Part 4

Hän nojasi portinpylvääseen ja uneksi...

-- Vanha lutka! ärjäsi joku ohikulkeva mies.

Marja säpsähti heräten jälleen todellisuuteen joistakin aivan toisista maailmoista.

Hän hiipi häpeissään takaisin pihamaalle ja katkera pala nousi hänen kurkkuunsa. Noin häntä aina kohdeltiin. Noin olisivat sanoneet kaikki, jos he olisivat olleet rehellisiä. Kuinka oli hän voinut kuvitella kuuluvansa noihin, jotka solvaisivat häntä! Mitä olisi hän tehnyt heidän riveissään? Jos olisi tullut se suuri taistelu, kenen puolesta olisi hän taistellut? Itsensä. Ja mitä varten? Sitä varten kuin muutkin: saadakseen paremmat olosuhteet, paremman palkan, vähemmän työtä, enemmän rahaa. Rahan saattoi muuttaa toisesta taskusta toiseen, entä sitten, kun ei kuitenkaan voinut muuttaa omaa olemustaan. Hän oli niin ruma, ettei edes humalainen yövaeltaja huolinut häntä toverikseen. Kauneimmatkaan korut eivät olisi voineet sitä peittää. Mitä teki hän edes rahalla, kun kaikki ihmiset karttoivat häntä, ilo väistyi hänen tieltään eikä edes synti huolinut häntä syliinsä? Ei, ei millään yhteiskunnallisella vallankumouksella voitu keventää hänen kohtalonsa kuormaa. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin raataa, hän oli kelpaamaton kaikkeen muuhun. Ja hän olisi kyllä tullut riittävästi toimeen omalla työllään, ellei miestä olisi ollut, tuota juoppolallia, tuota loiseläintä, joka teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli hänen raskain kuormansa ja sen saattoi hän omin voiminkin hartioiltaan hellittää, pudottaa kiviriipan kaulastaan siihen syvyyteen, johon se pyrki. Lakkaisi hätä ja häpeä ja ainainen pelko, loppuisi onnettomuus. Hän saisi tehdä työnsä levollisesti ja nukkua yönsä rauhassa. Ei mikään häiritsisi enää. Ei mikään. Ei olisi mitään enää. Ei muuta kuin hän yksin ja kirjoituskoneen yksitoikkoinen naputus kuolemaan asti. Mutta miksi hän sitten teki mitään, kun ei kukaan oikeastaan tarvinnut häntä, ei kukaan rakastanut? Miksi hän eli, kun hänellä ei ollut mitään elämän-iloa eikä elämäntarkoitusta?

Marjan ajatukset jäivät haparoimaan tyhjyyteen. Eikö hänellä sitten ollut mitään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta? Ei, ei mitään. Ei muuta kuin tuo ainoa, joka oli hänen painajaisensa ja pahahenkensä. Mutta kun hän kuvitteli tämän tuskan pois itseltään, miehensä olemattomaksi, saarsi hänet kammottava autiuden tunne. Kärsimyskin oli parempi kuin tyhjyys, kurjimmankin elävän olennon rakkaus parempi kuin ei mikään. Kummallinen liikutus valtasi Marjan tätä ajatellessa. Hän tunsi äkkiä miestään kohtaan syvää kiitollisuutta ja heltymystä. Hän oli sittenkin hänen ainoa aarteensa, ainoa säie, joka vielä johti hänet inhimillisyyden sykkivään syliin, elämän-antaja keskellä kurjaa olevaisuutta, joka jokainen hetki uhkasi muuttua tyhjyydeksi.

Marjan uhma oli kukistettu. Hetkisen olivat vieraat jumalat kiistelleet hänen hengestään, mutta Marja ei ollut voinut antautua heille. Hän oli juuristaan kytketty kiinni vanhaan Jumalaan. Hänellä oli jälleen nöyrä sielu ja uskollisen koiran alamainen katse. Ja sydämensä syvimmässä hän rukoili Jumalalta anteeksi uppiniskaisia ajatuksiaan. Jumala saattoi kostaa ja ottaa pois sen ainoankin...

