Part 1
NOVELLEJA
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
Porvoossa, WSOY, 1907.
SISÄLLYS:
Ressu Matleenan halot Esirukous Jängällä Tuomion täytäntöönpano Lapsentyttö Jussi ja Musta Kesken jäänyt Kilpakosijat Haudankaivaja Lapissa Ulla
RESSU
Taloon oli vasta tuotu koiranpenikka. Entinen koira alkoikin käydä jo yli-ikäiseksi, lähennellen pariakymmentä ikävuotta. Sanoivat sen jo houraavankin, suotta aikojaan tuulia ja taivaita haukkuvan ja öisin ilman syyn syhelmää ulvoa jollottavan. Ja naisväki moitti Ressu-vanhusta vielä siitäkin, että se, missä vain vuoteen tapasi, olipa levällään tai koossa oleva, hypätä loiskautti siihen tyynyjen keskelle makailemaan, piehtaroitsi siinä ja jätti jälkeensä tukuttain karvoja.
Penikkana se oli Ressukin aikoinaan taloon tuotu. Uskollisesti ja kaikkien tyytyväisyydeksi se sitten kahden vuosikymmenen kuluessa oli täyttänyt tehtävänsä talonvartiana ja isännän metsästystoverina. Ja viisas se oli aina ollut, vaikkei sitä niinkään ensi näkemältä osannut arvata. Ressu oli nimittäin täysiverinen talonpoikaiskoira, peräti hienostumaton ja kömpelö ja vailla kaikkia herraskoirien tapoja. Muodoltaan oli hän pitkäsivuinen, paksuruumiinen ja matalajalkainen.
Pää oli lyhyt, nykeräkuonoinen ja kulmikas. Tuuhea, takkuisuuteen taipuva karva oli väriltään likaisen harmaata, juurelta melkein valkoista. Mutta pörhöisten otsakarvain alta katseli kaksi kosteasti välkkyvää, viisasta ja herkkätuntoista silmää. Lapset, joiden mieluisa leikkitoveri Ressu oli aina ollut, uskoivat varmasti hänen ymmärtävän puhetta, sillä Ressu pahastui aina kovin, jos häntä rumaksi sanottiin tai muutoin loukkaavasti kohdeltiin, veti kuononsa käppyrään ja näyttäen hyvin katkeroittuneelta kääntyi pois ja juoksi tiehensä.
Metsästyksessä oli Ressun erikoisalana oravain etsiminen, sillä muuhun ei hän juuri pystynytkään. Mutta oravain löytämisessä olikin Ressu voittamaton mestari. Ne olivat hänen miehuutensa päivinä aina riemun hetkiä, kun hän näki isännän ottavan pyssyn naulasta ja häntä mukaansa kutsuen metsään kävelevän. Syntyperäinen oravavainu heräsi silloin koko terävyydessään, silmät jännittyivät ja sieramet laajentuneina katosi Ressu vilauksessa metsän kohtuun... Isäntä tavoittaa perässä ja jo eroittaa hänen korvansa yksittäisiä, kimeitä haukahduksia ja siitä arvaa hän entisen kokemuksensa nojalla, että Ressu on oravan jälillä. Haukahdukset tihenevät ja muuttuvat keskeytymättömäksi, kiivaaksi, melkeinpä hermostuneeksi tiuskinnaksi. Siitä päättelee isäntä, että Ressu on tavoittanut oravan. Hän kiiruhtaa askeliaan ja löytääkin Ressun tuuhean kuusen juurelta, missä tämä kiertää puolelle ja toiselle, hyppii kohoksi ja haukkuu, vinkuu ja pureksii kiihkossaan alimmaisia kuusen oksia, koko huomio johonkin kuusen latvassa olevaan esineeseen kiinnitettynä. Isäntä kiertelee hetken kuusta ja tähystelee, tähystelee ja jopas hoksaa pienen tuuheahäntäisen oravan kyyristyneenä oksan verhoon lähelle runkoa. Hän ottaa kudin, tähtää kauan ja tarkkaan, jolla aikaa Ressu, haukuntaansa toki keskeyttämättä, vilhuu vuoroin ojennettua pyssyä, vuoroin oravaa kuusen latvassa. Vihdoin pamahtaa pyssy, savu haihtuu, kaiku kuoleutuu ja käpysateen saattamana tulee, kierii pieni heilahäntä ylisniskoin alas sammaleiselle mättäälle. Kuin raketti kirmaisee Ressu sitä tavoittelemaan, mutta isäntä estää häntä siitä, ottaa oravan haltuunsa ja leikkaa siltä kynnet, nuo oravakoirain himoitut taikapalat, ja viskaa Ressulle, joka palavin silmin hotkii ne suuhunsa...
