Part 5

-- Niin, eikä sinulla ole syytäkään. En tahdo sinulta mitään, en vaadi mitään, kunhan vain joskus saan nähdä sinut, puhella kanssasi. Ethän työnnä minua kokonaan pois? Tiedänhän minä, että en sinua koskaan saa itselleni, en tahdokaan, tahdon vain kaukaa rakastaa.

-- Sinun pitäisi rakastaa sellaista, jonka voisit saada.

-- Minä en voi rakastaa muuta kuin sellaista, jota en saa, vastasi Tauno naivisti. Minun täytyy saada ihailla, katsoa ylös kaukaiseen korkeuteen, pyrkiä mahdottomuuteen, palvella itseäni suurempaa...

-- Mutta se sinussa juuri on epätervettä, sinä et kestä sitä. Usko minua, jatkoi Hilkka pehmeästi ja hyväilevästi. Tarkoitan parastasi, sentähden että pidän sinusta niin paljon. Olen vilpitön ystäväsi. Usko minua, sinä et ole oikealla paikallasi, kun olet minun seurassani. Meidän suhteemme on epätasainen, siksi että tunnet minut itseäsi voimakkaammaksi. Tiedätkö mistä se johtuu? Siitä, että minä en osaa rakastaa, että olen ilkeämpi, kovempi kuin sinä, vanhempi kuin sinä. Tuo väärä haavekuva, mikä sinulla on minusta, näivettää sinut, kaataa työkykysi ja raiskaa tahtosi. Sinun pitää olla itseäsi heikompien, nuorempien, kokemattomampien kanssa. Se antaa varmuutta. Ja miehellä täytyy olla ryhtiä. Usko minua: meidän on paras erota. Ymmärrätkö minua ollenkaan?

-- Ymmärrän vain sen, että minä en voi elää ilman sinua.

-- Yritetään, naurahti Hilkka.

-- Mitä minun sitten pitää tehdä? kysyi Tauno tragikoomillisella äänen painolla.

-- Älä kysy minulta! Päätä itse!

-- Silloin tulen sittenkin mukaasi Parisiin.

-- Enhän voi estää sinua matkustamasta, minne tahdot.

-- Mutta saanko joskus tavata sinua siellä?

-- Sitten kun tuot minulle todistuksen siitä, että olet rakastunut johonkin muuhun.

He nauroivat.

-- En voi rakastua.

-- Sitten et tule näkemään minusta vilahdustakaan!

-- Ehto on liian vaikea.

-- Mitä vielä! Eihän sinun välttämättä tarvitse muukalaisia armastaa, jos niitä pelkäät. Onhan siellä suomalaisiakin. Eila esimerkiksi. Näitkö, miten kauniit silmät hänellä on? Ja näitkö, miten hän hengessä jo antautui sinulle. Hän on kuin sinua varten luotu.

-- Eljaksen rouva!

-- Niin, eivät kaikki rouvat ole luodut omia miehiään varten...

-- Eila on sievä ja herkkä. Mutta nyt sinä olet hyvin ilkeä.

-- No, johan huomaat sen! Ehkä sinusta on vielä vähän toivoa, kujeili Hilkka.

He olivat tulleet Hilkan asunnon ovelle. Leikitellen he hyvästelivät. Mieliala oli jälleen keveä.

-- Älä unohda, mitä olen sanonut! huusi Hilkka vielä oven raosta.

* * * * *

Seuraavan päivän illalla olivat Hilkka ja Tauno laivarannassa saattamassa Eilaa ja Eijasta.

Laiva teki jo lähtöä. Touvit ja rautaketjut jyrisivät, ihmiset tungeskelivat sankoissa parvissa pimeällä sillalla. Kaikki matkustajat olivat jo kannella.

Eila ja Tauno tuijottivat kumpikin mustaan veteen, joka läikähteli heidän välillään syksyisten lyhtyjen valossa ja heidän katseensa ja tunteensa yhtyivät aallon hämärässä peilissä.

