Part 4

Tämä kaikki on Pertistä ikävää ja vastenmielistä. Kun olisi edes sellainen puhdas ja siisti asunto kuin Toivosessa. Mutta tällainen kylmä talli! Ei ole tarpeeksi valoa, ei lämmintä, ei kelvollista vuodetta edes. Kohmettuneena hampaat suussa kalisten saa aamulla herätä ja nieleksiä yöllä suuhun kohonnutta vettä saamatta lämmintä kahvikuppia niinkuin aina Toivosessa. Ja tuon kuuroparan lähenteleminen vaivaa häntä. Miksi se aina puhuu hänelle kuudennesta käskystä?

Olisi sitte jokukaan, jonka kanssa voisi olla lähempi tuttava! Mutta ei ole ketäkään. Viilari Ilo sairastaa vuoteen omana keuhkotaudissaan. Ja Iivari poika on kuin unissaan kävelijä sen johdosta. Ei kuule mitään, tuskin näkeekään. Valuriverstaassakin on äänetön ja hajamielinen. Lomahetkinään vetää "Sotahuudon" taskustaan ja lukee sitä. Toisinaan sadattelee tehdasta ja koko maailmaa. Ja "saksalainen sika" hänen mieltään varsin karvastelee.

Saisihan niitä tuttavia hän, Perttikin, kun joisi ja pelaisi korttia. Mutta niitä kahta viettelystä tahtoo hän karttaa. Sentähden hän sepän luona tyytyy asumaankin, kun saa olla rauhassa juomareilta ja pelureilta. Ei ole tehtaalla muita juomattomia miehiä kuin jokunen pelastusarmeijalainen.

-- Hyi sentään tätä ikävyyttä, tätä kolkkoutta, tätä alennusta! hymähtää Pertti itsekseen ja kohentelee suuressa rikkinäisessä pesässä likomärkiä puupölkkyjä, joissa tuli veltosti tuikahtelee.

Pertti ymmärtää jo, että hän erehtyi laskuissaan, kun hylkäsi Toivosen Maijun ja käänsi selkänsä entiselle konepajalle.

-- Maiju olisi pitänyt naida ja sovittaa eukko, äännähtää hän itsekseen mietteidensä lopulla.

Hän nousee huoneessa kävelemään lämpimikseen, kävelee pitkään ja kauvan. Lattialaudoista joku narahtaa hänen askeltensa painosta, kun ovat huonot ja lahoneet. On tämäkin muka suuren tehtaan työmiehen asunto ja oikein tehtaan puolesta! Maaseuduilla on vaivaistalokin kodikkaampi kuin tällainen hatara ja autio talli.

Tällaista on Pertillä yksinään olo. Kun seppä on kotisalla, ottaa olo toisen muodon. Seppä istuu vanhan merimiesarkun päällä ja lukee ääntään vapisuttaen "Sotahuutoa".

-- Eikö o'o totta? kysyy hän tuon tuostakin Pertiltä. Ja vastausta varten asettaa hän suppilomaisen rautatorven korvalleen.

-- Kyll' on, myöntää Pertti.

-- Hää?

-- Kyll' on! karjaisee Pertti.

-- Etkö tunne sinäkin itsesi syntiseksi?

-- Sellainenhan sitä olen minä kuin muutkin.

-- Hää?

Pertti karjaisee kovemmin vastauksensa.

-- Niin, nyökäyttää hyväntahtoisesti seppä ja jatkaa lukemistaan.

Kun "Sotahuuto" on luettu loppuun, alkaa esitelmä kuudennesta käskystä. Siitä puheleminen ei sepältä lopu kesken. Ja se se vasta Perttiä sapettaa. Toisinaan hän menee vuoteelle huppukorviin pakoon sepän terävää puhetta. Mutta seppä silloin vain ylentää ääntänsä. Kaiken lopuksi Pertti kiroaa, mutta seppä siunaa. Ei Pertti tiennyt, että seppä puhui yhtenään kuudennesta käskystä tukeakseen omaa itseään kiusauksia vastaan, jotka naisen muodossa häntä alituisesti ahdistivat. Ennen pelastusarmeijalaiseksi tuloaan oli seppä ollut suuri huijari. Mutta nyt sattui niin omituisesti, että seppä kuudennella käskyllä samalla kerralla kolkutteli Pertin pahaa omaatuntoa -- Toivosen Maijun kuva pullahti usein esiin Pertin silmiin tässä synkässä elämässä - kuin haarniskoi itseään syntiä vastaan.