Lukemattomia oravia etsi Ressu isännälleen miehuutensa päivinä, mutta nyt on hän siihenkin jo kykenemätön. Siksipä on taloon otettu penikka, sillä siitä tuumii isäntä kasvattaa itselleen uuden oravakoiran.
* * * * *
Päivällä se on penikka taloon tuotu ja vasta illalla, väen työmailta pirttiin kokoontuessa, saapuu Ressukin sinne. Rapsavin kynsin juosta ressuttaa hän pöydän luo, jossa hän on tottunut emännältä ruokaa saamaan. Mutta penikka, joka leikistä ja reutomisesta väsyneenä on penkin alla pää käpäläin varassa ojona maannut, vilkkailla penikan silmillään kumminkin tarkoin seuraten tapauksia avarassa pirtissä, kohoaa sukuunsa kuuluvan olennon nähdessään vilkkaasti seisoalleen ja lähenee iloisesti heilakoiden ja haukahdellen Ressua, josta mielii saada halukkaan leikkikumppanin. Ressu pysähtyy nuo oudot haukahdukset kuullessaan kuin nuijalla lyötynä keskelle lattiaa ja hänen takkukarvaisessa olennossaan on huomattavissa selviä ällistyksen merkkejä. Hän unhoittaa nälkänsä ja istahtaa siihen paikalleen, pää kallellaan tarkastellen tuota uutta tulokasta, jota kohtaan hän heti alkaa tuntea vaistomaista vastenmielisyyttä. Mutta penikka, lainkaan käsittämättä vanhuksen tunteita, asettuu hänen eteensä, tarkastelee häntä vilkkailla silmillään, heiluttaa lyhyttä häntäänsä ja laskeutuu käpäläinsä päälle pitkälleen kuin alamaisuuden merkiksi. Siitä asennosta hetken alta kulmain Ressua tähysteltyään kimmahtaa se taas kepeästi seisoalleen, haukahtaa muutaman kerran äksysti ja kimakasti kuin mielipahansa merkiksi, ettei hänen tarkoitustaan ymmärretty. -- Uh, kuinka ne nuo kimeät haukahdukset kuulostavat ilkeiltä ja huudittomilta Ressun korvissa ja hänen vastenmielisyytensä lisääntyy tuntuvasti...
Kun väenkin huomio pirtissä alkaa heihin kiintyä ja äänekkäitä naurunhohotuksia kuuluu penikan kujeiden johdosta, rupeaa asema Ressusta tuntumaan kovin kiusalliselta. Hän ei oikein tiedä, mihin katsoa ja mitä tehdä, kun penikka siinä ympärillä kiehtoilee, haukahdellen vuoroin matalalla, vuoroin kipeän kimakaksi koroitetulla äänellä. Se hyppii puoleen ja toiseen ja vuoroin taas sepposen selälleen heittäytyy, siitä asennosta taakseen päin Ressua tähystellen. Vanhusta hävettävät ilmeisesti nuo penikan kujeet, hän koettaa katsella muualle ja kääntää aina päänsä toisaalle, kun penikka vikkelällä hyppäyksellä eteen kiepsahtaa...
