Part 5

Pajaverstaasta kuuluu ryske ja räiske. Suuret ja pienet vasarat siellä paukuttavat, jotta kipunat kauvaksi karkaavat. Korvia särkee keskeymätön kohina ja tohina. Kaamealla jyskeellä muovailee monen tuhannen kilogrammin voimalla putoava höyryvasara hehkuvaa rautaharkkoa. Sen ääneen seottuu kalkutus ja kilkutus.

Sitte on viilaajien ja sorvarien iloton kasarmi. Siellä kitisee, sähisee, viilataan, sorvataan. Teräväkärkinen sorvinterä puree ja leikkaa kovaa rautaa kuin veitsi pehmoista puupalasta.

Insinööri on tavallisella läpikäynnillään tehtaassa. Viilariverstaassa näkee hän Ilon paikan tyhjänä.

-- Onko Ilo nytkin juomassa? kysyy hän ärtyisenä.

-- Ei Ilo juo enää, vastataan.

-- Vieläkö on sitte kipeänä?

-- On kuollut eilen, herra insinööri, vastasi synkännäköinen mies.

-- Hm. Vai kuollut. Mihin kuoli?

-- Keuhkotautiin.

Insinööri tulee katsahtaneeksi verstaan kattoon, jossa on monen millimetrin paksuinen pölykerros. Ja kaikkialla on hienoa viilajauhoa. Hengittää sitä vuosia... ei kumma, että Ilo kuoli keuhkotautiin.

Insinööri tulee pajaan. Hän menee Pertin asuntokumppalin sepän luo.

-- Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? kysyy hän huutaen sepältä.

Mutta insinöörin äänen kokonaan kuolettaa tuo monemmoinen pauke. Rothman kun huomaa insinöörin, tervehtii kohteliaasti häntä.

-- Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? karjasee insinööri.

Seppä ei kuule, mutta insinöörin huulten liikkeestä hän ymmärtää, että insinööri puhuu hänelle. Rothman hakee rautatorvensa ja panee sen korvalleen. Insinööri karjasee yhä kovemmin. Mutta Rothman ei kuule. Sellainen on kilkutus ja kalkutus, pauke ja pauhu. Insinööri naurahtaa ja menee edelleen. Mutta hän kyllä huomaa, missä Rothman on kuuroksi tullut. Ei muualla kuin täällä pajan kaameassa...

Hän on juuri pääsemäisillään valuriverstaan kynnykselle, kun yht'äkkiä kuuluu vihlova, sydäntä särkevä valitushuuto. Hän säikähtää niin, että veri hänelle aivoihin karkaa. Ja rientää nopeammin. Nyt hän näkee Iivari Ilon tunnotonna vyöryvän valuriverstaan lattialla. Hajamielisenä kulkiessaan se on kompastunut vormuihin ja malleihin, kaatunut sankkoineen ja saanut kuumaa rautavelliä toisen saappaansa täyteen...

-- Hyvä Jumala! äännähtää insinööri ja menee kohti. Iivari-rukka huutaa henkensä takaa, ulvoo hirveissä tuskissa ja vyöryttää itseään. Miehet ovat jo ehtineet apuun. Mutta toinen jalka on aivan pilalle palanut. Hänet pannaan paareille ja lähdetään kulettamaan sairashuoneelle.

Poika huutaa, huutaa. Insinöörin sydäntä kouristaa. Hän antaa määräyksiä paarien kantajille, mutta hänen äänensä vapisee.

-- Äiti, äiti! ulvoo poika, sillä hän on nyt tullut tuntoihinsa.

-- Lapseni! Elä huuda! lohduttaa insinööri. Hänen sydäntään kouristaa julman ankarasti.

-- Pois, äidin tykö! Voi isäkin on kuollut. Ja nyt _minulle_ näin kävi! kirkuu Iivari.

