen ja tiuskea vaimo, joka useinkin kouraantuntuvasti osoitti kyllästymistään appensa pitkälliseen sairauteen ja sai nöyryydellä osansa kantavan Kaisa-muorin monasti vuodattamaan katkeria kyyneleitä nuoren polven jumalattomuudesta. Viime kevännä oli Juhon tauti tehnyt jonkunlaisen käänteen ja alkanut tehdä kiinteämpää työtä kuoleman jouduttamiseksi, ikäänkuin sairaan siihenastiset kärsimykset olisivatkin olleet vain alustavia valmisteluja. Ihon väri oli alkanut keltaisesta muuttua ruskeaksi, kylkiluiden alla alkanut kalvavammin jomottaa ja ruokahalu loppunut aivan tyyten. Sen johdosta olivat Kaisan ja miniän välit kiristyneet entistäänkin kiinteämmälle ja melkein joka päivä sai jälkimmäinen edellisen kipeät silmät kyyneleitä tihkumaan.
Kun Juho ei koko pitkänä päivänä ollut saattanut mitään suuhunsa panna, juolahti Kaisan mieleen valmistaa Juholle pieni yllätys: keittää kaikessa salaisuudessa voipuuroa, sillä sitä Juho oli kaiken elämänsä ajan pitänyt parhaimpana mahdollisena herkkuna, vaikkei sitä ollut usein kannattanutkaan keittää. Juhon sairauden aikanakaan sitä ei oltu keitetty kuin kolmasti, ja viime kerrastakin oli jo kulunut yli puoli vuotta. Olisihan sitä Kaisa tietysti useamminkin Juholle keittänyt, vaikka joka päivä, mutta hän ei uskaltanut miniältä pyytää siihen tarvittavaa voita eikä naapureiltakaan kehdannut anoa, kun ei ollut koskaan tottunut kerjäämään. Mutta nyt rohkaisi Kaisa itsensä, meni miniän luo kesantopellolle, jossa tämä sukkaa kutoen vartioksi piennarnurmea järsivää lehmää ja esitti pyyntönsä. Nöyrästi selitti hän pyyntönsä vakuudeksi, kuinka sairas ei koko päivänä ole saattanut mitään syötävää ottaa, joten hänellä tuli mieleen koettaa sille edes vähän voipuuroa jalkapannussa keittää. Mutta miniä tokasi ylpeästi vastaan, ettei heillä kannata voita puuroihin haaskata ja jollei sairas kerran saata tavallista ruokaa syödä, niin ei hän sille mitään voi. Silloin Kaisa rupesi hiljaisella äänellä nuhtelemaan miniäänsä sydämettömyydestä appeansa kohtaan, joka jumalansanan mukaisesti oli hänelle isän sijainen. Miniä närkästyi tästä kovin ja sanoi, että vaari olisi jo aikoja sitten saanut kuolla pois ihmisten vastuksilta. Nyt suuttui Kaisakin ja sanoi miniäänsä jumalattomimmaksi sydämiköksi, mitä hän ikinä oli nähnyt, ratkesi sitten itkuun ja lähti pois. Mutta miniä, joka kiihdyksissään oli tempaissut yhden sukkapuikoistaan ulos täyteen kudotusta silmärivistä ja suuttui siitä vielä enemmän, huusi kiukuissaan Kaisan perään kovin rumia sanoja siitä mokomasta äijän kyöpelistä, joka iän kaiken aikoo siellä pöksänsä nurkassa mädätä.