Eljas ja Hilkka seisoivat ja katselivat toisiaan silmiin ja heidän tahtonsa löivät tulta vastakkain. He seisoivat siinä kuin kaksi verivihollista, kuin kaksi, jotka syyttävät ja halveksivat toisiaan, kuin kaksi, joiden on enää mahdoton erota ilman lopullista kaksintaistelua. Heitä ei ollut kuin kaksi koko avarassa satamassa. Muut unohtuivat heidän silmistään ja sieluistaan. Eila ja Tauno hukkuivat olemattomiin. He saivat tehdä mitä tahansa, heidän kahden välillä ratkaistiin kuitenkin lopullisesti heidän kohtalonsa. Voima yksin määräsi kaiken. Voima yksin oli kohtalo. Ja tämä voimain vihamielinen korostaminen sai muutamassa hetkessä aikaan sen, mitä sovinnollinen toveruus ei ollut saanut kymmenessä vuodessa: se iski heistä esiin eroottisen intohimon, se muutti heidät mieheksi ja naiseksi. He seisoivat toistensa edessä kuin kaksi kokonaan uutta ihmistä, jotka taivuttelivat toistensa tahtoja, uhkasivat toistensa olemassaoloa ja jotka kumpikin tunsivat että oli kysymys elämästä ja kuolemasta...

Laiva irroittautui hiljalleen rannasta.

-- Näkemiin! sanoivat Tauno ja Eila.

-- Näkemiin! sanoivat Hilkka ja Eljas.

-- Me lähdemme pian myös, virkahti Tauno.

-- Me lähdemme, myönsi Hilkka koneellisesti.

Hän ei muistanut enää, kenelle hän puhui. Hänen mielikuvituksessaan olivat Eila ja Tauno jo aikoja sitten menneet pohjaan raha-arkkuineen ja rakkauksineen. Hän näki vain itsensä ja Eljaksen ja ulapan heidän välillään.

Hilkka tunsi, että hän rakasti...

VÄSYMYSTÄ

Kaapo Sorsakoski käveli kesävirkamiehen vakain, tottunein askelin pitkin rantatietä suvi-illan leppoisessa puolihämärässä.

Tyynessä ilmassa oli pihlajain ja syreenien tuoksua ja suurkaupungin lakkaamattoman hengityksen hiljaista huminaa. Joku öitsivä automobiili syöksähti silloin tällöin ohitse, joku koreanvärinen hattu tai hame houkutti silmää yökukkasen pitkäloistoisella heleydellä. Muuten oli kaikki liikkumatonta, tahtoa uuvuttavaa, tapauksetonta. Hyvin hoidetut ruohokentät kumpuilivat silmän edessä moitteettomina, yksitoikkoisina; meri lepäsi sileänä kuin peili...

Sorsakoskea vaivasi ikävä, sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja tylsyyttä yht'aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä on täydellinen kuolema.

Sorsakoskella ei ollut enää suuria vaihtelunmahdollisuuksia. Vaikka hän kuinka olisi koettanut keksiä, ei hän löytänyt itselleen kuin kolme olotilaa: virasto, koti ja kapakka. Nyt oli perhekin maalla ja kaikki illat mahdollisimman samanlaisia. Päästäkseen edes hetkeksi näkemästä samoja tuttuja kapakkanaamoja, oli hän lähtenyt kävelemään. Käveleminen ei muuten kuulunut hänen tapoihinsa, sillä hän ei ollut mikään terveys-intoilija, vielä vähemmin mikään luonnon-ihailija. Luonto oli ikävä. Mutta ihmiset olivat myös ikäviä. Hän olisi suonut, että kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä olisivat olleet maalla ja hän olisi saanut olla ainoa kesävirkamies koko Helsingissä. Kaikki olivat niin samannäköisiä, niin vanhoja. Naisetkin, jotka tulivat vastaan, olivat niin vanhoja...