-- Mitenkä te oikeastaan tulitte pelastusarmeijalaiseksi? kysyi kerran Pertti sepältä.

-- Sairastin tässä viime talvena. Olin kuolemaisillani. Lääkäri sanoi minun saaneen taudin epäterveellisestä asunnosta...

-- Jo totisesti tällainen kylmä pöksä ei olekaan terveellinen.

-- Hää?

Pertti sanoo uudestaan lujemmin.

-- Tällaisiapa ne yleensä ovat tälläkin tehtaalla työmiesten asunnot. Hataroita ja kylmiä. Harvassa on kelvollinen tulisijakaan. Mutta työmiehen pitää tyytyä kaikkeen. Yli koko maailman hän on sorrettu. O'on ollut Suomessa jollakin muullakin tehtaalla ja nähnyt samallaisia hökkeleitä. Vähätpä välitetään työmiehestä. Jos hän kuolee, niin kuolkoon! Sijalle otetaan uusi. Onhan niitä varaa ottaa. Jos tänään kuolet, niin paikallasi tehtaassa on jo huomenna uusi mies.

-- Noo, entä sitte?

-- Hää?

-- Entä sitte, kun sairastitte?

-- Minä olin kuolla. Totisesti. Se oli kauheaa. Hoitamassa oli seppä Ylenin vaimo, joka on pelastusarmeijalainen, samaten kuin itse seppäkin. Se luki minulle "Sotahuutoa". Itsekin on selvä sanaa selittämään. Hän osasi kuvata synnin synniksi. Minä aloin asiata miettiä. Kun paranin, rupesin käymään armeijan kokouksissa. Yöt päivät tein tiliä itseni kanssa. Täällä sisälläni heräsi omatunto, jonka synti oli paaduttanut. Minä havaitsin tehtaalaisten elämän tyyten likaiseksi, joka tuo mukanaan ajallisen ja ijankaikkisen turmion. Yhtenä iltana menin rohkeasti todistuslavalle armeijan kokoushuoneella, todistin ja tunsin raskaan taakan putoavan hartioiltani. Siitä lähtien elin uutta elämää.

-- Miks'ette kirkossa käynyt?

-- Kävin kyllä. Mutta se jumalanpalvelus ei minuun pystynyt. Se oli liian hienoa ja pinnallista. Se oli kuin jo valmiille vanhurskaille aivottu. Urut soivat kyllä kauniisti, pappi messusi kauniisti ja saarnasi ulkomuistilta, kynttilät paloivat kristallikruunuissa ja ihana alttaritaulu esitti Vapahtajan taivaaseen astumista, mutta minusta tuntui, että minunlaiselle ihmiselle ei siellä ollut Jumalaa. Toista oli kun olin armeijan kokoushuoneella. Siellä lamput läpättivät ilman puutteessa, siellä oli ahdasta ja yksinkertaista. Mutta siellä ei ollut sellaisia pyhiä, hurskaita, jumalisia harmaahapsipäitä, jotka pelottavat pois luotaan suuret syntiset. Veli siellä puhui veljelle, syntinen syntiselle. Siellä tunsin olevani kuin kotonani, kuin pajassani. Oli kyllä arkipäiväistä, mutta toverillista. Mitä siellä todistuslavalla puhuttiin, ymmärsin niin ihmeen hyvin ja voin sovittaa omaan itseenikin. Siellä lavalla kerrottiin vain paloja omasta syntisestä elämästäni. Voinhan siis samanarvoisena astua muiden joukkoon ja niiden rohkaisemana polvistua ristin ääreen. Aivan samaa ovat siellä muutkin tehtaalaiset tunteneet, jotka ovat tulleet pelastusarmeijalaisiksi.

