Nousukkaita: Luonnekuvia

Part 7

Chapter 72,951 wordsPublic domain

Sentähden kun hän jälleen kuuli nuo äänet, puristui hänen otsansa uhkaavaan ryppyyn. Kahden lapsellisen tahdon itsetiedoton oikuttelu iski täten joka päivä vastatusten hiljaisessa metsänrajassa, kaksi vaistomaista vihollista, joista kummallakin olisi ollut tilaa välttää toisiaan, mutta joista kumpikaan ei tahtonut luopua mielipaikastaan.

Jokainen kirkaisu kuulosti Kaijan korvissa personalliselta loukkaukselta, tahalliselta ilkimielisyydeltä. Hän nousi ja kiersi lehtimajaa kuin ärsytetty peto. Pimeä suuttumus pakahdutti häntä. Hän siirtyi aidan viereen, niin että lapset hyvin saattoivat nähdä hänet ja linkosi heihin surmaavia silmäniskuja. Kuka täysikasvuinen ihminen tahansa olisi niiden äärettömästä raivosta tyrmistynyt, mutta lapset eivät. He olivat välinpitämättömiä hengen voimalle, vaivattomasti, luonnollisesti yliolkaisia synnynnäisessä itsekkäisyydessään, jonka ehdotonta vaatimusta ei vielä mikään elämän kokemuksen ruoska tai älyllisen ja siveellisen harkinnan sovittelu ollut ehtinyt taltuttaa. He jatkoivat leikkejään, huutojaan ja hyppyjään yhteiskunnattomalla ylimielisyydellä, ilakoivat aikansa ja painuivat takaisin metsään. Kaikki näytti rauhalliselta jälleen.

Mutta juuri silloin kuului aivan Kaijan korvien juuressa parkaisu, joka oli pahempi kuin kaikki muut yhteensä. Se oli pieni suvultaan epämääräinen lapsi, joka piteli kahden käden kiinni aidasta ja ulvoi täyttä kurkkua yksinheitetyn syyttävää, epätoivoista huutoa.

Kaija syöksähti likaisen piltin eteen tultaiskevin silmin.

-- Mene kotiisi, käski hän jyrkästi.

Lapsi katsoi häneen hievahtamatta ja parkui kahta kauheammin.

-- Mene kotiisi. Et saa tulla tänne parkumaan. Et saa huutaa!

Kaikki turhaa. Lapsi huusi nyt kuin pyövelin käsissä, mutta ei liikahtanutkaan.

Kaijan ei käynyt sääliksi, hänellä ei ollut vähintäkään halua auttaa tuota rumaa, pahankurista ja saastaista oliota. Sillä vuosistaan huolimatta oli Kaija sielultaan myöskin vielä lapsi, yhtä tunnoton ja kaikkivaltiaasi itsekäs, viaton ehkä mutta ei hellä, hyvä mutta ei myötätuntoinen. Tämä oli pahin ja ainoa vastarinta, mikä häntä tässä ympäristössä saattoi kohdata, se oli hänen oman häikäilemättömän itsensä järjetön, itsepäinen heijastus. Lapsen valuva nenä, sen tylsät, ymmärtämättömät piirteet, jotka eivät tunnustaneet minkäänlaista auktoriteettia, tuntuivat Kaijasta niin tuhman vallankumouksellisilta, niin uhkaröyhkeiltä ja lähenteleviltä, että hän olisi voinut tappaa sen siihen paikkaan.

-- Sormet pois aidasta! komensi hän hädin tuskin enää hilliten kiukkuaan.

Ei mitään vaikutusta. Lapsi sanattomassa uppiniskaisuudessaan näytti jäävän voitolle tässä luonnottomassa kaksintaistelussa.

Silmitön raivo vapisutti Kaijan sisua. Hän vaati kuuliaisuutta, häntä täytyi totella. Päivänvarjonsa kepillä hän puukkasi lapsen irti aidasta. Se kaatui takaraivolleen kallioon. Ja kuin alaikäinen pahantekijä, syöksyi Kaija pakoon lapsen itkun vihloessa hänen korviaan.