Kun tuosta penikan huudittomasta mellastuksesta ei näytä loppua tulevankaan, alkaa Ressu jo kovin kyllästyä, viikset värähtelevät hermostuneesti ja musta, kostea kuononpää nytkähtelee. Suupielet vetäytyvät hitaasti irvilleen kuin suonenvedon jännittäminä ja uhkaavina paljastuvat valkoiset hammasrivit. Mutta se huvittaa tavattomasti penikkaa, joka vihdoinkin tuloksena väsyttävästä mellastuksestaan huomaa jotakin elonmerkkiä ynseässä vanhuksessa. Iloisella haukunnalla tervehtii se aluksi tuota ilmiötä, kiepsahtaa sitten lähemmäs ja kohoksi hyppien koettaa hampaillaan tavoittaa Ressun kuononpäätä. Ressu kääntää päätään syrjään ja yhä enemmän paljastuvien hammasrivien takaa kuuluu peloittavaa murinaa. Mutta ajattelemattomassa leikinhimossaan tarttuu penikka Ressun korvaan, mielien siitä ravistamalla saada vanhukseen suurempaa eloisuutta. Pitemmälle ei Ressun kärsivällisyys voi enää mitenkään riittää. Tuimasti härähtäen käännähtää hän rakettina penikkaan päin ja seuraa nyt pikainen, karvoja pöllyttävä kohtaus, joka päättyy ympäri pirttiä kaikuviin huutoihin: "Huuti, Ressu!" ja penikan korvia vihlovaan ulinaan. Isäntä on sitäpaitsi antanut potkun Ressun kylkeen. Penikka laahautuu pöydän alle kamalasti loikuen ja ujeltaen...
-- Vanha koira ja kehtaa penikkaa höyhentää -- häpeä nyt! -- toruu isäntä.
-- Hyi Ressua, hyi! -- säestää emäntä. Mutta Ressu ei tiedä mitä tehdä eikä mihin katsoa eikä sekaannuksissaan osaa uloskaan lähteä. Kuin ankarasti selkäänsä saaneena lyyhäytyy hän matalana ja häntä koipien välissä penkin alle, jossa laskeutuu pitkälleen käpäliensä varaan.
Tavaton katkeruus täyttää hänen mielensä ja kurkkuun kohoaa karvas pala, jota hän turhaan koettaa saada alas niellyksi. Vanhuuttaan hämärissä aivoissaan käsittää hän, että tässä on tapahtunut suuri vääryys. Huudittoman rakin, tuntemattoman tulokkaan on sallittu mekastaa ja hyppiä hänen silmilleen ja kun hän ryhtyy itse sitä hätistelemään, tulee torumisia satamalla, vieläpä potkunkin saa -- ja isännältä, metsätoveriltaan! Se on jo enempi kuin mitä sietää saattoi; hän tuntee huikaisevaa katkeruutta penikkaa, isäntää, koko maailmaa kohtaan...
Penikka on tällä välin laannut vinkumasta ja tulee aivastellen ja turkkiaan nuollen pöydän alta esiin. Emäntä tarjoaa sille kupposessa maitoa, jonka se suurta loisketta pitäen latkii muutamassa hetkessä suuhunsa. Se on nyt kokonaan hyvitetty ja unohtanut äskeisen sekä etsii taasen tilaisuutta leikittelyyn. Jostakin se saa hampaisiinsa vanhan vaateriekaleen, jota kekkapäänä venyttää keskilattialle, puristaa siinä käpäläinsä väliin ja hampain sitä repii ja reutoo, vimmatusti päätään kieputtaen...
