Part 5

Roelf työnteli höyläänsä yhä hitaammin pitkin silkinhienoa tammilautaa. Sitten hän pysähtyi ja kiersi höylänlastun sormensa ympärille. »Jahka minä olen mies ja ansaitsen rahaa, niin ostan minä äidille sellaisen silkkihameen, jonka näin puodinikkunassa Chicagossa, ja hän saa käyttää sitä joka päivä eikä vain sunnuntaisin ja istua nojatuolissa ja ommella hienoja käsitöitä niin kuin Paarlenbergin leskikin.»

»Mitä muuta sinä aiot tehdä tultuasi suureksi?» Selina odotti luullen varmasti saavansa kuulla jotakin ihastuttavaa.

»Ajaa yksinäni torille.»

»Roelf!»

»Aivan totta. Olen jo ollut siellä viisi kertaa — kahdesti Jakobin ja kolmasti isän kanssa. Kunhan olen seitsemäntoista taikka kahdeksantoista vuoden vanha, saan minä ajaa yksinäni. Kello viisi iltapäivällä lähdetään kotoa ja kello yhdeksän ollaan torilla ja koko yö nukutaan vaunuissa. Siellä on kaasuvalo ja miehet pelaavat noppaa. Kello neljä aamulla tulevat sitten jälleenmyyjät ja katukauppiaat ja siirtomaakauppojen omistajat. Se on muhkeata, usko pois.»

»Roelf!» Selina oli hirveästi pettynyt.

»Katsohan.» Poika penkoi nurkassa olevaa tomuista arkkua ja äkkiä taas kainostellen pani hänen eteensä karkean, revityn, ruskehtavan paperilehden, jolle hän oli hahmotellut jyrkästi ja voimakkaasti sotkuisen kuvan, jossa oli paksulonkkaisia hevosia, korkeiksi kuormitettuja vihannesvankkureita, overalli- ja korderoypukuisia miehiä ja vilkkuvia kaasulyhtyjä. Hän oli piirustanut tämän kaiken kynänpätkällään aivan sellaisena kuin hän oli sen nähnyt, ja tulos muistutti selvästi nykyisen impressionistisen koulun oppilaiden taidetuotteita.

Selina oli ihastunut.

Marraskuun aikana vietti hän monta iltaa tällä tavalla. Perhe-elämä keskittyi keittiöön, jonka sinisen paksu ilma oli täynnä piipunsavua ja paistinkäryä. Joskus — vaikkakin harvoin — sytytettiin tuli arkihuoneen uuniin. Useasti hänen olisi pitänyt korjata kouluvihkoja — sotkuisia kielioppi-, laskento- taikka oikeinkirjoituskokeita. Useasti hän myöskin olisi halunnut lukea taikka ommella. Hänen makuuhuoneensa oli liian kylmä. Miehet istuivat keittiössä taikka tömistelivät edestakaisin. Geertje ja Jozina kinastelivat taikka leikkivät. Maartje hyöri ja pyöri kuin ahdistettu eläin liikkuen raskaasti, mutta samalla uskomattoman nopeasti. Lattialla narskui aina miesten saappaiden kuljettama hiekkainen multa.

Kerran joulukuun alkupuolella Selina matkusti kaupunkiin. Hän teki päätöksensä äkkinäisen kapinanhengen vallassa ja Chicagon lian ja hälinän ja ihmispaljouden vetämänä. Varhain lauantaiaamuna Klaas ajoi hänet viiden mailin päässä olevalle asemalle. Hänen piti viipyä sunnuntaihin saakka. Hän oli kirjoittanut kymmenen päivää sitten kirjeen Julie Hempelille, mutta ei ollut saanut vastausta. Saavuttuaan kaupunkiin hän meni suoraan Hempelien taloon. Kapeahuulinen rouva Hempel otti hänet vastaan hallissa sanoen Julien olevan poissa kaupungista, käymässä erään ystävättärensä, miss Arnoldin luona Kansas Cityssä. Selinaa ei pyydetty jäämään päivällisille, eikä häntä myöskään pyydetty istuutumaan. Kun hän lähti talosta, näyttivät hänen silmänsä suuremmilta ja syvemmiltä kuin tavallisesti, ja hänen leukansa piirteet lujittuivat kyyneliä vastustamaan. Yhtäkkiä hän tunsi vihaavansa tätä Chicagoa, joka ei välittänyt hänestä, joka suhahteli hänen ohitseen hipaisten hänen kyynärpäätään pyytämättä anteeksi, joka kolisi ja kiljui ja vihelsi ja karjui hänen tasangon hiljaisuuteen tottuneissa korvissaan.