Kiihtyneenä ja yhä itkien tuli Kaisa sairaan kamariin ja käheällä äänellä, vaivoin sanoja takeltavasta kurkustaan saaden, nuhteli Juho vaimoaan siitä, että oli taas hänen tähtensä riitoihin antautunut, sillä eihän hänellä ollut mitään hätää, kyllähän Jumala hänet nyt jo pian pois korjaa, kun he vain vähän aikaa vielä jaksaisivat odottaa. Kaisa jäi kyyneleet kuivattuaan pää kallellaan ja mitään Juhon nuhteisiin vastaamatta katsomaan miestään. Ja kun hän siinä katseli tuota entisen rotevan Juhonsa haamua, joka taudin kaluamana makasi siinä samalla tilalla jo viidettä vuotta, nuo suuriksi laajenneet, kellertävät silmät tuskanilmeineen yhä kiinnitettyinä sinne akkunan ja katon väliseen seinään, vettyivät Kaisan silmät taasen ja hänen sydämensä nousi uudelleen kapinaan miniän tylyyttä vastaan. Ja siinä tuli hänen mieleensä asia, jota hän oli joskus ennenkin miettinyt, nimittäin pyytää Juhon puolesta toimitettavaksi esirukous kirkossa. Hän ei ollut hennonut siitä Juholle puhua eikä ollut rohjennut omiin nimiinsäkään lähteä pappilaan asiaa toimittamaan, sillä hänestä oli tuntunut se liian suuremmoiselta, että heidän köyhien ja mitättömäin ihmisten puolesta jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta ryhtyisi rukoilemaan. Mutta nyt, kun hän tunsi olevansa hiukan nousuluonnolla, päätti Kaisa tehdä asiasta toden, sillä parastahan olisi, että Jumala jo pian kutsuisi Juhon luokseen, pois täältä tylyjen omaisten vastuksilta. Ei hän sentään hennonut Juholle aiettaan nytkään ilmoittaa, vaan lähti omalla vastuullaan pappilaan ja pyysi kirkkoherran ensi sunnuntaina kirkossa rukoilemaan hänen kauan vuoteen hyvinä kituneen miehensä puolesta. Mutta seuraavana päivänä, kun Kaisa oli jo täysin ehtinyt tyyntyä, alkoi hän tuntea hiukan kuin katumusta siitä, että sittenkin oli omin lupinsa käynyt esirukousta pyytämässä. Ja kuta lähemmäs sunnuntai ehti, sitä levottomammaksi tunsi Kaisa itsensä. Monta kertaa istui hän Juhon sängynreunalle siinä päätöksessä, että hän nyt ottaa sen puheeksi ja ilmoittaa Juhollekin, mutta ei sentään saattanut puhua, vaikka sanat jo valmiina kielellä pyörivät. Sunnuntaiaamuna oli hän kauan kahden vaiheilla, mennäkö kirkkoon vai ei ja mennäkö vieläkään Juholle ilmoittamatta, mitä siellä kirkossa tänään tapahtuu. Lopuksi hän päätti, että hän menee, mutta Juholle hän ei saanut asiasta puhuneeksi.
Kirkkoon tultuaan kyykähti Kaisa tyhjään ovipenkkiin, seinää tukevan jykeän hirsipilarin suojaan ja painoi päänsä hartaaseen rukoukseen. Kun saarna läheni loppuaan, alkoi hänen sydämensä aivan kuuluvasti jyskiä, sillä kohta oli saarnatuolin korkeudesta kaikuva juhlallinen rukous Juhon puolesta ja häntä alkoi taas kummasti peloittaa, että ne nuo kirkossa istuvat seurakuntalaiset kovin närkästyvät kuullessaan, että nyt muka Rehulan Juhonkin puolesta kirkossa rukoillaan. Saarna loppui ja Kaisan levottomuus ja pelko yhä kasvoivat. Kun rukous esivallan puolesta oli loppunut, tuntui sitä seurannut lyhyt äänettömyys Kaisasta hirveän pitkältä ja tuskalliselta ja kun se vihdoin loppui ja saarnatuolista juhlallisesti kaikui: "Sulkekaamme yhteisiin rukouksiimme pitkällistä tautia sairastava ja kuoleman kanssa kamppaileva lähimmäisemme, torpan vanhus Juho Rehula!" säpsähti Kaisa hirveästi ja kyyristyi penkissään vieläkin alemmas. Kädet ristissä otsan alla koki hän hiljaa supattaen toistaa saarnatuolista vakavalla hartaudella lausuttuja sanoja: "Laupias Jumala, tee hänen kärsimisellensä sellainen loppu, joka tulee sinun pyhälle nimelles kunniaksi ja hänen kuolemattomalle sielullensa iankaikkiseksi autuudeksi!"
Vaikka pappi luki jo toisia rukouksia, toisteli Kaisa hätäisesti mielessään yhä noita sanoja: "Laupias Jumata tee hänen kärsimisellensä j.n.e." Vasta kun urut alkoivat soida, lakkasi hän siitä ja rauhoittui jonkun verran, mutta ei rohjennut vielä päätään käsien varasta nostaa, sillä hänestä tuntui väkisinkin siltä, että kaikki sillä risteyksellä istujat ovat kääntäneet päänsä ja katsovat häneen. Mutta urkujen leveä ja juhlallinen sävelvirta johti hänen mielikuvituksensa vähitellen toisaalle. Hän alkoi kuunnella ja mielessään seurata, kuinka nuo uruista ulos huokuvat mahtavat sävelaallot laajenivat ympäri avaran kirkon, kimmahtivat seinistä takaisin ja kokoontuivat taas yhteen, alkaen valtavana patsaana kohota korkeaa lakea kohti. Kaisa värisi pyhästä liikutuksesta ja seurasi yhä mukana, kun nuo valtavat sävelaallot pehmoisesti hymisten kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja niiden mukana seurasi tuo seurakunnan esirukous. Sinne ylös taivaan pyörryttävään korkeuteen se sävelten saattamana kohosi ja siellä, pyhässä kirkkaudessa istui valtaistuimellaan vanhurskas Jumala ja siipien havinalla ympäröi hänen istuintaan enkelien lauma. Ja kun esirukous ehti Jumalan eteen, viittasi hän luokseen yhden enkeleistään ja sanoi: "Juho Rehula on jo tarpeeksi kärsinyt, mene ja vapauta hänet vaivoistaan!"