-- Mitähän jos olisi kerran lähteä sinne.

-- Hää?

Pertti puhuu saman sepän rautatorveen.

-- Voi lähde, hyvä mies! Sinullakin on syntejä, suuriakin. Olet rikkonut kuudennenkin käskyn.

Pertti punastuu, mutta ei puhu mitään. Seppä alkaa kuvata kuudennen käskyn suurta merkitystä yksinäisen miehen elämässä. Ja sitä riittää taas siksi illaksi. Mutta nyt on jo sepän puheessa ystävällisempi sävy. Pertti häntä kuuntelee tällä kerralla tuskaumatta. Ja Pertti on jo sitä mieltä, että kyllä tästä yksinäisyydestä pitää jonakin iltana lähteä pelastusarmeijan kokoushuoneelle. Vaikka ei muuta niin katsomaan.

Muutamana iltana tulee seppä kotiinsa mukanaan pienikasvuinen, valkohiuksinen, parraton ja laihankälkkä mies. Miehellä ovat pikkuiset, nauravat hiiren silmät.

Pertti katsoo kummissaan miestä ja huudahtaa:

-- Eikö se ole Tappura?

Samaten katsoo mies Perttiä ja ääntää:

-- No ihmettä! Täällähän tapaa entisiä ylimaalaisia! Totisesti se on Pertti Hagert?

-- Niin on.

Mies antaa Pertille kättä. Se oli vanha tuttu: entinen ylimaassa ympäri mennyt kauppias Tappura.

-- Mitenkä te olette tänne kulkenut? kysyy Pertti.

-- No entä sinä?

-- Olen ollut jo konepajalla kuukauden päivät valurina.

-- Ja minä o'on ollut samalla konepajalla jo kolme vuotta hinaaja-höyryn perämiehenä. Siis ollaan saman isännän leivissä! Ihmettä, ettei jo ennen ole tavattu toisiaan!

Pertin mieli käy hyväksi, kun nyt tuttu ihminen yhtäkkiä ilmestyi esiin kuin maan alta. Ja Tappura nauraa ja on iloinen. Hän on puettu pelastusarmeijalaisen "kapteenin" univormuun.

Seppä ihmetellen katsoo miehiä ja häksää rautatorvensa kanssa kuullakseen heidän puhettansa. Tappura alkaa selittää sepälle, miten hän ja Pertti ovat vanhoja tuttuja. Siellä kaukana Itä-Pohjanmaan lumimetsissä ovat ennen yksissä olleet.

-- Minulla oli Leipivaarassa kauppa ja tämä Pertti oli minulla renkinä...

Yhtäkkiä Tappura pysähtyy puhuessaan. Hän ei tahdo sanoa että Pertti oli ruotilaisena, vaan renkinä, sillä hänen vielä ylimaassa ollessaan oli Pertti jo pappilassa renkinä.

-- Olin sitä minäkin siellä jo kulkevana kauppiaana, oikaisee Pertti.

-- Ja nyt olet konepajan valurina. Olen minäkin kulkenut maita ja mantereita sitte, kun ylimaasta lähdin, sanoo Tappura ja lisää hiljaisemmalla äänellä:

-- Mutta on parasta, että ollaan puhumatta entisistä. Minä ja sinä olimme ennen vähän typeriä.