Tai kenties oli syy yksinomaan hänessä itsessään. Hän itse oli vanhettunut. Käveleminenkin väsytti hänen veltostunutta ruumistaan, mutta penkkiä ei ollut lähistöllä ja Sorsakoski ei katsonut voivansa istuutua kivelle. Niin, niin ne vuodet kuluivat. Miten kymmenen vuotta oli vähän ihmisen elämässä ja kuitenkin paljon! Ei tunne niiden vierimistä, ne tulevat yksi toisensa jälkeen huomaamattomasti, ne kertyvät ja kasaantuvat, liukuvat yli pehmeästi ja petollisesti... Ja äkkiä huomaa olevansa vanha, eikä tiedä, kuinka se on tapahtunut... Sorsakoski ajatteli aikaa kymmenen vuotta takaperin. Toisena poikana hän silloin vielä oli lieskunut. Mutta oli ympäristökin toinen, maa, kansa, nuoriso toisenlainen. Silloin tehtiin vielä jotakin, oli iloa, taistelua, aatteita ja innostusta, oli isänmaanrakkautta ja naisen rakkautta... Nyt ei ollut mitään jäljellä siitä kaikesta, ei syytä syttyä, ei teon arvoista, pieninkin hartauden ilmaus oli naurettavaa, koko kansa nauroi, sille ei ollut enää mikään pyhää, ei kansalliset suurmiehet eikä edes oma kansallisuus. Suuruuden kausi oli ijäksi mennyttä. Aika oli köyhä ja Sorsakoski ei asettanutkaan sille enää niin ylettömiä vaatimuksia. Hän mukautui. Hän oli realipolitiikan mies. Mutta olisi saanut tapahtua edes jotakin, vaikka pieniä sopimattomuuksia, uusia skandaaleja, onnettomuuksia, koleratapauksia, avio-eroja, venäläisen virkavallan rikoksia, mieltäkiinnittäviä murhia tai tulipaloja, mitä hyvänsä, joka edes hieman olisi kutkuttanut kuolleita hermoja ja tuulottanut sanomalehtien ja yhteiskunta-elämän tympeää ilmattomuutta. Mutta hermosto oli toiselta puolen jo tottunut niin pieneen kuin suureenkin, ei ollut toivoakaan uudesta nuoruudesta enää. Näin tulisi jatkumaan elämän loppuun asti. Sorsakoski tiesi sen vallan hyvin. Hän pitäisi huolta virastaan, palkastaan ja perheestään, kuolisi vihdoin ikävään ja haudattaisiin velvollisuutensa täyttäneenä kansalaisena...

Sorsakoski kuului siihen polveen, joka oli kimmonnut korvesta kadulle suomenmielisyyden viimeisten suurmiesten viimeisinä vuosina, ja hän oli kuten useat muutkin sen aikaiset talonpoikais-ylioppilaat joutunut heidän viimeisen intohimoisen Caesar-tahtonsa välikappaleeksi. Siihen oli mennyt hänen nuoruutensa. Korkea laineenharja oli tarttunut häneen ja nostanut hänet heti huipulle, jolle hän omin voimin ei olisi koskaan päässyt. Se ilon ja ylpeyden lumous, joka tästä oli seurauksena, tukahdutti kaiken järkeilyn ja valmisti otollisen maaperän innostukselle, joka oli ainoa, mitä vaadittiin, ja jolle hän antautuikin sokeasti kysymättä, mistä se tuli, minne se meni, oliko se hänen vai toisten omaa. Se oli yhteistä, kansallista, Herran hengen huminaa ihmismielissä, väkeväin rautatahtojen hypnoottista voimaa ala-ikäisiin. Ja kaikki tulivat he silloin väkeviksi, kaikki olivat sankareita, jumalanpoikia, isänmaan pelastajia, kansallisen tulevaisuuden pyhiä esitaistelijoita, kuten ne suuret miehet, jotka katsoivat alas heihin juhlasalien seiniltä, tai ne, jotka vielä harmaapäisinä patriarkkoina vaeltelivat heidän keskellään. Mitä suurempia ansiotöitä he nyt kykenivät suorittamaan armeijassa, sitä varmempi oli kerran oleva heidän oma päällikkö-asemansa. Ja puoluejärjestö, jonka palveluksessa he olivat, toimi mallikelpoisesti, kaikin puolin luottamusta ja rohkeutta herättävällä tavalla: se takasi heidän nuoruudelleen oikeat ihanteet ja taloudellisen selkänojan, heidän miehuuden-ijälleen sopivan viran ja arvonimen ja vanhuuden varaksi vihdoin kumarretun suurmiehen vaivattoman valtikan. Niinpä saattoivat he siis huoletta antaa vapaat suitset sille isänmaalliselle haltioitumiselle, joka oli nuorison korkein velvollisuus.