Insinööri menee hellästi luo, silittää pojan otsaa, mutta Iivari lykkää hänen kätensä syrjään.

-- Te -- isän tappaja! Ja minutkin tapatte!...

Taas meni poika tainnoksiin. Insinööri on aivan tulipunainen ja hätäytynyt. Hänen suupielissään nykii hermokkaasti. Hän lähtee kyynel silmissä pois.

Paarien kantajat katoavat lehtoon pois konepajan alueelta. Mutta vielä sieltäkin kuuluu valittava voihkinta.

X LUKU.

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Tuo hänen valimonsa on helvetti, jossa ihmisiä elävältä kidutetaan! Ja entä jos sattuvat kompastumaan siellä rautavelliä kantavat poikaset? Silloin räiskyy kuuma elementti kantajan iholle ja silloin --! Entä pajaverstaassa? Annappa tuon monen tuhannen kilogrammin voimalla putoavan höyryvasaran iskeä harhaan, niin ovat monet ihmishenget kysymyksessä! Ja tuo yhtenäinen kalkutus ja kilkutus, sohina ja kohina! Eikö se aamusta iltaan vuosimääriä tylsytä sen ääressä olevaa ihmistä, joka luotiin kuulemaan linnun sulosointuista liverrystä, meren aaltojen tahdikasta pauhinaa luonnon helposti hengitettävissä saleissa, joissa on kattona kanneton taivas eikä monen millimetrin tomukerroksinen, likainen katto?... Ja annappa tuon teräväkärkisen sorvinterän, joka leikiten leikkaa kovaa rautaa, annappa sen luiskahtaa jäseniisi, niin punanen hurme valtimoistasi huppelehtii kylmään hiekkaan! Saat pian sydänveresi kuiviin juoksemaan leipäpalasta itsellesi ansaitessasi... O'o! Tämä on sankarikuolema nykyaikaisen teollisuuden palveluksessa!

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Kaikki nämä työmiehet, jotka aamusta iltaan ja illasta aamuun hengittävät sisäänsä valimon paahtavaa kuumuutta, pajaverstaan nokea ja pölyä, sorvauskasarmin viilajauhoja, eivätkö ne samalla ime sisäänsä tauteja ja ennenaikaista kuolemaa? Syylläkö vai syyttä parjataan tehtaalaisia roistomaisiksi ihmisiksi, jotka lomahetkinään uppoavat katalimpiin paheisiin? Eivätkö niitä koneet tylsytä, raasta niiltä parhaimman tarmon, veren puhtauden ja ajatusten ylevyyden?...

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Talonpoika ajaa sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, mutta harva tehtaalainen sinne menee. Tehdas on tappanut häneltä Jumalan kaipuun...

Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Poika Iivari soimasi häntä kaksinkertaiseksi murhamieheksi...! Mutta nyt näkee insinööri silmissään kokonaisen joukkion ruhjottuja, joita hänen tehtaansa on leikannut jäsenettömiksi. Höyrysahassa oli joku heittänyt henkensäkin. Ne olivat veritodistajia, marttyyrejä, joiden veri huusi kostoa...

Iivari-pojan tapaturmasta asti on insinöörillä ollut paha omatunto. Hän on syventynyt työväenkysymystä koskevaan kirjallisuuteen ja siellä löytänyt itsensä työmiesten verellä huuhdottuna pyövelinä.

"Pikku orjalapsonen, jonk' on isän, äidin kanssa häädettynä kodostansa lähdettävä Grottehen! Matkan määrän uhkaavaisen, määrän murheaskelten, näetkö sen, näetkö sen? Näetkö kohti taivahan jonkin, niinkuin keilamaisen jättipilven nousevan? Näetkö sen, määrän murheaskelten, joka loi sun vanhempiis kaukaa pelvon kauhunlaisen? Se on Froden Grotte-hiis, mammonmylly Froden, niin, mi sun survoo murusiin, lukki, joka mehus jäytää, sillä sitte vatsan täyttää kehrätäkseen, kerätäkseen kultalankaa pyydyksiin Froden, ihmismetsästäjän kultaisehen satimeen. Näetkö sen, näetkö sen, näetkö, lapsi, alttarin, jolla veres, hento, nuori, lämmin, puhdas valuvi, kun sen vaatii syntivuori, maailmansyöpä metalli?"

