Part 6

Ja Suoma oli tarmokas. Hän tunkeili mahdollisina ja mahdottomina aikoina kanslioissa ja professorien vastaanottohuoneissa, lukusaleissa ja kirjastoissa. Hän sekoitti puheeseensa vieraskielisiä sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, ja kuunteli luentoja kielistä, jotka olivat hänelle tyystin vieraat. Hän koristi yliopiston auditooriot suurella hatullaan ja pitkillä plyymeillään. Ja aina kun oli jokin merkittävämpi tai vaikeatajuisempi esitelmä juhlasalissa, istui Suoma uskollisesti ensimäisellä penkkirivillä puhujalavan alla. Ihailtavalla hengenvoimalla kesti hän hereillä tunteja pitkissä saarnoissa, joista hänen aivoihinsa ei päässyt ainoatakaan valonsädettä. Erehtymättömällä itsehillitsemiskyvyllä, jota kuka marttyyri tahansa olisi voinut kadehtia, kantoi hän täten yllään epämukavinta pukua, mitä kukaan nainen vielä koskaan on kauneudekseen kantanut.

Mutta aika kului ja tämäkin puku vanhentui eikä tahtonut sopia Suomalle enää. Hän itse tiesi liiankin hyvin sitäpaitsi, että se oli valepuku, naamio, ja ettei hän koskaan voinut suorittaa niitä korkeita opinnäytteitä, joista hän lakkaamatta puhui todistaakseen sivistyneisyyttään. Hänen rahansakin olivat huvenneet, hänen oli pakko ruveta ajattelemaan uuden hankkimista.

Mutta hänen luonteensa oli höllentynyt ja työkykynsä lamaantunut ja hänen työalansa jäi yhtä epämääräiseksi kuin mitä hänen oppialansakin oli ollut. Hänen tulolähteensä olivat satunnaisia ja salaisia eivätkä kernaasti sietäneet kirkkaan päivän valoa. Yliopisto oli ainoa, joka vielä saattoi suojata hänen ammatitonta olemassa-oloaan. Se oli hänen suojeluspyhänsä, hänen haarniskansa kaikkia elämän monia vaaroja, etenkin kaikkea kunniattomuuden uhkaa vastaan.

Mitä arveluttavammaksi hänen asemansa aikaa myöten tuli, sitä hurjemmin tarrautui Suoma kiinni Alma Materin helmoihin. Hän ei enää hetkeksikään luopunut sen turvallisesta läheisyydestä. Hän lisäsi harrastuksiaan, anasti itselleen uusia tiedekuntia, teki häikäilemättömästi tuttavuutta Apollon arvokkaimpien poikien kanssa. Tässä viimemainitussa suhteessa oli melkein edullistakin Suomalle, että hän ei ollut ylioppilas. Nuoret dosentit kohtelivat häntä erikoisella huomaavaisuudella, melkein tasa-arvoisesti, siltä hänestä tuntui, ja uusi korkeampi päämäärä alkoi vähitellen kangastaa hänelle. Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa, se olisi ollut kaikkein onnellisin ratkaisu hänen vaikeassa asemassaan, todellakin kunniakas lopputulos hänen ahkerista ponnistuksistaan. Silloin ei pitkä opiskeluaika suinkaan olisi mennyt hukkaan. Siinä olisi sitäpaitsi ollut laillinen ja kaunis syy luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista. Miten kauniilta se olisi näyttänytkään! Hän olisi alistanut kunnianhimoiset unelmansa sydämen vaatimukselle, yhteiskunnallisen tulevaisuutensa naisen pyhälle kutsumukselle kodissa. Tällaisella jalolla uhrauksella olisi hän todistanut rakkautensa.

Tämä suunnitelma oli kokonaan määrännyt Suoman viime-aikaiset puuhat. Suurella menestyksellä oli hän kutonut verkkojaan eräälle nuorelle suomalaiselle tiedemiehelle, joka tiedemiesten tapaisesti sielunelämältään oli kehittymätön ja turvaton kuin lapsi. Suomalla oli kaikki edellytykset onnistua. Uudelleen oli hän aivan lähellä päämääräänsä ja hän oli laskenut päässään, että tämän iltaisissa naamiaisissa piti lopullisesti määrättämän hänen kohtalonsa.