»Enpä välitä», hän sanoi tarkoittaen aivan päinvastaista.

»Enpä välitä ensinkään. Odottakaapa vain. Kerran minä vielä olen oleva — oi, suuri kuuluisuus. Ja ihmiset kysyvät silloin: 'Tunnetko tuon ihmeellisen Selina Peaken? Ajatteleppas, sanotaan, että hän on ollut opettaja maalaiskansakoulussa ja nukkunut jääkylmässä huoneessa ja syönyt silavaa kolmasti päivässä...' Hyvänen aika! Nytpä tiedänkin, mitä teen. Menen ravintolaan syömään aamiaispäivällistä ja tilaan mitä ihanimpia asioita. Minä menen Palmer Houseen, missä isä ja minä... ei, sitä en sentään sietäisi. Minä valitsen Auditorium Hotellin ravintolan ja tilaan jäätelöä ja kananpoikalientä hopeakupissa ja kermaleivoksia ja kaikenlaisia vihanneksia ja pieniä paperiröyhelöisiä lammaskyljyksiä. Ja lopuksi orange-pekoe-teetä.»

Hän tosiaankin tilasi kaiken tämän ja kokosi ympärilleen joukon hämmästyneitä tarjoilijoita, jotka tulivat katsomaan, söikö hän todellakin koko aterian, niin kuin samanlainen ryhmä oli aikoinaan tuijottanut David Copperfieldiin hänen syödessään eräässä majatalossa suurenmoista päivällistään matkallaan Lontooseen.

Selina söi jäätelön ja joi orange-pekoe-teen (pääasiallisesti sen takia, että hän oli ihastunut sen nimeen, josta tuoksuili krysanteemeja ja kirsikankukkia, mausteita, viuhkoja ja vinosilmäisiä tyttöjä). Hän söi raikkaan salaattinsa yhtä ahneesti kuin kanarialintu nyppii tuoretta lehteään, ja hän leikitteli lampaankyljyksillään. Hän muisti isänsä suurenmoiset juomarahat ja jätti pöydälle sellaisen summan, että se vähäksi aikaa turrutti tarjoilijain naisvieraita kohtaan hautoman vihan.

Mutta aamiaispäivällinen ei ollut sittenkään aivan hänen toiveittensa mukainen ja ajatellessaan päivällistä hänen rohkeutensa rupesi lannistumaan. Hän vietti ajan kello yhdestä kolmeen ostamalla kevyesti kannettavia lahjoja koko Poolin perheelle — muun muassa banaaneja Geertjelle ja Jozinalle, jotka kaikkien maalaislasten tavalla suorastaan palvoivat tuota jauhoista hedelmälajia. Hän nousi junaan, joka lähti 4,35, ja käveli asemalta kotiin viisi mailia saapuen perille puoleksi paleltuneena, väsyneenä, pakottavin käsivarsin ja särkevin varpain. Häntä vastaan kajahti niin tutusti tuo haukunta, ärinä, kotkotus ja kurkkuäänien sorina, jolla Poolin talous tavallisesti ilmaisi tunteensa. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, kuinka mielellään hän palasi taas keittiön lieden ääreen, paistuvan silavan käryyn ja omaan huoneeseensa, sen pähkinäpuisen vuoteen ja kirjahyllyn hoiviin. Julma silinterikin tuntui nyt niin mukavan tutulta.

V.