Katuvaisena astui Marja takaisin huoneeseen. Mies kuorsasi. Jumalan kiitos, että hän vielä oli siinä! Marja tunsi tällä hetkellä ylitsevuotavaa hellyyttä tuota pöhöttynyttä, tylsää ja tajutonta ihmismuotoa kohtaan. Hän siunasi häntä siitä, että hän makasi tuossa noin avuttomana ja apua tarvitsevana, että hän ei tullut toimeen ilman Marjaa, että hän oli vieläkin alhaisempi, rumempi ja huonompi, että hän kulutti hänen voimiaan, askurrutti hänen ajatuksiaan, antoi tuskan hänen sydämelleen ja sisällön hänen elämälleen ja suvaitsi vastaanottaa hänen syvän, kaikkivaltiaan säälinsä.

Ilotulitus oli aikoja sitten kalvennut metsän laidassa. Aamuruskoa ennustava helotus oli jo levinnyt yli taivaan.

Marja sytytti kynttilän ja veti puhtaaksikirjoitus-arkkinsa esille. Hän oli ikäänkuin päässyt vapaaksi jostakin pahasta unesta, voittanut Kiusaajan juonet... Iloinen, alistuvainen rauha täytti jälleen hänen sydämensä. Hän hyväili miestään kauan silmillään hellästi ja suojaavasti kuin äiti lastaan.

Sitten hän alkoi kirjoittaa. Ja puoli-ääneen hän hyräili:

"Siis, oo Herra, tyytyväinen, nöyrä sydän mulle suo, ettei maailma pettäväinen yli voiman tuskaa tuo..."

Juopuneen miehen kuorsaus säesti Marjaa. Ja se täytti hänet lohdullisella turvallisuuden tunteella.

NELJÄ IHMISTÄ

Ikkunan luona Oopperakellarin puoliympyrän muotoisessa salissa istui neljä nuorta ihmistä.

Hilkka ja Tauno pitivät läksiäisiä yhteiselle ystävälleen Eljakselle ja tämän tulevalle vaimolle, joiden seuraavana päivänä piti lähteä häämatkalle. Kaikki neljä olivat verrattain harvasanaisia.

Eila, Eljaksen morsian, katseli uneksien eteensä maljakoissa upeileviin punaisiin pihlajanmarjoihin. Ne johdattivat hänen mieleensä tutun, syyshehkussa kukoistavan puutarhan kaukana salomailla, kotikartanon, jonka hän ainiaaksi oli jättänyt, ja kyyneleet tahtoivat väkisinkin puhjeta esiin hänen silmistään. Miksi olikin hän myynyt vieraalle lapsuutensa kodin, ainoan, mikä hänellä oli omaa ja rakasta maailmassa? Se tuntui hänestä nyt niin kauhealta ja käsittämättömältä. Kuinka oli hän voinut näin säälimättömästi astua yli koko menneisyytensä, yli pyhimpäin muistojensa ja arimpain arvojensa? Hän ei tuntenut enää itseään. Joku outo, vastustamaton voima oli iskenyt kyntensä häneen tuon vieraan miehen hahmossa, joka nyt kuljetti häntä kohti tuntemattomia kohtaloita. Rakastiko hän edes varmasti häntä? Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että hänen täytyi totella. Väkevä virranpyörre oli äkkiä temmannut hänet mukaansa, hänen täytyi seurata, tahtoi sitten tai ei. Se oli kai kohtalo, joka häneen oli tarttunut, jolle ei mahtanut mitään, jota ei voinut selittää... Eila värisi kuin turmion kynnyksellä, värisi omaa orpouttaan ja pienuuttaan, elämän tuntematonta uhkaa ja noiden kolmen oudon, pääkaupunkilaisen ihmisen läsnä-oloa, joiden seuraan hänet yht'äkkiä oli heitetty erämaan hiljaisuudesta. Hän tunsi olevansa niin yksin, niin onneton ja olematon, niin tuiki personaton ja tahdoton ja juuristaan irti temmattu. Sanaton, selittämätön hätä puristi hänen rintaansa. Salaa kulmiensa alta hän katsahti pöytätovereihinsa kuin turvan-anoja, koettaen löytää heidän kasvoiltaan jotakin lohduttavaa, koettaen etsiä ystävää...