Mutta Ressu makaa yhä penkin alla, pää etukäpäläin päällä ja näkee kaikki, vaikkei erikoisesti mitään katsokaan, näkee tahtomattaankin. Hämärästi käsittää hän ajussaan, että tuo penikka on tullut syrjäyttämään hänet, talon vanhan ja uskollisen vartian ja että hän itse on käynyt jo tarpeettomaksi ja hylyksi... Hän näkee emännän sitä hyvittelevän ja maitoa tarjoavan ja oman nälkänsä mieleen muistuessa jutkahtaa kurkussa tyhjä, karvas nielaus...
-- Siinä on Ressullekin! Emäntä asettaa töykeästi puoli kuppia keitonjäännöstä lattialle.
Tuo kylmä ääni ja töykeä käytös olisi milloin hyvänsä muulloinkin riittänyt Ressun ruokahalun tukehuttamaan, saati sitten nyt. Hän kaapsahtaa seisoalleen ja lähtee rapsavin kynsin juoksemaan ovea kohti, jonka hän itse avaa, koko painollaan siihen nojautuen.
Ulos koleaan syksyiseen yöhön päästyään tuntee Ressu hylkyläisasemansa koko painavuudessaan. Tuvan alle hän ryömii ja asettuu vanhalle, tutulle sijalleen sammalläjässä, kääriytyy yhteen käppyrään, nielaisee tyhjän nielauksen ja sulkee silmänsä. Mutta kauan väsyttävät vielä hänen vanhoja aivojaan katkerat ajatukset ja mietteet, että hän jättää iäksi nuo tylyt ja kiittämättömät ihmiset, jättää ne tuota huuditonta rakkiaan hyväilemään ja kurjana kulkukoirana vanhuutensa päivät viettää, talojen tunkioilta laihan ravintonsa etsien... Lopulta nukahtaa hän levottomaan ja painajaisten ahdistamaan uneen, nähden unissaan yhtä päätä penikan korvuksillaan keikkumassa ja heräten tuon tuostakin omaan murinaansa tai surkeaan ulaukseen, joka häneltä pääsee, ollessaan tuntevinaan kylessään potkun isännän kovasta saappaasta...
Mutta isännällä ja emännällä oli maata pannessaan lyhyt keskustelu, joka johti siihen yksimieliseen päätökseen, että Ressu joutaa jo päiviltä pois, vanhuuttaan horiseva ja vastuksellinen kun on.
* * * * *
Aurinko paistaa kirkkaasti syksyisen aamupäivän raikkaudella, kun Ressu isännän ystävällisesti kutsuvan äänen kuullessaan ryömii tuvan alta esiin. Isännällä on pyssy kädessä ja kaulassa olevasta hihnasta riippuvat ruutisarvi, nalli- ja luotikotelo sekä ruutimitta, jotka isännän käydessä aina niin tutunomaisesti ja kehoittavasti toisiaan vasten kalahtelivat. Ystävällisellä äänellä puhelee isäntä:
-- No Ressu! Lähdetäänpäs metsään, vanhus, oravia hakemaan... tul' pois, se seh!...
Ressun koko olennon täyttää rajaton riemu, joka lämminnä aaltona valahtaa läpi ruumiin, tuntuen korvista aina hännän päähän asti. -- Isäntä ei ollut siis häntä vielä hyljännyt, häntä tarvittiin, hän pääsi taas pitkästä ajasta isännän kanssa oravametsään.
-- Hau vau! -- haukahtaa hän iloissaan kuin tahtoen sanoa, että jaa, jaa, lähdetäänpä vain.