Siksi hän istui turkkien sisällä niin tyytyväisenä ja hypisteli hymyillen harsohameensa keinotekoisia kukkia. Hänen piti esittää lemmikkiä, uskollisen rakkauden sinistä kukkaa. Tohtori oli vannonut tuntevansa hänet tuhanten joukosta. Se oli ollut jo melkein kuin lemmenvala...

Reki pysähtyi Seurahuoneen eteen, jossa pitkä jono kuomuja jo ennestään odotti vuoroaan.

Pamppailevin sydämin sukeltautui Suoma ensikertalaisena siihen räikeänkirjavain ja kalmankammottavien irvinaamarien mereen, joka nimettömänä ja personattomana, irrallaan vellovin ihmis-aalloin, peitettyjen kasvojen ja paljastettujen rintojen väkivaltaisessa pyyteessä möyrysi hänen edessään.

"Sinistä lemmenkukkaa" alettiin heti ahdistaa hävyttömyyksillä. Suoma, joka oli tullut tänne kuin vihkikirkkoon, ylevissä tarkoitusperissä ja korkean aatteen haltioimana, oli syvästi loukkaantunut. Hän oli itse mielestään jo melkein kuin professorin rouva ja hän olisi siis pitänyt kohdella arvonsa mukaisesti...

-- Saako ostaa pienen lemmenkukan? irvisteli muuan pahannäköinen naamio.

Suoma ei ollut koskaan ollut leikkiin taipuisa, mutta näin vakavalla hetkellä oli pila suorastaan myrkkyä hänelle. Hän pysähtyi ja loi sinisestä lemmenkukka-silmästään leimuavan vihaisen katseen herjaajaan.

-- Mehän olemme vanhoja ystäviä, kyllähän minä sinut tunnen, jatkoi uusi tuttava antamatta vihaisen silmäyksen vähääkään häiritä itseään.

Hän sinutteli! Suoma oli vähällä saada halvauksen.

-- En tunne teitä lainkaan. En ole koskaan tavannut teitä, lausui Suoma kaikkein ylhäisimmällä äänenpainollaan.

-- Tänä aamuna viimeksi, suloinen neiti lemmenkukka. Täsmälleen kello 11 ojensit minulle suloisen sikaarin suloisilla sormillasi, ja minä tein näin...

Hän yritti suudella Suomaa kädelle.

Kaikki veri syöksähti naamion alla Suoman kasvoihin. Hän veti kätensä pois. Hän oli vielä liian kömpelö ja kankea karnevaaleihin. Hän hätääntyi, suuttui, häpesi. Häntä luultiin tupakkatytöksi tai ties miksi, häntä, tulevaa tiedemiehen rouvaa, joka oli melkein kuin ylioppilas, melkein kuin maisteri. Hän oli tukehtua raivosta. Eikö hän millään voinut puolustaa loukattua kunniaansa? Hänen ajatuksensa haparoi asetta. Mutta kaikki edistys ja valistus hämmentyi hänen aivoissaan tolkuttomaksi, kiehahti yli äyräittensä tästä odottamattomasta avunpyynnöstä. Suoma takertui tarkoituksiinsa, änkytti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän tahtoi antaa oikean kuvan korkeasta kultuurikannastaan, todistaa arvokkaisuutensa. Epätoivon vimmalla hän etsi jotakin sopivaa ulkonaista sananpartta, jotakin pelastavaa nimeä, mutta hän ei muistanut siinä kiireessä mitään. Sekapäisesti hän sai puserretuksi suustaan:

-- Kello 11, mitä ajattelette! Mahdotonta! Silloin olin minä juuri yliopistossa professori _Wallensteinin_ luennolla.

Hän tarkoitti professori Wallensköldiä. Tämän sankarillisen ponnistuksen jälkeen hänen jännityksensä laukesi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli sanonut. Mutta hän tunsi, että hän oli pahasti kompastunut, että "edistys, valistus" oli pettänyt hänet juuri ratkaisevalla hetkellä.

Hän seisoi hetkisen aivan töperryksissään. Vanhasta tottumuksesta vain ajatukset toistivat tuota tuttua, kohtalokasta laulua:

"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme sekä rakkaus pohjana sen"

Tähän viimeiseen säkeeseen päästyään Suoma ikäänkuin heräsi. Mutta se ainakaan ei ollut vielä koskaan pettänyt. Siinä oli pelastus! Hänen hetkeksi häiriytynyt itsetuntonsa parani siinä silmänräpäyksessä taas ennalleen.