Eljas kiisteli Hilkan kanssa matkasuunnitelmista. He puhuivat jostakin saksalaisesta kaupungista, missä he kumpikin olivat olleet.

Eila ei ollut koskaan vielä ollut ulkomailla, harvoin Helsingissäkin. Keskustelusta syrjäytettynä hän käänsi päänsä pois ja hänen silmänsä pysähtyivät Taunoon.

Tämä istui kuten Eilakin äänettömänä omissa ajatuksissaan katsellen ikkunasta ulos. Hänkin pohti omaa kohtaloaan. Hän oli eilen tässä samassa paikassa ja samaan aikaan istunut Hilkan kanssa kahden ja heidän välillään oli ollut kohtaus, jota hän ei voinut mitenkään selittää. Hilkka oli ollut hermostunut ja epätasainen, salaperäinen ja pahaa-ennustava. Hän oli sanonut, että he eivät enää koskaan saisi nähdä toisiaan, että hän kyllä piti Taunosta yhtä paljon kuin ennenkin, mutta että oli parempi heille kummallekin erota. Kaksi vuotta olivat he olleet melkein joka päivä yhdessä ja vielä pari viikkoa sitten he olivat suunnitelleet yhteistä ulkomaanmatkaa, sillä Hilkan täytyi kuukauden kuluttua viimeistään lähteä opintomatkalle. Mutta Hilkka oli nyt jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä Taunon kanssa, ivannut hänen suunnitelmiaan, lyönyt murskaksi hänen aikeensa, ottanut itsensä kokonaan pois. Mitä tulisi hänestä ilman Hilkkaa? Taunosta tuntui, ettei hän jaksaisi ollenkaan elää ilman Hilkkaa.

Hän katseli surumielisesti ulos ikkunasta. Kun hän vihdoin uskalsi kääntää päänsä, kohtasivat hänen silmänsä Eilan silmät...

Eljas ja Hilkka keskustelivat yhä edelleen suurista kaupungeista...

-- Mitä te ajattelette? kysyi Tauno Eilalta, noin vain jotakin sanoakseen, pitääkseen seuraa.

-- Minä ajattelen, vastasi Eila, miten kaunista nyt on maalla, kun pihlajanmarjat punoittavat ja kanervat helottavat kankailla... On vaikea luopua niistä. Olen salomaiden lapsi.

-- Niin, teillä on silmät kuin salolammet, tyynien rantojen kuvastimiksi luodut. Ja teidät viedään nyt suurkaupunkien hälinään. Miten julmaa!

-- Kohtalolleen ei mahda mitään...

-- Eikä kohtaloaan voi edeltäpäin arvata...

He katsoivat toisiaan osanottavasti silmiin ja heidän äänensä soi kuin hiljainen valituslaulu.

Hilkka, näyttelijätär, kuuli sanan "kohtalo" ja hän hymähti itsekseen. Millä pelon sekaisella hartaudella nuo lapset lausuivatkaan tuon sanan! Niin, niin, se merkitsi nykyajan ihmisen mielikuvituksessa sitä samaa suurta tuntematonta, jota ennen nimitettiin jumalaksi, ja se oli tuntuvin siinä nuoruuden taitekohdassa, jolloin kaikki vielä oli tuntematonta, mutta jolloin jo elämän vietti oli herännyt, jolloin oli sisällinen pakko lähteä löytöretkille, jolloin täytyi astua ensimäiseen laivaan, joka lähti satamasta, vei se sitten minne tahansa. Silloin se oli kohtalo, myöhemmin vasta osattiin antaa sille asianmukaisempi nimitys.

