Part 1

NOUSUKKAITA

Luonnekuvia

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Pentti Korjus. Raina. Marja Havu. Neljä ihmistä. Väsymystä. Naamiaiset. Satu. Kaija. Arvostelija. Veren ääni.

PENTTI KORJUS

Ovikello soi kiivaasti monta kertaa.

Pentti Korjus kuunteli sitä kiusaantuneesti. Hän katsahti kelloon ja painautui takaisin vuoteelleen. Oli jo puolipäivän aika ja Pentti oli maannut valveilla aikaisesta aamusta alkaen. Ei tehnyt mieli nousta, ei voinut nukkua. Hän ajatteli, ajatteli päänsä ympäri lukemattomaan kertaan, mutta ei keksinyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Hänen avuttomat aivonsa kehräsivät epätoivon vimmalla, mutta turhaan: järki jätti hänet pulaan, tiet olivat ummessa joka suuntaan, elämä kaikkialla vastassa kuin korkea vankimuuri. Nyt oli hän siis vihdoin tullut rajalle, jollaista hän ei koskaan äärettömässä rajattomuuden kaipuussaan ollut tunnustanut itselleen olevaksi, nyt oli hän voitettu. Maailma oli äkkiä käynyt niin ahtaaksi, ettei siinä enää ollut tilaa hänelle.

Pentti Korjus ummisti silmänsä koettaen olla ajattelematta mitään. Paras oli lepuuttaa hermojaan. Saattoihan vielä joku onnellinen sattuma tulla avuksi. Täytyi tyyntyä. Mutta mielikuvat eivät antaneet rauhaa. Monenlaiset näyt läikehtivät hänen silmänsä pimeässä sisäkalvossa, ne vaeltelivat värillisinä sekuntinopeina varjoleikkeinä ohitse, ne toivat hänen eteensä kauan sitten kalvenneita muistoja, herättivät eloon lapsuuden-aikaisia tapahtumia, ammoin nurmen alle nukahtaneita vainajia. Kaikki hänen elämänsä kirjavat vaiheet vuorottelivat hänen mielessään milloin valuen aivojen läpi pitkänä yhtämittaisena virtana, milloin irrallisina, syttyen ja sammuen, liittyen ja särkyen hämäräin, käsittämättömien lakien mukaan, unen ja todellisuuden rajamailla.

Taas soi kello. Tällä kertaa harvaan, vakavasti, juhlallisesti.

Pentti hypähti istualleen. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan. Ihmiset olivat aivan hulluja tänään! Kuka mahtoi se taaskin olla ja mitä tahtoa? Kenties joku, jonka nimi oli tänä päivänä lankeavissa vekseleissä! Mitä vielä! Huomiseen säästyi skandaali joka tapauksessa. Ja kaikki saattoi muuttua vielä. Tässä mielentilassa hänen ainakin oli mahdoton avata, se olisi ollut oman itsensä kavaltamista, oman itsensä kavaltajaksi tunnustamista. Ei ennenkuin viimeisellä hetkellä! Ei koskaan voinut toki liiaksi viivyttää omaa perikatoaan. Hyvä jumala, eikö siis todellakaan ollut enää mitään tietä ulos tästä umpikujasta!

Hermostuneesti alkoi Pentti kävellä edestakaisin huoneessaan ja koko hänen ruumiinsa vapisi niinkuin vilutaudissa. Vihdoin hän raukeana vaipui tuolille kirjoituspöytänsä ääreen ja vaistomaisesti tarttui hän vapisevin sormin levällään olevaan osotekalenteriin.

Nimiä, nimiä, nimiä!

