Part 6

Hän oli yksinään keittiössä. Jakob oli pellolla taikka ulkohuoneissa. Talo oli ihanan hiljainen. Selina kaivoi arkustaan esille kenkälaatikon, sisusti sen silkkipaperilla, kääri ylös hihansa ja kävi käsiksi vateihin, jauhoihin ja pannuihin. Hiekkaleivokset olivat hänen ylpeytensä, ja hän leipoi kuusi sellaista. Ne paistuivat kauniin ruskeiksi, mutta jäivät kuitenkin hieman taikinaisiksi. Hänen mielestään oli kuitenkin mikä hyvänsä parempaa kuin sitkeä piirakka. Hän keitti munat oikein koviksi, halkaisi ne, irrotti keltuaiset, mausti ne ja täytti valkuaiset sievästi tällä sekoituksella sekä painoi ne takaisin kiinni ja lävisti ne hammastikulla. Sitten hän kääri jokaisen munan erikseen silkkipaperiin, jonka päät hän sievästi kiersi. Sirous oli oleva hänen korinsa tunnuslause. Hän leikkasi leivän ohuiksi viipaleiksi ja levitti niille hilloa halveksien tuota iankaikkista kinkkua. Hän tiesi, että eväskoriin tavallisesti kuului myöskin banaaneja, mutta ne olivat saavuttamattomissa, joten hän korvasi ne kahdella mehukkaalla omenalla, joiden posket hän hankasi kauniin kiiltäviksi. Järjestettyään ruoan tiukasti laatikkoon hän kääri sen huolellisesti paperiin ja sitoi sen kauniilla punaisella silkkinauhalla, jonka hän myöskin oli löytänyt arkustaan. Viime hetkessä hän vielä pujahti pihalle, taittoi talon vieressä kasvavasta muratista oksan ja kiinnitti sen silkkinauhan solmukkeeseen laatikon kannelle. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja vilpittömästi ihasteli kättensä työtä.

Kun Hoogendunk kutsui häntä, istui hän jo valmiina odottamassa punaisessa kashmirpuvussaan ja päällysvaatteissaan. He saapuivat ilmeisesti sangen myöhään, koska Oomsin salin ulkopuolelle oli jo kerääntynyt suuri joukko kaikenkaltaisia ajopelejä. Pari päivää sitten oli ollut ankara lumipyry, joka oli houkutellut esille paljon rekiä, kelkkoja ja potkureita. Kaikki hevoset eivät mahtuneet talleihin, joten myöhästyneiden oli sijoituttava minne hyvänsä. Kellot kilkattivat hevosten polkiessa lunta.

Selina avasi puisille portaille vievän oven kantaen varovaisesti laatikkoaan. Sali sijaitsi toisessa kerroksessa. Hänen korviinsa tölmähtävä hirveä meteli sattui häneen kuin ruumiillinen isku. Hän seisoi hetkisen kahdenvaiheilla, ja jos hän olisi päässyt takaisin Poolin farmille jollakin muulla tavalla kuin kävelemällä viisi mailia syvässä lumessa, hän olisi palannut kotiin. Nyt hänen täytyi sen sijaan kiivetä toiseen kerrokseen ja sukeltautua hälinään. Huutokauppa oli nähtävästi parhaillaan käynnissä. Äänekäs sorina oli syntynyt äsken päätetyn kaupan johdosta, ja huutokaupanpitäjä yritteli laimentaa sitä korviasärkevillä vasaraniskuilla. Ovitungoksen lävitse Selina näki vilahduksen hänestä ja hänen eteensä pinotusta korivuoresta. Hän seisoi tuolilla ja käytti laatikolle nostettua tynnyriä pöytänään. Huutokaupanpitäjä oli itse Adam Ooms, joka myöskin oli joskus ollut opettajana High Prairien koulussa. Hän oli ketunnaamainen, kimeä-ääninen, kaljupäinen pikku mies, kylän ilveilijä, jonka kujeiden takana piili aika annos käytännöllistä viisautta sekä hapan kerros todellista ilkeyttä.

Korkeana ja kimeänä kaikui hänen äänensä. »Mitä tarjotaan! Mitä tarjotaan! Kolmekymmentä senttiä! Kolmekymmentä viisi! Hävetkää, hyvät herrat! Mitä tarjotaan? Kuka nostaa neljäänkymmeneen?»

Selinan mieli jännittyi miellyttävästi. Hän katseli ympärilleen löytääkseen paikan päällysvaatteitaan varten. Joka-ainoa pöytä, tuoli ja naulakko eteisessä oli kukkuroillaan vaatetta. Hän äkkäsi vihdoin tyhjältä näyttävän laatikon, kääri takkinsa, huivinsa ja myssynsä sieväksi mytyksi ja aikoi juuri heittää sen laatikkoon, mutta näkikin samassa sen pohjalla Kuyperin kuusikuukautisten kaksoisten pyöreät, punertavat, ylöspäinkäännetyt kasvot. Suuresta salista kajahti nyt aika rähäkkä, kättentaputus, jalkaintöminä ja vihellys. Uusi kori oli taas sijoitettu. Herranen aika! Toivottomana Selina työnsi myttynsä nurkkaan, suoristi punaista kashmiriaan, tarttui eväskoriinsa ja kiiruhti ovea kohden innokkaana kuin lapsi päästessään muiden joukkoon. Hän ihmetteli, missähän Maartje ja Klaas Pool mahtoivat olla tuossa täpötäydessä huoneessa, ja missä oli Roelf? Ovella sulkivat leveät, mustatakkiset seljät sekä pääsyn että näköalan. Hän ei voinut mitenkään päästä Adam Oomsin luokse. Hän silmäili suoraan edessään sojottavaa leveäharteista estettä ja päätti epätoivoisena käydä sen kimppuun laatikkonsa avulla. Hän tönäsi rohkeasti, ja selkä liikahti. Sen omistaja kääntyi. »Menkää hiiteen! Mitä —!»