Hilkka olisi nyt jo osannut kuiskata Eilan korvaan sen oikean nimen, mutta se oli niin ruma, että häntä itseään kauhisti. Hän katsahti Eilaan ja hänen mielensä kävi haikean raskaaksi, hän itsekin oli ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että tämä arka metsänelävä oli suljettu häkkiin.

Esitarina oli tapahtunut keväällä. Silloin oli Hilkalle juuri myönnetty matkaraha ja Eljas oli sulkenut taidenäyttelynsä, jossa ei ollut käynyt ketään ihmistä. Hän oli tullut raivoissaan Hilkan luo.

He olivat samalta paikkakunnalta kotoisin, lapsuuden-tuttavia, toverillisia ja sukupuolettomia keskenään, melkein kuin sisar ja veli.

Eljas oli harmitellut ainaista rahapulaansa ja Hilkka oli nauraen ehdottanut rikasta naimiskauppaa. Sitten he olivat leikillään käyneet läpi kaikki naitavat tytöt, jotka saattoivat tulla kysymykseen ja pysähtyneet lopuksi Eilaan. Hänellä oli kaikki edut: täysi-ikäinen, huomattavan maatilan orpo omistajatar ja kaikesta päättäen "todellinen nainen". Muu oli vähäarvoisempaa. He olivat yhdessä laatineet sotasuunnitelmankin valmiiksi tuota tärkeää valloitusretkeä varten ja olivat tulleet siihen lopputulokseen, että sen täytyi onnistua: maalaistytöt sykähtivät kyllä heti taiteilijanimen kuullessaan, ja Eljas oli jo jonkinlainen nimi. Kuuluisuuden kuumentamassa ilmakehässä tulisi kaikki käymään kuin tanssi ja kuin ohimennen pistäisi Eljas talon hinnan taskuunsa...

Ja nyt oli tuo mielikuvien tunnoton leikki kaikki tuossa silmien edessä, todellisuudeksi muutettuna! Hilkkaa hirvitti oman asemansa kyynillisyys tässä seurassa. Hänen oli monesta syystä paha olla. Ja vaikka hän muodollisesti hoitelikin moitteettomasti keskustelua Eljaksen kanssa, oli hän sydämensä syvimmässä hänelle hyvin suuttunut. Kuinka uskalsi hän noin vetää Hilkankin myötärikollisekseen? Kaikki perustui siihen, että Hilkka ei ilmiantanut häntä. Kuinka saattoi hän tuolla tavalla vangita hänet salajuoniinsa, vyöryttää tuollaisen halpamaisen syyn hänen vaikenemiseen tuomitulle omalletunnolleen? Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä, että Hilkka saattoi kavaltaa hänet, samoin kuin hän itse oli kavaltanut Eilan, että Hilkankin toverillisuudella saattoi olla rajansa, että hän saattoi astua oman sukupuolensa puolelle? Hän oli liian varma itsestään luullessaan hallitsevansa Hilkkaakin.

Heidän välillään oli ollut jo tästä asiasta kiivas ottelu, jossa he olivat singonneet raskaita totuuksia toisilleen. He olivat tunteneet toisensa äärettömän kauan ja tämä oli ollut ensimäinen kerta, jolloin heidän puheeseensa oli tullut syvempi, intohimoisempi sävy, joka viisti läheltä todellista vihaa. He olivat iskeneet toisiaan häikäilemättömillä mielikuvilla, joiden edessä ihmiskohtalot eivät merkinneet mitään. Mutta taistelu oli jäänyt ratkaisematta. Ja siksi tunsi Hilkka, miten heidän tahtonsa yhä vielä jatkoivat sotaa kaikkien ystävällisten sanojen uhallakin. Hänen aivoissaan paloi tulikirjaimilla heidän viimeinen kaksinpuhelunsa.

-- En olisi uskonut sinusta tuollaista, en olisi uskonut, oli Hilkka hokenut. Hän antaa sinulle rahat, ja mitä annat sinä vastalahjaksi, kun et edes voi antaa rakkautta?