Ne tanssivat hänen edessään älyttömästi, armottoman pilkallisesti, tutut ja tuntemattomat. Apua ei tullut sieltä, selaileminen oli turhaa, sen tiesi Pentti vallan hyvin. Sillä siinä hillittömässä kiihotustilassa, missä hän viime päivät oli elänyt, oli hän jo yrittänyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja, sellaisiakin, jotka olivat lähellä rikoslakia. Hän oli käynyt päässään läpi kaikki keinottelut, huijaukset, onnenpotkaukset, hän oli pantannut toisen omaa, verottanut vilpillisesti virallisia rahastoja, lainannut naisilta... Pitemmälle hän ei voinut mennä. Hänen voimansa ja kykynsä olivat tässä suhteessa tyystin loppuun kulutetut.

Huomenna siis tapahtui tuo lopullinen kumoonpurjehdus. Jo kauan oli hän sen tuntenut tulevaksi, aikoja sitten lukenut sen elämänsä ennustähdistä. Tapahtui vain se, minkä täytyi tapahtua, jota ei voinut estää. Turhaan pinnisti hän vastaan. Ääretön hervottomuus tuntui lamauttavan hänen aivojaan. Ne toimivat kuin horroksissa, epäyksilöllisellä välinpitämättömyydellä.

Huomenna siis... 14000 markkaa... Siirtyivät pois joiltakin... Mitä se liikutti häntä! Ne joutuivat sen sijaan joillekin toisille... Kenelle, se oli yhdentekevää, kun ne kuitenkaan eivät enää koskaan voineet joutua hänelle... Hänen elämänsä oli lopussa... Mutta ne olivat kaikki kerran sentään kulkeneet hänen käsiensä kautta, hän oli sentään elänyt, elänyt 14000:n markan edestä, ostanut nuorella ijällään elämää 14000:lla markalla! Kuinka moni sai sitäkään! Oikeastaan hänen siis tuli pitää itseään onnellisena...

"Kaikki loppuu aikanaan", mutisi Pentti puoliääneen ja naurahti samassa omalle äänelleen, joka toimi ikäänkuin itsetiedottomasti, ilman isäntää. Mistä tulikin tuo vanha virrensäe hänen huulilleen?

Pentti istahti vuoteensa laidalle ja hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin lattiaa. Hän huomasi olevansa sukkasillaan. Vanhat, punaraitaiset villasukat! Miten ne olivat ilmehikkään näköiset! Hän jäi tuijottamaan niihin. Jokainen esine eli tänään omaa, salaperäistä elämäänsä. Kaikki herätti hänessä mielikuvia, yksin sukatkin. Ne olivat mummun kutomat. Pitkään aikaan ei hän ollut muistanut mummuvainajaansa. Nyt näki hän ilmi-elävänä mummun edessään. Kyyssyselkäisenä hän mennä köpitteli itsekseen pihamaalla tai istui tuvan nurkassa keinutellen ruumistaan ja hyräillen samassa tahdissa jotakin virrenvärssyä vanhanaikaisella, venyvällä kirkko-nuotilla, jonka kansa oli luonut omiksi tarpeikseen jo kauan ennen urkujen aikakautta. Vanhemmuuten hän aina huokaili ja Pentin koulupoikavuosina hän ei lakannut surkuttelemasta nykyajan kansaa. Alati hän hoki: "Onko nyt pakko noin päätään vaivata, pääseehän sitä hautaan vähemmälläkin. Jumala vielä pään sekoittaa. Ei ole hyvä tutkia Luojan töitä. Jos vielä ylpeyden henki saa vallan. Ei Herra anna itseään pilkata. Käy vielä niinkuin vaarillesi. Sekin eli jumalatonta elämää, kiroili ja joi viinaa, mutta kuolikin haasian alle".

Mummu itse kuoli rauhallisella kuolemalla ja vähää ennen lahjoitti hän Pentille kaksi tusinaa harmaita sukkia, jotka hän hämärtyvin silmin pirtin sopessa oli kutonut. Miksi oli hän tehnyt niin? Miksi tekivät ylipäänsä ihmiset mitään? Itsensä vaiko toisten vuoksi, vapaasta tahdostaan vaiko pakosta? Miksi oli mummu kutonut hänelle nuo sukat? Olisihan hänkin ehtinyt hautaan vähemmällä.

