Part 3

-- Ei tahraa minua, ei ole eroa... Olen samanlainen kuin hänkin. Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi. Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä, kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho. Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa. Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari, sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen, että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin, vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua niin hyvin rakkaudesta... "Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa sellaista", sanoi hän. -- Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea jotakin sellaista... Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea. Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. -- No niin, ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten minäkin... Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä, tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla tahansa...

Raina vaikeni.

Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin...

-- Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.

-- Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.

-- Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää, kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?...

Raina käänsi päänsä seinään.

-- Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta, on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä. Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää elämäni loppuun ilman rakkautta.

Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun synkein, palavin silmin.

-- Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi. _Minua ei kukaan koskaan voi rakastaa._ Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan. Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee, en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa, ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin jotakin siltä... Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki hämärä toivon kajo elää jossakin minussa... mahdollisuudesta... Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta. Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta. Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois, yhtä vähän kuin se, että se tulee... Minun täytyy jollakin tavoin kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan... parempaa... Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle, joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jota _itse_ rakastan... Mutta jos... jos... kerran kohtaisin miehen, joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen vuoksi, että hän rakastaa...

En voinut sanoa mitään.

Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.

-- Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian monta...

Saattajani vaikeni.

"Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa".

MARJA HAVU

Marja Havu ei saanut unta silmiinsä. Kapea ja kova vuode vaivasi häntä ja ohut patja virui lakkaamatta maahan rahin avonaiselta puolelta. Hän nousi istualleen ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Oli heinäkuun loppupuoli ja huoneessa oli kostea, painostava kuumuus. Marja nousi, siirsi ikkunaverhot syrjään ja katseli ulos. Hämärässä yössä kaupungin ulkopuistikko piirtyi taivaanrantaa vastaan mustana möhkäleenä kuin suuri korpi ikään. Ja matalat, ränsistyneet puutalot tien vierellä olisivat voineet uskottaa oltavan jossakin erämaan kylässä, ellei nyt juuri metsän takaa olisi putkahdellut ilmaan raketteja.

Marja avasi varovaisesti ikkunan. Hän heitti tutkivan silmäyksen siihen nurkkaan, missä hänen miehensä makasi ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä nukkui, siirsi hän huoahtaen keinutuolin, huoneen ainoan loistoesineen, ikkunan ääreen ja jäi siihen katselemaan rakettien karkeloa. Ne putoilivat kuin tuhannet suuret tähtiruusut kimpuissa, ne ampuivat korkealle yksinäisinä hienoina valorihmoina lyöden sammuessaan tuikahtavan salaman. Ne olivat Luodon ilotulia. Marja saattoi hyvin laskea ne kerrat, mitkä hän oli ollut siellä. Ne kangastivat hänen mielessään tarumaisen ihanina. Joku juhla opettajien kanssa koulusta erotessa, erään tilapäisen kuoron kahvikemut, joku luokkakokous. Huomenna piti luokkatoverien siellä jälleen kokoontua toisen kerran. Marja oli tavallisuuden mukaan saanut toimeksi pitää huolta käytännöllisistä asioista. Hän oli konttoriinsa saanut sellaisen määräyksen. Jotakin muuta se olisi harmittanut, mutta Marjalle se oli kuin kunnianosoitus. Hän oli sitäpaitsi vielä ainoa, joka viidentoista vuoden jälkeen tiesi, missä kukin oli ja mitä kustakin oli tullut, joka nurkumatta etsi osotteet ja lähetti ilmoitukset, jolle nuo maailmalle hajautuneet, vanhentuvat, vieraat ihmiset olivat vielä läheisiä ja mieltäkiinnittäviä. He olivat hänen mielikuvituksessaan yhä vain koulutyttöjä, ja se oli korkeinta, mitä hän tiesi. Sillä koulu-aika merkitsi hänelle jotakin pyhää, se oli hänen elämänsä huippukohta, sen vapain, kirkkain ja kunniakkain aika, siihen oli jäänyt hänen kehityksensä. Ja sentähden eli hän muistoissa niinkuin vanhukset, katseli kouluvuosiaan hartaalla ihannoimisella niinkuin ijän ja velan painamat virkamiehet katselevat ylioppilasvuosiaan, taapäin menneisyyteen, niinkuin tekevät kaikki ne ihmiset, joiden elämä jollakin lailla on katkennut kesken.