-- Kunnian, oli Eljas piloillaan vastannut, kunnian päästä ystävieni pariin, kunnian istua mallinani, jos hän tahtoo, ja vihdoin kunnian tulla kerallani mainituksi maailman taiteen kuolemattomissa aikakirjoissa. Onhan siinä palkkiota liiaksikin tuollaiselle pikku mamselille, joka ei itsessään ole yhtään mitään.

-- Ja sinä luulet, että hän tyytyy siihen, tavoittaa sitä, tulee viihtymään sinun kanssasi!

-- Se ei kuulu minuun. Mutta arvattavasti hän on tyytyväinen, kun hän saa sen, mitä tahtoo. Ja hän tahtoo minut...

-- Sinä itse tahdot niin. Mutta miten huonosti sinä lasket! Kuinka voit kuvitellakaan tulevasi onnelliseksi tuollaisen tyttöletukan kanssa, joka on kyllin tuhma antaakseen sinun pettää itseään alusta alkaen!

-- Minun onneni on kokonaan toista laatua. Se ei riipu hänestä. Hän on sitäpaitsi hyvä sellaisenaan. Minä en tarvitse hänen henkevyyttään, jumala paratkoon, ainoastaan hänen rahojaan. Juuri tällä hetkellä minä niitä tarvitsen, toiste voisi olla jo liian myöhäistä. Minä saan ne, ja osaan olla siitä myös kiitollinen. Sillä nyt juuri täytyy minun päästä ulkomaille, nyt juuri, ja minä vannon, että tulen lyömään itseni läpi! Tulen tekemään vielä paljon kaunista...

-- Ja sitä varten teet itsesi ensin rumaksi! Miten sinä erehdyt! Ihminen, joka noin alentaa itsensä siveellisesti ja myy itsensä hopiapenningistä, ei koskaan voi tehdä hyvää taidetta enää. Joka asettaa aineellisen mukavuuden etusijalle, on mennyttä miestä sekä ihmisenä että taiteilijana. Se painaa leimansa kaikkeen, mitä hän tekee. Taiteilija ei voi olla ihmistä voimakkaampi.

-- Oletko koskaan ajatellut, että henkinen mukavuus on taiteilijalle kenties vieläkin vaarallisempaa? Sinun sopisi taas muistaa sitä! Jokaisella on oma vaaransa. Minä olen itsekseni ainakin näin tuuminut: Hilkasta ei ikinä tule murhenäyttelijätärtä, niinkauan kun hän ei jaksa olla yksin, niinkauan on hänen epätoivonsa teennäinen ja tuskansa irrallinen, eikä hänen äänensä saa sitä syvän inhimillisyyden liekitsemää vakuuttavaisuutta, joka voittaa sydämet. Hilkka, sinä olet nyt ainoastaan seuranäyttelijätär, vaikka luulet olevasi murhenäyttelijätär. Taiteilijalla ei ole laajempaa ääni-asteikkoa kuin asianomaisella ihmiselläkään; jos niin tarkoitit, olet oikeassa. Huomaatko itse, miten sinun taiteilijasi on pysähtynyt sille samalle ystävyyden, ymmärryksen, sielullisen lepertelyn ja sentimentaalisen keimailun kannalle, jolle ihmisesikin? Jos uskaltaisit mennä tästä etemmäksi yksin, silloin ehkä saisit sieluusi ne rajattoman, lohduttoman traagillisuuden autiot soinnut, jotka sinulta nyt puuttuvat. Anna anteeksi, että puhun näin suoraan! Mutta koska kerran jouduimme taiteeseen... Taiteesta ei koskaan voi kyllin vakavasti puhua. Taiteilijoina me sitäpaitsi olemme julkisia henkilöitä, voimme vapaasti arvostella toisiamme. Yksityishenkilöinä taaskin, älkäämme sekaantuko toistemme asioihin, meillä ei ole mitään oikeutta sellaiseen. Mutta ihminen ei voi estää ajatustaan lentämästä... Jokainen sitäpaitsi pyrkii sitä kohden, minkä onnekseen tuntee. Minä tarvitsen tällaista, sinä sellaista...