Ylenkatseellisesti silmäten penikkaa, joka tuvan portaalla seisoo ja herkkiä sieramiaan nytkien aamuilmaa nuuskii, lähtee Ressu metsää kohti juoksemaan, häntä keveää mieltä ilmaisevassa kiemurassa selän päällä. Metsään, tuonne petäjikön sammallattiaiseen pylvässaliin päästyään ja sen raikasta, pihkan tuoksuista ilmaa täysin keuhkoin siemaistuaan, tuntee Ressu vuosien tuoman kankeuden jäsenistään vielä kerran häviävän ja nuoruuden päivien tulisen metsäinnon kaikessa terävyydessään heräävän. Hän vilkaisee taakseen ja näkee siellä isännän pyssyineen, ruutisarvineen tuttuun tapaansa perässä tavoittelevan. Muutamia ilmahyppyjä tehden haukahtaa hän hyvän mielensä osoitteeksi. Ääni kajahtaa niin kuuluvan keveänä kuulakassa syyskuun ilmassa, että se väkistenkin viekoittelee pitempään haukuntaan, aivan vain ilman aikojaan, sulasta sydämen kyllyydestä. Siten kevennettyään itseään yltäkylläisimmästä riemun pakoituksesta, lähtee hän, korvat pitkin päätä luimussa, nuolena mennä luihkaisemaan suoraa eteenpäin, niin että jälessä seuraavaa isäntääkin pakkaa naurattamaan nuo vanhuksen elkeet.
Pian alkaa petäjistön takaiselta kuusikkokummulta kuulua haukahduksia tuttuun tahtiin. Ressu on löytänyt oravan, ajanut sitä puu puulta edellään, kunnes oravan täytyi pysähtyä hiukan muista erillään olevaan kuuseen. Silmät palavina liekehtien haukkua luksuttaa Ressu kimakasti ja väsähtämättä, väliin intohimoisesti vinkuen ja rungon nojalle kohoten sekä alimpain oksain latvoja vimmaisesti pureksien. Tuon tuostakin silmähtää hän hätäisesti syrjään, eikö siellä jo isäntää näkyisi. Ja läheneehän jo isäntäkin oksia tieltään taivutellen ja Ressu, vuoroin häneen, vuoroin puunlatvaan katsahdellen, tahtoo sanoa, että tuolla se on... Jo näkee hän isännän laittavan pyssyään ampumakuntoon ja oravaa tarkoin silmällä pitäen jatkaa hän tiuskeaa, kuumahuokuista haukuntaansa, odottaen pyssyn tuttua pamahdusta ja oravan alas kierimistä...
Isäntä ojentaa pyssynsä -- ojentaa sen Ressun avonaista rintaa kohti. Siihen on hyvä tähdätä, kun Ressu seisoo alallaan ja pää kekkaan kohotettuna pitää silmällä oravaa kuusessa. Hän ei jouda huomaamaan tuota outoa pyssyn asentoa, sillä kohta luulee hän oravan lähtevän alas kierimään ja tahtoo nähdä kerran vielä sen tutun ilmiön, metsästysnautintojensa huippukohdan...
Pyssy pamahtaa, Ressun haukunta vaikenee keskellä kiihkeintä vauhtiaan ja hän tuntee tulisen pistoksen rinnassaan. Korvissa kohahtaa ja alkaa sitten sihistä ja vinkua kuin olisivat aivot suurella painolla ulos ruiskuamassa. Silmien päälle laskeutuu verhona kostea pimeys ja heikosti, puoliääneen ulvahtaen nyykähtää hän värähtämättömin jäsenin taapäin käpäläinsä varaan... Pamauksen painosta putoaa kuusesta jokunen käpy, kaiku kiirii ympäri kuulakassa ilmassa ja kummun takaa kuuluu laukauksen havauttaman naapuritalon koiran kumea haukunta kuin hyvästijättönä Ressun syksyiseen avaruuteen häipyvälle hengelle...