Halveksien hän käänsi selkänsä raakalaiselle.

Salin toisessa päässä oli hän jo huomannut nuoren tohtorin. Siellä oli hänen paikkansa! yhteiskunnan huipulla!

Ja heittäen niskojaan sangen epä-akateemisesti Suoma suuntasi askeleensa suoraan tohtorin luo.

SATU MIEHESTÄ, JOLLA OLI MONTA SYDÄNTÄ

Oli kerran mies, jolla oli monta sydäntä.

Älkää peljästykö, hyvät ihmiset! Sydän on suuri ja kallis asia, sydän on parasta ja kauneinta, mitä ihmisellä voi olla, sydän on kaikkien elämänlankojen kerä. Olettehan useasti kuulleet, miten on käynyt niiden, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä tai jotka ovat tämän kalleutensa kadottaneet. He ovat jähmettyneet helteessä palavimman päivän, varisseet kuin kuivat lehdet kesken puhkeamistaan ja pahentuneet omien rikkauksiensa rikkaläjällä. Mutta vielä useammin olette kuulleet satuja ihmisistä, joilla on ollut sydän; ja te muistatte, että ne ovat loppuneet vielä surullisemmin. Te muistatte tämän ja ihmettelette ja kysytte, kuinka sydän, jos se kerran on niin suuri ja kallis asia, kuitenkin voi tuottaa niin tuiki tuskallisen ja nopean murtumisen. Minäpä vastaan teille. Kallis ostetaan kalliisti, ja sydän, joka on korkein hyvä, ostetaan kaikkein kalleimmasti. Sillä ihminen ei saa mitään ilmaiseksi, joskin välistä pettävään etukäteen. Velallisen on maksettava, tahtoi hän sitten tahi ei, ja useimmiten hän ei tahdo. Sydämestään verotetut ovat ainoat, jotka ehdoin tahdoin saattavat hellittää henkensäkin, sillä sydän on joskus armollinen ja silloin vie se omistajaltaan järjen. -- Mutta sivulliset, jotka näkevät tai kuulevat tämän, tulevat vakaviksi ja sanovat: sepä oli surullinen juttu, siinä oli taas sydän mukana pelissä...

Olette kuulleet lukemattomia tällaisia tarinoita, mutta ette koskaan vielä satua miehestä, jolla oli monta sydäntä. Tiedän sen. Sillä siitä asiasta ei ole muuta satua kuin tämä yksi. Ja niin onkin paras. Sillä se on liian surullinen, surullisin kaikista, mitä milloinkaan olette kuulleet. Älkää peljästykö, se ei ole mikään ruma satu, se on ainoastaan surullinen kuten itse elämäkin meidän ympärillämme, joka vasta kärsimyksessä paljastaa jumaluutensa, vasta kalmistoilta nostaa kauneimmat ruusut.

Mies, josta aion kertoa teille, oli maailman rikkain ihminen. Ja sentähden täytyi hänen, jotta tasapainon laki täyttyisi, tulla kaikkein köyhimmäksi. Jumalat olivat antaneet hänelle monta sydäntä, mutta he vaativat häneltä myös korvausta jokaisesta erikseen, jokaisesta elämän erikseen, niinkuin heidän lakinsa määräsi. Sentähden täytyi hänen, ihmisen, palkitakseen korkeita jumalia elää monta elämää ja kuolla monta kuolemaa, sillä aikaa kuin muut elivät ja kuolivat vain yhden. Ja sentähden ei hänellä koskaan ollut ikäisiä, ei aikalaisia, ei ystäviä eikä ymmärtäjiä, ei maata jalkojen alla eikä tukipistettä ajatusten avaruudessa. Hän oli kuin lentävä lehti, vierivä hiekka, vanhus tänään, lapsi huomenna ja uudestaan, säännöttä ja selityksettä vaihtuva, sietämätön oikku ihmiskunnan järjestetyssä yhteiskeossa. Kaikki häntä vihasivat, kukaan ei häntä rakastanut, hänessä oli kaikki ihmisten tuska, mutta ei ainoatakaan heidän riemuistaan, kaikki heidän sotansa ja turha tutkistelemisensa, mutta ei ainoatakaan heidän lepohetkistään. Ah, minun ystäväni, hän oli kovin onneton ihminen!