Siinä samassa asennossa yhä istuessaan ja liikutuksesta nyyhkiessään tuntui Kaisasta, että näin kaikki oli tapahtunut ja hetkisen päästä hän oli aivan, varma, että juuri niin oli täytynytkin tapahtua. Silloin valtasi hänet uusi, vapisuttava pelko ja oman vähäpätöisyytensä tunto: hän oli rohjennut toimittaa ei ainoastaan seurakunnan miehensä puolesta rukoilemaan, vaan pyhät taivaan vallatkin saanut saman asian takia liikkeelle! Ja niin vapisutti suuri pelko hänen sydäntään ja kun urut virren loppua hymisivät, hiipi hän hiljaa ovelle, raotti varovasti suuria kaksoisovia ja pujahti ulos.
Päästyään kirkonkylän ulkopuolelle, niittyjen halki kotiin johtavalle polulle, riisui hän kengät jaloistaan, kohotti hameenhelmustan ylös ja alkoi sakeaan astuen rientää kotia kohti. Siinä nurmipeltojen apilaisia pientaria pitkin luikertelevaa jalkapolkua astellessaan jysähti hänellä sitten yhtäkkiä mieleen, että tokko hän Juhoa enää elävänä tapaakaan. Ensi aluksi hän tuon seikan mieleen johtuessa säikähti niin, että oli aivan raukeaksi käydä. Mutta hän tahtoi vielä nähdä Juhon, muutoinhan hän itsekin kuolisi pelkästä surusta ja itsesoimausten painosta ja tuo kiinteä halu ehtiä vielä näkemään Juhoa elävänä, antoi hänelle uutta voimaa rientää edelleen. Ja niin hän kaksinkertaisessa syyllisyyden tunnossa, raskaasti hengittäen ja karvaita paloja ehtimiseen alas nieleskellen, puolijuoksua harppaili eteenpäin ja hänestä tuntui siinä olevan kysymyksessä jonkunlainen kilpajuoksu hänen ja taivaallisen sanansaattajan välillä, kumpiko heistä ennen ehtii sairasvuoteellaan makaavan ja mitään aavistamattoman Juhon luo.
Ehdittyään kotiin pysähtyi Kaisa hetkiseksi tupaan ja kuunteli heristetyin korvin, kuuluisiko kamarista mitään, mikä ilmaisisi Juhon vielä elävän. Mutta kun hän ei kuullut muuta kuin kärpästen surinaa, omain korvainsa sointia ja sydämensä hätääntynyttä sylkytystä, rohkaisi hän lopulta itsensä ja astui päättävästi kamariin. Suuri ilon humaus valahti hänen olemuksensa yli, kun hän näki Juhon makaavan vuoteessa ennallaan. Ja Juhonkin kuihtuneita kasvoja sivusi vaisu ilon hohde, kun hän näki Kaisan kamariin astuvan. Sisällä huoneissa ja ulkona luonnossa hymisi täydellinen sunnuntairauha. Aurinko paistoi täydeltä terää puolipäivän korkeudestaan ja muodosti puhtaaksi pestylle kamarinlattialle, johon oli nuoren kuusen pehmoisia ja tuoksuvia lehviä siroteltu, akkunanmuotoisen valolaikan, jossa himmeinä varjoina kuvastuivat akkunan-takaiset takkiaisen lehdet. Kärpäset surisivat iloisesti, napsahtelivat ruutuja vasten ja sekavana sikermänä tappelivat pöydällä olevista leivänmurenista. Kamarin ja tuvan ovet olivat selkosen selällään, niistä leyhyi sisään lieto, tuskin huomattava ilmanleyhkä ja kamariin saattoi helposti kuulla pihalla kuukkailevan kukon ja kanan vuorotellen päästämän tyytyväisyyden kumautuksen. Juho makasi uudessa, valkoisessa paidassaan, jonka Kaisa aamulla oli hänelle muuttanut, suorin, peitteen päälle ojennetuin käsin vuoteessaan ja näytti kuin tuskatkin olisivat lepopäivän hartaaseen tunnelmaan hiuenneet ja jättäneet kärsivän potilaan hetkeksi rauhaan.