Tämä on taiteilijan vernissattu taulu, mutta vernissan alla on alaston totuus. Onko hänkin Frode, ihmismetsästäjä, onko hänenkin tehtaansa Grotte-mylly, joka survoo luita ja lihaksia, sydämiä ja aivoja niistä maailmansyöpää metallia, kultaa, jauhaakseen? Hänen on vastattava vaativalle omalletunnolleen...

Eteisestä kuului kopinaa kuin puujaloilla, kainalosauvoilla kulettaisiin. Ihmiskäsi tunnusti epävarmasti lukkoa hapuilevan.

Ovi avautui. Suurella kopinalla kainalosauvain avulla yksijalkaisena astui sisälle hento nuorukainen. Toinen jalka oli polvesta poikki sahattu ja tynki oli nahkatupessa.

Se oli Iivari Ilo, joka kolme kuukautta sitte sai tulikuumaa rautavelliä saappaansa täyteen tapaturmassa. Sairaalassa, jossa jalka oli poikki leikattu, oli hän saanut maata monen monta viikkoa. Ja nyt oli hän liikuntoa saadakseen lähtenyt itse nostamaan apurahaa tehtaan kipukassasta. Ensi kertaa näki häntä nyt insinööri tuon kamalan tapauksen jälkeen.

Karvas pala nousi insinöörin kurkkuun. Tuossa tuli syyttäjä, joka vasten silmiä äänettömästi ilmoitti hänelle: Sinä olet ihmismetsästäjä! Sinun konepajasi on mammoonamylly, joka jauhaa ihmisiä kullaksi!

Silmät kosteina meni insinööri poikaa vastaan, ja antoi hänelle ystävällisesti kättä. Poika loi suuret, siniset silmänsä häneen ja naurahti hyväntahtoisesti. Mutta se hymyily sai insinöörin silmät enemmän kosteiksi. Omatunto hänelle sanoi nyt, että _hän_ oli tuolta nuorukaiselta raastanut elämän ilon, nuoruuden riemut ja syössyt hänet elämänsä hehkeimmässä keväimessä raajarikkoisuuden lohduttomaan yksitoikkoisuuteen, yöhön ja pimeyteen...

Poika lapsellisuudessaan hymyili kainalosauvoilleen, mutta insinööristä tuo hymy tuntui soimaukselta, joka huusi hänelle: Voi, miten paljon sinä minulta ryöstit! Katso näitä sauvoja, sinä ihmisten lihakset kullaksi lyöjä, ja ymmärrä, että sinä raastoit minulta koko elämäni arvon! Sinä veit minun jalkani, sinä, mammoonan kirottu iartaja! Sinun rautasi sen poltti, poltti sen ja koko elämäni silloin, kun sieluni valmistautui ottamaan vastaan elämäni parhaimpia sointuja: nuoruutta, lempeä, unelmia! Nyt minä olen ainaiseksi ruhjottu, raajarikko, ja saan elää toisten armoilla!...

-- Kuinka Iivari nyt jaksaa? kysyi insinööri.

-- Pahinta on, ett'en tahdo tottua näillä sauvoilla kulkemaan, vastasi Iivari, istuutui ja helisteli kainalosauvojaan yhteen.

Tuo kalina insinööriä hermostutti. Pahemmalta ei olisi kuulunut hänen korviinsa, jos poika olisi kalistellut toisiinsa jalan luitaan, mitkä jäivät sairashuoneeseen.