Ja kuitenkin oli Marjan koulu-aika sangen ahdas ja kurja. Hänen äitinsä teki kyllä vielä siihen aikaan työtä ja hänen isänsä oli elossa, mutta kummastakaan hänellä ei ollut muuta kuin häpeää ja vastusta. Isä oli juoppohullu ja kierteli Risa-Pietarin nimellä maailmaa nähden nälkää ja tehden työtä sattuman mukaan. Äiti oli jättänyt hänet oman onnensa varaan ja asettunut Sörnäisten puoleen pesijättäreksi kahden tyttärensä kanssa. Mutta hän oli laiska, luihu ja rehenteleväinen. Pelkästä turhamaisuudesta toimitti hän vanhemman tyttärensä Marjan tyttökouluun voidakseen kerskailla koulunkäyneellä tyttärellä.

Marja oli koko koulu-aikansa ruma ja epäonnistunut lapsi, syntymässä säikähtänyt. Hänellä oli pitkät, riippuvat gorillan käsivarret, muodoton pää, kumara selkä, sisäänpainunut rinta, korkeat, luisevat olkapäät, jälkiä liian ahtaista puseroista, joihin lapsen kasvava ruumis oli rutistettu. Hänen silmänsä olivat suuret, vauhkot ja pälyvät. Ne kerjäsivät ja liehittelivät niinkuin koiran silmät. Marja herätti sääliä ja inhoa yht'aikaa. Ja poikkeuksetta kaikissa. Ei kukaan hänen tovereistaan pitänyt hänestä, vaikka hän oli hyvä, rehellinen ja palvelevainen. Kaikilla oli voittamaton vastenmielisyys tuota raukkaa kohtaan. Hänestä levisi orjan löyhkä, joka karkoitti vapaat. Monet kristilliseen rakkauteen totutetut lapset soimasivat itseään tästä luonnon lahjomattomasta vihan vaistosta ja he koettivat rauhoittaa omaatuntoaan hyvillä töillä. Marjan onnettomat kotisuhteet olivat sitäpaitsi yleisesti tunnetut, hän oli vapaa-oppilas ja kuului asiaan auttaa häntä. Hänen puolestaan maksettiin, häntä pidettiin kesäisin ilmaiseksi maalla varakkaissa perheissä, häntä kohdeltiin kaikin puolin oikein mielivaltaisen hyvästi, oikein mielenosoituksellisen tasa-arvoisesti, niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista velvollisuutensa täyttävässä yhteiskunnassa. Mutta hän tuli kaikkialle kuin maanvaiva, hän putosi kesäisin iloisten säätyläislasten pariin kuin taivaan rangaistus, jota ei voinut välttää, ja kaikki päästivät helpotuksen huokauksen, kun Marjan alamainen olento, hänen nöyrästi köyristyvä selkänsä ja hänen kiitolliset koiransilmänsä jälleen olivat poissa näköpiiristä.

Samasta hyveellisyyden velvoittavasta tunteesta kävivät Marjan toverit myös silloin tällöin hänen luonaan, jottei kukaan vain luulisi heidän halveksivan Marjan kotia. Tällöin anasti tavallisesti Marjan äiti etusijan. Nämä olivat hänen ylpeytensä juhlahetkiä. Hän sai tilaisuuden leikkiä rouvaa. Peljätyintä ja hullunkurisinta näillä vieraskäynneillä oli etenkin jäähyväisten heitto, jolloin Marjan äiti pakottaen ruman, ristihampaisen pyykki-akan suunsa mielistelevään hymyyn, jakeli suursanaisia ja tuttavallisia terveisiään tyttöjen koteihin, etenkin sille ja sille senatuurskalle ja professuurskalle, jotka muka olivat hänen parhaita ystäviään. Ja hän levitti arvonimet luonnottoman pitkiksi, hän sylkytteli ja piteli niitä kielellään niinkuin ei olisi hennonut niistä milloinkaan luopua. Silloin syntyi tyttöjen keskuudessa tavallisesti yleinen pakokauhu, tarve saada raitista ilmaa... Ja Marja jäi katsomaan heidän jälkeensä anteeksipyytävillä, surullisilla silmillään...

Kun Marja lopetti koulunsa, lopetti hänen äitinsä samalla entisen ammattinsa. Hänestä se oli ala-arvoinen sivistyneen neidin äidille. Marjan hieno seura ja koulunkäynti olivat menneet hänelle päähän. Sitten hän kyllä yritteli yhtä ja toista vähemmän karkeaa tointa, mutta vain nimellisesti, pääasiallisesti hän vetelehti laiskana Marjan elätettävänä.