Tappura katsahtaa merkitsevästi univormuaan. Pertti ymmärtää hänet. Tappura olikin lähtenyt karkuteille ylimaasta jättäen jälkeensä aimo lailla velkoja. Mutta olivatpa nyt entiset asiat miten tahansa. Yhtäkkinen yhtymys monen vuoden takaa antaa iloa molemmille. Tappura kyselee ylimaan asioita ja Pertti selittää. Pertin puheen johdosta kuvastuu molempien miesten silmien eteen palanen syrjäistä maan kolkkaa. He näkevät silmissään suuret metsät, joissa karhu nukkuu kaatuneen puun alla talvi-untaan ja susi kamalasti ulvoo paukahtelevassa pakkasessa. Mutta suvisin korkean vaaran alla päilyvät ikihonkien suojassa tyynet vedet ja etäältä kuuluu tunturikosken vallaton laulu. Voi niitä monia korkeita vaaroja, joilla sydänkesänä aurinko armaana paistaa! Oi niitä salovesiä! Kolkko ja yksitoikkoinen on ylimaan elämä, mutta luonto suuremmoinen. Siellä vaaran alla oli pienoinen maalaiskirkko järven rannalla, oli pappila, oli lukkarila, oli yksi isompi talo ja useampia mökkiä. Sellainen se oli se ylimaan kirkonkylä. Mutta Leipivaaralla oli monta taloa, niin varakasta että useampana vuotena söivät puhtaan leivän...

Puheensa jälkeen ovat Pertti ja Tappura hetken ääneti. He ovat siirtyneet ajatuksissaan tästä törkyisestä tehtaasta sinne kauvas, jossa kesällä ei ole sanoiksi asti yötä eikä talvella päivää.

-- Tekin olette pelastusarmeijalainen, näen mä, sanoo tovin takaa Pertti.

-- Minä olen "kapteeni", jos tarkkaan katsot. Pertti naurahtaa ja leikillä ajattelee mielessään, entä jos hänkin ylenisi "kapteeniksi". Tappura selittää hänelle asuntonsa ja pyytää Perttiä ensi tilassa käymään luonansa. Pohjolaisen lämmin myötätuntoisuus maakuntalaistaan kohtaan vieraassa paikassa on molemmissa miehissä herännyt. Sama syntymäpaikka sitoo mielet yhteen.

-- No miltä sinusta tuntuu tässä tehtaassa olo? kysyy Tappura.

-- Aivan happamalta. Olen katunut, että tänne lähdinkään, vastaa Pertti.

-- Mistä tänne tulit?

-- Suoraan Oulusta.

-- Olitko siellä konepajassa?

-- Olin.

-- Onhan siellä sievä konepaja.

-- On. Paljon parempi siellä oli minulla olo. Mutta luulottelin tätä Etelä-Suomea -- mokomaakin kolkkaa -- hyvinkin mieluisaksi.

-- Kyllä täälläkin toimeen tulee, kun tutustuu. Tosin on paljon täällä työmiehelle pauloja, mutta ethän sinä liene pelaaja etkä juomari. Siitä kolmannesta työmiehen synnistä en tiedä sanoa.

-- Mutta täällä kuolee ikävään. Ja asunnot ovat niin tuiki kelvottomia. Entä sitte mestarit hävyttömiä!

-- Tosi se on, ettei työmies tälläkään tehtaalla kulje ruusuin ja kukkasten päällä. Mutta minä olen tyytyväinen toimeeni.

-- Te olette sitä laatua ensimäinen tällä tehtaalla, minkä olen tavannut. Kaikkihan nuo housuntaskuissaan puivat nyrkkiä tehtaalle ja mestareille.

-- Mutta insinööri on hyvä mies, kun et häntä suututa. Sinun pitäisi pyrkiä tuttavallisemmaksi mestarien kanssa. Heidän kauttaan kulkee tie insinöörin suosioon. Ja taas ikävääsi voit tappaa, kun käyt pelastusarmeijan kokouksissa. Ei täällä ole muuta synnitöntä illanviettoa. Vapaahetkien viettämisessä on varaa valita vain kolme eri tilaisuutta: joko olla yksinään kotonaan tai käydä pelastusarmeijassa tai sitte juopotella, pelata ja naisten kanssa metkata. Valitse sinäkin toinen näistä, niin et kadu! Siten pääset insinöörinkin suosioon, sillä insinööri pitää juomattomista miehistä, vaikka ei hän kyllä kiellä juomastakaan, kun väin on säännöllisesti työssä.

-- Siellä pelastusarmeijassa olen ajatellut pistäytyä joskus.