-- Eikö ole ikävää ja aika pitkää, kun ei pääse vapaasti liikkumaan? kysyi taas insinööri.

-- Voi, miten pitkää se on! huokasi Iivari surullisesti.

-- Mutta elä kovin sure! Siten käy vain ikävämmäksi.

-- Niin, kun sen voisi unhottaa, miten hauskaa silti oli tervennä ollessa. Mutta sitä ei voi. Ja silloin se tekee pahaa. Toisinaan mielii oikein itkettää.

-- Miten äiti jaksaa? Pahoileeko hän kovasti.

-- Enemmän se äiti pahoilee kuin minä itse. Se uskoo minun kovasti kärsivän. Eikähän se erehdykään. Kipu jo tosin on jalasta poissa, mutta muuten... Nyt en minä pääse koskaan _merelle_. Sinne suurelle valtamerelle, jonne aina olen ikävöinyt!...

Iivari ei jatkanut. Kyynel kihosi hänen silmäkuoppaansa.

Hän oli kaunis poika, vaikka nyt pitkästä sairaudesta laihtunut, kuivunut, kalvennut. Ja noihin suuriin, sinisiin silmiin olisi vielä jäänyt monen tytön sydän, joll'ei puujalka olisi tullut kammottamaan heitä.

-- Kyllähän ne nyt alussa kaikki minua säälivät. Mutta entä kun vanhenen ja rumenen, niin silloin poikaviikarit näyttävät minua sormellaan ja huutavat ilkkuen: puujalka! puujalka!

-- Ei Iivarin pidä nyt sellaista ajatella. Kuka hentoisi raajarikkoa pilkata?

-- Kyllä ne, herra insinööri, niin tekevät. Äitihän näitä kaikkia tällaisia ajatuksia minulta kokee poistaa, mutta eivät ne poistu. Unissakin kummittelevat nuo kainalosauvat. Viime yönä minä näin unta, että minä kainalosauvoillani löin teitä. Äiti ja pikku siskot vieressä kehottivat lyömään.

Veri karkasi insinöörin kasvoihin. Mutta hän koetti väkinäisesti hymyillä ja sanoi:

-- Kaikkea se uni kummittelee. Muuten Iivari sanoo äidille ja pikku siskoille, että tästä lähtien insinööri pitää huolen Iivarista, äidistä ja pikku siskoista. Kun Iivari täysin tervehtyy, niin saa Iivari opetusta piirustuksessa. Koetetaan jos sinusta tulisi piirustajaa konttoriin. Jos ei tule, niin opetetaan jotain muuta.

Iivarin suuret silmät ilostuivat. Innostuksen hehku purppuroi hänen kalpeilla kasvoillaan.

-- Pääsenkö _minä_ konttoripuolelle? huudahti hän.

-- Pääset.

-- Voi, herra insinööri, miten äiti siitä ilostuu!

Insinööri maksoi Iivarille nyt tulevan osan kipukassasta ja antoi omasta kukkarostaan saman verran lisää.

Poika lähti kainalosauvoineen kolisten pois. Tuo sauvain tahdikas kolina kiusasi taas insinööriä. Hänestä kuulosti kuin itse ilottomuus siellä olisi jaloittelemassa. Poika unissaan löi häntä kainalosauvoillaan!... Ja äiti ja pikku siskot kehottivat lyömään. Se oli hirveätä kuulla poikaraiskan suusta, joka sen jutteli lapsekkaassa suoruudessaan...

Insinöörin sydämessä kävi taistelu.

* * * * *

Kohta tämän jälkeen perusti insinööri tehtaalleen koulun, lukusalin ja torvisoittokunnan. Soma kokoushuone rakennettiin tehtaan työväestölle. Yötyö lopetettiin ja työmiesten palkat korotettiin.