MATLEENAN HALOT
Keskipaikoilla kylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti kaitainen kuja, jota kylän karja kesin laitumelle kulki. Nyt talvella oli kuja aaltomaisten lumikinosten peitossa, että päällimmäisiä aidaksia vain pisti lumesta näkyviin ja niiden keskivälillä kulki likaiseksi tallautunut jalkapolku, joka päättyi lähellä metsänreunaa, muutaman niityn nurkkauksessa olevaan mökkiin. Mökki oli pieni, neliskulmainen ja harmaa ja sen seinille oli lapioitu lähes räystääseen saakka ulottuvat lumivallit suojaksi talven viimoja vastaan. Tuon kinosten keskellä värjöttävän pienen asumuksen seurana oli yhtä pieni, mutta vielä matalampi navetta, jossa nähtävästikään ei ollut yhtään asukasta, sillä sen katto oli toiselta puoleltaan rikki ja lumi sen oven edustalla oli koskematonta. Navetan yhdellä seinustalla oli kasa risuja ja puolivettyneitä männynkääkkyröitä, joita oli siihen oksineen päivineen venytetty.
Tupaan vievän oven eteen oli laitettu suojus seinää vasten nojolleen asetetuista aidaksista, joiden päälle oli levitetty kuusenoksia. Ainoa akkuna oli kujalle päin ja ruuduista oli joka toinen päreillä paikattu. Ehynnä säilyneissä, vaikka paksussa jäässä olevissa ruuduissa väpätti heiastus jonkunlaisesta kituen palavasta tulesta.
Mökin asukkaat, kaksi puolivälissä kuuttakymmentä olevaa vanhusta, olivat jo tunnin ajan olleet yläällä, vaikka koko laajalla kylällä ei vielä yhdenkään talon tornista savua noussut. Matleena, kumaraharteinen ja luiseva muori, istui koivunväärästä tehdyllä tuolilla pesän edessä ja kuhmuisilla käsillään polviin nojaten puhalteli pesässä vastahakoisesti palavia risuja, joiden joukossa näkyi muutama vahvempikin puu. Ikäänkuin tulta olisi vielä raukea aamu-uneliaisuus painostanut, ei se tahtonut ottaa liekkiin hulmahtaakseen, vaikka Matleena hellittämättä puhalteli, niin että nahkeat huulet olivat pitkällä torvella ja vetiset, punareunaiset silmät puoli-ummessa.
Mikko, leveänaamainen ja puisevatekoinen vaari, jonka leukapieliä ympäröi harvahko parta, istui pölkyllä oven puolella pesää ja vuoli länkipuuta. Ohuet huulet niin tiivisti kiinni puserrettuina, että suu näytti luonnollista kokoaan kaksi kertaa leveämmältä, hän siinä istui ja hiveli visapäisellä ja kaidaksi kuluneella puukollaan ohuita, käppyrään sykertyviä lastuja, joita oli jo melkoinen kasa hänen jaloissaan.
Parisenkymmentä vuotta olivat Mikko ja Matleena jo kahden mökissään eläneet. Heillä oli ollut yksi poika, joka renkinä palvellessaan oli tehnyt murhan ja joutunut vankeuteen, josta päästyään hän oli hävinnyt tietämättömiin. Pojan vankeuteen jouduttua oli Mikko käynyt entistä harvapuheisemmaksi ja Matleenaltakin oli tuon jörön miehen seurassa hävinnyt nuoruuden aikainen kielevyys. Moniin vuosiin eivät he enää olleet suoranaisesti toisiaan puhutelleet, vaan jos jompikumpi tahtoi jotain saattaa toisen tietoon, puhui hän sen kuin itsekseen ja toinen vastasi, jos sen tarpeelliseksi katsoi, samoin itsekseen puhuen. Maata ei heillä ollut koskaan ollut eikä lehmääkään pitkiin aikoihin. Mikko teki kylän taloihin tilapäisiä töitä, oli kesällä niittymiehenä ja hakkasi talvella halkoja sekä naperteli kotona länkiä ja luokkia kaupaksi. Matleena taas kehräsi kylän emännille.