-- Millaista sellaista?

-- Tukea, joka kenties kaataa, ymmärtämystä, joka estää sinut astumasta yksinäisyyteen. Olet sitäpaitsi nainen, tarvitset sotkuportaita hienoille helmoillesi, peiliä kauniille kasvoillesi, kaikua äänesi helinälle, ja hetken turhamaisuuden vuoksi olet valmis uhraamaan ikuisemman. Sinäkin olet suuri pelkuri, Hilkka, pelkäät yhtä paljon henkistä kärsimystä kuin minä aineellista. Sen verran on meissä vain eroa. Ja sentään sinä niin katkerasti soimaat minua Eilan vuoksi! Ethän sinäkään sen enemmän rakasta Taunoa, tarvitset häntä vain mukavuudeksesi!

-- Taunoa!

-- Niin, sehän ei ole mikään salaisuus! Sinä olet tehnyt hänet sisällisesti kykenemättömäksi ja ulkonaisesti naurettavaksi, mutta se ei sinua laisinkaan liikuta, sillä sinä tarvitset hänen kaltaistaan hovipoikaa. Voit huoleti jättää hänet seisomaan seinää vasten siksi aikaa, kun itse seikkailet muualla, ja hän seisoo, voit olla muille ylpeä, oikullinen ja rohkea siksi, että sinulla on varaväki, siksi että tiedät, ettet missään tapauksessa jää aivan yksin, voit tehdä syntiä siksi, että tiedät, että vaikealla hetkellä voit ripittää itsesi ja olla varma synninpäästöstä. Jolla vielä vähänkin on miehuutta tallella, ei sellaiseen nais-ikeeseen suostu. Mutta sinä, Hilkka, et ole kovin ylpeä, otat tuon itsellesi välttämättömän annoksen ihailua ja uskollisuutta mistä hyvänsä. Enkö ole oikeassa? Enkä minä sinua siitä soimaa, mutta yhden neuvon annan sinulle vanhana ystävänä ja ennenkaikkea taiteesi ystävänä: älä ota häntä mukaasi ulkomaille! Sehän olisi aivan hulluuden huippu! Hän tahtoo ruveta taiteilijaksi vain sentähden, että sinä olet taiteilija, lähteä ulkomaille vain sentähden, että sinä lähdet, ei hänellä ole ääntä enemmän kuin kellä kuorolukkarilla tahansa. Kyllä hän voi kotimaassaankin ne virtensä vetää, mitä hänestä lähtee. Jos hän pääsee sinusta erilleen, niin ehkä hän vähitellen paranee: hän suorittaa juridiikan tutkinnon, menee maalle käräjille, hakee seuransa omasta maailmastaan ja voi vielä kuolla onnellisena poikana. Tällä lailla hän ainakin menee varmaa perikatoaan kohden. Totta puhuen ei tuo seikka minua suurestikaan sureta, päinvastoin olen mielissäni siitä, että nuo silonaamaiset herraspojat menevät rappiolle ja murenevat pois tieltä, se on todellakin paras palvelus, minkä he rikkauksillaan voivat tehdä isänmaalleen. Sinä, Hilkka, olet paljon tärkeämpi. Älä huoli häntä mukaasi. Se voi vahingoittaa sinua monella lailla. Ja sitäpaitsi se ei ole kaunista...

-- Sinun lähtösi on muka kauniimpaa! oli Hilkka mutissut sydämystyneenä. Minä tiedän kyllä, mitä teen...

-- Niin, ei toinen tunne toisen rajoja eikä niitä tunne edes itsekään, ellei joskus mene yli rajojensa... Sinä katsoit olevan syytä varoittaa minua. Minä tein vain saman. Olemme siis kuitit.

