Part 2

Ja suurkaupunki syöksi onkaloistaan ilmoille kaikki raskaan työviikkonsa mustat orjat. Se purki taivasalle maan-alaisista konehuoneistaan hämärän kansaa, joka harvoin näki aurinkoa, rumia, kuihtuneita ihmis-olioita, jotka eivät ollenkaan käsittäneet, miksi he olivat heitetyt elämän kurjuuteen...

Häntä vastaan tuli säälittäviä, näivettyneitä pariskuntia, miehiä tytöt kainalossa ja vanhoja mummoja virsikirjat nyytissä. Heissäkin eli siis itsepettäjän itu, pyrkimys ilon harhaluuloon niinkuin Pentissäkin, epätoivoisten sielujen taikauskoinen kurkoitus onneen, kaikkeen siihen, jota ei näe, jota ei ole, mutta jonka pitäisi olla...

Koneellisesti seurasi Pentti paksun ihmisvirran yhteistä tahtoa. Hän ei eronnut heistä mielestään enää miksikään yksilöksi, hänkin oli vain samaa rahvasta, samaa elämän murtamaa aines-massaa... Sillä oli enää vain yhteinen sielu, joka kammoksui tätä pyhäpäivän hiljaista tyhjyyttä, jolloin rattaat seisoivat ja turtuneet aivot alkoivat lähettää esille arvoituksia ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta...

Pentti ei tahtonut myöskään mitään ajatella, ei uskaltanut. Hän pyysi vaan tappaa aikaansa ja ajatuksiaan.

Hän meni muiden mukana niihin huvipaikkoihin, joita oli tarjolla. Elävistä kuvista Eläviin kuviin...

Hänen hermojaan tyynnytti ihmeellisesti tuo tylsä mielenkiinto, kaikki muuttui yhdentekeväksi, omantunnonvaivat lakkasivat ja kurjuuden löyhkällä ja kaiken-turhuuden-tunnolla kyllästetty ilma turrutti aistit suloisesti raukaisevalla helteellään... Hänen oli siinä hyvä olla. Kone surisi lakkaamatta kuin yhteiskunnan ratas, kuvat vaihtuivat, ihmiset menestyivät ja sortuivat, siinä murhattiin, myrkytettiin, varastettiin ja annettiin anteeksi, kärsittiin ja tehtiin vääryyttä, tapeltiin ja pelastuttiin kepposten avulla... Siunattu komedia, epätoivoisten lohduksi keksitty! Se tasoitti ilon ja huolen, teki autuaan tylsäksi, löi lamaan aistit ja ajatukset, tahdon ja tunteen, pelasti olemasta kahden avuttoman itsensä kanssa, kuulemasta levottoman sydämensä ja päänsä myötäsyntynyttä kaipuuta ja kyselyä. Vanha, vaivautunut työmies torkkui Pentin toisella puolen ja toisella puolen istui yksinäinen, keskenkasvuinen tyttö, joka pimeässä harjoitti jalkakurtiisia ja väliajalla iski silmää lapsellisesti ja turmeltuneesti...

* * * * *

Taas soi ovikello.

Pentti säpsähti hereille horrostilastaan. Jäykkänä kauhusta tuijotti hän oveen. Hänen hengityksensä melkein salpautui. Hän pelkäsi. Mitä? Tuota ovea, jonka takana seisoi pyöveli, joku tuntematon, joka toi mestausmääräyksen, kuolema...

Kuoleman edellä vain tuollaiset kuvasarjat kulkivat. Koko elämä. Näkikö hän sen nyt edes oikeassa valossa?

Pentti huomasi, että hänen poskensa oli märkä, että hän oli itkenyt tietämättään...

Kello helähti vielä kerran vihaisesti. Pentti luuli hermojensa katkeavan. Tätä ei voinut kestää. Hänen täytyi päästä ulos tästä kidutuksen kammiosta, jossa hän istui saarroksissa, niinkuin loukkoon ahdistettu eläin. Nopeasti puki hän ylleen ja melkein juoksujalkaa kiiruhti hän alas portaita välttääkseen tapaamasta vastaantulijoita. Kadulla vasta hän vähän rauhoittui.