High Prairien nuoret miehet eivät ihastuneet Selinaan. Heidän tukevan makunsa mukaan hän oli liian hento, liian kalpea ja liian hauras. Hänen tulonsa oli tietenkin herättänyt huomiota tässä eristetyssä seurakunnassa. Hän olisi aivan ällistynyt, jos hän olisi aavistanut, kuinka hartaasti ja uteliaasti High Prairie kokoili tietoja hänestä, hänen ulkomuodostaan, hänen käytöksestään ja hänen puvustaan. Oliko hän ylpeä? Oliko hän uudenaikainen? Hän ei huomannut, että uutimet levottomasti liikahtelivat niiden kiiltävien ikkunoiden takana, joiden ohitse hän kulki koulumatkallaan. Ilman mitään näkyviä liikeneuvoja lensivät uutiset hänestä farmilta farmille kuin liekki puusta puuhun metsäpalossa. Hän olisi äärettömästi hämmästynyt, jos olisi tiennyt High Prairien jollakin selittämättömällä tavalla tunteneen hänet perinpohjin aina hänen pieniä, valkeita liivinsuojuksiaan kiertävän kapean silkkinauhan väristä hänen kirjojensa lukumäärään saakka. Hänen mielestään kaalipellot olivat kauniit; hän luki ääneen pökerölle Roelf Poolille; hän auttoi Maartjea muuttamaan pukuaan sen tyylikkään ruskean hameen mukaan, jota hän, tyhmästi kylläkin, käytti koulussa. Silloin tällöin hän kohtasi tiellä vankkurit, ja silloin hän aina sanoi hyvän päivän. Joskus ajaja vastasi hitaasti, ikään kuin hämmästellen. Joskus hän vain tuijotti. Tuskin koskaan hän näki High Prairien farmarien vaimoja, jotka aina ahertelivat keittiöissä.

Viidentenä sunnuntaina hän seurasi Pooleja aamujumalanpalvelukseen hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon. Maartje ei tavallisesti ehtinyt tuhlata aikaansa sellaiseen turhuuteen, mutta tänä aamuna Klaas valjasti suuret, leveäistuimiset vaunut ja otti mukaansa koko perheen — Maartjen, Selinan, Roelfin sekä saparoniskat. Maartje näytti niin oudolta riisuttuaan keittiöpukunsa ja pukeuduttuaan parhaaseen mustaansa sekä asetettuaan päähänsä todellisen hautajaismyssyn, jonka synkkää muotoa vielä korosti ohut, riippuva sulka, jonka värisevät haituvat pistivät esille haalistuneen, punaisen pumpuliruusun keskeltä. Yhtä vieraalta näytti Klaaskin kömpelössä pyhäasussaan. Roelf oli noussut kapinaan, saanut kuulla kunniansa ja istui nyt hyvin hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan katsellen kirkon punaisia ja keltaisia ikkunaruutuja. Myöhemmin hän tunnusti Selinalle, että noiden julmien, keltaisten ruutujen lävitse virtaava aurinko oli maalannut sen läheisyydessä istuvat raukat sappitautisiksi, tuottaen hänelle salaista tyydytystä.

Selinan ilmestyminen oli aikaansaanut hälinän, jota hän itse ei ensinkään huomannut. Seurakunnan astuessa kirkkoon parittain ja kolmittain hän katseli heitä ja arveli ihmisten muistuttavan hämmästyttävästi erästä vanhaa puupiirrosta, jonka hän kerran oli nähnyt jossakin vanhassa, kuvitetussa teoksessa. Miesten sunnuntaihousut ja takit olivat neliskulmaiset ja jäykät ja ikään kuin kivestä hakatut, ja naiset mustine, kauhtuneine huiveineen ja päähineineen olivat aivan saman mallin mukaan leikatut. Naimattomat tytöt olivat paksuja, punaposkisia ja sangen somia korkeine poskipäineen, joilla heloitti tiilenpunainen läiskä luomatta pienintäkään heijastusta heidän kasvoilleen. Heidän otsansa olivat kuperat ja ajatuksettomat.

Keskelle tätä väritöntä seurakuntaa asteli sitten myöhästyneenä ja kahisten muuan pitkä, hidasliikkeinen nainen, jolla oli kaupungista ostettu päällystakki sekä High Prairien muodista peräti eroava päähine. Selinan mielestä hän muistutti täysin purjein kulkevaa fregattia liikkuessaan eteenpäin käytävällä. Hänen vartalonsa oli muhkea, hänen hipiänsä hieno ja vaalea ja hänen suunsa kypsän punainen. Hänen rintansa oli tukeva ja korkea, ja hänen komeat lanteensa aaltoilivat juhlallisen rytmikkäästi. Hänen silmäluomensa olivat raskaat ja kopeat, ja hänen virsikirjan lehtiä selailevat kätensä olivat sileät ja valkoiset. Hänen saapuessaan kuului seurakunnan joukosta suhinaa ja kaulat kääntyivät. Vaikkakin hän oli hirveän tarkasti verhottu laskoksiin, röyhelöihin ja puhveihin, näytti hän niiden valkealihaisten ja sopimattomien naisten kaltaiselta, joita kuudennentoista vuosisadan maalarit aina kuvasivat alastomina leikkaamassa varpaankynsiään.