Ja he pitivät juhlia ja kiihotuspuheita, matkustelivat, kokoontuivat, yllyttivät muita ja itseään, taistelivat kaikilla aseilla: sanoilla ja sävelillä, nyrkillä ja vihellyspillillä, mädäntyneillä munilla ja filosofien ajatuksilla. He olivat toisin sanoen mallinuorisoa, joka ihmeteltävällä tavalla yhdisti kuuliaisuuden, uljuuden ja nöyryyden harvinaiset hyveet. He kieltäytyivät jalosti omista mielipiteistä ja itsenäisestä ajatustyöstä, he viihtyivät urhoollisesti viinan vierellä yleistä kieltolakia odotellessaan ja sill'aikaa kun morsiamet suurmiesten perheissä kypsyivät tuleville suurmiehille, tyytyivät he vaatimattomasti tyydyttämään ensimäisen lemmennälkänsä asfalttikukkien halpahintaisilla rypäleillä. Tämä varhainen mielenmaltti kantoi varhaisia hedelmiä. Heidän nuoruutensa ryöppysi iloisesti kuin virran vilinä, ei viini eikä vekselit lakanneet juoksemasta.

Mutta sitten tuli aika, jolloin inhimillisesti katsoen heidän jo olisi pitänyt olla miehuuden ijässä. Monet merkit viittasivat siihen. Vanhat johtajat kuolivat vähitellen pois, toinen toisensa jälkeen. Hautajaiset olivat muutaman vuoden kaikkein merkittävimpiä ja halutuimpia isänmaallisia tilaisuuksia. Sitten nekin lakkasivat. Ei ollut mitään. He, seuraajiksi määrätyt, seisoivat saamattomina heidän ruohottuneilla haudoillaan kuin palaneet korret, kuin isännättömät koirat liehitellen väsyneesti vanhoja muistoja. He seisoivat siinä moitteettomassa sota-asussa niinkuin monasti ennen, liehuvin lipuin ja juhlanauhoin, mutta johtava aate oli jollakin lailla vioittunut eivätkä he ymmärtäneet enää, minkä vuoksi lippujaan kohottaa. He huojuivat kuin köynnökset vailla tukea, vailla tarkoitusta ja tarmoa, vailla iloa ja innostusta, niin, melkein vailla isänmaata.

Sillä isänmaa oli kokonaan toisen-näköinen kuin miksi he haltioitumisen hetkinä olivat sen kuvitelleet. Se katsoi heihin uusin, ratkaisemattomin elämänkysymyksin, joita he eivät käsittäneet. Mutta he käsittävät sen, että he itse olivat alasti, että heillä ei ollut virkaa, arvonimeä, varoja, joiden pohjalta hallita. He muuttuivat realisteiksi, he kääntyivät puoluehallinnon puoleen vaatien palkkaa nuoruusvuosiensa uskollisesta palveluksesta. Hät'hätää, yhteisvoimin hankittiin heille silloin yliopistosta arvosanat ja virastoista arvonimet, työnnettiin salkku toiseen ja morsian toiseen käsipuoleen, maksettiin velat ja istutettiin hallitukseen. Tämän viimeisen balsamoimisen jälkeen olivat he valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleitten valtakuntaan. Niin itsekkäitä johtajia olivat vainajat. Kaiken, minkä he olivat antaneet, ottivat he takaisin. Ja jälelle jääneet huomasivat vasta sitten, että se tulevaisuus, josta he niin monta kaunista puhetta olivat pitäneet, olikin ollut vain edellisen polven pituinen varjo ja mennyt sen keralla hautaan.