Tästäpä kaikesta alkoikin tehtaalla työmiesten elämä ottaa uuden suunnan: valistuksen tarve heräsi. Insinööri itse oli aatteellisten pyrintöjen lipunkantajana heidän parissaan. Kokoushuoneella hän piti esitelmiä työväelleen, pani toimeen keskustelu- ja seura-iltamia, ohjasi näytelmäharjoituksia, ja oli sieluna kaikkialla. Nuo työmiehet, jotka hänelle kultaa kokosivat, oli hän tähän asti kokonaan laimin lyönyt. Nyt hän tahtoi niiden eduksi työskennellä.

Näin oli Grotte-myllyyn muuttanut naurun, laulun ja sadun hengetär, joka käsi kädessä siellä työskenteli valistuksen ja siveyden haltijan kanssa. Ja mikä kumma! Ennen oli insinööri katsellut työmiehiään jonkinlaisella vastenmielisyydellä ihmisinä. Nyt vähitellen hänen sydämensä kiintyi niihin. Hän tunsi suorastaan henkistä nautintoa saada olla heidän valistajansa.

Kortit, viina ja riettaat naiset olivat häviämässä tehtaalta ja moni ulkomainen työmestari hävisi niiden mukana. Suuri siivous oli tehtaalla käymässä. Pelastusarmeijassa olevat tehtaalaiset pysyivät kylminä insinöörin valistuspyrinnöille. Mutta ei insinööri heitä mitenkään vainonnut.

XI LUKU.

Tuosta rikkaasta Halmin rouvasta, joka oli "polvistunut ristin juureen" samana iltana kuin Perttikin, tuli armeijan yksi kulmakivi tässä kaupungissa. Hänen luonaan alettiin pitää useimmat kotihartauskokoukset. Tappura oli armeijan taitavin paikallinen puhuja. Ja sellainen laulumies ja soittoniekka kuin hän oli!

Pahat ihmiset huhuilivat, että Halmin rouva oli myrkyttänyt miehensä ja sitte tämän kuoleman jälkeen alituisesti houri unissaan vainajasta. Hänen sanottiin mieltyneen erääseen miehensä konttoristiin, mistä muka seurasi tuo myrkytys. Itse asiassa tämä puhe oli vain pahansuopain parjausta, mutta kaupungin rahvas siitä yksipäisesti piti kiinni ja mielellään siitä jutteli. Siinä ihmisluokassa tuo ilkeä huhu alinomaa kyti lähtemätönnä kuin tuli kuivassa ruohistossa. Varmaankin se oli saanut alkunsa siitä, että rouva Halm tunnetusti oli elänyt kovin huonoissa väleissä miehensä kanssa, joka sitte yht'äkkiä oli kuollut. Tosiasiassa lie miehensä äkkikuolema saattanut rouvan uskonnollisiin herätyksiin. Ja niissä ajellessaan oli hän ruvennut käymään Pelastusarmeijan kokouksissa. Siellä sitte Ruotsin "majuuri" hänet "ampui läpi".

Pertistä tuli innokas "todistaja" armeijan kokouksissa. Siitä seppä riemuitsi. Muutenkin oli Pertti armeijan erinomainen syötti. Tenhovoimalla hän veti naisia, varsinkin nuoria tyttöjä, armeijan kokouksiin. Hän oli armeijan kuuluisuus. "Kaunis todistaja" sai monta nuorta tyttöä myös todistamaan.

Tappura oli ottanut Pertin erityiseen suosioonsa.

-- Sinun pitää päästä ylenemään tehtaassa, sanoi hän Pertille.

Sitähän sitä juuri Pertti itsekin halasi. Tappuran kehotuksesta alkoi hän opetella piirustusta tehtaan muutaman piirustajan opastelemalla. Ja itse insinöörillekin suositteli Tappura Perttiä. Strang uudistuspyrintöjensä innostamana kannatti Pertin opinnoita.