-- Kyllä me sinusta teemme vielä armeijalaisen. Nyt tuleekin piakkoin Ruotsista kuuluisa puhuja "majuuri" Andersson tänne. Silloin tietysti lähdet, jos et jo ennemmin.

-- Mutta puhuuko hän suomeksi? Sehän se on saakelia, kun niillä on täällä niin käytännössä tuo "kalikkakieli ". Minä kun en sitä osaa, niin "Soomen aasiksi" valurimestarikin minua nimittelee.

-- Ruotsia ne osaavat täällä useimmat työmiehetkin. Ruotsiksi tietysti "majuuri" Andersson puhuu, mutta se tulkitaan suomeksi. Kyllä sinäkin vielä ruotsia opit. Minä jo siinä hyvin pärjään. Lirkuttelen sitä kuin lintunen.

Pois lähtiessään pyytää Tappura Perttiä käymään luonaan. Sepän korvaan hän huutaa, että Perttikin rupeaa pelastusarmeijalaiseksi. Seppä nauraa hyväntuulisesti ja katsoo hyväksyvästi Perttiin. Jonakin iltana aikoo Tappura tulla Perttiä hakemaan armeijaan.

Tappuran mentyä on Pertti iloisella mielellä. Se oli virkistystä tavata vanhaa tuttua, joka vielä tietää opastaa täällä uusissa oloissa. Tietysti hän lähtee Tappuran kanssa Pelastusarmeijaan. Siellä saa iltansa kulumaan, pääseepä vielä "kapteeniksi".

Seuraavan yön nukkui Pertti oikein hyvin. Ja vielä aamulla noustessaan oli hän iloinen, kun oli kohdannut Tappuran.

VIII LUKU.

"Majuuri" Andersson oli tullut. Kaupungin koko Pelastusarmeijaosasto kuohui sen johdosta. Itsekullakin alalla on kuuluisuutensa, on johtajansa, joka saa kohinan johdettaviensa riveissä syntymään pelkällä läsnä-olollaan. Niin se oli "majuurinkin" kanssa. Hän oli tullut! Ja yksin se tieto nosti verrattoman innostuksen armeijalaisten keskuudessa.

Suuren suurissa ryppäissä kiirehdittiin armeijan kokoushuoneelle. Sinne meni monellaista väkeä. Sinne oli Perttikin menossa yhdessä Tappuran ja pajan sepän Rothmanin, huonekumppaninsa, kanssa. Samaan joukkoon liittyi Iivari Ilo, joka jo olikin puolittain armeijan kasvatti. "Majuurin" puhe käännettäisiin myös suomeksi.

Armeijan kokoushuoneella oli täysi tungos. Oven suupuoleen kokoontuivat tavallisestikin kaikki joutilaat ilveilemään ja tapaamaan toisiaan. Jos huoneen perällä taivas asusti, niin kyllä oven suussa ja sen takana pimeä helvetti. Siellä oli paatuneita miehenroikaleita ja katutyttöjä, jotka käyttivät kokoushuonetta omana markkinapaikkanaan, missä sopi käydä tapaamassa toisiaan. Sekä vallattomia poikanulikoita, jotka syvässä kuorossa säestivät armeijalaisten hengellisiä lauluja.

Seppä liikkui täällä kaikille vanhana tuttuna. Kun hän pääsi sisälle, tehtiin hänelle heti oven suussa ensimäiset tuttavuuden osotukset: vedettiin takinliepeestä, näykittiin tukasta tai muuten työnnettiin. Mutta seppä raivasi itselleen tien syntisten ja publikaanien läpi omien uskonveljiensä rintamaan. Perttiä veti seppä kädestä jälessään ja istutti hänet kuin vanhan tutun tähän autuaitten laumaan. Varmasti uskoi seppä tekevänsä Pertistä tänä iltana uuden jäsenen seurakuntaan. Tappura oli itsetietoisena arvostaan jo ovella heittänyt sepän ja Pertin. Hän oli kadonnut "upseerien" sivuhuoneeseen. Iivari Ilo oli jättäytynyt takemmaksi istumaan.