Kun risut ja seassa olevat liekomaiset puut eivät ottaneet paremmin palaakseen, työnsi Matleena päätään yhä lähemmäs, että otsa lopulta koski tulelle käännetyn padan kylkeen, ja puhalsi niin suurella hartaudella kuin olisi hänen autuutensa ollut kysymyksessä. Mutta kuin hämäyksestä tuskastuneena hulmautti risujen keskellä kytevä tuli savua ja karvasta tikuraa vasten Matleenan kasvoja, niin että hänen täytyi äkkiä kohottaa päänsä ja päästää kirkas aivastus. Silloin Matleena suuttui ja kohensi pesän ylös alaisin sekä alkoi puhaltaa niin kiukkuisesti, että valkeita tuhkanhöytyviä pelmahteli ympäri pesää. Tulikaan ei uskaltanut enää vastaan harata, vaan leimahti isoon liekkiin, jonka kynsissä risut vääntelehtivät ja räiskyivät ja isommat liekopuut vihaisesti kihisivät. Matleena oikaisi tyytyväisenä selkänsä, siirtyi tuolineen vähän ulommas ja veti rukin eteensä. Siinä hamppuja kuontalosta ulos suoltaessaan puhui hän itsekseen:
-- Kyllä se on surkeata, että saa ikänsä tuollaisia puita polttaa! Puolta vähemmin olisi työtä, kun saisi oikeita halkoja padan alle panna.
Melkein joka päivä hän oli vuosien mennen nuo samat sanat toistanut ja joka kerta oli Mikko sen johdosta ison ajan kuluttua itsekseen lausunut:
-- Mistäpä ne meikäläisille kasahalot...
Tätä sanoessaan ei Mikko nostanut silmiään työstä, ruiskautti vain lattialle jalkoihinsa mustan tupakkasylen. Eikä sitten puhuttu mitään, rukki vain hyrräsi, pesässä risahteli ja kihisi, Mikon puukko kihnutteli länkipuun selässä ja Matleenan pää nyökytteli rukin tahtiin.
Kun päivä alkoi valeta ja eine oli syöty, sytytti Mikko tihkeävartisen piippunsa pesässä kytevällä risunkappaleella, otti kirveen kainaloonsa ja lähti työhönsä. Saatuaan kuontalon loppuun kehrätyksi, kokosi Matleenakin koko viikon kehruuksensa ja lähti niitä viemään saman talon emännälle, jossa Mikko oli halonhakkuussa. Lukittuaan tuvanoven lähti hän astelemaan kujaa pitkin kylälle päin. Ympäri kylää kohosi talojen torneista harmaata talvitaivasta kohti suoria ja hallavia savupatsaita. Matleena ei voinut niitä nähdessään olla ajattelematta, kuten niin monasti ennenkin, että kaikki nuo savupatsaat kohoavat tulisijoista, joissa humisten palaa komeita koivuhalkoja. Oikein semmoisia leveitä, juustomaisia kasahalkoja, joita Matleena ei muistanut juuri koskaan pistäneensä oman mökkinsä takkaan ja joita kuvitellessa tuntui mielessä aina sekaisin nautintoa ja katkeruutta, vallankin kun vertasi niihin omia kihisten ja puhaltelun pakolla palavia puitaan.
Keskellä kylää olevan talon riihirantteella näki Matleena Mikon, joka seisoi korkean hakkion laella ja harvakseen pudotteli kirvestään tukevan, kovapintaisen koivurangan kylkeen. Kuin käymään viritetty kone hän siinä nyökytteli ja Matleenan korva eroitti lyönnin kumauksen vasta aikoja senjälkeen kuin kirves näytti rankaan sattuvan. Mutta tuo Mikon halonhakkuu oli sekin aivan omiaan johtamaan Matleenan ajatukset samaan asiaan kuin savupatsaatkin. Kaikista enin häntä kuitenkin kiusasi kulku maantien ja kujan kulmauksessa olevan riihen ohi. Riihen peräseinällä oli siisti pino kuivia koivuhalkoja ja se pisti aina Matleenan silmään ja sai ajattelemaan, että kun heilläkin olisi tuollaisia puita edes puoli syltää. Mutta se tuntui samalla kuitenkin aivan saavuttamattomalta nautinnolta ja katkeroitti mieltä.