Kauhu, häpeä ja omantunnontuskat olivat siinä silmänräpäyksessä hänen päällään kuin kostottaret. Hän oli nostanut kätensä heikompaansa vastaan, toisen lasta... Päivänvarjo poltti hänen kädessään. Hän heitti sen pois. Hän syöksyi metsäveräjästä suoraan korpeen. Hän juoksi kuin henkensä edestä, kunnes vihdoin väsymys kaasi hänet sammalille. Siinä hän nyyhkytti kauan jännityksensä herpaisevaa laukeamista. Tyynnyttyään hän kimposi uudestaan säikähtäen seisaalleen ja kuunteli ilmaa. Se tuntui niin luonnottoman hiljaiselle, aivan tyhjälle, niinkuin jokin olisi lakannut hengittämästä... Ja sanomaton kauhu täytti hänet. Synnintunto, joka oli jotakin aivan uutta hänen sielullisessa asteikossaan, katumus ja pelko, kaikki ahdistavat ja masentavat mielenliikkeet tulvivat nyt tukuttain hänen ylitseen. Ja hänen turvaton, irrallinen ja herkkä mielikuvituksensa antoi niille yhtä rajattoman vallan kuin ennen itse-ihailulle. Kamalat aavistukset ja kuoleman kummitukset kuljettivat häntä. Hän ei uskaltanut palata. Hän pelkäsi ihmisiä, rangaistusta, kotiaan ja puutarhaa. Hän pelkäsi lapsen itkua ja pelkäsi vielä enemmän, että hän ei kuulisi sitä enää, että siellä saattoi virua aidan vieressä murhattu ihmisen alku...

Tuntimääriä hän näin harhaili mielikuva-aaveitten takaa-ajamana yhä syvemmälle korpeen... Kunnes hän uudestaan puolitainnoksissa raukesi mättäälle...

Pimeän tullessa syntyi talossa hälinä Kaijan oudosta viipymisestä. Kaija ja isännöitsijä, jotka muodostivat perheen varsinaisen herrasväen, olivat elämäntavoiltaan muuten pinttyneen säännöllisiä. Kellon lyömälleen oli isännöitsijä järjestänyt työ-, ruoka- ja lepoaikansa. Kaijaa hän oli sitäpaitsi kieltänyt liikkumasta puutarhan ulkopuolella, sillä talo oli valtamaantien varrella ja sosialisti-mylläköitä sattui nykyään aina vähän päästä. Epäilyttävän näköisiä miehiä oli nähty liikuskelevan tehtaan lähistöllä ja revolverin laukauksiakin oli kuultu.

Alettiin pelätä pahinta, kun Kaijaa ei kuulunut. Ja puolenyön aikana hälyytettiin ihmisiä etsimään. Vasta aamulla hänet saavutettiin. Mutta sanaakaan ei saatu hänen suustaan. Hänen katseensa oli hurja ja sekava ja hänen jäsenensä hervottomat kuin runnellun ruumiin.

Tapahtuma jäi kammottavaksi ja hämäräksi. Arveltiin, että joku rosvo oli pelästyttänyt Kaijan niin, että hän siitä oli saanut tällaisen aivotäräyksen. Toiset luulivat hänen tulleen mielenvikaiseksi. Hänet lähetettiin hermoparantolaan ja hän palasi sieltä vasta puolen vuoden kuluttua.

Mutta entistä Kaijaa ei enää nähty milloinkaan. Nuoren tytön sijasta tuli takaisin vanha nainen. Hänen ihonsa kukkeus oli kadonnut, hänen hymynsä oli poissa, hän oli muuttunut umpimieliseksi ja uskonnolliseksi kuten hänen äitinsäkin.

Kaija oli odottamatta langennut korkeista pilvilinnoistaan todellisuuden kuiluihin ja tämä lankeemus oli tehnyt hänet lapsesta vanhaksi. Mutta synnintunto ei ollut voinut tappaa hänen mielikuvitustaan, se oli vain muuttunut pakanallisesta kristilliseksi. Se oli nyt nöyryytetty, muserrettu, johdettu ymmärtämään ihmisten kurjuutta ja etsimään Jumalan valtakunnan iankaikkista rauhaa. Palavan uskon hehkulla hekumoi se nyt Herran Sebaotin taivaallisissa kartanoissa.

Maanpäällinen koreus unhoittui häneltä. Puutarha villiytyi, aidat ratkeilivat ja mellastavat lapsilaumat tekivät partioretkiä aina valkean talon portille saakka. Se ei häirinnyt Kaijaa enää. Hän istui hartauskirjansa ääressä ja rukoili Vapahtajaltaan syntein anteeksi antamusta...

Mutta isännöitsijä suri tytärtään. Kaikki hänen ylpeät tulevaisuuden suunnitelmansa olivat rauenneet tyhjiin, kun tämä ainoa lapsi häneltä vietiin. Ja katkerasti hän päätteli sen olevan äidin perintöä...

ARVOSTELIJA

Toivo Tikka oli ammatiltaan taide-arvostelija. Ei mikään tuollainen suur-arvostelija, jolla olisi ollut onni olla oikein jonkun erikoisalan tai yhteiskunnallisen arvonimen omistaja ja jonka elämänjuoksu arvokkaasti olisi mutkitellut puhujalavan ja juhlapäivällisten väliä. Ei, kaikkea tuota Toivo Tikka syvästi halveksi. Hän oli todellakin sekä liian ylpeä itsestään että liian varma asiastaan turvautuakseen mihinkään ulkonaisiin todistuskappaleihin. Hän oli hieno ihminen ja sentähden hän olikin vain tuiki pieni pienois-arvostelija, mutta sellaisenaan aivan mallikelpoinen ja virheetön. Ei mikään keskittyminen rajoittanut hänen henkensä vapaata lentoa, ei minkään taiteen petollinen ammattinäppäryys kyennyt salaamaan sisällistä tyhjyyttään hänen aina terävältä silmältään. Tässä synnynnäisessä teräväsilmäisyydessä ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan, ja sitten oli hänellä vielä lisäksi eräs etu, joka teki hänet kerrassaan voittamattomaksi, peljätyksi ja kunnioitetuksi kautta maan; hänellä oli se, mikä kaikilta muilta julkisen sanan miehiltä puuttui, nimittäin järkähtämätön ja varma maailmankatsomus: syvä vakaumus ihanteen, etenkin taiteellisen ihanteen saavuttamattomuudesta ja yleensä kaiken inhimillisen työn ainaisesta epätäydellisyydestä. Pienin yrityskin siihen suuntaan oli anteeksiantamaton pyhyyden loukkaus. Tätä unohdettua totuutta kuuluuttaakseen oli Toivo Tikka ryhtynyt arvostelijan raskaaseen tehtävään. Hän vältti nimittää sitä ammatiksi, sillä kuten kaikki hienot ihmiset, oli hän olemukseltaan äärettömän ylimysmielinen eikä sietänyt edes puhuttavankaan rahatyöstä. Työ sinään oli jo rikkomus ihannetta vastaan, mutta koska maailman epätäydellinen järjestelmä kaikesta huolimatta pakotti jokaisen näyttelemään jotakin aktiivista osaa, oli hän valinnut itselleen sen, mikä hänen mielestään oli ihmiselle arvokkain: olla ainaisen pahan omantunnon apostoli, ainaisen tyytymättömyyden ja nöyryytyksen pyhä kylvömies itsekylläisten ihmisten joukossa.

Tätä kaikkea ja paljon muuta vielä ajatteli Toivo Tikka eräänä kauniina kevät-iltana Alppilan parvekkeella vedellessään sauhuja hyvästä sikarista hyvän päivällisen jälkeen.

Toivo Tikka ei ollut yksin. Hänen vastapäätään istui hänen maalaisserkkunsa Lauri Korpela, joka säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa teki pääkaupunki-matkansa ja silloin aina syötti ja juotti ja puhutti serkkuaan oikein maakarhun kyllästymättömyydellä. Toivo Tikka taaskin käsitti nämä kohtaukset esteettisesti: pieni tallintakainen tuulahdus kutkutti niin suloisesti hänen viisaustieteellistä hermostoaan.

He olivat kumpikin hetkiseksi vaienneet, ja tällä aikaa oli Toivo Tikka jo ehtinyt pitää pienen kriitillisen keskustelun korkeamman järkensä kanssa. Sillä hän ei koskaan unohtanut olevansa arvostelija ja hän tunsi olevansa asemastaan hirvittävän vastuunalainen. Aina käytti hän tämän korkeamman järkensä jarrulaitosta sekä muiden että itsensä suhteen. Ja mihin olisi hän joutunutkaan ilman sitä! Olisi tietysti hairahtunut hyveen polulta ja syössyt niinkuin muutkin turhan taistelun ja tavoittelun toivottomalle kilparadalle. Hän olisi kenties niinkuin muutkin tehnyt huonoja runoja ja näytelmiä, epäkypsiä romaaneja, puolikelpoisia tauluja ja ties herra mitä kaikkea epätäydellistä, ja sitten pudonnut ammutuin siivin alas. Ei, parempi sentään itse ampua! Aina niitä vain putoilee ja kuolee...

Toivo Tikka hymähti itsekseen. Oikeastaan se oli mielihyvän hymähdys. Ei siltä, että hän olisi ollut mikään erittäin pahansisuinen ihminen, hänellä oli ainoastaan tavallista kehittyneempi järjestyksen ja kauneuden tunto: hän ei voinut sietää millään alalla minkäänlaisia nousukkaita. Ja sentähden hän oli syvimmässään sittenkin iloinen, että hänellä oli arvostelijan toimi, tämä sivistyshistoriallinen, julkisen järjestyksen valvojan jalo toimi, joka velvoitti hänet pitämään huolta siitä, ettei kukaan saanut lentää pitemmälle kuin siivet kannattivat.

-- Sanoitko sinä jotakin? kysyi maalaisserkku.

-- En, en kerrassaan mitään.

-- Olin oikeastaan päättänyt valmistaa sinulle yllätyksen, mutta mitäpä niistä lapsellisista salaamisista, jatkoi Lauri Korpela. Voinhan sen nyt hetikin ilmaista sinulle, niin on aihetta jatkaa näitä kemuja. Minulla on ilonaihetta, näes. Minulta ilmestyy novellikokoelma!

Toivo Tikan alahuuli lerpahti puoli tuumaa alemmas. Kaunis ilon-aihe todellakin!

-- Ja sentähden olet siis tällä kertaa tullutkin? kysyi hän surkuttelevasti.

-- Niinpä niinkin. Eikö ole ollut syytä?

Ja tämän luonnonlapsen kasvot loistivat teeskentelemätöntä riemua.

-- Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla tulematta, sanoi Toivo Tikka varovasti.

-- Miksi niin?

-- Mahtaako se olla mitään arvokasta!

-- Minulle se on, näetkös. Ja mitä minä muista välitän!

Toivo Tikka tunsi ärsyttyvänsä.

-- Ei ole oikeutta olla noin itsekäs, sanoi hän. Jos vähänkin rakastaisit suomalaista taidetta, et kehtaisi pilata sen historiaa ala-arvoisilla tekeleillä. Sitäpaitsi ovat esikoisteokset aina mahdottomia. Minä annan sinulle hyvän neuvon. Pane se kymmeneksi vuodeksi vielä pöytälaatikkoon, silloin huomaat, että nyt olin oikeassa ja kiität minua. Heität sen tuleen etkä enää ajattele mahdottomuuksia.

-- Tuota sinun neuvoasi seuratenhan ei kukaan koskaan voisi julkaista mitään.

-- Ei, ei. Ei ole tarviskaan. Meillä ei vaan synny mitään neroja, siitä voit olla varma.

-- Mutta jos itse uskoo keksineensä jotakin uutta! Minäkin olen vakuutettu, että sanon sellaista, mitä ei koskaan ennen ole sanottu...

-- Uutta! Oletko sitten aivan pähkähullu! Ei ole mitään uutta auringon alla. Olet lukenut liian vähän kirjallisuutta. Lopetit opintosi kesken. Sulkeudupas edes viideksi vuodeksi kirjastoon, niin kyllä huomaat, ettet voi sanoa enää mitään uutta.

-- No uudella tavalla ainakin! Ja täytyyhän ihmisen saada kulkea porraspuita pitkin, jos mieli kehittyä, ensin tehdä huonompaa voidakseen myöhemmin tehdä parempaa. Siihen minä vaan uskon. Jos en vielä, niin joskus ehkä voin tehdä jotakin oikein hyvää.

Toivo Tikka haukotteli.

-- Et voi koskaan kirjoittaa mitään täysipitoista, sanoi hän väsyneesti.

-- Mistä sinä tiedät? intoili toinen. Ethän ole nähnyt tätä ensimäistä kirjaanikaan. Mistä tiedät, vaikka se jo olisi hyväkin!

-- Minä tiedän. Minulla on kokemusta näissä asioissa. Minun ei tarvitse enää nähdä jokaista erikseen. Mitään ihmeitä ei tapahdu. Jos olet romantikko, joka on kaikesta päättäen luultavaa, niin olet samanlainen kuin kaikki muutkin romantikot: hämärä, mauton, muodoton, ajatukseton; jos olet realisti, olet tietysti karkeasanainen, raaka, arkipäiväinen ja käsityöläismäinen; ja jos olisit vaikka klassikko, jollaisia tosin ei enää synny maailmaan, niin olisit varmaan entisien tapaan yhtä ikävä ja puiseva. Huomaatko nyt, että kaiken totuuden nimessä minun täytyy joka tapauksessa löylyttää sinut oikein perinpohjaisesti julkisessa sanassa, jos vain rohkenet esikoisteoksellasi vaivata yleisöä.

Lauri Korpela nauroi sydämensä pohjasta. Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä.

-- On sinulla lystikäs tapa rakastaa taidetta. Mutta kelle tuolla haukkumisellasi luulet iloa tuottavasi! Et kellekään. Siksi sinun hetkesi ovat luetut, ellet paranna itseäsi! Sinähän kuljet kuin Attilan hevonen yli yrttitarhain...

-- No niin, ikävät asiat huomiseksi siis, naurahti Toivo Tikka kohottaen lasiaan. -- Ei voinut keskustella vakavista asioista tämän raakalaisen kanssa. -- Olet niin kokematon, minä annan sinulle anteeksi, lisäsi hän ikäänkuin leikillä. Kyllä vielä viisastut!

Lauri Korpela muhoili hyväntahtoisesti. Hän oli todellakin, vielä sangen kokematon ja viisastumisen tarpeessa. Hän ei tiennyt, että Toivo Tikka oli arvostelija, joka sanan syvimmässä merkityksessä tulkitsi koko kansan tahtoa, sillä hän levitti runsain käsin ihmisten keskuuteen juuri sitä ainoaa iloa, jota he todellakin tarvitsivat ja ymmärsivät -- vahingon-iloa.

VEREN ÄÄNI

Kaarina oli eronnut miehestään ilman pienintäkään ulkonaista syytä, ilman kummankaan puolisia uskottomuuksia tai maailmankatsomuksen ristiriitoja, kuten muuten on tavallista tällaisissa tapauksissa. Ja mitä taas rakkauteen tulee, niin piti Kaarina miehestään oikeastaan paljon enemmän hänet jättäessään kuin hänet ottaessaan.

Se oli nimittäin alunpitäen ollut lapsellinen ja kevytmielinen avioliitto, vaikkakin monen mielestä sangen edullinen Kaarinalle, sillä Aarnen, Kaarinan miehen, vapaaherrallinen sukunimi ja rahat olivat epäilemättä hyvin käyttökelpoista tavaraa yhteiskunta-taloudessa jokaiselle, joka niitä vain osasi oikein käyttää. Mutta Kaarina ei ollut osannut.

Kaarina oli liikemiehen tytär Uudeltamaalta. Reppu selässä oli hänen isänsä aikoinaan lähtenyt maailmalle kotitorpastaan, käynyt koulua sen verran, että oli päässyt lukemisen makuun ja sittemmin hankkinut tietonsa ja taitonsa omin päin. Hänellä oli elämänsä ijän ääretön tiedonjano, vankat aivot ja tavaton työkyky. Nuoruudessaan oli hän hankkinut elatuksensa minkä milläkin, vuoroin herrana, vuoroin työmiehenä, vuoroin mekaniikan ja matematiikan kimpussa hikoillen, vuoroin taas tukkitöissä ja uutisrakennuksilla. Myöhemmin hänen elämänsä vakiintui, hän sai haltuunsa pienen sahalaitoksen, perusti oman kauppaliikkeen ja seikkaili sittemmin enää uusilla keksinnöillä, joihin hän tuhlasi rahaa tavattomasti, ja kuoli lopuksi yhtä köyhänä kuin oli alkanutkin. Nämä olivat lyhyesti kerrottuina hänen ulkonaiset vaiheensa.

Tällä itseoppineella miehellä, joka vanhemmuuten oli kuin vaeltava ensyklopedia, oli taikauskoinen kunnioitus tietoa kohtaan, ilo ihmisviisaudesta oli hänen korkein ilonsa. Tosin ei hän myöskään halveksinut aineellista hyvää. Kaarinan kasvin-aikana syötiin ja juotiin hänen kodissaan hyvin. Tai oikeastaan se ei ollut mikään koti sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaarinan äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan, ja talous oli palvelijoiden käsissä. Mutta hänen mielestään oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Hän saattoi lymytä omiin soppiinsa milloin tahtoi, ilman että kukaan kysyi häntä. Mutta hänen suurin ilonsa oli sentään istua laajan ruokasalin herkkuja notkuvan pöydän ääressä isänsä vieressä, silloin kun oli vieraita. Sillä ne eivät olleet mitään tavallisia vieraita. Tämä pöytä oli kokouspaikka, jossa vaihteli mitä erilaisin yleisö, ja Kaarinan mielestä koko maailman mahtavin: suurporvareita ja talonpoikia, konemestareita ja pankkiherroja, ulkomaalaisia laivakippareita ja kauppa-asioitsijoita. Rahaa tuli ja meni. Kaarinan isän asema oli siihen aikaan loistavimmillaan ja vaikkakin hän jo oli vanhanpuoleinen, oli hän mieleltään vielä nuori ja elämään kyllästymätön niinkuin kaikki myöhään rikastuneet, joiden nuoruus alkaa vasta rahan mukana. Kaarinan ei siis koskaan tarvinnut kokea puutetta minkäänlaista, hänellä ei ollut lapsuudessaan edes kaukaisinta aavistusta niistä tukalista olosuhteista, joissa hänen isänsä oli saanut kamppailla nuoruusvuotensa. Hän sai kasvaa kuin auringonruusu tämän voimakkaan uutisraivaajan työn turvissa.

Kaarina lähetettiin kouluun Helsinkiin ja sijoitettiin asumaan sivistyneeseen perheeseen. Hänen asiakseen jäi tässä suhteessa korvata kaikki vanhan isänsä laiminlyödyn kasvatuksen puutteet. Ja Kaarina täytti kauniisti isänsä toiveet. Hän oli älykäs, hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen päin. Pääkaupunkilainen kultuuri meni hänen vereensä nopeasti ja tässä uudessa, ohennetussa ilmakehässä hän puhkesi kuin perho kotelostaan. Puolikasvuisesta maalaispullukasta tuli ennen pitkää sorja, notkeavartaloinen tyttö. Hänen keltaisen-ruskeat silmänsä saivat mantelinmuotoisen kaarroksen ja suupielissä alkoi asustaa suloinen, epämääräinen väreily, joka ilmaisi yht'aikaa uteliaisuutta, lapsellista itsetietoisuutta ja nautinnonhimoa.

Hän oppi myös liikkumaan salongeissa kuin ylhäinen nainen ja ymmärsi varsin hyvin sen sivistyksellisen aste-eron, mikä oli näiden vanhojen helsinkiläisten kotien ja hänen oman kotinsa välillä, jossa kyllä palveltiin tietoa ja taitoa, mutta jossa ei vielä ollut tilaa ainoallekaan korkeamman aistiviljelyksen ilmaukselle. Joku vanha väripainos edusti siellä kuvaamataidetta, gramofoni musiikkia, tietosanakirja kirjallisuutta. Se oli karua ja alkeellista. Mutta isän henkilökohtainen etevämmyys korvasi Kaarinalle monin kertaisesti näiden ulkonaisten muotojen epätäydellisyyden. Hän ei koskaan voinut lakata ihailemasta hänen loppumatonta tiedonjanoaan ja itsehankittua tietorikkauttaan ja hänen jykevää, asiallista, omalla voimallaan käypää aivokoneistoaan. Sellaista ei Kaarinalla enää ollut ja hän tunsi itsensä aina heikoksi ja mitättömäksi tämän suuren, miehekkään alkuvoiman rinnalla.

Kaarina ei enää omasta alotteestaan olisi jaksanut hankkia valoa hengelleen. Hänellä ei ollut mitään halua etsiä totuutta eikä manata elämää kaksintaisteluun. Ponnistus oli hänen luonteelleen vastenmielistä. Hän oli koulujen tyypillinen aikalainen, jäljentävä, ei tuottava, holhottava ja hoidettava, liian laiska itse ottamaan selvää mistään. Hänen harrastuksensa oli korkeintaan personallista, ei koskaan asiallista, nautinnonhimoa, ei hengen kipeää kaipausta. Mutta näillä ominaisuuksilla varustettuna hänestä tuli mallikelpoinen oppilas. Ja kun hän ei ollut vähälahjainen eikä tyhmä, täytyi hänen nykyisen koulukasvatuksen pakosta olla suorastaan etevä. Hänen velttoihin, viisaisiin aivoihinsa sai kuka tahansa mielin määrin piirrellä kuvia ja ajatuksia ja kuka tahansa onkia ne sieltä ulos, joka vain viitsi sen vaivan nähdä. Ja koska opettajat juuri sitä varten olivat olemassa, toimittivat he tämän työn molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kaarina itse ei tehnyt mitään koko kouluaikanaan. Ja kun tämä mukavuudentila kuitenkin tuotti hänelle mitä parhaimmat arvosanat, antoi se ikäänkuin jonkinlaisen oikeutuksen hänen tahdottomalle olemukselleen, iski itserakkaan ylpeyden hänen tyyneen, väkevään vereensä, ja hän kielsi elämän vaikeudet niinkuin toiset kieltävät Jumalan.

Kun Kaarina tuli ylioppilaaksi, oli itsestään selvää, että hän varakkaana, hyväpäisenä ja lupaavana oppilaana jatkaisi lukujaan. Ajan henki vaati sitä. Kaarinalle itselleen se oli muoti-asia, hänen isänsä taaskin toivoi täten turvaavansa tyttärensä tulevaisuuden, tahtoi kouluuttaa hänet itsensäelättäjäksi. Päähän talletettu omaisuus oli hänen mielestään varmin.

Mutta nyt tuli selvästi näkyviin se keskityksen puute, se yksilöllisen välinpitämättömyyden henki, minkä Kaarina oli saanut koulusta hyvien todistustensa kaupanpäällisiksi. Hänestä oli vallan samantekevää, mille tielle lähteä ja vilpittömällä kuuliaisuudella hän kysyi isänsä tahtoa. Tämä väistyi vaatimattomasti neuvonantajan ja holhoojan virasta. Kaarina, joka oli saanut niin hienon kasvatuksen, tiesi kyllä itse paraiten, mitä piti tehdä. Isällä oli rajaton, ihaileva luottamus tyttäreensä.

Kaarina lähti siis yliopistoon tunnustelemaan itseään ja etsimään jotakin elämäntehtävää.

Hän tanssi aikansa, ei kuitenkaan niin kauan, että olisi ehtinyt siinä vanheta tai viisastua. Elämä oli hänen mielestään vain suurta juhlahumua, ja hänestä oli ihanaa antaa tapausten tahdottomasti kiertyä ympärilleen, kellua kuin kaarnan kuori tuntemattomain tuulten keinuttamalla ulapalla.

Se hengen itserakas velttous, joka kouluoloissa oli merkinnyt laiskuutta, muuttui erotiikan alalla naiselliseksi passiivisuudeksi. Rakkaus oli hänelle samaa kuin tulla rakastetuksi. Hän itse ei tehnyt siinäkään asiassa mitään, tai oikeastaan kaikki hänen tekonsa olivat melkein huomaamattomia, jonkinlaista pehmeää, kissamaista liikehtimistä vain, lekottelua, lepäilyä, epämääräistä päättämättömyyttä, pidättyväisyyttä, juuri sellaista, joka on omiaan saattamaan miehet hulluiksi. Kaarina rakasti ainoastaan itseään ja muodosti juuri senvuoksi ikäänkuin suljetun voimakeskuksen, jota kohti kaikki pyrkivät. Hän eli alinomaisen rakastelun ympäröimänä ja viihtyi siinä kovin hyvin. Kirjoja hän ei avannut nyt enemmän kuin ennenkään, kaikki abstraktinen oli hänelle kauhistus. Ainoastaan elävien ihmisten välityksellä voitiin hänen aivoihinsa johtaa sähköä. Mutta silloin hänen kirkas, taipuisa ajatuskykynsä veikin voiton kaikista muista.

Yhtä vähän kuin hänen järkensä tunnusti mitään vaikeuksia, tunnusti hänen sydämensä minkäänlaisia vaaroja. Pelko oli hänelle luonnotonta. Hänellä oli myötäsyntynyt itsesäilytysvaisto, joka ei koskaan pettänyt. Ja niissä sivistyspiireissä, joissa hän seurusteli ja joissa ei mikään karkeampi väkivaltaisuus tullut kysymykseen, saattoi hän tällä aistillisella välinpitämättömyydellään velloa kauan sievästi ja esteettisesti kaikkien särmien ylitse. Tällaista ylimalkaista keimailua olisi kestänyt vieläkin kauemmin, ellei sattuma olisi antanut asioille ratkaisevaa käännettä.

Kaarina oli aina valinnut ihailijansa itseänsä ylhäisempien joukosta. Se imarteli hänessä jotakin syvää, itsetiedotonta nousukasvaistoa. Sentähden hän myös melkoisella mielihyvällä sieti sen nuoren vapaaherran kosiskelua, josta sittemmin tuli hänen miehensä. Hän nautti yhtä paljon hänen epätoivostaan kuin hänen komeasta ulkomuodostaan. Oli hauskaa nähdä hänet polvillaan maassa, mutta oli myös hauskaa ylvästellä hänen rinnallaan julkisissa tilaisuuksissa. Ja niin he siis kävelivät yhdessä, ajelivat, luistelivat, pelasivat tennistä ja tanssivat. He käyttivät hyväkseen kaikki vuoden- ja vuorokauden ajat, pitelivät toisiaan kädestä kiinni, katsoivat toisiaan silmiin, erosivat ja yhtyivät, suuttuivat ja suutelivat.