Mutta he, jotka aina olivat tottuneet ajattelemaan toisten aivoilla, näkemään toisten silmillä, tuntemaan toisten hermoilla, olivat nyt jo liian vanhoja muuttaakseen tapojaan. Se aika, jolloin totuuden tarve, ehdottomuuden ja puhtauden vaatimus on niin valtava ihmissydämessä, että se murtumisen uhallakin puhkaisee itselleen omat tiensä, oli jo kerta kaikkiaan ohitse heidän kohdaltaan. He olivat jo liian velttoja katsoakseen kovaa totuutta silmiin, liian sokeita nähdäkseen selvästi edes omaan itseensä. Sentähden, vaikkakin he tulivat ajan valta-uomalta syrjäytetyiksi, heistä ei koskaan tullut traagillisia, ainoastaan väsyneitä, eläviä ruumiita kyllä, mutta ruumiita, jotka voivat hyvin, versoivat, kasvoivat vapaasti valtion kustannuksella ja näkyivät tavalla tai toisella yli kaiken muun kansan.

Tämä oli pääpiirteittäin ollut Sorsakoskenkin historia. Sentähden ei hänkään tuntenut mitään muuta kuin väsymystä, ei ajatellut muuta kuin omaa ikäväänsä.

Seura oli ikävää, mutta yksinäisyys oli kerrassaan sietämätöntä. Sisällisen tyhjyytensä varaan heitettynä Sorsakoski oikutteli kuin lapsi... Aika täytyi osata ainakin tappaa, jos sitä ei voinutkaan täyttää. Ja vaistomaisesti alkoivat hänen askeleensa kuljettaa häntä takaisin keskikaupungille, mistä oli tullutkin. Hän kävi mielessään läpi Helsingin eri kapakat, johonkin niistä täytyi hänen vaelluksensa välttämättömyyden pakosta kumminkin päättyä joka ilta.

Hän poikkesi Kappeliin kurkistamaan, olisiko siellä tilaa tai tuttavia. Ensi silmäyksellä hän ei keksinyt kumpaakaan. Joka pöytä oli tupaten täynnä paksua, kiiltävänaamaista pikkuporvaristoa ja epämääräistä, kansainvälistä kesä-yleisöä.

Sorsakoski päätti jo koettaa onneaan muualla. Silloin löi joku häntä takaapäin olalle.

-- Terve mieheen! Jos ei sinulla ole muuta seuraa, niin istu minun pöytääni. Minäkin olen yksin.

Se oli Veikko Luukkonen, entinen sanomalehtimies ja helsinkiläinen, nyttemmin opettajana jossakin pikkukaupungin koulussa.

-- Kas vaan! Mikä veljen on tuonut pääkaupunkiin? kysäsi Sorsakoski.

-- Vekselit, vekselit, veliseni, ja ikävä. Siellä maalla on niin saakulin ikävä. Ei tapahdu mitään... Siellä menee rappiolle. Ei voi tehdä muuta kuin juoda...

-- Sellaista se tahtoo olla vähän täälläkin, myönteli Sorsakoski hyvillään tästä odottamattomasta henkiläheisyydestä ja tyytyväisenä istahti hän Luukkosen viereen. Tällainen vähän harvinaisempi pöytätoveri oli kovasti hänen mieleensä.