Maailma oli tänään kokonaan toinen kuin eilen. Likaisesta sade-ilmasta ja tahmeasta sunnuntai-yleisöstä ei merkkiäkään missään. Ihmiset tulvehtivat keimaillen ja ilakoiden kauniissa keväisessä puolihämärässä. Heidän hermoissaan tuntui olevan sähköä, samaa salaperäistä odotusta kuin luonnossakin, tuntemattoman ilon janoa. Ja kaikkien silmistä tuikahteli sama epämääräinen kimmellys. Katu kannatti niin keveästi, se nosti jalat maasta aivan itsestään.

Sinä vuonna oli kevät tullut tavallista aikaisemmin. Oltiin vasta huhtikuun puolivälissä, mutta kadut olivat jo kuivat, lumi poissa, ilma leuto ja täynnä maan-alaisen puhkeamisen tuoksua.

Pentti käveli ja unohti hetkeksi tuskansa. Hänen silmänsä uivat tässä haaveen ja kaihomielen kyllästämässä hämärteessä ja maailma näytti niin oudon kauniilta...

Mutta sitten palautuivat entiset painostavat mielikuvat uudelleen. Hänen kohdaltaan oli maailman kauneus lopussa. Kenties oli tämä viimeinen kevään ja ilon himarrus, jonka hänen silmänsä enää koskaan näkisivät. Ellei hän joutuisikaan tyrmään, niin ainakin takaisin korpeen, mistä oli lähtenytkin, ijäkseen salomaiden hiljaiseen hautaan, jossa niin monta rappiolle mennyttä elämää sai unohduksen rauhan ja anteeksiannon.

Hän oli nähnyt jo useita tovereistaan painuvan sinne. Eihän hän ollut mikään poikkeus. Joka vuosi syöksi tämä valoisa, helisevä pääkaupunki pimentoihin satoja nuoria ihmisiä, jotka se oli käyttänyt loppuun, joilla se ei tehnyt enää mitään, joka vuosi sai se uutta turmeltumatonta verta maaseudulta, uusia herkkiä lapsensieluja syödäkseen. Nousukaskultuuri ei tiedä mitään säälistä eikä armahduksesta. Ja kuitenkin miten säälittävä oli heidän kohtalonsa! Ensin ylivoimainen taistelu alhaalta ylös ilman nimeä, ilman rahaa, ilman tukea minkäänlaista. Sitten pari vuotta pinnalla. Hurja ajojahti kaikkea sitä pintapuolisuutta kohti, mitä pinnalla vaaditaan. Ja ensimäisen uupumuksen merkin näytettyään armotta alas takaisin! Kenties he eivät tehneet erehdyksiä enemmän kuin hienotkaan ihmiset, mutta heillä ei ollut ainoaankaan lupaa, he olivat toisin rakennetut. Heidän ruumiinsa, joka olisi kestänyt kovinta päivätyötä, ei kestänyt kapakkaa, heidän henkensä, joka olisi ollut luja kieltäymyksen taakan alla, ei kestänyt nautinnon, epäuskon ja kyynillisyyden ammottavaa tyhjyyttä. Mikä siis oli heidän paikkansa Suomen nousevassa päivässä? Hukkua hämärän lintuina, tulla niitetyiksi kuin nimetön heinä miljoonain muiden kanssa, painua jykeväin hirsien lailla täytteeksi hyllyvään maaperään, jonka kerran tuli kannattaa korkeita palatseja ja onnellisempia ihmisiä. Mutta heistä ei arvatenkaan säilyisi muuta muistoa kuin korkeintaan maine heidän rikoksistaan ja raakuuksistaan. He, muodottomat, tulevat mitatuiksi muotojen mukaan, he, joilla vielä oli renessansin rajattomuus veressään, tulevat tuomituiksi rajallisten lakien mukaan.

Pentin mieli heltyi niin kumman kaihoisaksi ja herkäksi tätä kaikkea ajatellessaan kirkkaan-hämäreisessä kevät-illassa. Ah, hyvästi siis, ihanan maailman ihana ilo, ihmisviisauden sinertävä sähkö, joka vain sen verran oli hänen silmiään häikäissyt, että se oli häneltä järjen vienyt!