Ei kuitenkaan alussa. Alussa ei hänellä ollut edes kaukaisinta aavistusta siitä, mikä kova kohtalo häntä odotti. Hän uskoi olevansa luotu onneen, kuten uskovat kaikki lapset, etenkin rikaslahjaiset. Ja hän oli rikaslahjaisin kaikista lapsista. Kaikki tähdet paistoivat hänen päähänsä, kaikkien kuningaskuntien kultavirrat vierivät hänen aivojensa lävitse ja kaikki ahdistetut sielut kumarsivat häntä kauan kaivatuksi vapahtajakseen. Poloinen poika ei tiennyt, että tämä onni oli ainoastaan hänen monien sydäntensä monien aurinkojen ensimäistä vilpoista aamuhuikaisua ja että sitä oli seuraava tulipallojen sota, leppymätön ja hirmuinen, jossa hän itse oli palava poroksi. Sillä sydänten auringot ovat vihassaan ja vallanhimossaan väsymättömät. Suunnattoman voiman lähteinä ne myös vaativat suunnattomia: kukin oman maailman, johon paistaa, oman ihmiskunnan, jota kuljettaa...

Kun nuorukainen, joka kauan aikaa luuli olevansa kuten kaikki muutkin, vihdoin huomasi päivä päivältä vain puhkeavansa uusia sydämiä niinkuin omenapuu kukkasia, ihastui hän suuresti. Hän tunsi sydämien taian ja arvasi nyt, että koko ihmiskunnan sydän oli hänen hallussaan. Ja niin olikin. Meni hän minne tahansa, suostuivat hänelle sielut, avautuivat suljetuimmat aarrelippaat ja antautuivat uljaimmat linnoitukset. Aina oli hänellä oikea tunnussana, se viisasten kivi, jota viisaat turhaan olivat etsineet... Ja niin oli hän vallankykyisin ihminen maailmassa.

Mutta hänestä piti vielä tulla myös vallanhimoisin. Sillä ne monet sydämet hänen rinnassaan alkoivat kasvaa täyteen mittaansa eivätkä tyytyneet enää pelkkiin muruihin: ne alkoivat vaatia itselleen valtakuntia. Ja nuorukaisen mielestä oli se vaatimus vallan kohtuullinen ja hän lähti etsimään niille valtakuntia. Hän valloitti niitä paljon ja helposti. Hän heitti sydämen ja heti ottivat ihmiset hänet vastaan avosylin, laskivat hänen jalkoihinsa ilonsa ja surunsa, aarteensa ja rikkakantamuksensa, kunniavirkansa ja valtiosalaisuutensa. He sälyttivät hänen olalleen kaikki täyttymättömät toiveensa ja raskaat pettymyksensä, antoivat hänen rakennettavakseen utuisimmat ilmalinnansa ja houkuttelevimmat paratiisipuutarhansa ja sanoivat: "Hallitse sinä meitä, sinua me juuri olemme odottaneet, sinuun me uskomme, sinä voit tehdä sen, mitä me emme voineet, meidän luonamme on sinun paikkasi ja elämäntehtäväsi". Ja sen sanottuaan menivät he pois onnellisina ja kevein omintunnoin kuolemaan laiskuudessa ja suurissa unelmissa.

Välistä nuorukainen itsekin uskoi, mitä he sanoivat, ja aikoi jäädä. Mutta silloin kuohahti hänessä aina esiin kaikkien niiden lukemattomien muiden sydämien vaatimus ja vastus, jotka vielä olivat ilman valtakuntaa. Ja salaa kuin petturi ja pahantekijä pakeni hän takaporttien kautta uuteen maahan, jonne hän taas saattoi jättää uuden sydämen ja uuden petetyn kansan. Näin kulki hän kauan...

Mutta niinkuin osattomien sydämien kalvava uhka ja osallisten paha omatunto hänen rinnassaan alkoi hänen ympärillään kasvaa pettyneiden ihmisten pahaa ennustava kohu. "Tappakaa hänet, huusivat he kaikki, hän on petturi ja varas ja murhamies! Hän on houkutellut meiltä meidän kalleimmat aarteemme, meidän salaisimmat salaisuutemme ja hän on kavaltanut meidät vihollisille. Hän on herjannut meidän pyhimpiä aatteitamme ja pitänyt meidän jumaliamme pilkkanaan. Hän on särkenyt meidän kauniin maailmankatsomuksemme, kaatanut meidän uljaat unilinnamme ja tehnyt meidät itsemme naurunalaisiksi ja kerjäläistäkin köyhemmiksi. Hän on vienyt elämältämme turvallisuuden ja kuolemaltamme rauhan. Hän on teeskentelijä ja kunniaton, tappakaa hänet!" -- Ja yhtä monet sydämet hänen rinnassaan huusivat samaa...