Marja sai pienen konttoriviran ja raatoi nyt koko perheen puolesta. Hän ei nurkunut koskaan kohtaloaan vastaan, hän uskoi lapsellisesti siihen, mitä hänen äitinsä sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa tullut elättää vanha äitinsä, joka näin kauan oli elättänyt häntä. Ja Marja hankki sivutuloja, kotityötä virastotyön ohella ja muuttui kokonaan koneeksi.

Sen jälkeen hänen elämässään ei tapahtunut pitkiin aikoihin mitään. Vuodet kuluivat kuten päivätkin samassa harmaassa, alituisessa aherruksessa. Hän ei kaivannut onnea, eikä sentähden ollut onnetonkaan. Valinnan mahdollisuudet olivat loppuneet häneltä. Koulumuistoista ja koulutoveriensa kohtaloista ammensi hän mielikuvituksensa ainoat ilot, kaikki ne, jotka todellisuus häneltä itseltään kielsi. Ja ne olivat kovin vaatimattomia nekin: ainoastaan pikkuporvarin ja rippikoulutytön ahtaita idyllejä. Liikuttavalla tarkkuudella hän piti lukua heidän häistään ja kihlauksistaan, hautajaisistaan ja ristiäisistään, perheonnestaan ja ulkomaanmatkoistaan, hän tiesi nimienmuutokset, lapsien lukumäärän ja perheen isän palkan. Hän ihaili vilpittömästi koko yhteiskunnan kaukaista, kiiltävää paraadia, joka vaelsi hänen silmäinsä ohitse, mutta johon hän ei itse voinut ottaa osaa. Eikä hän erityisesti tahtonutkaan. Hänen henkensä ei kapinoinut. Koska kerran oli näin, niin piti kai näin ollakin. Se oli sallittu. Ja hyvä saattoi olla näinkin.

Hänen mielihuvejaan oli seistä kadunkulmissa katsomassa suuria hautajaisia, laskemassa hevosia ja seppeleitä, tai pysytellä kirkkojen ovilla, silloin kun jotkut merkillisemmät häät olivat menossa, hän erotteli silloin silkkipuvut villapuvuista, pani merkille, missä järjestyksessä morsianta onniteltiin, teki laskelmansa uusista kihlajaista. Ja hänestä oli juhlallista, että pappi nousi saarnastuoliin ja että sotaväki piti kenttäharjoituksia. Tätä laatua olivat hänen kutistuneen sielunsa hämärät kauneuden janon ilmaukset. Vapauden janoa se ei tuntenut.

Näin kului vuosia. Marjan isä kuoli, myöhemmin myös äiti. Sisar muutti Amerikaan ja Marja jäi yksin. Hänen elämänsä oli hyvin tyhjä ja yksitoikkoinen. Siinä oli kaksi kiintopistettä, se konttoripulpetti, jonka ääressä hän vietti päivänsä; ja se 35:n markan huone, missä hän vietti yönsä. Hän ei ollut saanut ainoatakaan ystävää. Yhä vain vaikutti hän pahoinvointia ympäristössään, yhä vain oli ihmisillä tuo kummallinen vastenmielisyys häntä kohtaan. Yksi ainoa poikkeus oli ollut, yksi ainoa oli osoittanut heltymystä, hän joka nyt makasi tuolla nurkassa hänen miehenään.

Ja millainen mies! Tänäkin iltana oli hän tullut humalassa kotiin. Marja huokasi syvään. Viime aikojen elämä oli ollut sietämättömän tukalaa. Hänen oli täytynyt laiminlyödä virkansakin pelastaakseen miehensä poliisin kynsistä. Hän oli saanut keksiä tekosyitä ja valeita. Hänellä oli ainainen hätä ja hengenahdistus nykyään. Ei rauhaa koskaan. Joskus vain näin öisin, kun toinen nukkui. Silloin saattoi hän levollisesti piirustella puhtaaksikirjoitus-töitään. Mutta tulot eivät tahtoneet riittää. Hänen voimansa alkoivat uupua. Rahat olivat nytkin lopussa. Huominen luokkakokous sai ainakin haihtua mielestä. Hänellä ei olisi rauhaa viipyä siellä kuitenkaan. Mitä kauheata hyvänsä saattoi sillä aikaa tapahtua kotona. Hänen täytyi olla nykyään joka hetki varuillaan. Eikä hän toki voinut vanhoille tovereilleen tunnustaa olevansa naimisissa hampuusin kanssa. Kaikki langat siis olivat poikki nuoruuden kulta-aikaan. Niin syvälle oli hän vajonnut kurjuuteen.