Ja kuitenkin olivat juuri nämä kaksi miestä kerran seisoneet kiivaan kiukkuisina vastakkain julkisessa elämässä siihen aikaan jolloin vanhan ja nuoren Suomen taistelua taisteltiin. Yhtä innostuneesti ja lapsellisesti kuin Sorsakoski silloin oli vannoutunut konservatismin palvelukseen, oli Luukkonen antautunut radikalismin aatteille. Sorsakoski oli pauhannut kansallisuutta ja Luukkonen oli huutanut humanisuutta. Hän oli riehunut kuin vimmattu oikeuden ja vapauden nimissä, intoillut antiklerikalismin, antimilitarismin, luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja yksilöllisen siveyden puolesta. Molemmat olivat he hurjistelleet suurien sanojen ja käsitteiden päihdyttävässä nuolisateessa, ampuneet yli maalin, syösseet sokeasti yli rajojen ja olleet siinä väärässä uskossa, että syvät rivit seurasivat heidän kintereillään. Molemmat olivat he saaneet elää saman sisällisen luhistumisen hetken, jolloin he huomasivat olevansa laivanlaidan yli heitettyjä. Luukkosen oli käynyt vain vielä huonommin kuin Sorsakosken. Hän, joka oli uskaltanut saarnata yksilöllisyyden oppia ennenkuin oli olemassa yksilöitä, kerskua kehityksellä ennenkuin itse oli alullakaan, sai katkerasti maksaa tämän uhkarohkean erehdyksensä. Hän joutui itse ensimäiseksi tuon heräävän yksilöllisyyden s.o. kateuden, pahansuopaisuuden, pikkumaisten vehkeilyjen verkkoihin, kadotti pian kaiken jalansijansa ja vajosi kokonaan henkiseen hajoamistilaan.

Tämä sisällinen väsymys oli omiaan lakaisemaan pois kaikki entiset vakaumukset ja niiden aiheuttamat ristiriidat. Sorsakoski ja Luukkonen olivat molemmat yhtä haaksirikkoutuneita. Ainoa ero heidän välillään oli se, että Sorsakoski oli saanut vekselinsä maksetuksi, Luukkonen ei. Vainajat palkitsivat paremmin kuin syntymättömät.

He istuivat siinä siis, entiset viholliset, kaikessa ystävyydessä. Olisi ollut naurettavaa ruveta enää kiivailemaan nuoruuden aikaisista asioista. Pieni kahdenpuoleinen halveksinta oli ainoa tunne, minkä heidän sielunsa vielä oli säilyttänyt perintönä vanhoilta ajoilta, mutta se oli vain kuin miellyttävää höystettä heidän yhdessäololleen. Heidän sanansa luskuttivat vastakkain ajatuksettomasti ja tottuneesti, niinkuin kuluneet hammasrattaat, ei mikään ottanut kiinni, ei mikään herättänyt mielenkiintoa eikä terästänyt tahtoa, ei mikään häirinnyt sitä suloista välinpitämättömyyttä, johon he olivat heittäytyneet lepäämään. He olivat polttaneet poroksi kaikki mielikuvansa ja heidän puheensa oli kuin vanhain miesten.

He kertoilivat tylsiä, puoli-irstaita juttuja ja valittelivat huonoja aikoja. Sillä välin he ahkerasti maistelivat laseistaan.

-- Nykyajan nuoriso, murisi Luukkonen, se on pelkkää roskaa, sillä ei tee yhtään mitään...

-- Toista oli sentään meidän aikanamme, huoahti Sorsakoski.

He olivat huomaamattaan tulleet entisyytensä rajalle. He vaikenivat jääden hetkeksi tuijottamaan omiin pettymyksiinsä ja omaan tyhjyyteensä. Sitten he muuttivat puheenaihetta...

Ja yö oli heidän ympärillään, ikävä yö, jossa ei mitään tapahtunut...