»Kuka tuo on?» kuiskasi Selina Maartjelle.

»Paarlenbergin leski. Hän on mahdottoman rikas.»

»Eihän?» Selina oli innoissaan.

»Katsokaa, kuinka hän vilkuilee häneen.»

»Häneen? Kehen? Voi, kehen?»

»Pervus DeJongiin. Hän istuu tuolla Gerrit Ponin vieressä. Sininen paita, näettekö? Niin surullisen näköinen.»

Selina väänsi päätään ja katseli. »Tuoko — oi — hän on hirveän komea mies, eikö totta?»

»On kuin onkin. Paarlenbergin leski onkin pihkaantunut häneen. Katsokaa, kuinka hän — sh-sh-sh! — Pastori Dekker katsoo meihin. Kerron jälkeenpäin.»

Selina päätti käydä useammin kirkossa. Jumalanpalvelus jatkui ikävästi ja pitkäveteisesti englannin ja hollannin kielillä. Selina tuskin kuuli sanaakaan siitä. Paarlenbergin leski ja tuo Pervus DeJong askarruttivat hänen mieltänsä. Hän arveli itsekseen olematta ilkeä, että leski muistutti muuatta mehevää, vaaleanpunaista pikku porsasta, joka röhki kotona Klaas Poolin sikolätissä odotellen pääsyä joulupöydälle.

Paarlenbergin leski kääntyi taaksepäin hymyillen. Hänen silmänsä olivat Selinan määritelmän mukaan liukkaat. Hänen suunsa muuttui veltoksi ja suureksi, ja toinen pieli retkahti rumaan ja teeskentelevään irvistykseen.

Yhtenä miehenä hollantilainen reformeerattu seurakunta nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuinka Pervus DeJong suhtautuisi tähän julkiseen suosionosoitukseen. Hänen katseensa oli järkkymättömän vakava, ja hänen silmänsä tuijottivat erääseen suunnattoman ikävään herrasmieheen — pastori Dekkeriin.

»Hän on vihainen», ajatteli Selina mielissään. »Minä tosin en ole leski, mutta sittenkin luulen, ettei hän käytä oikeaa menetelmää.» Ja sitten seurasi: »Mutta millainenhan mahtaa hänen hymynsä olla?»

»Takkavalkean Toverin» romaanien ohjeiden mukaan olisi miehen pitänyt tällä hetkellä kääntyä Selinan katseen pakottamana ja hymyillä tuollaista harvinaista suloista hymyä, joka olisi kirkastanut hänen vakavat, nuoret kasvonsa. Mutta hänpä ei kääntynytkään. Hän vain haukotteli äkkiä ja voimakkaasti. Reformeerattu hollantilainen seurakunta painui takaisin penkkeihinsä pettyneenä. Hän on kaunis, Selina tuumi, mutta luultavasti oli Klaas Poolkin ollut kaunis muutamia vuosia sitten.

Jumalanpalveluksen päätyttyä syntyi vilkas keskustelu ilmasta, kylvöstä, sadosta ja lähenevästä pyhäajasta. Maartje, jonka mieltä sunnuntaipäivällinen raskaasti painoi, työntyi puuhakkaasti käytävää pitkin eteenpäin. Siellä täällä hän pysähtyi jonkun ystävättärensä luokse esitellen lyhyesti Selinan. »Rouva van der Sijde, tässä on opettaja.»

»Aggien äitikö?» Selina yritti lausua sievästi, mutta Maartje tempasi hänet mukanaan ovea kohden. »Rouva van Mijnen, tässä on opettaja. Tämä on rouva van Mijnen.» Naiset katselivat häntä ankarasti, ja Selina koetti hymyillä ja nyökätä peittäen hermostustaan, mutta tuntien olevansa liian nuori ja kevytmielinen ja jollakin tavalla syyllinen.