Ja Marja alkoi itkeä, äänetöntä, kuivaa itkua niinkuin nainen, jolla on hyvin suuri suru. Hartiat nytkähtelivät sisällisesti vaivasta ja ainoastaan pieni hiljainen nyyhke pääsi silloin tällöin hänen huuliltaan...

Sitten hän jäi ajattelemaan.

Oma syy tämä kurjuus. Miksi oli hän ottanut tuon retkun? Mutta oli kai täytynyt tehdä niin. Ei ollut voinut muuten. Oli aivan kuin olisi oma isä tullut pyytämään armahdusta silloin...

Kerran kun Marja vielä oli koulutyttö, oli hän tullut juuri samoin, istunut iltamyöhällä portailla niinkuin kerjäläinen ja tullut ajetuksi pois. Hän oli pyytänyt viittätoista penniä raitiotiepilettiin, mutta äiti oli tiuskaissut: "Joudat kävelemäänkin, kun ei sinulla ole muutakaan tekemistä." Ja oli lyönyt oven kiinni hänen edestään, mutta Marja oli ehtinyt nähdä, miten kyyneleet silloin kihosivat hänen verisistä, syvästi murheellisista silmistään. Tämä näky oli halkaista Marjan sydämen, hän itki koko sen yön, hän tunsi rakastavansa tuota raukkaa niinkuin ei ketään ihmistä vielä ennen. Silloin läikähtivät ensimäisen kerran esille hänen ihmisyytensä pohjimmaiset lähteet. Ensimäisen kerran hän silloin kävi oman väkevyydentunteensa houreessa, huumasi itsensä rajattoman uhrautumisen uljailla unelmilla. Hän itse säälillä ravittu tunsi olevansa säälistä rikas.

Kului kauan ennenkuin kukaan jälleen kysyi sitä. Kukaan mies ei pyytänyt tuon ruman tytön antautumista, kukaan ei tarvinnut häntä auttajakseen. Mutta sitten tuli tuo raukka, joka verisin ja murheellisin silmin katsoi häneen samoin kuin oli tehnyt hänen isänsä ennen. Ja Marja ei empinyt hetkeäkään. Tämä oli Jumalan sormi, tämä oli taivaan tahto. Tätä varten ainoastaan oli hänet valmistettu, tätä varten oli koko hänen entinen elämänsä. Nyt oli tullut hänen suuri hetkensä. Nyt sai hän kerrankin olla väkevä ja rikas. Myöhäinen, koskemattoman sukupuolivaisto päihdytti hänet sitäpaitsi oudolla, sokeanvarmalla voimantuntemuksella. Raskainkin tuntui kevyeltä. Hänellä oli nyt elämän tarkoitus. Hänestä oli suloista liittää kohtalonsa tuomittuun mieheen. Ja hän lähti hänen kanssaan turmion taipaleelle niinkuin voittoretkelle.