Outo olisi luullut Pertin jo olevan rutilujan armeijalaisen, sillä niin hyvin hän näytti mukauvan ympärillään olijoihin. Ja yhden ja toisen armeijaneidon hurskas silmä salaa pälyili häneen. Täälläkin oli Pertin kauneilla kasvoilla kohta ihailijansa.

Vieno sipinä ja suhina kävi läpi seurakunnan odotettaessa hartauskokouksen alkua. Oven suussa vain silloin ja tällöin räjähti nauru ja pidettiin korkeampaa puhetta. Kuumuus alkoi kohta rasittaa. Väkeä olikin nyt tavattomasti.

Sivuhuoneesta astui Ruotsin "majuuri" todistuslavalle ja häntä seurasi kaksi uskonveljeä. Toinen niistä oli Tappura. Kateus syttyi Pertin mielessä, että Tappura sai olla noin kaikkien huomion esineenä.

"Majuuri" oli pitkä mies. Silmät olivat hänellä syvällä päässä. Mutta niissä oli läpitunkeva, polttava katse. Outo sitä säikähti. "Majuurin" kasvoista voi asiantuntija nähdä, että hänellä oli takanaan elettynä hurjistelujen maailma. Jostain Tukholman huonomaineisimmista syrjäkortteleista se olikin lähtenyt tämä Augustinus.

Harput ja klarinetit rupesivat soimaan. Ja niin alkoi tämä uskonnollinen hoijakka-elämä illan toimintansa. Laulun loppusäkeitä:

"O'otko sä pestynä, o'otko verellä pestynä sä?"

säesti koko oven suu omalla mehevällä äänivarastollaan.

Laulun loputtua alkoi Ruotsin "majuuri" puhua, ensin ilman tulkkia omalla äidinkielellään niille, jotka sitä ymmärsivät, sillä tässä kaupungissa oli paljon ruotsinkieltä ymmärtävää työväkeäkin. Ääni nousi ja laski alussa kuin meren kuohu, kunnes kohosi korkeaksi, huoneiden seiniä järisyttäväksi ukkoseksi. Epäilemättä olivat "majuurilla" harvinaiset keuhkot. Tuohon ukkoseen yhtyivät silmistä liekehtivät salamat, mitkä heikkohermoisia naisia vapisuttivat ja heidän silmissään lopulta paloivat huumaavasti. He eivät voineet muuta kuin tuijottaa noihin silmiin, jotka ristiinnaulitsivat heidät. "Majuurin" koko suuri sotataito oli siinä, että hän osasi hypnotiseerata. Siihen se hänen mahtinsa perustui, outojen sitä tietämättä.

Huoneessa oli muuten kuolonhiljaisuus. Mahdillaan oli "majuuri" lyönyt äänettömäksi yksin meluavan oven suunkin. Seppä, joka ymmärsi ruotsinkieltä, kuunteli tarkkaavaisena, tarvitsematta rautatorveaan, puhujaa ja kuiskasi ihastustaan Pertin korvaan.

"Majuurin" silmä oli keksinyt kuulijain joukossa muutaman komeasti puetun ihmisen. Tämä nainen pukunsa kautta erosi huomattavasti ympäristöstään. Kuka se oli, tiedusti "majuuri" Tappuralta.

-- Se on rikas Halmin rouva. Suuren kangaskaupan omistaja, vastasi Tappura.

-- Onko hän pelastettu?

-- Ei.

-- Tänä iltana tulee hän siksi, sanoi "majuuri" varmasti. Ja hän alkoi erityisemmin katseillaan ahdistaa tuota rouvasihmistä.

Kun "majuuri" oli lopettanut, kuului seurakunnassa valittava voihkinta. Mutta armeijalaisten kasvoilla istui puheen johdosta ylevä ihastus eivätkä he kohta huomanneet, että rikas Halmin rouva oli pyörtynyt. Hän se oli tuon voihkinan päästänyt.

Seppä oli innostunut kuin parinkymmenvuotias.