Siinä riihen peräseinässä oli hiukan pinon yläpuolella pieni aukko, joka harmajan seinän keskeltä aina mustana tuijotti kylälle tulevaa Matleenaa vastaan, ikäänkuin se olisi ollut pahansuopa silmä, joka siinä epäluulolla vartioitsi tuota halkopinoa. Heti kun Matleena astui tuvasta kujalle, täytyi hänen aina ensiksi silmätä riihtä kohti ja sieltähän se pinon päältä aina tähysti häntä kohti tuo epäluuloinen musta silmä. Varsinkin alkutalvesta se oli Matleenaa niin kiusannut, että hänen oli täytynyt kerran riihen ohi kulkiessaan sylkäisten äsähtää: "Elä luule, että minä sinun puitasi haluani" Sittemmin hän oli koettanut olla näkemättä koko riihtä ja katsellut ohikulkiessaan kokonaan toiselle suunnalle, vaikka mielessä sentään olikin selvänä, että siinä on lähellä pino oivallisia halkoja ja olennossaan tunsi hän selvästi, että se musta aukko ivallisesti virnottaa häntä kohti. Muualle hän koetti nytkin riihen ohi kulkiessaan katsella ja kun hän näki kaikkien kylän saunojen oviaukoistaan tupruttelevan leveitä ja löysiä savupilviä kuin tupakkaa vetelevät hampaattomat ämmät ja kuuli siellä ja täällä jäätyneiden kaivonvinttien narisevan, sai hän aihetta ruveta miettimään, meneekö hän tänä lauantaina mihinkään taloon kylpemään. Ja sitä asiaa perusteellisesti harkiten pääsi hän pahemmitta harmintunteitta riihen ohi.
Kun Matleena sitten asiansa toimitettuaan ja emännältä salakähmää saaduilla ylimääräisillä tuomisilla kuormitettuna oli kiusallisen riihen onnellisesti sivuuttaen palannut kotiinsa, ryhtyi hän panemaan alkuun uutta kehruusta. Vähän aikaa rukkia hyristettyään siirsi hän sen nurkkaan pyhäteloilleen ja rupesi puuhaamaan tulta pesään. Siinä risuja taitellessaan kuuli hän ulkoa jalaksen narinaa ja meni ihmeissään tirkistelemään vähimmän jäätyneen ruudun nurkkauksesta ulos kujalle. Ja hänen ällistyksensä oli suuri ja vilpitön, kun hän näki Mikon juuri kääntävän hevosta kujalta tuvan editse navettaa kohti ja hevosen perässä seurasi noissa hankalissa äkkikäänteissä romahteleva halkokuorma. Matleenan hidas verenkierto pääsi vilkkaampaan vauhtiin ja hän rupesi kiihkeästi arvailemaan tuon ilmestyksen merkitystä. Mutta selvyyteen hän ei päässyt ja niin ryhtyi hän uudelleen tulenvirityspuuhiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä äkkiä kävi hänelle pakottavaksi pistäytyä ulos ja eteissuojuksen aukosta kurkistaa navettaa kohti. Mikko purki siellä kuormaa, ihan totisesti purkikin, latoi käsivarsilleen aina vankan sylyyksen ja kumartuen tunkeusi matalasta ovesta navettaan, josta kohta sen jälkeen kuului romahdus. Matleena palasi pesää virittelemään, mutta unohtuikin risu kourassa miettimään, miten se oli selitettävä, että Mikko purki halkokuormaa heidän navettaansa. Mutta ulkoa alkoi taas kuulua jalaksen kitinää ja hän riensi tirkistelemään ruudun nurkasta ulos ja näki, että Mikko tyhjän kuorman kanssa ajoi vaikeakulkuista kujaa pitkin takaisin kylään.