* * * * *

Äänettömästi ja vihamielisesti he olivat eronneet, mutta samalla läheisempinä ja toisilleen tärkeämpinä kuin milloinkaan ennen. Eljas oli iskenyt hänen kaikkein arimpiin kohtiinsa, tehnyt hänestä analyysin, joka oli liian oikea, jollaista ei ollut lupa tehdä muualla kuin rakkauden piirissä. Hän ei voinut antaa sitä anteeksi eikä hän myöskään voinut sitä unohtaa.

Näiden viime aikojen tapahtumien kautta oli Hilkan ja Eljaksen välille punoutunut sarja väkivaltaisia salaisuuksia. He olivat tahtomattaan tulleet sidotuiksi ikäänkuin yhteiseen rikostoveruuteen noita kahta muuta vastaan, jotka rakastivat heitä ja joiden päiden yli he par'aikaa pelasivat julmaa kohtalon leikkiä.

Hilkka oli kovin kiusaantunut. Hän tunsi vihaa, inhoa ja sääliä heitä kaikkia neljää kohtaan siinä. Häntä vaivasi Eljas, hänen varmuutensa, hänen kylmä, hupainen tapansa, hänen taitavasti lasketut eroottiset silmäyksensä, joiden hypnoosilla hän piti vallassaan Eilaa. Kaikki piirteet kuvastivat hänen häikäilemätöntä pyrkijä-luonnettaan, joka tahtoi onnistua ja joka luultavasti onnistuikin, sillä Hilkka tiesi, että hänellä oli voitollinen työkyky, loistava mielikuvitus ja lannistumaton elämänrohkeus. Mutta oliko lupa onnistua millä keinoilla tahansa?

Eila istui hänen vieressään kuin uhrilammas ja Hilkkaa hävetti oma sukupuolensa, joka oli noin tuhma ja turvaton, noin itsetiedoton ja miehen tahdon alainen. Ja kuitenkin hänen täytyi myöntää, että Eljas ja Eila muodostivat sopusuhtaisemman pariskunnan kuin Tauno ja Hilkka. He olivat kokonaan mahdottomia ja epä-esteettisiä. Hän oli sen aina tiennyt, mutta sitä ei olisi saanut sanoa julki. Nyt kun se oli sanottu, täytyi hänen luopua Taunosta. Miksi olikin hän niin ihannoivan tunteellinen, niin raukkamaisesti rakastunut? Mutta hänen vikansa olivat toiselta puolen hänen ansioitaan. Häntä ei voinut kunnioittaa, mutta hän oli lohdutus sielulle. Ja Hilkka tunsi, miten raskasta oli seurata tässä suhteessa kunnian lakeja. Ei mistään saisi hän enää niin uskollista rakkautta. Tämäkin rikkoumus oli Eljaksen syy.

Mutta taistelu heidän kahden välillä ei ollut vielä lopussa. Kumpi heistä lopulta jäi määräämään ihmiskohtaloista? Vallanvietti oli ärsytetty esille Hilkassa ja hän huomasi, ettei hän enää kapinoinut Eljaksen huonoa menettelyä, vaan ainoastaan hänen voimaansa vastaan. Ja jos siitä oli kysymys: Hilkkakin saattoi murhata ihmisiä!

Hilkka ylläpiti edelleen keskustelua Eljaksen kanssa, yhä ylimielisemmässä ja ilomielisemmässä äänilajissa. Hän käytteli kylmiä, hävyttömiä äänenpainoja, jommoisia kuulee mies-seuroissa, ja houkutteli Eljaksen vastaamaan samalla mitalla...

Vaistomaisesti vetäytyivät Eila ja Tauno silloin yhä enemmän syrjään. He nuokkuivat hiljaa toisiaan kohden kuin kukkaset kuilun partaalla...

* * * * *

He kulkivat kaikki neljä kotiin päin pitkin pimeää esplanadia. Eila ja Hilkka edellä. Tauno ja Eljas jälessä.

-- Miltä teistä tuntuu lähteä ulkomaille? kysyi Hilkka.