-- Tunnusta syntisi, Pertti! Likaiset ja rumat syntisi! huudahti hän yht'äkkiä Pertille, joka peljästyi ja aristuen katsahti häneen.

Seppä oli näöltään nyt kuin ijankaikkinen tuomari. Kohta koko läheinen armeijajoukko vyöryi Pertin päälle. Ne olivat haltioissaan melkein tukahduttaa hänet. Niitä oli niskassa, oli painava rypäs selässä, oli kupeilla, oli nenän edessä. Pertti jo hätääntyi.

-- Sinut polttaa ikuinen helvetin tuli, ell'et tunnusta syntiäsi! Olet hapan, mädännyt ja saastainen! pauhasi seppä.

Pertti häntä melkein oudostui. Hän olikin antaunut tekemisiin vaarallisen henkilön kanssa! Se tuntui olevan väkevämpi häntä.

Toiset armeijalaiset heittivät hänelle vasten silmiä kokonaisia sylyyksiä helvetin tulta ja tulikiveä. Pertillä oli tuskauttavan kuuma, hiki juoksi virtoina hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös mennäkseen ulos kylmään ilmaan pakoon tätä hengen aseilla sotaa käyvää joukkoa.

Mutta silloin seppä veti hänet syliinsä ja puristi häntä lujasti siinä, ikäänkuin estääkseen kallista aarretta käsistään pois liukumasta. Hän olikin tekemisessä käärmeen kanssa, huomasi Pertti. Ja hän aikoi jo sivaltaa kuuroa koko nuoren miehen kouralla, kun yht'äkkiä armeijalaiset heittivät hänet omaan vapauteensa. Nyt hekin huomasivat pyörtyneen rouvasihmisen. Heidän huomionsa kiintyi kokonaan siihen ja niin pääsi Pertti vapaaksi.

Kohta kun Halmin rouva oli pyörtynyt, oli "majuuri" rientänyt hänen luoksensa. Hän otti osaa hänen virvottamiseensa. Rouva oli kuolonkalpea ja huokui raskaasti. Perttikin jäi paikalleen katsomaan tapauksen menoa.

Rouva virkosi. Hänelle annettiin kylmää vettä juotavaksi.

-- Polvistu Golgatan verisen ristin juureen! Se veri pesee sinutkin puhtaaksi! Oo joudu! joudu! Helvetin liekki sinuakin jo saartaa! Tule ja todista!

Nainen näytti olevan kokonaan saarnaajan pehmittämä. Vavahdellen, huumauneena ja silmät valtavissa kyyneleissä seurasi hän "majuuria" etualalle, lankesi polvilleen ja itki ääneensä.

Nyt alkoi "majuuri" häntä lohduttaa, puheli kuin isä lapselleen pehmeällä, matalalla, mutta syvällä äänellä, missä oli tunteikas väri. Tämä oli liikuttava näky. "Majuuri" oli voittanut Pertinkin myötätuntoisuuden. Koko ihmisjoukko haudan hiljaisuudella seurasi tapausta. Nainen oli yleisesti kaupungissa tunnettu.

-- Tahdotko todistaa? kysyi "majuuri".

-- Tahdon.

Huoneessa humahti yleinen riemu. Rouva Halm nousi lavalle ja alkoi "todistaa", Katkonaisesti hän kertoi synneistään, joista hän nyt tahtoi päästä rauhaan. Ja niin hän kirjoitettiin tänä iltana armeijan rulliin, kuten sotilaskielellä sanottaisiin.

Rouva Halm oli innostavana esimerkkinä. Häntä seurasi monen monta "todistamaan": nuoria tyttöjä ja miehiä, ukkoja ja akkoja. Viimeisenä tuli nuori sinisilmäinen poika. Sen "todistus" oli niin lämmin ja sydämestä lähtevä. Hän oli Iivari Ilo.