Ennenaikaisen vanhuutensa sokeudessa he eivät ollenkaan aavistaneet, että juuri tällä hetkellä, ilta- ja aamuruskon välillä, varhaiskesän valoisassa yössä kudottiin kautta Suomen sitä siltaa vainajien ja syntymättömien välille, jota he itse eivät olleet osanneet rakentaa. Kaukaisten salokylien helmassa iti kenenkään tietämättä moni tuuleen singottu siemen, hitaasti ja sitkeästi ja hyppäyksittä niinkuin luonto itse kasvaa, omia lakejaan totellen, oman aikansa vaatien ja kypsyen tuolla puolen yksilöiden lyhkäisen elämän. Tässä tyynessä, tuulettomassa ilmassa säästyi ja lisääntyi joka hetki se maan sydämeen kätketty suuri voima, jonka vasta suuri vastavoima kerran oli paneva liikkeelle...

Vielä ei mikään liikahtanut. Kaukaisista maailmoista vaelteleva merituulikin oli nukahtanut laiturin rantaan...

NAAMIAISET

Koko päivän oli satanut sakeasti lunta ja korkeat kinokset kaartuivat yli katujen ja käytävien. Vaivaloisesti ja käymäjalkaa ponnisteli hevonen eteenpäin.

Suoma Sutela istui reen perässä paksujen turkkien sisällä ja hymyili itsekseen onnellista hymyä. Hän ei nähnyt lunta eikä lumipyryä. Vaaleansininen naamio sitoi hänen silmänsä ja koko maailma hohti pilvettömän taivaan väreissä. Elämä tuntui niin hauskalta, että se väkisinkin pyrki naurattamaan ja laulattamaan ja vaistomaisesti pääsi hänen huulilleen sävel, jota hän aina silloin lauloi, kun hän oli oikein iloinen:

"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme, sekä rakkaus pohjana sen".

Tämä laulu, joka ei koskaan luopunut Suomasta silloin kun jotakin tärkeää oli tekeillä, oli aikoinaan ikipätevästi isketty hänen aivoihinsa seminaarin penkillä ja senjälkeen tavallaan määrännyt hänen elämänsä kulun.

Se oli saanut aikaan senkin, että Suoma oli päättänyt lähteä Helsinkiin. Sillä perintö-osuudella, minkä hän myydyn kotitalonsa jakajaisissa oli saanut, tahtoi hän kaikin mokomin vartuttaa valistustaan ja tulla ylioppilaaksi. Siihen aikaan ylioppilastutkinto vielä merkitsi eräänlaista yhteiskunnallista asemaa, jota jo sinään kannatti tavoitella.

Suoma oli jo suuri tyttö, kahdenkymmenen ikäinen eikä koulupenkille enää oikein sovelias. Hän hankki itselleen siis yksityistunteja, kävi eri koulujen rehtorien ja opettajien puheilla, esitti itsensä ja asiansa ja asettui pääkaupunkilaiseksi.

Tämä asettuminen vaati Suomalta myös oman aikansa. Hänen täytyi tietysti tutustua helsinkiläisiin ja helsinkiläisten tapoihin tullakseen toimeen uudessa ympäristössään. Oikeastaan oli kaikki maailmallisuus hänen aatteilleen vastaista, sillä Suoma oli uskonnollinen, uskovainen suorastaan, mutta hän oli sievä ja nuori, ja jumala- ja isänmaa-käsitteet siinä tilassa, missä hän ne oli vastaanottanut, olivat vielä hyvin kehityskelpoisia. Ja Helsinki alkoi niitä kehitellä. Ollen ymmärtäväinen ja johdonmukainen tyttö, valitsi Suoma tuttavansa tarkoitusperiensä mukaisesti. Sisällisen aatteensa palavalla intohimolla tarrautui hän varmuuden vuoksi jo edeltäpäin kiinni tulevaan säätyynsä, ylioppilaihin. He veivät Suoman teatteriin ja tanssijaisiin, kuljettivat häntä mukanaan isänmaallisissa juhlissa ja taidetilaisuuksissa. Tämä oudon-hieno ilmakehä huumasi hänet, antoi valtavat siivet hänen mielikuvitukselleen ja hän tunsi olevansa jo hyvin lähellä päämääräänsä, melkein kuin ylioppilas itsekin.