Kauhistuneena kuunteli hän näitä syytöksiä. Sillä hän tunsi, että ne olivat oikeat ja että hän viattomimmillaankin oli tuomittu olemaan rikollinen. Mutta tätä ei kukaan voinut käsittää. Hän, jolla oli kaikkein sydämet, ymmärsi kaikki, mutta muut, joilla oli vain korkeintaan yksi, ymmärsivät vain korkeintaan yhden hänen sydämistään. Ja siihenkään he eivät enää uskoneet, sillä he säikkyivät sitä tuntemattomien voimien temmellyskenttää, joka täytti suurimman osan hänestä.

Hän, jossa oli kaikki ihmis-olemuksen salaisuudet ja joka viisaudessa ja täydellisyydessä olisi voinut vetää vertoja itse jumalille, oli täten tuomittu olemaan yhteiskunnalle hirviö, yksilöiden suhteen luonteeton konna ja itselleen ainainen vihollinen. Ja hänellä ei ollut minne paeta, sillä maailmansota, tuli hänen mukanaan, hävitys kävi hänen jäljissään ja sadatus kaikui lakkaamatta hänen kantapäillään. Eikä hänellä ollut toivoa vapahduksesta, sillä sydämien luku oli loppumaton ja niiden valta korkeilta jumalilta.

Kun hän tämän huomasi, oli hänestä kuolema ainoa ja autuain pelastus ja hän antautui vapaaehtoisesti vihollisilleen.

Mutta hän ei voinut tahtoenkaan sortua vihaan eikä langeta omaan vallanhimoonsa, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet sydämettä. Hänen täytyi kuolla rakkaudesta, kuolla jokaisella sydämellä erikseen...

Joka päivä oli hän antanut niistä pois yhden. Joka päivä oli hän valloittanut valtakunnan ja tullut samalla itse vangiksi. Sadat prinsessat kantelivat hänen sydämiään rinnoillaan. Ensin hellävaroin ja kauniisti, sitten vihamielisesti ja julmasti. He purkivat niihin pahan pettymyksensä, loukatun turhamaisuutensa ja sammumattoman kostonhimonsa. He pitelivät niitä kimaltavin silmin hehkuvissa pihdeissä ja pyörittelivät niitä pistävissä piikkitynnyreissä. He solvasivat ja häväisivät niitä, polkivat niitä kuninkaallisilla koroillaan ja kehräsivät niiden herkistä elämänlangoista itselleen uusia tanssijaispukuja. Mutta paras heistä, hän, joka oli eniten rakastanut, irroitti sydämen hiljaa rinnaltaan, hautasi sen ja lahjoitti sille säälivän anteeksiannon, niinkuin joskus rikollisille lahjoitetaan. Mutta salaisimmassa mielessään ajatteli hän, että se oli ollut keinotekoinen...

Tietämättään teki tämä kaikkein parhain suurimman vääryyden... Sillä se sydän ei ollut koskaan ollut keinotekoinen eikä rikollinen.

Ja sinä päivänä kuoli onneton nuorukainen rakkaudesta heihin kaikkiin ja katkeruudesta tähän kaikista parhaimpaan.

Tämä oli se surullinen satu miehestä, jolla oli monta sydäntä.

KAIJA

Kaija oli paperitehtaan isännöitsijän ainoa tytär ja sentähden hyvin hemmoiteltu. Hän oli kaikkivaltias siinä kauniissa valkoisessa talossa, joka korkean mäen päällä kohosi niinkuin hallitsijan linna yli koko laajan tehdassiirtolan. Sen virallinen ja jäykkä pääty katsoi kuria ja kunnioitusta herättävänä maantielle päin, mutta toiselta puolen kaarsi sitä suuri, vilpoinen puutarha, jonka hyvin hiekoitetut, pensasruusuilla reunustetut käytävät johtivat vehmaisiin, häiritsemättömiin syreenimajoihin. Korkea kierto-aita varjeli sitäpaitsi tätä isännöitsijälle pyhitettyä aluetta kaikelta rahvaan kosketukselta.

Sillä Kaija tahtoi niin. Ja Kaijan tahto määräsi talon ulkonaiset muodot, Kaijaa varten oli kaikki kauneus. Kukaan muu perheessä ei sellaista ymmärtänyt.

Kaijan äiti oli hiljainen, sairaloinen nainen, joka pelkäsi päivänpaistetta ja ihmisiä ja liikkui ulkona vasta hämärän jälkeen, silloinkin paksu huivi silmillään. Hän seurusteli ainoastaan alhaison kanssa ja puhui mielellään uskonasioista. Säätyhenkilöt pitivät häntä heikkomielisenä, mutta työväki rakasti häntä, siksi että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja oli luonteeltaan lauhkea. Mutta muuten ei hänen olemassa-oloonsa kiinnittänyt kukaan huomiota.

Kaijan isä taaskin oli selväpäinen ja täsmällinen käytännön-ihminen. Hän viihtyi parhaiten virkahuoneessaan ja hermostui, jos hänen hetkenkin piti olla jouten. Hänellä oli vain yksi ilo: työn-ilo, ja yksi rakkaus: Kaija. Hän oli sitä lujatekoista ja lujatahtoista aineesta, joka on oman onnensa seppä. Elämän nautinnoista hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta itsehankitun menestyksen mukana kasvoi hänen karuun olemukseensa kuitenkin jonkinlainen ylellisyyden tarve, lapsellinen halu näyttää muille, mitä hän oli saanut aikaan. Itse hän ei komeuteen sopinut, ei siitä välittänyt, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan, jonka hän kerran aikoinaan oli pakosta nainut ja aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Heidän välillään ei enää ollut minkäänlaista yhdyselämää. Saattoi tapahtua, että he eivät edes tavanneet toisiaan päiväkausiin. Heidän välillään vallitsi talonpoikainen, jörö, luoksepääsemätön nurjuus, jolla ei ollut mitään ilmaisumuotoja, ei hyviä eikä pahoja. Kaija oli ainoa silta heidän välillään, hänen kauttaan toimitettiin perheen asiat, hänen avullaan säilyi edes jonkinlainen sovinnainen suhde aviopuolisoiden välillä. Kaija sai järjestää ja määrätä yksinvaltiaasti. Ja isännöitsijä oli hyvillään siitä, että Kaija piti huolta niistä ulkonaisen edustamisen vaatimuksista, joihin hänellä itselläänkin oli hyvä halu, mutta joihin hän ei kyennyt.

Hienotunteisesti Kaija hoiteli omien mielitekojensa ohella myös vanhempainsa heikkouksia. Tehdäkseen mieliksi isälleen, jolle hyöty ja järjestys merkitsi korkeinta kauneutta, jolle kone oli ihmishengen jaloin taideteos, oli Kaija somistanut talon ympäristön niin keinotekoisesti kuin suinkin. Muuten ei se olisi isännöitsijää pystynyt houkuttamaan. Hän oli itse vielä liian lähellä "luonnonhelmaa", jotta se sinään olisi ollut hänelle mikään nautinnon lähde. Päinvastoin oli luonto hänestä jotakin rumaa, häpeällistä, voitettavaa, vain suurella vaivalla saatiin hänet mukaan tehtaan herrasväen yhteisille juhannusretkille ja hän tunsi itsensä silloin aina tavallista avuttomammaksi ja kömpelömmäksi. Ainoastaan konttoripulpettinsa ääressä hän oli varma, itsetietoinen ja vapaa mies.

Tässä omituisessa, talonpoikaisuuden ja pöyhkeyden, sairaloisen jumalisuuden ja liikemies-ylellisyyden tihentämässä ilmakehässä Kaijasta kasvoi yksinäinen älykäs ja oikullinen ihminen. Se rajaton vapaus ja mielivaltaisuus, jossa hän sai elää, päästi kaikki hänen olemuksensa puolet vapaasti varttumaan, mutta ei rakentanut niille mitään äyrästä eikä uomaa. Ajatukset yhtyivät valtaviksi mielikuviksi, mielikuvat hajosivat tähtisumuna tuntemattomille taivaille. Yksinäisyys tarjosi rannattomat temmellyskentät hänen vallanhimolleen ja hän saattoi kulkea päivät pitkään itsejumaloimisen vaarallisessa hurmaustilassa. Kun hän seisoi korkealla vuorella, kuvitteli hän seisovansa jättiläisvaltakunnan huipulla. Häntä kumarsivat noiden talojen sadat orjat, hänen tahtonsa mukaan jyrisivät rattaiden valtavat väkipyörät...

Mutta näistä häikäilemättömän itsekkäistä unikuvista, jotka alati täyttivät hänen mielensä, ei tiennyt kukaan. Sillä vapaus, joka salaa tahkoi hänen luonteensa julmaksi, oli liian suuri tehdäkseen häijyksi. Hänen sielunsa epätasaisuuksia peitti mitä sovinnollisin luonnonlaatu, mitä tasaisin käytös. Kaija ei koskaan suuttunut, ei koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ja miksi olisi hän sanonut! Kaikki jumaloivat häntä, palvelivat häntä, koettivat silmistä arvata hänen pienimmät toiveensa. Hän oli hyvyydestään ja lempeydestään kuulu kautta koko pitäjän. Kun hän lähestyi, heittivät ihmiset kiistansa ja ilo valaisi heidän kasvonsa. Vanhat mummot tulla köpittivät penikulmien takaa tuota siunattua lasta katsomaan. Ja Kaija hymyili omituista yksinäistä hymyään ja ihmiset luulivat, että se oli heille.

Elämä oli Kaijalle myötäinen ja sentähden ei vielä ollut sattunut mitään yhteentörmäystä hänen pingoitetun sieluntilansa ja ulkomaailman välillä. Mutta kun se sitten sattui, oli Kaijan kohtalo ratkaistu.

Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.

Oli pilvetön kesäpäivä ja Kaija oli tapansa mukaan paennut hellettä pieneen vilpoiseen lehtimajaan, joka oli hänen mielipaikkansa avaran puutarhan äärimmäisessä kolkassa. Hän makasi pitkällään rahilla ja antoi ajatustensa karkeloida. Tuuli leyhytteli makeaa apilantuoksua hänen sieraimiinsa ja Kaija oikoi suloisen hyvinvoinnin vallassa jäseniään kuin laiska peto...

Ainoa mikä häiritsi hänen onneaan oli toisella puolen aitaa leikkiväin poikien melu. Taas se alkoi lähestyä. Nuo äänet olivat pilanneet koko hänen kesänsä tänä vuonna. Ennen oli tämä kolkka ollut aivan hänen omansa, se oli hänen keksimänsä, palanen viljelyksen muokkaamaa mukavuutta ja syvää luonnonrauhaa, joka uhosi aidan takaa humisevasta hiljaisesta hongikosta. Mutta nyt oli tuo koskematon korpi raiskattu, aidantakainen kallio muuttunut rääsyisten nulikoiden tappelutantereeksi. Maankiertäjät karjuivat hänen pyhäkössään pahemmin kuin erämaan villit. Tämä kiusasi Kaijaa sanomattomasti, se myrkytti hänen elämänsä. Hän olisi tahtonut kieltää, mutta yksinäisyys ja ylpeys estivät häntä antamasta mitään ilmaisumuotoa sisäiselle katkeruudelle, joka pidätyksestä vain kasvoi. Maa aidan ulkopuolella kuului sitäpaitsi työväen alueeseen, heillä oli oikeus siellä liikkua. Mutta oliko oikeus myös huutaa? Monasti oli hän aikonut mainita asiasta isälleen, mutta sitäkään hän ei voinut. Asiahan oli kovin mitätön itsessään. Eihän hän toki voinut ajattaa pois työmiesperhettä vain sentähden, että se oli liian lapsirikas ja vaatimaton kylliksi asuakseen tilanpuutteen vuoksi metsätorpan saunassa. Kaijaa hävetti. Häntä pidettiin hyvänä. Ehkä hän olikin ollut hyvä ennen, mutta nuo kirkuvat kakarat tekivät hänet pahaksi. Hän tunsi vihaavansa heitä kumealla, voimattomalla vihalla, hänen hermonsa olivat pingoittuneet viiltävän kireiksi, tuo syyntakeeton vastavoima oli tehdä hänet hulluksi, se vangitsi hänen aivonsa, se muuttui kaikkivaltiaaksi päähänpistoksi, joka pimitti häneltä maailman, halvasi kaikki muut harrastukset. Kaijan kesytön mielikuvitus oli näitten liian vapaitten huutojen epäkunnioittavasta kosketuksesta vihdoin saanut määrätyn suunnan. Ja hän oli sairas pidätetystä raivosta.