Pentti muisti kovin selvästi, mitä hän sanoi, kun hän kurttuisilla, vapisevilla käsillään kantoi sukkanyytin, ainoan perintönsä, Pentin huoneeseen: "Jotta jäisi jotakin mummun muistoa, jotta Pentti muistaisi, että nuo ovat sen vanhan kurppanan kutomat, silloin kun mummua ei enää ole"...

Mitä oli noiden sanojen takana? Eikö niissä värissyt kuolemattomuuden kaipuu, joka kulki kokonaan toista uomaa kuin virsikirjan ja postillan? Tarve painaa leimansa tähän maailmaan, pidentää elämäänsä edes muistolla. Ja niin vaatimattomassa muodossa! Joitakin pareja harmaita sukkia ainoastaan. Mummu parka, hänellä ei ollut varaa pysyvämpään ikuisuuteen! Miten pieni se oli hänen kohdaltaan, miten lyhyt ja rajoitettu! Se mureni vanhojen harmaiden sukkien kera, kuoli par'aikaa yksinäisen nuorukaisen kiittämättömissä aivoissa, sittenkin luultavasti ainoat koko maailmassa, jotka vielä säilyttivät hämärän kuvan vanhasta talonpoikaisvaimosta.

Pentti itse oli kerran unelmoinut paljon kunnianhimoisempia unelmia omasta kuolemattomuudestaan. Siksi oli hän ponnistautunut erämaan povesta ilmoille, tullut laajemmille ja aurinkoisemmille kilpatanterille. Hänen oli onnistunut piirtää nimensä muutamien kymmenien ihmisten tietoisuuteen, siinä kaikki, ei mihinkään muuhun. Heidän kerallaan katoaisi hänenkin nimensä ja elämänsä tietymättömiin, katoaisi hyvin pian. Pentti tunsi sen varmasti, varmemmin nyt kuin koskaan ennen. Ei mitkään voimanponnistukset kyenneet takaamaan hänelle, talonpojan pojalle, sitä sopusointuista siipien kantavuutta, joka tuli sivistyneenä syntyneen osaksi. Hänen ihmistyyppinsä oli epätäydellinen, ylimenoilmiö, traagillinen, mutta ei kaunis, alunpitäen perikatoon tuomittu, pitkospuuksi Suomen suuressa suossa. Hänenkin täytyi vielä alistua vaarinsa kohtaloon: juoda viinaa ja kuolla haasian alle.

* * * * *

Pentti ei ollut tuhma. Hän oli aina nähnyt selvästi itseensä, hän näki kyllä hyvin sen turmion siemenen, mikä hänen sielussaan iti. Mutta hän ei voinut kitkeä sitä pois, se oli jo syntymässä kylvetty. Hänessä asui metsä-ihmisen rajattomuuden kaipuu. Hän oli kyllästymätön, hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Aistien vaatimus ei ollut hänelle mitään suloista hekumaa, nauttiminen ei ollut nautiskelemista, se oli kipeää, kuluttavaa himoa, josta hän tahtoi päästä, mutta josta hän ei päässyt ennenkuin oli saanut tyhjentää maljan sakkaan saakka. Hänen täytyi juoda siksi, että hän kaatui, syödä siksi, kunnes ruumis kieltäytyi enempää vastaanottamasta, rakastaa yltiöpäisesti ja älyttömästi, kunnes yökötys, ihmis-inho ja itsehalveksinta vihdoin lannisti hurjistuneen luonnon.

Se, mikä muille oli leikittelyä, oli Pentille luonnonpakkoa. Hän oli nälkämaiden lapsi. Esi-isien kohmettuneet vietit ja vaistot olivat äkkiä tässä ensimäisessä kultuurin koskettamassa raakamaassa heränneet väkivaltaiseen elämään. Hänellä oli niiden kirvelevä nälkä perintönä. Hän ei voinut mennä välinpitämättömänä ainoankaan ruokapöydän tai juomapaikan, ei ainoankaan naisen ohitse. Vuosisatoja alaspainetut nautinnon-idut puhkaisivat esiin pyyteitä, joita ei yksi elämä jaksanut tyydyttää. Ensimäisen auringonpaisteen niitä hyväillessä ne työnsivät kulumattomasta maaperästään ilmaan ennen tuntemattomia, villeytyneitä jättiläisvesoja. Ja niillä oli jättiläisen ruokahalu. Ne eivät syöneet, ne ahmivat, raatelivat, nielivät pakahtuakseen. Ne ojentuivat kaikkiin ilmansuuntiin, kasvoivat rajusti ja kuolivat pian. Voiman nousu ja tuhlaus olivat ainoat elämäntuntemukset, joista ne tahtoivat tietää.

Täten heittelehti Pentti lakkaamatta hurjuuden ja tylsyyden, himon ja kyllästyksen, kiihkon ja inhon välillä. Väliasteikko puuttui häneltä ja niinmuodoin kaikki taltutetun yhteiskuntaihmisen tavat ja tarpeet. Hän ei pysynyt rajoissa, ei osannut lopettaa siinä niissä muut, hän löi helposti päänsä seinään siinä, missä muut pelastautuivat ehein nahoin ja ainainen skandaali väikkyi hänen päänsä päällä.

Pentti tiesi tämän kovin hyvin, hän tiesi, ettei hänestä koskaan voi tulla viljeltyä ihmistyyppiä, ettei hän koskaan voisi kokonaan voittaa rajuja pyyteitään eikä kankeata makuaan. Sivistys saattoi mennä hänen päähänsä, ei koskaan hänen veriinsä. Mutta sitä eivät muut saisi tietää. Se oli hänen elämänsä pohjimmaisin salaisuus, sen syvin tragiikka, jota vastaan ja jonka puolesta hän joka hetki sai olla valmis taistelemaan pysyäkseen pinnalla. Sitä varten täytyi hänen siepata naamio sieltä, toinen täältä, oppia käyttelemään erilaisia aseita, puhumaan erilaisista asioista, ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja ajatustapoja, kaikkea sitä, mikä häneltä itseltään puuttui.

Ja ehtiäkseen tässä yhdessä elämässä edes päänsä kannalta käydä läpi ne kehitysasteet, jotka kultuuri-ihmisen on omattava ja jotka luonnollisissa oloissa vaativat sukupolvien työtä, täytyi hänen temponsa olla äärettömän nopea. Hänellä ei ollut aikaa noudattaa luonnon hitaita lakeja, nuolena syöksyi hän heti läpi eri säätyluokkien suoraan hengen aatelistoon, mutta oikeastaan pääsi hän ainoastaan henkiseksi nihilistiksi. Nuo moninaiset äkkiä siepatut tiedot, taidot, ajatukset, tunteet ja maailmankatsomukset olivat irrallisina, hedelmättöminä, sikin sokin hänen päänsä täpötäydessä varasto-aitassa. Mitään elimellistä yhteyttä ei voinut syntyä näiden keinotekoisesti koottujen liikatietojen välillä. Pentti piti kunnia-asianaan ymmärtää kaikki elämänilmiöt, vastakkaisimmatkin, mutta tästä ensimäisestä kaikki-hyväksymisen ja kaikki-hylkäämisen väsymyksestä hän ei jaksanut enää nousta. Hän ei päässyt sen pitemmälle kuin että: mikään ei ole mitään, ja sisällistä tukea vaille jäi hän ajelehtimaan hylkynä inhimillisten ajatusten rannattomalle, tarkoituksettomalle valtamerelle.

Murheen sekaisella ironialla totesi Pentti oman pintapuolisuutensa. Hän tunsi ottaneensa asenteen, jota hän ajan pitkään ei jaksaisi kannattaa, vapauden, johon hän ei ollut kypsä, vapauksia, joihin hänellä vielä ei ollut oikeutta. Hän oli ne ainoastaan ryöstänyt itselleen oman käden häikäilemättömällä oikeudella. Hän oli suuri lapsi, täynnä aavistuksia, ituja ja mahdollisuuksia, täynnä omavaltaista, itsekästä tahtomista. Huikaistuin silmin kurkoitti hän kättään elämän hyvää kohti, tavoitti kiinni kaikkea, mikä kiilsi ja kimmelsi, kysymättä ollenkaan oliko se terveellistä vai ei. Ja useimmiten olikin tämä ihanuus hänelle myrkkyä, jota vastaan hän ei ollut immuuni.

Joku kuri, joka olisi pannut ahtaat, vankat rajat tälle virmalle, ala-ikäiselle hengelle, joka olisi kytkenyt sen siihen auran kurkeen, mihin se kuului, olisi sen pelastanut. Mutta Pentti ei tahtonut tietää mistään tällaisista rajoista. Luonto määräsi ne kuitenkin. Se oli ainoa tuomari, jonka hän saattoi tunnustaa. Joka ei jaksanut kannattaa asemaansa, putosi alas. Siinä kaikki. Ja Pentti oli varma siitä, että kun hän kerran putosi, putosi hän suorastaan maantien ojaan, sinne mistä oli tullutkin, kuten tekevät aina nousukkaat, joilla ei ole minkäänlaisen sukuperinnön kannattavaa verkkoa allaan.

Sentähden ei Pentillä ollut varaa paljastaa kenellekään muulle asemansa onttoutta ja horjuvaisuutta, sitä sisäistä pelkoa, joka häntä itseään kalvoi. Hänellä ei ollut varaa olla mieleltään ylväs, hänen asemansa tuomitsi hänet ainaiseksi teeskentelijäksi ja valehtelijaksi, vaille sekä itsekunnioitusta että kunniantuntoa. Joka hetki täytyi hänen käytellä muotoja, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän, jolle vielä itselleen paljous oli tärkeämpi kuin laatu, oppi mittelemään maku-asioissa maan hienointen kanssa. Hän oppi tietämään, mitä ja miten milloinkin tuli puhua politiikasta, tieteestä ja taiteesta, hän arvosteli mitä raffineeratuimpien mittapuiden mukaan teatteria, musiikkia ja maalausta. Hän raivosi epätoivon vimmalla omaa kansaansa kohtaan, jonka raaka korva vielä kaipasi torvisoittoa ja kehittymätön silmä pyysi sirkusta, kuitenkin hyvin tietäen, että hän itsekin marssi mieluummin tahdissa ryssän musiikin jälessä, joka vaikutti patologisesti koko hänen elimistöönsä, kuin haukotteli sinfoniakonserteissa, joissa hän näön vuoksi oli pakotettu istumaan. Ja kun hän oli ollut hienoilla päivällisillä ja käyttäytynyt siellä kaikkien seuratapojen mukaisesti, kohteliaasti ja kohtuullisesti, juoden sopivan määrän viinejä ja hoidellen keskustelua asiallisesti ja arvokkaasti, niin syöksyi hän sieltä päästyään päistikkaa kaupungin epäilyttävimpiin pimentoihin.

Se aistillisen ilon kipinä, joka jokaisesta elämännautinnon kosketuksesta kirposi hänen sieluunsa, yltyi siellä heti hillittömäksi lieskaksi, tuhoavaksi tulipatsaaksi, joka pimitti hänen silmänsä järjettömällä nautinnonhimon tuskalla ja ajoi hänet sokeasti rajattomien irstailujen riistamaille. Hän saattoi silloin hautautua vuorokausimääriksi jonnekin kolmannen luokan syrjäkapakkaan ja juoda itsensä tajuttomaan tilaan. Hänestä tuli täten salajuomari ja salasyömäri, salaraiskaaja ja salamässääjä, yhteiskunnallinen kavaltaja, joka sovinnaisen kuorensa alla suojasi ja salasi raakalaista, vaarallista, mielipuolista ja rikollista väkivallantekijää. Hän ei päässyt siitä erilleen, se oli kytketty häneen elinkautisen vangin katkeamattomilla kahleilla ja hänen täytyi silloin tällöin säästyäkseen sen raivolta, heittää raatelupaloja sen hurjistuneille himoille.

Mutta vaikka Pentti tunsikin, että tämä ei riippunut hänen omasta tahdostaan, että hän siis oikeastaan oli syytön, ei se kuitenkaan vapauttanut häntä omantunnonvaivoista. Hän pelkäsi, että joku saattaisi arvata hänen salaisuutensa, että joku saattaisi ilmiantaa hänet, ja eniten pelkäsi hän siinä suhteessa omaa ruumistaan. Hän kirosi alati mielessään sen suuria, talonpoikais-raskaita, rehellisiä muotoja, jotka eivät tahtoneet jaksaa kannattaa uutta keinotekoista asemaansa. Penttiä oli lapsesta saakka kiusannut tieto siitä, että hän vartaloltaan oli kömpelö ja muodoton: hänen ulkokuorensa oli henkisen miehen asunnoksi aivan liian tanakka ja paksu, hänen kasvonsa epäsäännölliset, karkeat ja pettämättömän lihalliset. Ja hän tiesi, ettei hän tämän yhden elämän aikana ehtinyt muuttaa muotojaan yhtään sirommiksi. Kun hän kaupunkilaisten tapaan valvoi ja elosteli, rääkkäsi hermojaan ja herkutteli, söi ja joi, ei hänen ruumiinsa siitä kulunut hienoksi, kuten hienojen ihmisten, yöelämä ei hionut sitä intressantiksi, vaan turmeltumattomuudessaan se myrkystä turposi ja tursistui vesitautiseksi ja inhoittavaksi, ja hänen kasvonsa saivat pian maalaisjuoppolallille ominaisen pöhötyksen.

Omista piirteistään luki Pentti joka päivä lakia itselleen, niistä näki hän päivänselvästi, ettei hänellä vielä ollut oikeutta kellua pinnalla, ei varaa kaupunki-elämän nautinnoihin. Hänen olisi pitänyt talttua, malttaa mielensä, pysytellä puritaanina ja askeettina tai tehdä lapsia, itsensä kieltävää työtä ja uneksia elämän iloja vasta tuleville polville. Mutta oli myöhäistä enää palata siihen. Hän oli kerran nähnyt edessään maailman kimmeltävät ihanuudet eikä tahtonut hellittää otettaan. Ja mitä varmemmaksi hän tuli otteensa luisumisesta ja taistelunsa epätoivoisuudesta, sitä hulluuttavammin houkutti hänen aistejaan tämän lyhyen hukkuvan elämän hurmaus. Kaikista katkerista kokemuksistaan huolimatta hän ei voinut siihen tottua eikä kyllästyä. Se oli aina yhtä uutta, ihmeellistä ja pyörryttävän mukaansa vetävää.

Se veti Pentin pois työstäkin. Tai oikeastaan hänen täytyi tehdä niin paljon, että hän ei ehtinyt tehdä mitään kunnollisesti. Ennenkuin hän, maalaispoika, jolla ei ollut tukea alhaalla eikä apua ylhäällä, ollenkaan pääsi sisälle siihen kultuuripiiriin, johon hänen kunnianhimonsa kurkoitti, oli hänen täytynyt keinotella kaikilla mahdollisilla elämän-arvoilla. Hänen oli ollut pakko varustaa itsensä sitäpaitsi monella tarpeellisella asialla, m.m. hienoilla tuttavuuksilla, moitteettomilla puvuilla ja rahoilla. Viimeksi mainittu oli vaikeinta. Pentti sai kuten kaikki köyhät ihmiset maksaa joka asiasta moninkertaiset korot ja niiden hankkimiseen täytyi hänen käyttää kaikki kekseliäisyytensä.

Ylioppilas-ajan alkuvuodet olivat vielä verrattain helpot. Maailma oli niin avara, tiet avoinna joka suuntaan, osakunnan kassat käytettävissä ja tulevaisuuden tuulentuvat ehjinä. Pentti oli tunnetusti lupaava ja kyvykäs. Hän lauloi Y.L:ssä ja avusti iltamissa, piti puheita kokouksissa, kävi luennoilla, kirjoitteli sanomalehtiin. Hän julkaisi pienen runovihon, sillä lunastaen pääsylipun taiteilijapiireihin, ja hän hoiteli ylioppilaskunnan luottamusvirkoja. Näillä ensimäisen nuoruuden ylimalkaisilla ansiotöillä hankki hän itselleen joltisenkin kannattajajoukon. Mutta rahoja tarvittiin vuosi vuodelta yhä enemmän, asema kiristyi, ja rahapuuhat alkoivat niellä uhkaavan osan Pentin elämästä. Pienet kunnianhimot olivat suuren vihollisia; ne muodot, jotka Pentti ensin itsesäilytysvaistossaan oli ottanut naamioikseen, tappoivat hänestä alkuperäisen sisällön. Ne päämäärät, jotka hän aikoinaan oli asettanut itselleen, näyttivät hänestä päivä päivältä yhä tarkoituksettomammilta.

Siksi paljon oli Pentti ollut taiteilijain parissa, että hänkin oli oppinut halveksimaan akateemisuutta ja porvarillisuutta, aivan niinkuin hän olisi ollut yksi heistä. Se ihailu, jota hän alussa oli tuntenut yliopistollista henkeä kohtaan, oli vähitellen muuttunut syväksi ylenkatseeksi. Suurella kaunopuheisuudella hän osasi kuvailla sen varjopuolia: miten se puhalsi erämaiksi ihmissielut kuin samum-tuuli, miten yliopisto, joka oli pystytetty taikauskoisen kansan keskelle kuin vaskinen käänne korpeen, hengettömänä hirviönä kivettävän Medusan tavoin nyt katsoi kuoliaaksi kaiken elämän, tappoi taiteen, alensi tieteen viisastelujen ja virka-arvojen astinlaudaksi... Kandidaattitutkinto, hänen lähin käytännöllinen päämaalinsa, tuntui hänestä inhoittavalle jo aatteensa puolesta, se oli kuin selän köyristys byrokraattisille ennakkoluuloille. Mutta Pentillä ei ollut mitä panna sijallekaan. Hän oli hengen ylimys ilman pääomaa.

Ja kuitenkin hänen täytyi vedota sekä yliopistoon että porvaristoon aina tarpeen vaatiessa. Yhä suuremmalla kyynillisyydellä heitteli hän valheita ympärilleen.

Mutta vuodet kuluivat, hän oli jo vanha ylioppilas ja yhteiskunta alkoi vaatia häneltä työn tuloksia. Hän syytti köyhyyttään ja monien pikku virkojensa paljoutta ja koetti täydellä todella pakottaa itsensä tuohon vastenmieliseen lukutyöhön. Mutta se ei käynyt enää. Päivästä päivään hoidettavat vekselit veivät hänet alati ulko-elämään ja kiinnittivät hänet Helsinkiin.

Kotitalossaankaan hän ei enää ollut käynyt vuosikausiin. Syyksi siihen hän ilmoitti työn, virantoimitukset, jotka sitoivat hänet määrätyiksi tunneiksi kaupunkiin joka päivä. Ja isä oli tyytyväinen ja kiitollinen näistä selityksistä. "Saa kiittää Jumalaa niin kauan kuin on työtä näinä aikoina, jolloin on niin paljon työttömiä ja leivättömiä ihmisiä".

Tämä valheellinen suhde kotiväkeen vaivasi Penttiä melkein enemmän kuin keinottelut toveripiirissä. Ja yhä uudestaan ja uudestaan hän teki itselleen kivi-kovan lupauksen viedä lukunsa johonkin päätökseen ja sitten vakiinnuttaa asemansa säännöllisellä työllä, millä tahansa.

Hän teki rehellisiä ponnistuksia päästäkseen maallekin saadakseen rauhassa työskennellä, mutta se ei ollut enää mahdollista. Kiristyväin raha-asiain verkko oli jo kiertynyt kuin rautavanne hänen ympärilleen. Hän oli Helsingin vanki.

Mutta kun hän kerran oli Helsingissä, oli hänen mahdotonta pysyä kotona työpöytänsä ääressä. Taloudelliset huolet sitoivat hänen ajatuksensa. Ja jo kavioiden kapse, joka kadulta tunkihe sisään, sytytti hänen vereensä tuon levottoman polton, joka oli koko hänen turmionsa alkusyy.

Tuon kivillä lasketun, hedelmättömäksi lannistetun luonnon keinotekoinen jyry oli seireenein soittoa hänen korvilleen, ja aavistus siellä paraikaa kuohuvista elämännautinnoista ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi jälleen syöksyä ulos...

Sitten tuli lisäksi epätoivo. Pentti näki olevansa syvyyden partaalla, luisulla pinnalla, josta ei enää mikään mahti maailmassa voinut häntä pelastaa. Nousukasta ei voinut kannattaa muu kuin työ ja sitä hän ei ollut ehtinyt tehdä. Hän oli noussut vain langetakseen takaisin.

Nyt oli vihdoin tullut tuo pelätty hetki. Ja vaikka Pentti jo kauan oli valmistanut itseään siihen, totuttanut itsensä perikadon ajatukseen, ei hän sentään ollut tyynin mielin voinut antautua. Hän oli vielä viimeisillä voimillaan pannut aikaan väkivaltaisen ajojahdin rahan jälkeen ja huomattuaan sen turhaksi, oli hän ollut tuskasta ja tuhon pelosta aivan mieletön, hurjistellut kuin hullu unhoittaakseen, kuollakseen tai tullakseen tylsäksi. Ja lopuksi vasta, kun rääkätyt, ruoskitut hermot olivat aivan halvautuneet, oli hän saanut itsensä suostutetuksi alistumaan tappioon, joka ei kuitenkaan enää ollut vältettävissä.

Nyt tunsi hän jo kuuluvansa laitakaupungin ihmisyyteen. Eilen oli hän jo käynyt läpi koko tulevan elämänsä, tehnyt tuttavuutta uuden sukunsa kanssa. Sen masentavampaa alennustilaa ei voinut enää tulla.

* * * * *

Hän heräsi sameaan iltapäivään jossakin vieraassa komerossa muistamatta ollenkaan, miten oli joutunut sinne. Hän kurkisti ulos pienestä, likaisesta neliruutuisesta ikkunasta, jota paljaat, romuiset pelargonian rungot kiertelivät. Ulkona satoi tihua ja kaksi mustaa kissaa istui liikkumattomina vastatusten sadetta pitämässä ikkunalaudalla, joka oli melkein maan tasalla.

Penttiä puistatti. Hänen päänsä oli raskas ja silmänsä turvoksissa, ja niinkuin pahantekijä pujahti hän kenenkään huomaamatta ulos takaiselle kujalle. Hän tunsi itsensä saastaiseksi ja kunniattomaksi. Hän ei tahtonut tavata ketään tuttavaa, hän ei uskaltanut mennä keskikaupungille. Hän käveli tietymätöntä, määrätöntä, elämään kyllästynyttä kävelyä. Ja häntä vastaan tuli lukemattomia samanlaisia väsyneitä, loppuun rääkättyjä ihmisiä. Ei koskaan ollut hän vielä nähnyt niin paljon onnettomia...

Hän oli joutunut keskelle köyhälistön pyhäpäivää.