Pertinkin oli tilaisuus saanut puoleensa. Iivarin esimerkki häntä rohkaisi ja Tappuran "kapteenin" arvo houkutti. Hän lähti "todistamaan". Mutta visusti hän salasi pahimmat pillomuksensa. Se oli vain ulompaa koskettava tunteiden laine, kunnianhimon suolaamana, joka hänet kuletti "todistuslavalle". Mutta niin kirjoitettiin Perttikin armeijan rulliin.

Kun Pertti palasi paikalleen, oli seppä niin ihastunut, että olisi häntä sylissään istuttanut. Viimeinkin oli hän, kauvan ongittuaan, saanut koukkuunsa kultakalan, jota hän aikoi lasiastiassa säilyttää. Nyt hän itsekin aina lujemmin voisi taistella kuudennessa käskyssä kiellettyä pahetta vastaan, joka häntä väkisinkin puoleensa kiehtoi, kiehtoi yöllä ja päivällä, nyt kun hänen kupeellaan olisi _nuori_ mies, joka on jaksanut voittaa maailman. Kaksin on taistelu turvallisempaa.

IX LUKU.

Muutamana aamuna tämän jälkeen tapasi Pertti valuriverstaassa Iivari Ilon hyvin surullisena. Sillä Iivarin isä oli kuollut edellisenä yönä.

-- Kyllä minulta nyt jäi merelle meno. Sinne olen aina halannut. Siellä saisi kulkea yhdestä satamasta toiseen, saisi nähdä aina uusia maita ja ihmisiä. Ja entäs hengittää merituulta ja laulaa reipasta merilaulua -- voi, toista se olisi kuin tämä verstaan tukehduttava kuumuus ja kaikellainen kilkutus ja kalkutus! Minun luonnolleni se juuri sopisi. Minulla on sellainen levoton mieli. En tahtoisi olla yhdessä paikassa. Ja laivalla sitä saisikin ikäänkuin lentää merta pitkin aina uusiin maihin. Mutta nyt saan elävältä paistua tässä kuumuudessa. Kuollessaan kirosi isäkin tehdasta. Siitä hän olikin varma, että hän oli turmionsa saanut täältä. Eikähän se miten muuten olekaan! Täällä hänestä tehtiin juomari ja täältä hän sai kuolemantautinsa. Jos hän olisi ollut jossain terveellisemmässä toimessa, niin ei hän olisi vielä kuollut. Ja nyt minulla on niskoillani viisi nuorempaa siskoani. Ei tarvitse enää ajatellakaan merelle lähteä... Ei -- ei tarvitse!...

Lämmin kyynel kihoaa Iivarin silmäkuoppaan puheensa lopetettuaan. Mutta Pertti ei ymmärrä, mitä sanoisi hänelle. Pitäisi lohduttaa, mutta siihen hän on aivan kykenemätön.

-- Sama tehdas, joka vei uhrikseen isän, viepi vielä lapsetkin, kuuli Pertti takanaan muutaman työmiehen sanovan.

-- Lohdutahan, Iivari, itseäsi sillä, että on täällä ennen sinua jo joku toinenkin orpo valitellut, säesti toinen.

-- Mitä niistä työmiehen valittelemisista! Kunhan aikasi kestät rähjätä vain, niin helpointa on olla parkumatta, puhuu kolmas.

-- Ovat ne vaaransa veden päälläkin, sanoo lopuksi Pertti Iivarille muka lohdutukseksi ja alkaa kertoa hänelle laveasti, miten hänkin ylimaasta tervaveneessä alas tullessaan oli ollut hukkumaisillaan.

-- Täällä on kuumaa, mutta siellä on märkää, naurahtaa muuan työmies Perttiä kuunnellessaan.

Iivari kääntää heille selkänsä ja tarttuu surullisena sankkoonsa.

Tätä valimoa voisi nimittää tuliseksi pätsiksi. Se on suuri, hämärä huone, jossa ovat korkeat uunit. Niissä takkirauta hirveässä kuumuudessa sulatetaan. Tuli lieskaa ja polttaa, kovan raudan velliksi venyttää. Ja tuota juoksevaa, sulaa rautaa saavat apulaiset metallisankoissa kantaa.