Kun hän Maartjen rinnalla pääsi kirkon portille, seisoi Pervus DeJong siellä irrottamassa hevostaan, joka oli valjastettu hänen kolhittujen ja vinojen rattaidensa eteen. Hevonen seisoi jalat sidottuina alakuloisessa ja pateettisessa asennossa eittämättömästi remppautuneiden ajopeliensä vertaisena. DeJong irrotti nopeasti ohjakset ja oli juuri nousemaisillaan heiluviin rattaisiinsa, kun Paarlenbergin leski purjehti alas kirkon portailta niin kiireesti kuin hänen muhkeat muotonsa ikinä sallivat. Hän ohjasi kulkunsa suoraan DeJongiin päin lepattavin hamein, lentävin röyhelöin ja liehuvin sulin. Maartje puristi Selinan käsivartta. »Katsokaa, kuinka hän pöyhistelee! Lyön vetoa siitä, että hän kutsuu hänet päivälliselle! Näettekö, että DeJong pudistaa päätään.»

Näkihän toki Selina, samoin kuin koko häpeämättömästi tirkistävä seurakuntakin, että hän pudisti kieltävästi päätään. Koko hänen ruumiinsa oli kieltävä — kaunis pää, leveät, luotettavat hartiat, lihaksiset, voimakkaat, rumien, mustien sunnuntaihousujen peittämät sääret — kaikki ilmaisivat kieltoa. Hän pudisti vielä kerran päätään, kokosi ohjaksensa ja ajoi pois jättäen Paarlenbergin lesken sulattamaan mahdollisimman kopeasti tätä julkista loukkausta koko High Prairien hollantilaisen reformeeratun seurakunnan silmien edessä. Sanottakoon heti, että hän todellakin kesti tappionsa suurenmoisesti. Hänen pyöreät, punertavat kasvonsa olivat tyynet ja hänen suuret lehmänsilmänsä lempeät. Selina luopui äskeisestä vertauksestaan ja ajatteli nyt suurta, viekasta, hyvin syötettyä persialaista kissaa, jonka kynnet olivat samettiin kätketyt. Leski astui ketterästi sieville, kiiltävän hevosen vetämille rattaillensa ja pää pystyssä ajoi pois pitkin kovaa, lumetonta tietä.

»Ohhoh!» huokasi Selina nauttien ikään kuin katsellessaan jännittävän näytelmän ensimmäistä näytöstä, ja sitten hän hengähti syvään. Samoin teki koko tarkkaavainen seurakuntakin, joten saattoi sanoa lesken kiitävän pois huokausten purjetuulessa.

Keikkuessaan kotiin päin Poolin vankkureissa sai Selina Maartjen suusta kuulla koko taitavasti höystetyn jutun.

Pervus DeJong oli jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten, ja kuukauden kuluttua oli Leendert Paarlenberg kuollut jättäen leskelleen perinnöksi seudun rikkaimman ja tuottavimman farmin. Pervus DeJong oli taas puolestaan perinyt isältään, ukko Johannekselta, vaivaiset kaksikymmentäviisi acrea pahinta rämeikköä — High Prairien ainoata rämeikköä. Hänen maansa oli tunnetusti laihaa. Keväällä, jolloin oli kylvön ja varhaisempien taimien aika, oli kuusitoista acrea suorastaan veden alla. Pervus DeJong istutti, kylvi, korjasi sadon, kuljetti sen torille eikä kuitenkaan koskaan oikein näyttänyt menestyvän tässä uuraassa hollantilaisessa joukossa, jossa menestyminen oli tapa eikä mikään hyve. Kohtalo ja luonto olivat hänelle aina nurjat. Hänen siemenensä eivät itäneet, hänen karjansa sairasteli, madot söivät hänen kaalinsa ja hyönteiset hänen raparperinsa. Kun hän kylvi paljon pinaattia toivoen kosteata kevättä, sai hän ylen kuivan kauden, ja kun hän seuraavana vuonna siirtyi mureisiin perunoihin kaikkien merkkien ennustaessa kuivaa kevättä ja kesää, seurasikin koko vuosikymmenen vetisin kesä. Oli kuin jokin paha voima olisi houkutellut hänen pelloilleen kosolti hyönteisiä ja sieniä. Jos hän olisi ollut hintelä, surkea ja mitätön, olisi hänen huono onnensa herättänyt ylenkatseellista sääliä, mutta nyt häntä ympäröi voitetun jättiläisen miellyttävä hohde. Onnettomuuden kukkuraksi hoiti hänen talouttaan sitäpaitsi muuan vanhahko ja leininlyömä sukulaisnainen, jonka piirakat ja leivät kauhistuttivat kaikkia naapuriemäntiä.

Ja juuri tähän Pervus DeJongiin oli sitten tuo Paarlenbergin leski, viljavien peltojen, muhkean päärakennuksen, kultaisen kaulaketjun, silkkipukujen, pehmeiden, valkoisten käsien ja suuren keittäjämaineen omistajatar kohdistanut hellät tunteensa.

Hän kosiskeli Pervus DeJongia niin avoimesti, niin äänekkäästi ja niin hollantilaisen tarmokkaasti, että mikä muu mies hyvänsä olisi lannistunut. Tiedettiin, että leski lähetti hänelle joka viikko osan heillä leivotuista kaakuista, piirakoista ja leivistä. Hän koetti tyrkyttää hänelle parhaat siemenet kukoistavilta pelloiltaan ja taimet kasvilavoistaan, mutta mies ei ottanut mitään vastaan. Leski houkutteli, viekotteli tai nalkutti häntä runsaille päivällisilleen. Jopa hän joskus pyysi häneltä neuvoakin — mikä on imartelun korkein muoto. Hän tiedusteli salaojitusta, vuoroviljelystä ja muuta sellaista — hän, jonka rehevät pellot hänen taitavan hoitonsa avulla tuottivat kymmenen kertaa suuremman sadon acrelta kuin Pervus DeJongin maa. Muuan Jan Bras niminen mies hoiti hänen maatilaansa erinomaisen hyvästi hänen omien ohjeidensa mukaan.

DeJong oli suora ja yksinkertainen mies. Ensimmältä hän oli totisena kuunnellut, kun leski sanoi hänelle syvällä, hyväilevällä äänellään: »Herra DeJong, saanko pyytää teiltä hieman neuvoa? Olen yksinäinen nainen nyt, kun Leendertiä ei enää ole, eivätkä vieraat hoida samalla tavalla maata. Tahtoisin puhua retiiseistäni, salaateistani, pinaateistani ja turnipseistani. Viime vuonna ne olivat kovia ja puisia, se johtui vain Jan Brasin itsepintaisuudesta. Hän puolsi hidasta kasvatusta, mutta tuollaisten vihannesten pitäisi ehdottomasti kasvaa nopeasti. Bras väittää, että syy on minun tekolannoituksessani, mutta minä tiedän, että hän on väärässä. Mitä te arvelette?»

Jan Bras kuuli tämän ja kertoi siitä julmasti pitkin pitäjää. Miespuolinen osa High Prairiestä tervehti nyt Pervus DeJongia kysyen aina: »Hei, DeJong, oletko taas viime aikoina opettanut Paarlenbergin leskeä viljelemään maataan?»

Tämä vuosi oli aivan erikoisen huonosti kohdellut hänen peltojaan, ja kun High Prairie täten pisti piikkinsä arkaan kohtaan, hän huomasi kavalan lesken petkuttaneen häntä. Hänen mieleensä hiipi vähitellen hidas, hollantilainen viha leskeä kohtaan; miehenä häntä suututti naisen neuvokkuus. Kun leski seuraavan kerran lähestyi häntä pyytäen kuherrellen ohjeita kylvön, ojituksen taikka sadon suhteen, hän tokaisi jyrkästi: »Kysykää neuvoa Harm Tieniltä.» Harm Tien oli siirtokunnan ainoa mielenvikainen jäsen, kolmikymmenvuotias, järjetön olento parka, jolla oli lapsen mieli.

Pervus tiesi varsin hyvästi, että koko siirtokunta koetti työntää häntä tuon paksun, rikkaan ja punahuulisen lesken syliin, ja asettui luultavasti juuri sen tähden vastahankaan jäykän härän tavoin eikä välittänyt vähääkään koko eukosta. Hänen kotinsa oli niin epämukava, hän oli niin yksinäinen ja hän oli niin onneton —, mutta hän ei sittenkään välittänyt tuosta eukosta. Turhamaisuus, ylpeys, kiukku — kaikki yhtyivät.

Kun Pervus DeJong ensimmäisen kerran tapasi Selinan, joutui hän suojelemaan tyttöä. Tällainen alku johtaa auttamattomasti määrättyyn tulokseen. Sitäpaitsi oli Selina puettu viininpunaiseen kashmiriinsä, ja kamppaili vielä päälle päätteeksi uljaasti kyyneleitä vastaan koko High Prairien silmien edessä. Maartjen kehotuksesta (ja hieman itsekin innostuneena) Selina oli ottanut osaa suuriin juhliin ja tanssiaisiin Adam Oomsin salissa, joka sijaitsi kauppatalon yläkerrassa lähellä High Prairien asemaa. Monen mailin päästä olivat farmarien perheet kokoontuneet sinne. Uudet urut — tuo kaikkien aikojen ikuinen huvittelun lähde — oli tälläkin kerralla aiheuttanut kansankokouksen, Maksettiin pieni pääsymaksu ja Adam Ooms oli luovuttanut salin. Kolme soittoniekkaa soitti palkatta. Naiset toivat mukanaan illalliseväitä koreissa taikka laatikoissa, ja ne aiottiin huutokaupata enimmän maksavalle, jonka oikeus oli sitten illastaa sen kaunottaren seurassa, jonka eväät hän oli ostanut. Kuumaa kahviakin saatiin halvasta hinnasta. Kaikki tulot lankesivat urkurahastoon. Oli selvää, että aviomiehet joutuisivat erikoisen kireättä kilpailutta huutamaan omien vaimojensa korit. Jokainen emäntä tunsi oman korinsa yhtä hyvästi kuin lastensa piirteet, ja jokainen farmari nimesi tuon korin ilmestyessä pöydälle jonkun varovaisen rahamäärän, joka automaattisesti tuotti hänelle omistusoikeuden esilläolevaan koriin. Sen suurempi vapaus ei vielä vallinnut 1890-luvun High Prairiessä. Naimattomien naisten korit ja laatikot olivat sitävastoin tarkoitetut kiihkeämmän kilpailun palkinnoiksi. Maartje oli sullonut oman korinsa täyteen keskipäivällä ja ajanut pois kotoa jo kello neljä Klaasin ja lasten kanssa. Hän kuului johonkin tuollaiseen toimikuntaan, jonka velvollisuudet ulottuivat kahvinkeitosta astiainpesuun saakka. Klaas ja Roelf pantiin myöskin työhön. Saparoniskat luistelivat edestakaisin Oomsin salin vahatulla lattialla toisten naapurityttöjen seurassa, kunnes kansaa rupesi kokoontumaan huutokauppaan ja illalliselle. Jakob Hoogendunkin oli määrä tuoda Selina juhlapaikalle suoritettuaan askareensa. Selinan eväslaatikko oli oleva itsenäinen yritys, joka joutuisi huutokauppapöydälle kaikkien High Prairien Katrinojen, Linojen, Sofiain korien rinnalla. Hän oli päättänyt, vaikkakin hieman epäröiden, itse valmistaa korinsa. Maartje oli lähtiessään antanut hänelle lukuisia, vaikkakin varsin hämäriä neuvoja.

»Kinkkua... suuria kakkuja — sieltä ruukusta... pikkelsiä... varokaa, ettette vain läikytä... luumuhilloa...»

Maartjen oma kori oli jättiläiskokoinen ja mahtavasisältöinen. Hänen voileipänsä olivat neliskulmaisia kallionlohkareita, hänen pikkelsinsä kurkkuvuoria ja hänen piirakkansa laajoja maljakoita.

Selinalle jätetty kori ei ollut aivan yhtä suuri, mutta kuitenkin varsin huomattava. Selina katseli sitä kauan ja päätti sitten äkkiä, ettei hän huolisikaan siitä. Matka-arkustaan hän löysi pahvisen kenkälaatikon ja hän arveli siihen mahtuvan tarpeeksi ruokaa kahdelle. Hän ja Julie Hempel olivat käyttäneet tuollaisia laatikoita sunnuntaisilla huviretkillään. Hän oli hieman hermostunut ajatellessaan koko juttua ja pelkäsi tuota jonkun High Prairien tuntemattoman nuorukaisen seurassa syötävää illallista. Entä jos kukaan ei huutaisikaan hänen laatikkoaan! Hän päätti täyttää sen oman suunnitelmansa mukaan välittämättä Maartjen raskaista ohjeista.