-- Kummalliselta, vastasi Eila.

-- Eikö tuntematon taival edessä pelota teitä? Olette rohkea, kun uskallatte ruveta taiteilijan vaimoksi. Oletteko valmistunut kantamaan harmaita hapsia, kestämään yksinäisyyttä ja unhoitusta?

Eila kiinnitti Hilkkaan hätääntyneen, apua pyytävän katseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuskin kuuluvasti hän nyyhkytti:

-- Minä en tiedä...

-- Ja jos taiteilija hylkää, niin häntä ei voi siitä edes syyttää. Hänellä on toinen moraali kuin muilla. Hänellä on suuremmat oikeudet kuin muilla. Hän tarvitsee alati uutta elämää, uusia vaikutelmia, uusia ihmisiä, uusia naisia, uutta ainetta ja henkeä luomistyöhönsä, ellei hänen mieli henkisesti kuolla. Kumpaa rakastatte hänessä enemmän, ihmistä vaiko taiteilijaa?

-- Minä en tiedä, kuiskasi Eila.

-- Parempi, jos rakastatte taiteilijaa, hän pysyy niin kauan kuin hänen taiteensa pysyy, ihminen sitävastoin voi mennä teiltä pois...

Eila kamppaili ääneti kyyneleitään vastaan.

-- Älkää itkekö, jatkoi Hilkka. En tarkoita mitään pahaa. Tarkoitan vain sitä, että mies yleensä ei koskaan voi oikein ymmärtää naista, tai ainoastaan lyhyen silmänräpäyksen, niinkauan kuin lumous kestää. Jotkut ani harvat ehkä, kuten Tauno. Hän rakastaa sydämellään kuten naiset...

-- Niin, minäkin uskon, että hän voisi ymmärtää, myönsi Eila luottavaisesti.

-- Olette oikeassa. En ole koskaan vielä tavannut miestä, joka niin hyvästi ymmärtää naista kuin hän, vahvisti Hilkka.

He olivat joutuneet liian etäälle saattajistaan ja he pysähtyivät odottamaan.

Oli kirkas tähti-yö ja kaikki neljä seisahtuivat hetkeksi taivasta katsomaan.

Sitten he puhuivat luonnon salatuista laeista.

-- Minä osaan ennustaa tähdistä, sanoi Hilkka. Minun isoäitini äiti oli noita. Näen ihmeellisiä asioita nytkin...

-- Mitä? kysyivät yht'aikaa Eila ja Tauno.

-- Sitä ei saa sanoa, tähdet kostavat muuten. Sitäpaitsi on turhaa olla utelias. Kohtalo tulee kuitenkin. Nyt se on vielä tähdissä, vuoden päästä jo meillä itsellämme. Ja kaikki voi silloin olla toisin...

-- Minä en näe päivääkään eteenpäin, mutisi Tauno, on kuin katsoisin pilkko-pimeään.

-- En näe minäkään, huokasi Eila.

-- Näen minä sentään yhtä ja toista edessänikin päin, naurahti Eljas, vaikka en harjoitakaan henkien manausta.

-- Sitä harjoittaa ihminen aina, kun hän jotakin tekee, virkahti Hilkka terävästi.

Eljas heitti häneen pitkän, epäkunnioittavan silmäyksen, mutta ei sanonut mitään.

Seuraavassa kadunkulmassa Eljas ja Eila erkanivat.

Hilkka ja Tauno jäivät kulkemaan kahden. He eivät kumpikaan puhuneet mitään. Hilkka tarkasteli Taunoa salaa. Hän ei rakastanut Taunoa, mutta hänen herkät piirteensä ja tavattoman lapsellinen päänmuotonsa liikuttivat häntä. Taunoa ei voinut heittää yksin, ja mieluummin olisi hän suonut Eilan Taunolle kuin Eljakselle...

-- Oletko minulle vielä vihainen? kysyi Tauno arasti.

-- En, en ole ollutkaan.