Mutta nyt oli Marja saanut tarpeekseen siitä. Kun hän nyt katseli itseään ja elämäänsä tuon kaukaisen ilotulituksen synnillisessä valaistuksessa, näytti se aivan toisenlaiselta kuin silloin, kun Jumalan sormi näkyi. Hän ei nähnyt minkäänlaista Jumalaa eikä tarkoitusta enää. Hänen ajatuksensa napisivat. Miksi ei hän kaikella työllään voinut hankkia itselleen valoisampia elinehtoja? Miksi ei hänen sallittu pitää edes niitä harvoja, viattomia iloja, jotka elämä vielä hänelle tarjosi? Olla menemättä huomiseen juhlaan oli samaa kuin vetää musta risti pyhien muistojen ylitse. Se suretti ja sydämystytti häntä. Kieltäytyä kaikesta tuon miehen tähden! Hän nosti eikä mikään noussut, auttoi eikä apua lähtenyt. Miten järjetöntä! Miten turhaa voimain tuhlausta! Ja näin hautaan asti! Eikö kuolema olisi ollut parempi hänelle itselleen ja toiselle myös? Ja mikä ahdistettujen auttaja hän oli, itse ahdistettu? Kuka oli häntä koskaan auttanut? Kuka oli hänen parastaan ajatellut? Äitikö, joka oli pannut hänet kouluun, kouluko, joka oli ilmaiseksi hänet opettanut, hienot perheetkö, jotka olivat ottaneet hänet ruokapöytäänsä? Ei! Omaa nahkaansa olivat vain kaikki peljänneet, peljänneet hänestä kostajaa itselleen. Siksi he olivat häntä silitelleet, totuttaneet hänet hyviin tapoihin ja velvollisuuden käskyihin, vanginneet hänen henkensä ja heittäneet armopaloja hänen ruumiinsa eteen, ettei hän koskaan voisi vaatia heitä tilille. Niin juuri, tilille! Tilille koko olemassa-olostaan! Tilille siitä, että hänet oli lähetetty elämäntaisteluun näin huonosti varustettuna, synnytetty sairauteen ja häpeään, köyhien kaupunginosassa, rumaksi ja heikkohenkiseksi, allepäin alusta alkaen, tilille siitä, että häntä aina vain sorrettiin, että hänen työnsä teetettiin nälkäpalkalla ja että häneltä lyötiin aseet kädestä pois. Miksi olivat kaikki puhuneet hänelle nöyryydestä, ei kukaan oikeudesta? Siksi, että he pelkäsivät, siksi, ettei vielä oikeutta ollut, siksi, että he kaikki opettivat valhetta ja vääryyttä. Hänet oli myrkytetty koulussa ja myrkytetty kirkossa ja sydämensä mädännäisyydessä oli hän lopuksi ottanut syliinsä haaskan kadulta.

Raskas, ennen-olematon uhma nosti päätään Marjan sielussa. Maailma oli äkkiä muuttanut muotoaan. Hän ei tahtonut saada tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa. Töykeästi sysäsi hän oven auki ja astui ulos.

Hän otti pari askelta pihamaan nurmella. Kosteat saunakukat ja saviheinät hiipoivat suloisesti ja rauhoittavasti hänen paljaita jalkojaan. Ajatuksissaan hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan vanhaan vinttikaivoon. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Miksi se oli siinä? Ja miksi nuo hökkelit ja ihmiset niiden sisällä ja hän itse...?

Suurelta tieltä kuului meluavia ääniä, jotka herättivät Marjan tuosta horrostilasta. Hän meni portille. Kauempana kulki iloinen seurue miehiä ja naisia. He nauroivat ja rallattivat ja joku miehistä säesti harmonikalla. Naiset olivat nuoria ja sorjatekoisia ja miehet kulettivat heitä vyötäisistä. Marja katseli heitä kadehtien. He tulivat ilosta ja menivät iloon nuo! Ah, jos hänkin olisi ollut nuori ja kaunis, niin olisi ollut toista! Mitä olisi hän välittänyt vastoinkäymisistä ja köyhyydestä! Hän olisi mennyt tuohon hämäreiseen yöhön ja palannut takaisin rikkaana rahasta ja rakkaudesta.

Seurue eteni ja kuva vaihtoi ilmettä Marjan silmissä. Eikö heidän naurussaan soinut rikkonainen särähdys? He olivat köyhää kansaa. Miksi he eivät levänneet kotonaan, miksi ei antanut heille verensä ansaittua rauhaa, miksi he raskaan päivätyönsä jälkeen vielä etsivät kellari-kerrosten pölyisiä, kuihduttavia tanssipaikkoja ja sala-anniskeluja? Eikö siksi, että kuolema ja vallankumous tekivät työtä heidän hermostossaan, että heillä oli tuberkelin syömät keuhkot ja nälkää loimuavat silmät. Eikö se ollut epätoivon riemua, unohtamisen raivoa tuo, joka pakotti miehen turruttamaan aivonsa viinalla ja naisen hiipimään syrjäkadulle porton shaali hartioillaan? Eikö siitä kaikesta juuri par'aikaa hiottu aseita sitä suurta tilinteonpäivää varten? Heidän joukkoonsa kuului Marjakin.

Huomaamattaan oli tämä pikkuporvarisielu äkkiä tullut sille äyräälle, jolta yhteiskunta heitetään nurin. Hänen mielikuvituksensa näytteli hänelle ennen-aavistamattomia kuiluja ja kukkuloita. Syytös oli saanut jalansijan tässä nöyrässä, kristillisessä sydämessä ja sosialistinen maailmanhenki puhalsi ensimäisen kerran läpi hänen ummehtuneiden aivojensa...