Tehtaalla nyt alkaneista valistuspyrinnöistä ei Pertti välittänyt. Ne olivat hänestä ikäviä eikähän niistä liioin ylennyt asemassaan. Sen sijaan armeijaan hän oli kiintynyt. Siellä niin hartaasti kuunneltiin hänen puheitaan ja siellä hän oli pian vallannut itselleen huomatun aseman. Siellä siis Pertti viihtyi.

Ja rouva Halmin luona oli Pertti mielellä nähty vieras. Kun he olivat molemmat "polvistuneet ristin juureen" samana iltana, lähensi jo se seikka heitä toisiinsa. Ja ainahan Pertti oli viihtynyt naisten seurassa. Niistä hän oli tavannut suurimmat ihailijansa. Iltasin poikkesi Pertti Tappuran kanssa rouvan luo. Kolmen he sitten lukivat, lauloivat ja joivat teetä monemmoisten vehnästen kanssa. Rouva itsekin oli alkuaan narikkakauppiaan tytär. Ei hän tuntenut hienompia seuratapoja eikä hänellä opillista sivistystä ollut yhtään. Kerran heidän pois tullessaan lesken luota kuiskasi Tappura Pertin korvaan:

-- Jos en olisi akallinen, niin naisin tuon lesken. Mutta sinulle, Pertti, se sopii.

Pertti tunsi poskiensa kuumenevan, mutta ei virkannut mitään. Tuo oli rohkeaa puhetta, mutta itse asiassa se ei ollut Tappuran keksintö. Hänelle itselleen oli se jo ennen mieleen iskenyt.

Leskellä oli oma kookas rakennus ja hyvin kalustetut huoneet, puodissa oli runsas tavaravarasto ja pankissa puhdasta rahaa kymmentuhansittain.

Sinä yönä ei Pertti mielinyt saada unta silmiinsä. Tappura oli puhaltanut loimuamaan jo taulaan isketyn kipunan.

Ensi kerran kotihartauskokouksessa Halmilla, missä oli kokonainen seura armeijalaisia, istui Pertti yksinään syrjässä loukossa ja tarkasteli salaa leskeä. Totisesti ei rouva ollut kaunis: kasvot olivat hänellä liian lihavat, silmät kylmät, nenä paksu, ja suusta pistivät esiin leveät tekohampaat.

Pertin näin tarkastellessa sattui rouva katsahtamaan häneen ja naurahti hänelle. Pertti hymysi vastaan. Sitte illan kuluessa rouva usein lähetti Pertille hellemmän katseen.

Kun Tappura alkoi laulaa parhaimmalla tuulella kuumahenkistä pelastuslaulua, ihaili Pertti vain rouvan salin komeita huonekaluja. Tuo monihaarainen kristallikruunu, tuo juhlallinen soittokone, jota lie tuskin milloinkaan avattu, nuo kauniit täytetyt tuolit ja sohvat, korkeat mustat kukkapylväät, pehmoset matot, kiiltelevät seinätaulut, kaikki tämä komeus olisi _hänen_, jos hän...

Halmin rouvan rikkaus oli sattuman lahja: raha-arpajaisissa oli hän voittanut suuremman summan. Hyvin menestyvä kauppa oli sitä kartuttanut vuosi vuodelta.

Pertti istui syrjässä paikoillaan ja haaveili. Mitä olisi _silloin_ Tappura hänen rinnallaan! Hän olisi isäntä tässä talossa ja Tappura olisi hänen vieraansa, jota hän kutsuisi kesteihin, jos viitsisi...

Juuri hänen parhaimmillaan tällaisia kuvitellessaan lopetti Tappura laulunsa ja huoneessa oli hetken hiljaisuus. Pertti säikähti sitä ikäänkuin olisi hänet tavattu ilmeisessä pahuudessa.

Vähän aikaa vielä istuttua heittivät kaikki rouvalle hyvästit ja lähtivät. Pertti jäi viimeiseksi. Tappura ovella katsahti häneen merkitsevästi. Se Perttiä kiusasi. Hänkin heitti hyvästit ja poistui.

Mutta hyvästellessään tunsi hän rouvan puristavan hänen kättään tavallista hellemmin. Se käsi oli jäädäkin pitemmäksi aikaa Pertin käteen, mutta samassa rouva huomasi niin tärkeännäköisenä Tappuran hymyilevän hänelle, jotta hän veti pois kätensä. Tappura vain jatkoi lampaan hymyään. Se jo Perttiä suututti. Rouvankin kasvoilla näki hän närkästystä ja noissa kylmissä silmissä paloi jotain.

Kuitenkin tämän illan jälkeen oli Pertti pitemmän aikaa käymättä rouva Halmin luona, sillä seuraavana päivänä sattui tapaus, joka siirsi Pertin taas uuteen asemaan.

XII LUKU.

Pertti oli harjoitellut piirustusta ja osottikin siinä taidossa sellaista sormien näppäryyttä ja tarkkaa silmää, jotta hänen opettajansa -- eräs konepajan piirustajista -- oli innostuneena näytellyt Pertin piirustuksia insinööri Strangille. Insinöörikin antoi niille arvoa ja samaan aikaan kuin Pertti itse rouva Halmin luona teki omia laskujaan, päätti Strang Pertin piirustuksia tarkastellessaan siirtää hänet konttorin puolelle, ensin piirustusten jäljentäjäksi.

Ja se tapahtui seuraavana päivänä. Insinööri itse vei Pertin konttoriin. Osoitti hänelle paikkansa ja antoi muutaman piirustuksen, mikä esitti höyrylotjan läpileikkausta, hänelle jäljennettäväksi.

Konttoriherrat heittivät häneen pitkiä katseita, mitkä erityisesti kilpistyivät Pertin punaiseen pelastusarmeijalaisen paitaan. Kun insinööri oli mennyt pois, meni vanhin piirustajista Pertin luo ja sanoi:

-- Kuulkaa! Kun tulette huomenna tänne, niin heittäkää pois päältänne tämä punainen paita! Täällä se ei oikein sovellu.

Pertti ymmärsi yskän. Ja kyllä hän sen hentoikin heittää pois. Sen koommin ei enää nähtykään punaista paitaa Pertin päällä.

-- Sepä oli koko potkaus tuo konttoriin pääsö! tuumi Pertti illalla asunnossaan sepälle, hykersi iloissaan käsiään ja ymmärsi, että hän oli nyt herra.

-- Kunhan et ylpistyisi siitä, vastasi seppä huolehtivasti, aavistaen pahaa.

-- Sanoivat konttorissa, ett'ei minun sovi pitää punaista paitaa.

-- Kuka niin sanoi?

-- Kostja-insinööri.

-- Mitäs Penna sanoi?

-- Ei hän puhunut mitään. Kohautteli vain olkapäitään ja kääntyi syrjittäin minuun, insinööri kun osotti minulle paikan hänen vieressään.

-- Kyllä konjakki tekisi hänet kohta ystäväksi. Minkäs Kostja-insinööri sanoi sopivan?

-- Eipähän sanonut mitään.

-- Kyllä sinä nyt jouduit sutten luolaan. No entä Janne-kasööri?

-- Hän ei ollut minua näkevinäänkään.

-- Hän on siivo mies, vaikka onkin vähän ylpeä. Sutten luolaan jouduit, sanon vieläkin.

-- Mitenkä niin?

-- Hää?

-- Mitenkä niin?

-- Minä tunnen ne herrat, minä tunnen. Yhdessä joskus ennen on tyttöjä kurkisteltu.

-- Vai olette tekin ollut sellainen?

Mutta seppä ei kuullut enää mitään. Hän pani torvensakin pois. Sitte hän käveli levotonna huoneessa ja näytti kärsivän Pertin konttorin puolelle pääsemisestä. Ei syönyt illallistakaan. Ennen maata panoaan lausui hän Pertille vakavasti:

-- Elä sinä heitä pois punaista paitaasi! Se pelottaa sinusta pois nuo synnin härjät. Kuule, elä heitä!

Mutta Pertti sitä tuskin viitsi kuunnella. Nyt hän oli herra ja sellaisena hänen pitäisi osata käyttäytyä. Siihen kohdistui koko hänen mietiskelynsä. Ensiksikin hänen pitää muuttaa pois sepän luota, laitattaa räätälissä itselleen hieno puku ja muuten ottaa mallia konttoriherroista. Ehkäpä sitte konttoriherrat suostuvat ystäviksikin. Nyt olivatkin kovin pöyhkeitä...

Pertti näki edessään onnen uran avoinna kuin leveän maantien, joka on puhkaistu suoraan metsien halki. Ja hän ajaisi sitä vielä maailmassa pitkälle... pitkälle...! Tämä oli hyvä alku!

Ei seppä eikä Pertti saanut unta sinä yönä, seppä siitä surusta, että Pertti oli siirretty konttorin puolelle, ja Pertti siitä ilosta, että hän oli sinne siirretty.

Jo seuraavana päivänä muutti Pertti pois sepän luota. Syyksi täytyi hänen valehdella, jott'ei seppä kovin pahastuisi, että insinööri oli käskenyt hänen muuttamaan. Siinä näki jo seppä tarkoituksen: he tahtovat ryöstää Pertin häneltä ja Pelastusarmeijalta. Ja kun Pertti lähti kimpsuineen sepän asunnosta, katsoi seppä surullisesti hänen jälkeensä kuin isä maailmalle matkustavan rakkaan poikansa jälkeen: nyt se on poissa hänen silmiensä valvonnan alta!

Konttorissa piti Pertti konttoriherrain liikkeitä ja ulkonaista käytöstä tarkasti silmällä ja koetti kotonaan kuvastin kädessä jäljitellä heitä. Kun ruumis harjoituksen kautta kävi notkeammaksi ja liikkeet pyöristyivät, naurahti Pertti muistaessaan sitä aikaa ylimaassa, jolloin hän huoneessakin olla tollotti lakki päässä ja jos sai kahvia, tavan mukaan viskasi loppuhitusen pureksimastaan sokuripalasesta takaisin sokuriastiaan. Mennäpä konttoriin näyttämään sellaisia tapoja! Mutta entiset ovat olleet ja menneet!

Pertti teetti itselleen uudet kalliit vaatteet, osti kultaisen sinettisormuksen etusormeensa ja uhkean kellon liivinsä taskuun tikuttelemaan. Hän käytti hyvin korkeaa kiiltokaulusta ja silkkistä kaulahuivia, voiteli ja harjasi kauniit mustalaishiuksensa niin sileiksi päälaelta, että kärpänen niillä olisi langennut, ripotteli Kölnin vettä nutulleen, jotta hän tuoksui kuin apteekkipoika, työnsi huikaisevan valkean nenäliinansa pistäväksi ulos takkinsa rintataskusta -- hänellä aina oli matkassa toinen varsinaista nenän niistämistä varten -- ja kiillotti kenkänsä, että hän niissä voi melkein nähdä kuin peilissä oman hienoutensa. Ja noin loistavana muotiherrana hän harjoitteli yhä yksinäisyydessä tekemään pyöreitä kumarruksia kantapäänsä yhteen lyöden ja puhuessaan viittoloimaan kädellään kuin näyttelijä.

Ylimaassa ollessaan oli Pertti pitänyt mahtavuutenaan karkeasti kirota, mutta kaiken sellaisen tahtoi hän nyt tyyten pestä pois itsestään.

Hänen ymmärryksensä mukaan oli paras ja helpoin keino tulla suureksikin herraksi se, jonka hän oli valinnut.