Huomaamattaan oli Pentti tullut keskikaupungille. Hänen korviinsa kuului kaukainen soitto. Hän alkoi vaistomaisesti kävellä ääntä kohden ja hänen askeleensa johtivat hänet Kappelin edustalle.

Varhaisen kevään vuoksi se oli avattu jo näin aikaiseen. Se tulvehti valoa ja ihmisten sorinaa ja torvet puhalsivat surullista, kiihkeää valssin säveltä, joka ei koskaan ollut tekemättä vaikutustaan Penttiin. Se kävi aina läpi hänen jäseniensä, se sytytti hänen verensä ja aistimensa, se pakotti hänet sokeasti ryntäämään eteenpäin, se herätti hänen rajattomimmat nautinnonhimonsa.

Hurja, epätoivon sekainen riemu valtasi hänet. Tämä oli hänen hautajaismusiikkiaan! Omat peijaisensa hän vielä viettäisi. Tänään vielä hän, katuojaan kaatunut, saattoi komeasti, rehellisen miehen tavoin astua valaistuun juhlasaliin, kultuurin kukkuloille. Tänään vielä hän saattoi yhteiskunnallisen kunniansa viimeisellä tähteellä keinotella itselleen hyvän seuran ja iloisen illan. Tämä oli hänen päästötutkintonsa. Nyt tuli hänen näyttää, oliko hän oppinut roolinsa, omasiko hän ne muodot, joista hän oli maksanut niin kalliin hinnan. Vielä viimeisen kerran! Huomenna hän oli häväisty, kuollut mies.

Pentti kokosi ryhtinsä, ja varmoin askelin, huulet iloisessa hymyssä, pystypäisenä kuin nuori kuningas hän astui Kappelin valoa säteilevälle korokkeelle yhtyen sen ensimäisten kesävieraiden ilakoivaan parveen.

RAINA

Pitkään aikaan ei Helsingissä puhuttu mistään muusta kuin Raina Valmarin kuolemasta.

Mikä oli saattanut hänet ampumaan revolverin kuulan otsaansa? Toiset arvelivat jotakin sydämen surua, toiset tiesivät, että hänen äänijänteensä olivat vioittuneet, hänen laulajatar-uransa ainiaaksi mennyttä ja että tämä oli aiheuttanut tuon epätoivoisen teon, toiset johtivat koko jutun äkillisestä mielenhäiriöstä. Kaikki ne kaavakkeet, jotka tällaisessa tapauksessa tavallisesti tulevat kysymykseen, sovellutettiin eri äänilajeissa poloiseen vainajaan. Ihmisten ärsytetty hermosto vaati jonkinlaista selitystä, oli se sitten uskottava tahi ei.

Eräässä seurassa, jossa minäkin satuin olemaan mukana, ahdistettiin etenkin erästä neitiä, jonka tiedettiin joitakin vuosia sitten asuneen Parisissa samassa paikassa kuin Rainakin.

-- Millainen hän oli?

-- Mitä luulette?

-- Mitä tiedätte hänestä?

Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.

-- Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän kuin mitä tahtoi sanoa.

Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa kiusaantumistaan:

Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä, aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan: miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille, joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta puhua toisesta ihmisestä...

Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin neljä vuotta sitten Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän, unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.

Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen, nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat, selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.

Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen, ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani. Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa. Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin ainakin itse itselleni uskottelin.

Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta, seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi. Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava, rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä, ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen, ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä. Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa. Ehk'en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen se ainakin oli mahdotonta.

Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen, jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä, minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset aivan sokeiksi.

Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa muistooni.

Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.

Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:

-- Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten tänään voi tulla... Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän voisi tulla tänne.

Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.

Se suututti minua. Miks'ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän Karilas oikeastaan hänestä välitti.

Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä:

-- Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi, että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.

-- Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista...

-- Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan ystävänsä luo, joka odottaa häntä!

-- Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.

Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.

Katsoin häneen hämmästyneenä.

-- Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.

-- Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.

-- Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?

-- Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään rakastavansa minua.

-- Ja kuitenkin... kuitenkin hän on sinun... rakastajasi... Kuinka sinä voit sallia sitä? En ymmärrä...

-- Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni...

-- Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit! Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin... kuin... Enkä ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä...

-- Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä ymmärrä... yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.

-- Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän välillänne on ääretön siveellinen ero!

Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään vieritellen: