Part 6

Ei voinut kieltää, ett'ei pian ollut Pertin vaatetus kuin hienoimman esplanaadikeikarin. Ja luonnon antama ulkomuoto hänellä oli sellainen, että ensimäisenkin luokan hienostelijan oli syytä sitä kadehtia. Kun hän nyt vielä oli hankkinut solakkaan, mutta tarpeeksi täyteläiseen vartaloonsa notkeutta ja ryhtiä, oli hänen lähes kolme kyynärää korkea persoonansa yleisillä paikoilla sellainen ilmiö, että monen naisen katse siinä viivähti kauvemmin. Ja nuorten neitien parissa tuli "kaunis piirustaja" tässä väkirikkaassa kaupungissa laajalta tunnetuksi. Iältään oli Pertti jo yli viidenkolmatta vuoden, mutta näytti tuskin yhdenkolmatta vuotiaalta.

Insinööri Strang toisinaan pisteli Perttiä hänen keikarimaisuudestaan, mutta kun Pertti säännöllisesti teki tehtävänsä ja edistyi silminnähtävästi piirustuksessa, oli Strang suvaitsevaisempi Perttiä kohtaan eikä toisinaan voinut muuta kuin hymyillä Pertin hienoudelle. Pelastusarmeijassa ei Pertti enää käynyt. Mutta silti lukivat armeijalaiset joukkoonsa tuon komean miehen, jolla kuului olevan henkisiä lahjojakin runsaammassa mitassa. Mutta konttoriherrat pysyivät Pertille kylminä, ja se häntä sapetti.

XII LUKU.

Pertti oli saanut erityiset kutsut muutamaan kotihartauskokoukseen. Ja sinne hän päätti mennä ikäänkuin näyttelemään itseään pelastusarmeijalaisille uudessa asemassaan. He olivat hänelle siellä niin makeasanaisia. Tappura ylisteli Pertin hänen itsensä kuullen pilviin asti. Eikä hän viihtynyt istumaankaan muualla kuin Pertin vieressä. Seppäkin oli iloisempi, kun taas pitkän ajan takaa näki Pertin armeijalaisten parissa.

-- Miksi herra Hagert ei enää käy meillä? kysäsi rouva Halm häneltä hiljaa supattaen.

Pertti silmäsi rouvaan merkitsevästi. Rouva joutui hämilleen ja lisäsi jotain sanoakseen:

-- Oletteko ylpistynyt?

-- Mistä minä ylpeilisin rouvalle? puhui Pertti hyvin kummailevinaan.

-- No kun olette niin vähässä ajassa ylentynyt.

-- En, hyvä rouva, minä vielä pitkällä ole.

-- Aivotteko mennä vielä pitemmälle?

-- Kukapa tietää, naurahti Pertti.

-- Tehän olettekin vielä niin nuori ja sitte niin lahjakas.

-- Ei paina vielä ikä. Ja äly on kasvamassa.

-- Miksi te oikein aivotte?

-- Joskus toiste sanon sen teille, kuiskasi Pertti hiljaan rouvalle.

-- Voi, sanotteko sen minulle!

Rouva Halm oli mielissään, että hänellä oli jotain yhteistä Pertin kanssa, jota eivät muut saisi kuulla. Mutta Pertti huomasi rouvan olevan hänen vankinsa. Hän olikin tahtonut vähän kokeilla rouvan kanssa. Sentähden hän oli Halmissa käymättä.

Illalla saattoi Pertti rouva Halmia hänen kotiinsa kotihartauskokouksesta.

-- Sanokaapa minulle nyt, miksi te aivotte tulla! puhui rouva Halm matkalla.

-- Minä aivon tulla omaksi isännäkseni ja muiden käskijäksi. Minulla pitää olla palvelijoita ja minulla pitää olla tilaisuutta toimimiseen, vastasi Pertti varmalla, tyynellä ja vakuuttavalla äänellä ja lopuksi teki käden liikkeen, mikä merkitsi paljon.

Rouva ei osannut mitään vastata. Hetken takaa hän kysyi:

-- Ettehän lie pahastunut, että tällä tavalla urkin aikeitanne?

-- No jaa! Mitäpä minä siitä pahastun. Mutta toistaiseksi tämä on vain _meidän_ keskenäinen salaisuutemme.

Pertti lausui suuremmalla korolla _meidän_. Rouva Halmin sydän riemusta hypähti. Lämmin tunnelma kävi läpi hänen sielunsa. Hän olikin äsken turhaan aristunut, huomasi hän.

-- Mutta käykää nyt meillä! pyyteli rouva Perttiä, heittäessään hänelle hyvästit asuntonsa portilla.

Pertti lupasi tulla "jonakuna iltana". Hän tahtoi vähitellen ja annoksittain lähestyä rouvaa, jotta rouvan pitäisi huomata, ettei hän ole kuin "hyllyltä otettava".

Niin. Pertin sielussa oli kasvanut kasvamistaan kiihkeä halu päästä kuin yhdellä lyömällä rikkaaksi mieheksi, jolla on maailma auki edessään. Tuolla konttorissa saisi hän vuosikymmeniä istua toisen palvelijana koskaan tulematta isomman omaisuuden omistajaksi. Ja konttoriherrain sivistynyttä kylmyyttä hän ei voinut sietää. He katselivat häntä kuin loasta puhdistettua metallipalasta, jonka kaikki kaikessa riippuu insinöörin armosta. Olipa Penna muutamana päivänä Pertille sanonut:

-- Mieluummin näkisin silti päällänne pelastusarmeijalaisen punaisen paidan kuin tuon kaiken ylellisyyden. Se pukisi teidän sisäistä ihmistänne paljon paremmin.

Ja nämä katkerat pistopuheet olivat ainoat sanat, mitä hän Pertille oli haastanut koko hänen konttorissa oloajallaan, vaikka vierekkäin oli istuttu jo kuukausia.

Sekin piirustaja, joka oli Perttiä opettanut, oli eronnut konttorista, joten Pertti siellä noiden herrain parissa oli kuin osaton orpo suuren perheen lapsilaumassa. Kaikilla oli hänen päälleen "aita matala".

Mutta yksinäisyydessä posket lämpöisinä kuvitteli Pertti kerran pääsevänsä voivaksi mieheksi. Oikotie siihen olisi naida -- rouva Halm. Rahaa Pertti tahtoi saada naimisessaan. Kauneus naisessa -- se on hetkellistä korua, joka sulaa käsiin kuin lumi lämpimässä, arvosteli Pertti. Ja millekään muulle kuin naisen rikkaudelle tai kauneudelle ei Pertti ymmärtänyt arvoa panna. Kukapa hänelle olisi sellaista muuta opettanut?

Jos hän naisi rouva Halmin, pääsisi hän yhtä päätä kauppiaaksi, saisi suuren talon, kalleita huonekaluja, tulisi kymmenien tuhansien markkain omistajaksi. Ja hänelle aukenisi tilaisuus puuhata ja toimia... puuhata ja toimia... sitä juuri Pertti sydämestään ikävöi. Oli silti niin sanomattoman kuivaa ja yksitoikkoista istua tuolla konttorissa lyijykynän ja kulmaviivottimen kanssa noiden herrasmiesten silmätikkuna!

Pertti otti Tappuran avukseen. Muutamana talvi-iltana meni hän sen luokse.

-- Joudatko vähän tulemaan ulos kanssani? kysyi hän Tappuralta hänen asuntonsa ovelta.

Pertti oli puettuna uuteen turkkiin ja hansikoidussa kädessä heilui herramainen keppi. Sentähden hän tahtoikin näyttäytyä niin mahtavalta, ettei edes sisälle mennyt.

-- Tulehan toki sisälle! kehotti Tappura.

-- Enpä nyt halua. Ja täällä ulkona on niin herttainen kävelyilma. Joudatko?

-- Joudan toki.

Ja Tappura jouduttautui kiiruusti kuin renki isäntänsä kutsuessa.

-- Pane palamaan!

Pertti ojensi sievosen sikarilaatikkonsa Tappuralle, joka sieltä onki hyppysillään korealeimaisen sikarin.

-- Olen aikonut sinulle puhua vähän lähemmin asioitani, alkoi Pertti.

-- Puhu, herra! Palvelijasi kuuntelee.

-- Mutta ehdolla, ettet syrjäisille haasta!

-- Tuohon käteen!

Kättä puristettiin vakuudeksi.

-- Olen aikonut mennä naimisiin...

-- Niin tekisin minäkin sinuna.

-- Olisi minulla valikoitavana paljonkin morsiamia: nuoria neitejä, kauniita ja hempeitä, joko kultatukkaisia ja sinisilmäisiä tai tummahiuksisia ja ruskeasilmäisiä. Niitä on kokonainen varasto!

Pertti ojensi huolettomasti kädellään ilmassa vakuudeksi.

-- Uskon puhumattasikin. Kenelläpä, joll'ei sinulla?

-- Mutta minä olen jo saanut kylläkseni nuoruudesta ja kauneudestakin.

-- Ai! Ai! Niinkö?

-- Haluaisin vaimokseni jo vakaantunutta ja kristillismielistä naista.

-- Jo arvaan.

-- Rupeatko puhemiehekseni?

-- Itse olen aikonut ehdottautua.

-- Mutta onkohan ne tosia ne jutut, joita hänestä liikkuu?

-- Ihan valetta! Ämmäin typeryyksiä!

-- Luultavasti hän ei minua myrkyttäisi, naurahti Pertti.

-- Sinua ---! Te sovitte mainiosti yhteen!

-- Mutta on muutamia seikkoja huomioon otettava, alkoi Pertti edellensä puhua. Minun pitää saada varmuutta joissakin asioissa ensiksi. Ja pyydän sinun apuasi...

-- Miten ja missä?

-- Käypä sinä yksinäsi hänen luonaan ja ongi taki tilaan, mitä hän minusta ajattelee!

-- Sen voin helposti tehdä.

-- Ja koeta saada selville, onko hänellä sukulaisia!

-- Senkin voin tehdä.

-- Ja viimeiseksi kaikkein tärkein! Minä puhun miehelle, jonka toivon ymmärtävän minua. Ota varmuus siitä, paljonko hänellä on omaisuutta. Mutta ymmärräthän, ettei sovi näitä kysymyksiä perätysten tehdä. Pistät muuta puhetta väliin ja alat sitte aina uuden tiedustelun. Mutta hienosti, hienosti vain!

-- Kaikki toimitan.

Mutta Tappura tuli tuota pikaa vakavaksi. Hän mietti, että onni naida rouva Halm olisi kuulunut oikeastaan hänelle, mutta, mutta... kristitty kirkko ei suvaitse kahta vaimoa. Jollain tavoin piti kuitenkin hänenkin tästä hyötyä...

-- Muistathan, Pertti, minuakin, kun sinun hyvin käy? Noin tuota silloin tällöin lahjoitat lapsilleni puodistasi kangasta vaatteiksi. Niitä kun on aina kahdeksan kappaletta.

-- Saat, saat.

-- Ja minulle itselleni annat papin kauhtanan? nauroi Tappura.

-- Sinäkin saat.

-- Ja tarpeessa rahalainan?

-- Senkin.

-- Ja joululahjaksi eukolleni leninkikankaan?

-- Hänkin saa.

-- Ja nyt puhemieslahjaksi minulle pienen lahjan?

-- Riittääkö sata markkaa? kysäsi Pertti jo tuskauneena.

-- Riittää.

-- Jos asia menee lukkoon, niin saat sen.

-- Etkö koskaan puhu minusta mitään pahaa, vaan silkkaa hyvää? Minähän olin ennen vähän typerä.

-- Lupaan olla vaiti kuin myyrä.

-- Sitte olen minä puolestani valmis.

-- Mutta eihän hänellä lie koskaan ollut lapsia? Ota siitäkin selvä!

-- Otetaan.

Seuraavana iltana odotti Pertti Tappuraa, puhemiestänsä, luoksensa suoraan rouva Halmin luota. Puolijuoksussa se Tappura tulikin, sillä asia oli suuriarvoinen ja palkkio vaivat korvaava. Ensi sanakseen puhalsi Tappura suustaan:

-- Kyllä sinua aina onni potkii! Sellainen norja nainen vielä ja sellaiset rikkaudet!

Tappura oli hengästynyt kiireestä kulusta.

-- Poikkesin morsiamesi luona ja tulen sieltä suoraan.

-- Eihän toki vielä morsiameni.

-- Siitä saat olla varma. Puhuin linnun kielellä sinusta. Neljänlaisen leivän kanssa ryypättiin kahvia ja hän näytti minulle pankkitalletustodistuksensa. Puhdasta rahaa on hänellä pankissa _nel-jä-kym-men-tä tu-hat-ta_ markkaa.

-- Entäs sukulaisia?

-- Ei ole elossa ketään.

-- Onko hänellä koskaan ollut lasta?

-- Ei milloinkaan. Sitä iloa hän ei ole saanut nauttia, sanoi hän minulle. Ymmärräthän: äidin iloa?

Ja Tappura nauroi.

-- Mitä hän minusta puhui?

-- Ujostellen, kainostellen, vastasi Tappura imeläksi ääntään muuttaen.

-- Ethän sinä minusta liikoja laverrellut?

-- Sanoin, että olet nerokkain mies tässä kaupungissa, siistein tässä läänissä ja komein koko Suomessa. En nyt suoraan näin puhunut, mutta jos sanoistani teen lyhyen yhteenvedon, niin loppusumma on tämä.

-- Oletpa sinä juutas puhemieheksi! Kunhan et vain vienyt koko asiaa karille?

-- Ei sinnepäinkään! Käyhän itse tekemässä loppulyönti, niin näet, että sinä olet siinä talossa kohta sulhasmies. Saakuri kuin teistä tulee hehkeä pariskunta! Mies pitkä ja komea kuin korpikuusi, nainen korea ja täyteläinen kuin kukkiva tuomi...

Tappuran kieli oli kuin rasvattu ja ruumis teki ajanmukaisia liikkeitä.

-- Panehan tupakkaa! Tässä on oikeita puhemiehen sikareja.

Tappura pani tupakkaa ja jatkoi:

-- Mutta ymmärrä olla hellä ja hempeä hänelle! Suudella ja taputella. Hänessä on vielä paljon... noin tuota sanoakseni... nuorta verta.

Ja Tappura nauroi ilkeästi puheensa päälle.

-- Niissä asioissa olen minä luullakseni kylläksi taitava, vastasi Pertti hiukan suuttuen.

-- No! no! Ka! ka!

-- Elä sinä, vanha mies, lorua kuin ämmä!

-- No! no! Ka! ka!

Pertti meni kaapilleen ja otti sieltä täysinäisen punssipullon ja pari lasia.

-- Suvaitseeko, herra puhemies? kysyi Pertti.

Mutta nyt lensi Tappura tulipunaiseksi ja joutui hämilleen.

-- Elähän nyt housuihisi putoa! Annetaan nyt sen pelastusarmeijan olla tälle illalle! En minä virka kenellekään tästä enkä muusta juomisestasi kotonasi, sanoi Pertti tyynesti.

-- Mistä juomisesta kotona? uteli Tappura ilmi häpeilevänä.

-- Ka itsehän sen parhaiten tiedät.

-- No mitäpä minä sinulta salaan. Lupasithan aina puhua minusta hyvää.

Ja Tappura kumosi intohimoisesti lasinsa pohjaan.

XIV LUKU.

Muutamana iltana alkoi Pertti suurella huolella pukeutua mennäkseen yksinään rouva Halmin luo. Lopuksi otti hän koko hyvähajuvesisuihkun vaatteilleen. Outo olisi luullut häntä ulkomuodosta päättäen näyttelijäksi, jota jo oma ammatti viekottelee pukeutumaan turhamaisuuksiin.

Sitten täysin valmiina hän lähti. Sydän kovemmin tykyttäen nousi hän rouvan asunnon rappuja. Asiastaan oli hän vetänyt monella eri tavalla arpaa kotonaan ja aina päässyt voittajaksi. Pitäisihän sen siis onnistua...

Rouva itse tuli eteiseen häntä vastaan. Hän vähän hämmästyi nähdessään Pertin yksinään ja katsoi pitkään hänen taaksensa, tullakseen varmuuteen, eikö ketään muuta uskonveljeä ollut hänen seurassaan. Mutta ketään muuta ei ollut.

Nähtävästi levottomana pyysi hän Perttiä saliin. Siellä he molemmat istuivat hetken äänettöminä, osaamatta puhua toisilleen niin luotuista sanoa. Keskeyttääkseen tätä tuskallista vaitioloa lähti rouva puuhaamaan teetä ja pyysi anteeksi, että jätti Pertin yksin. Pertti teki äänettömäksi vastaukseksi parhaimman kumarruksen, minkä taisi. Ja häntä mieli naurattamaan hetken juhlallisuus.

Jäätyään yksin saliin rupesi Pertti käsintuntuvasti tutkimaan rouvan komeita huonekaluja. Hän silitteli niiden hienoa, hiottua pintaa ja hyväili kädellään niiden silkkiä ja pehmoista päällyskangasta. Lampun komeaa värillistä varjostinta jäi hän ulompaa ihailemaan.

Kun hän kuuli rouvan tulevan, palasi hän varpaillaan pehmein askelin entiselle paikalleen.

Rouva toi muassaan aivan vereksen "Sotahuudon". Hän asetti rillit nenälleen aikeessa ruveta sitä lukemaan. Mutta se jäikin tekemättä, kun Pertti tuijotti häneen niin omituisesti. Leski aristui entistä enemmän ja kysyi silmät alasluotuina:

-- Miks'ei herra Tappura tullut? Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin lämminsydäminen kristitty ja sellainen saarnaaja...

-- Minä tulin suoraan kotoani, sai Pertti vastatuksi.

-- Hän on teistäkin puhunut niin paljon hyvää. Minä olen sanomattoman onnellinen saada olla hänen seurassaan. Hänestä oikein leveää ympäristöön kristillinen rakkaus.

-- Niin.

-- Ettekö tekin tunne itseänne onnelliseksi? Minulle on elämä muuttunut perinpohjin, kun tulin pelastetuksi. Minä elän ikäänkuin toista nuoruuttani, mutta puhdistettua ja kirkastettua. Oi! minä olin ennen niin paha!

-- Onhan meillä syntimme jokaisella.

-- Mutta voi teitä onnellista, joka jo nuoruutenne keväimessä olette valinnut oikean elämän tien. Voi jos minäkin olisin teidän iällänne!... Jos minäkin olisin jo teidän iällänne tullut elämän tosi lähteelle! Mutta hyvä nytkin! Olen päässyt rauhaan omantuntoni kanssa! Olen löytänyt armon!

-- Rouva on nyt onnellisempi kuin ennen nuorena?

-- Paljon onnellisempi! Nuorena minua synti alituisesti kiehtoi. Ette voi uskoa, miten paljon syntiä mahtuu nuoren tytönkin sydämeen! Minä olin niin sanomattomasti poikien perään. Hurja olin tanssimaan. Sitte jouduin naimisiin pelkästä oikusta. Mutta mieheni ei vastannut ollenkaan ihannettani ja me elimme niinkuin elimme. Kai olette tekin kuullut?

-- Mutta nyt on rouva onnellinen?

-- Niin olen.

-- Rouvalla onkin kaikkea. Minä en ollenkaan kummaile, että rouva on onnellinen. Eikä rouva kaipaa mitään.

Rouva Halm katsoi ujon kysyvästi Perttiin. Siitä katseesta Pertti sai sen käsityksen, että rouva silti kaipasi jotain. Mutta Pertti siirsi puheen itseensä.

-- Toista se on minun kanssani, lausui hän huokaavasti.

Rouva Halm huudahti rohkeana:

-- Ai -- teidän kanssanne! Teitähän minä vasta luulinkin onnelliseksi!

-- Olen kuin orporaukka. Yksinään kuin lintu oksalla, puhui Pertti alasluoduin silmin.

Yhä rohkeammaksi kohosi rouvan mieli. Pertti osasi näytellä, lumota neitoja, jos leskiäkin.

-- No jos elämän kumppalia ja kotia kaipaatte, niin valitkaa se! Sehän on kokonaan teidän vallassanne. Olettehan perin siivo nuori mies. Teillä on toimi hyvä ja huoleton. Valitkaa! sanoi rouva ja vieno puna levisi hänen värittömille kasvoilleen.

Nyt huomasi Pertti hetken tulleen muuttaa osaa ja hän päätti lyödä yhdellä iskulla.

-- Jos minä saisin vapaasti valita, niin minä valitseisin teidät, puhui hän vienon lempeästi, puolittain ujosti.

Nyt se siis räjähti ja Pertti jännittyneenä odotti vastausta. Nyt viime kohtauksessa tahtoi hän lähestyä tuota naista, jota kohtaan hän tätä ennen oli esiintynyt hillitysti ja ulohtaampaa, pumpulikäsin, jotta leski tuskin itsekään huomaisi, miten pehmoisesti hän liukuisi Pertin syliin.

-- Minä olen jo vanha teille, lausui leski hiljaan aivan tulipunaisena ja matala povi eläen.

-- Mutta elättehän uutta nuoruutta. Tyydyn teihin sellaisena kuin olette... jos te vain tyytyisitte minuun...

Rouva kohotti silmänsä Pertin kauneihin kasvoihin, joiden somuutta hän oli jo niin pitkän aikaa salaisesti ihaillut. Ja hän puhui:

-- Muistakaa, että te olette nuori ja kaunis mies! Voisi vielä sattua, että te rakastuisitte johonkin nuoreen ja kauniiseen tyttöön, ja hän rakastaisi teitä... Voi! miten minun silloin kävisi!...

Pertti muutti istumaan rouvan lähelle ja tarttui häntä kädestä.

-- Te olette minun onneni, jota olen kauvan ajanut takaa, sanoi hän:

-- Mutta tehän tiedätte, että minä olen leski ja elänyt huonossa sovussa miesvainajani kanssa. Ettekö siis pelkää minua?

-- En! En ollenkaan!

-- Eikö teillä ole ollut milloinkaan morsianta?

-- Ei milloinkaan.

-- Mutta lupaatteko rakastaa minua aina ja ijäti?

-- Lupaan. Aina ja ijäti!

Ja lupauksensa vahvistukseksi painoi Pertti suudelman lesken huulille, joka nojautui hiljalleen Pertin rintaa vasten. Rouvan sydän tykki voimakkaasti ja riemun kyyneleet loistivat hänen silmissään.

Perttikin tuli hellälle mielelle, sillä leski antautui hänelle kuin nuori immyt sulholleen. Hän hyväili morsiantaan kuin olisi se ollut joku nuorikko, jolla on tarjottavana hänelle kaikki nuoren tytön aarteet: naisellinen hehku, immen hopeakirkas nauru ja veikeät katseet.

Pertti ui nykyisyyden riemussa. _Hänellä_ oli nyt suuri kangaskauppa, kookas kartano, kalleita huonekaluja ja rahaa, rahaa... paljon rahaa!

-- Voi sentään, miten elämä on ihana! huudahti hän morsiamelleen.

-- Jos se olisi aina tällaista... Lupaathan, Pertti, yksin minua _aina_ rakastaa?

-- Aina ainoastaan sinua, Anna!

Parin kuukauden takaa päättivät he viettää häitä. Sitte Pertti eroaisi konepajasta ja rupeaisi pitämään huolta kangaskaupasta.

Vielä myöhäiseen iltaan istuivat he kahden salissa varjostetun lampun punervassa valossa. Annan kasvoissa oli valtava onnen ilme. Pertti hyväili hänen hiuksiaan ja nimitti häntä kullanmurusekseen.

Mutta syrjästä katsojasta Pertti varmaan olisi näyttänyt elähtäneen, päälaelta harmaantuneen morsiamensa rinnalla täydeltä nuorelta hulivililtä, sillä sulhasmiehen huulia koristivat tuskin näkyvät viikset. Ikää olikin heidän välillään toistakymmentä vuotta, ja juuri se ikäkausi, mikä useammalta naiselta kuivaa nuoruuden veret poskilta ja sopusointuisuuden koko vartalosta.

XV LUKU.

Seuraavana aamupäivänä tuli Strang konttoriin tapansa mukaan jurona ja huulet ummessa. Hän kulki yhden pöydän äärestä toiseen, tarkasteli, antoi neuvoja ja lasketteli hieman leikkiäkin, kun huomasi piirustuksen olevan oivallisen.

Pertti ei huomannut nyt tarkata ympäristöään. Hän oli kokonaan uponnut omiin mietteisiinsä siitä, miten hän suurentaisi kangaskauppansa, että siinä aina kävisi kauppa kuin markkinoilla. Hän puhaltaisi uutta ilmaa koko liikkeeseen. Näissä haaveissaan oli hän eksynyt pois piirustustensa oikealta tolalta. Hän oli ottanut väärät mitat, joten koko hänen piirustuksensa oli tarkoitukseensa kelpaamaton.

Strang kääntyi Perttiinkin päin ja sanoi hänelle:

-- Mitäs se tämä meidän nuori insinöörimme askaroipi?

-- Pertti hymyili onnellisena ja mietti itsekseen Strangia tarkoittaen:

-- Että jos tietäisitte!

Strang tuli aivan lähelle häntä. Pertistä lemuava eilinen Kölnin vesi ärsytti insinöörin nenähermoja, ja hän oli jo siitä antamaisillaan asianomaiselle letkauksen, vaikkapa viattomankin, kun yhtäkkiä hänen kasvonsa synkistyivät. Hän huomasi piirustuksessa kokonaan väärät mitat.

-- Mitä lempoa sinä, hyvähajuvesimestari, töherrät! karjasi hän Pertille, tarkasti vielä vähän piirustusta ja sitte paiskasi Perttiä korvalle, jotta tämä hypähti säikähdyksestä.

Sen tehtyään insinööri kohta katosi omaan työhuoneeseensa. Konttorissa olevat herrat pärähtivät nauramaan, Penna niin riemuissaan, että vatsaansa piteli. Tämä oli heille triumfi, nautinto oivallisinta laatua. Heidän hohotuksensa viilsi kuin puukolla Pertin sydäntä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja julmat. Hän rynnisti insinöörin jälkeen kiivaasti ja uhkamielisesti.

-- Se oli narrin loppu! kuuli hän Pennan riemuitsevan. Työhuoneessaan käveli Strang väkevää ammoniakkia haistellen. Hänen kiukkunsa oli jo ohimennyt.

-- Menkää takaisin piirustamaan ja tehkää se nyt oikea! sanoi insinööri levollisesti Pertille.

-- Insinööri kohtelee minua kuin koiraa, tokasi Pertti vastaukseksi.

-- En kuin koiraa, vaan niinkuin isä poikaansa.

-- Minulla on yhtä korkealla silmät päässä kuin teilläkin.

-- Soo -- oh! Ei teillä kai silloin ollut, kun seisoitte tuolla konttorin oven pielessä minulta työtä anomassa. Ja minä luulinkin teistä tekeväni kelpo miehen, mutta te olette vähän hairahtunut. Kuulkaa! Heittäkää pois tuo itsenne puleeraus ja haiskaa ennen kaikelle muulle, mutta älkää tuolle kirotulle tuoksulle, joka minua ylönannattaa! Nuori ystävä! Antakaa naisten lemuta vaikka paratiisille, mutta miehelle se ei sovi! Teille yhtäkkinen ylennys näkyy nousseen päähän. Mutta kyllä minä karkotan teistä pois turhat rasvat ja öljyt. Kyllä teistä vielä mies tulee, puhui Strang.

-- Minusta on jo tullut se, mikä on tullut.

-- Menkää nyt piirustamaan!

-- Enkä mene! Tahdon palkkani ja eron.

Nyt ei insinööri enää puhunut mitään, vaan maksoi Pertin kuitiksi. Lähtiessä antoi hän Pertille kättä ja lausui:

-- Kun tulette tyynemmälle mielelle ja ehkä ansion puutteeseen, niin tulkaa takaisin! Me ihmiset olemme liiaksi kiukkuisia.

Mutta nyt Perttikin talttui. Insinöörin käytöksellä ei ollut mitään pahaa tarkoitusta, ymmärsi hän. Hän laski rahat takaisin pöydälle ja sanoi:

-- Minäkin pikastuin.

-- Sovitaan sitte pois!

Insinööri meni Perttiä veljellisesti aivan lähelle ja puhuessaan ikäänkuin epähuomiossa painoi näkymättömiin keikarimaisesti korkealla törröttävää nenäliinaa Pertin rintataskussa.

Pertti alkoi nyt vähän nenäkkäästi selittää, että kyllä hän kaikessa tapauksessa tulee eroamaan, kun hän rupeaa itsenäiseksi mieheksi. Pertti kertoi sitten insinöörille naimapuuhansa.

-- Oletteko tuota asiaa tarkoin miettinyt? On onnetonta, jos joutuu murhenäytelmän esittäjäksi elämän suurella näyttämöllä.

Pertti ei ymmärtänyt insinöörin puhetta täydelleen, mutta kuitenkin käsitti, että insinööri puhui jotain moittivaa. Hän kummastuneena katsoi Strangia.

Insinööri ikäänkuin hyvitykseksi äskeisestä pikastumisestaan oli Pertille avomielisellä tuulella. Hän jatkoi:

-- Ette saa pahastua, että puhun näin suoraan. Mutta teen sen sentähden, että olen pitänyt teistä. Teissä olisi paljon edellytyksiä päästä eteenpäin yhteiskunnassa, mutta te ette tyydy tasaiseen kulkuun, vaan ajatte onneanne takaa juoksujalassa. Sellaisessa hopussa voi kompastua. Elämässä aina uusi yritys kostaa kaksinkertaisesti, jos se jälestäpäin näyttäytyy erehdykseksi, sillä silloin ihminen ei kadota ainoastaan tuota, mikä menetettiin suoranaisesti, vaan myös mureneen luonteensa eheydestä. Ja jos elämä pääsee usein ampumaan aukkoja luonteeseen, niin on ajan päälle hullusti. Minä olen ollut maailmassa pelkkänä työmiehenä, niinkuin tekin, ja olen ollut tilaisuudessa tekemään monenmoisia havainnoita suuressakin maailmassa, ulkomailla. Monesti on ehytluonteinen työmies paljon onnellisempi kuin hänen isäntänsä, suuren tehtaan omistaja. Tämä isäntä saa yritellä ja keinotella. Jos onnistaa, niin rahaa hän saavuttaa, mutta jos ei, niin eksyy hän epärehellisyyteenkin luulotellun omaisuuden tukemiseksi.