Hän oppi käyttämään heidän sanontatapojaan, puhumaan asiantuntemuksella elämänkysymyksistä ja maailmankatsomuksista, keskustelemaan sitaateilla ja runonpätkillä. Aivan luonnollisesti hän siirtyi heidän mukanaan vähitellen luentosaliin, muutti kuuntelutuntinsa koulupenkiltä yliopiston penkille ja alkoi tenteistä, laudatureista niinkuin muutkin puhua ja professoreista. Hän oli jo melkein itsekin unohtanut sen, että hän kiireissään oli hypännyt yli ylioppilastutkinnon pienen kynnyksen. Hän ei sitä oikeastaan tarvinnut enää sillä korkealla kehitys-asteella, millä hän jo oli, hän saattoi suorittaa tutkinnon yliopistossa ilmankin sitä.

Hänen kunnianhimonsa oli ottanut parissa vuodessa aimo harppauksen eteenpäin. Maisteri piti hänestä tulla, ellei juuri aivan virallinen niin kuitenkin virallisen veroinen. Hän ei ollut koskaan lapsuutensa päivinä voinut aavistaakaan, että edistys ja valistus olisi jotakin näin suloista.

Hän päätti opiskella kielitiedettä, sillä kielillä puhuminen oli hänestä kovin ylhäistä. Muuten saavuttaakseen luottamusta esimiehissään, täytyi hänen ensin olla tehnyt ulkomaanmatka, kuten hyvä tapa vaati. Kolmen viikon oleskelu Berlinissä täytti tämän viimeisen aukon hänen ulkonaisessa kasvatuksessaan. Sieltä tultuaan hän oli aivan varma itsestään ja valmis ottamaan vastaan korkeamman tieteellisen sivistyksen siunausta.

Hän tuli Berlinistä kuten suomalaiset tytöt tavallisesti tulevat ensimäiseltä ulkomaan-matkaltaan sikäläisen puolimaailman karkean koreuden huikaisemana puettuna raakaan rihkamaan, jota he itse luulevat hienoksi. Suoman kehittymättömät kasvot, jotka säädyllisen ulkoasun ohella olisivat voineet näyttää kauniiltakin, saivat uusien keinotekoisten tukkalaitteiden ja muitten harsojen ja hörsöjen mukana sangen epäilyttävän leiman. Teennäisyys ja raakuus, nuo kaksi näennäisesti niin ristiriitaista ominaisuutta muodostivat yhdessä hyvinkin vakaantuneen tyylin, josta ei voinut erehtyä ja joka johti monet oikeille jäljille.

Suoma oli vuosien kuluessa valistunut ja edistynyt aivan tavattomasti. Hän tunnusti nyttemmin enää äärimmäisen vasemmiston äärimmäiset vapaa-ajattelijat joka asiassa. Hän oli vakaumukseltaan anarkisti ja jumalankieltäjä ja yli-ihminen. Ja mitä tuohon vanhaan, rakkaaseen "edistys, valistus"-lauluun tuli, jota hän muuten ei missään elämänkohdassa voinut unhoittaa, niin oli hänestä nyttemmin jälkimäinen säe aina yhtä hyvä kuin edellinenkin, miltei parempikin.

Ja rakkauden pohja alkoi valloittaa yhä laajempia alueita hänen olemuksestaan. Se oli ikäänkuin asian ydin, mutta "edistys, valistus" oli se välttämätön kuori, jota ilman ei mikään onni voinut menestyä. Ja mitä valtavammaksi ydin paisui, sitä mahtavampia muotoja täytyi kuorenkin ottaa.