Selinan silmät kohtasivat Pervus DeJongin suuttuneet kasvot, ja Pervus DeJong katsoi Selina Peaken hämmästyneisiin silmiin, jotka aina olivat riittävän suuret ja tällä hetkellä aivan suunnattomat. Tyttö säikähtyi kauheasti tekoaan.

»Anteeksi! Suokaa — anteeksi. Luulin pääseväni — en voi viedä koriani tuonne ylös — niin hirveä tungos —»

Pervus näki hennon, rukoilevan, suloisen, viininpunaiseen kashmirhameeseen puetun pikku olennon noiden rehevien rintojen, kuumenneiden ruumiiden ja hehkuvien kasvojen joukossa. Hänen katseensa luopui vitkastellen tytön kasvoista, siirtyi eväskoriin ja muuttui mikäli mahdollista yhä hämmästyneemmäksi. »Onko — onko tuo eväskori?»

»On. Se myydään. Minä olen kansakoulunopettaja, Selina Peake.»

Mies nyökkäsi. »Näin teidät kirkossa sunnuntaina.»

»Näittekö? En luullut... Näittekö todellakin?» »Odottakaa tässä. Palaan heti. Odottakaa vain.» DeJong otti kenkälaatikon ja Selina jäi odottamaan.

Mies kynti ihmisjoukon halki kuin Juggernaut, pääsi Adam Oomsin lavan luokse ja asetti laatikon huomaamattomasti muutaman suuren korihirviön viereen, joka tusinan muun rinnalla odotti Adamin huomiota. Päästyään takaisin Selinan luokse hän taas sanoi: »Odottakaa», ja riensi sitten portaita pitkin jonnekin, ja Selina odotti. Hän ei enää surrut sitä, ettei hän kyennyt löytämään Pooleja tästä ihmisjoukosta — hän oli niin kiihtynyt. Pervus DeJong palasikin pian kädessään tyhjä saippualaatikko, jonka hän pystytti oviaukkoon aivan sinne asettuneen ryhmän taakse. Selina nousi seisomaan sille, jolloin hänen päänsä kohosi DeJongin pään rinnalle, ja nyt hän saattoi nähdä koko salin ylitse. Tuolla olivat Poolit. Hän huiskutti Maartjelle ja hymyili Roelfille. Poika yritti tulla hänen luokseen, mutta Maartje tarttui hänen takkiinsa, ennen kuin hän pääsi karkaamaan.

Selina olisi niin mielellään sanonut jotakin ja katsahti alaspäin Pervus DeJongiin. Tämän niska punoitti rasituksesta. Selinan päähän juolahti jotakin: »Herranen aika, miettiiköhän hänkin puheenaihetta?» ja silloin hän heti tunsi vapautuvansa. Hän päätti odottaa siksi, kunnes toinen puhuisi. DeJongin niska oli nyt tummanpunainen. Äkkiä ihmiset lainehtivat taaksepäin. Adam Oomsin läheisyydessä oli tapahtunut jotakin. Selina horjahti pahasti laatikollaan, ojensi vaistomaisesti kätensä ja tunsi DeJongin suuren, kovan käden tukevan häntä.

»Kamalan paljon kansaa, eikö totta?» Ponnistus oli kohonnut huippuunsa, ja niskan punoitus rupesi vaalenemaan.

»Hirveän paljon!»

»Kaikki eivät ole High Prairiestä. Tänne on tullut ihmisiä Low Prairiestäkin ja New Haarlemista saakka.»

»Todellako!»

Hiljaisuus. Uusi yritys.

»Miltä opettaminen tuntuu?»

»Oi — oikein hyvältä.»

»Te olette — — hirveän pienikasvuinen opettaja.»

»Pienikö?» Selina suoristihen korkeassa asemassaan saippualaatikon päällä. »Olen pitempi kuin te.»

He nauroivat tälle aivan kuin hyvälle iskulauseelle ainakin.

Adam Oomsin vasara (puinen perunanuija) koputti hiljaisuutta. »Naiset!» (pom!) »Ja herrat!» (Pom!) »Hyvät herrat! Katsokaapa hieman tätä koria!»

Niin, katsokaapa tosiaankin! Se oli suunnaton vasu, joka oli niin täpötäysi, ettei sen kansi pysynyt paikoillaan. Sen sisällys pullistui korkeaksi kukkulaksi, jota peitti hieno, valkoinen, damastinkiiltoinen vaate. Se oli korien Himalaja. Tiedettiin, että tuon lumisen pinnan alla piili kultaa herkullisesti paistettujen lintujen muodossa, smaragdeja kurkkujen hahmossa, mansikkahilloon sulatettuja rubiineja ja timantinkaltaisia kakkuja, puhumattakaan perunasalaatin, juustojen, hapankerman, kahvikakkujen ja rinkiläin kaltaisista puolijalokivistä.

Pom! »Paarlenbergin lesken kori, hyvät naiset — ja herrat! Paarlenbergin lesken kori! En tiedä, mitä se sisältää. Meidän ei tarvitsekaan tietää, mitä siinä on. Meille on turhaa kertoakaan, mitä se sisältää. Sille, joka kerran on syönyt Paarlenbergin lesken kananpoikia, on turhaa sitä kertoa. Sille, joka kerran on maistanut Paarlenbergin lesken kakkuja, on turhaa sitä kertoa. Mitä minulle tarjotaan Paarlenbergin lesken korista? Mitä tarjotaan? Mitätarjotaanmitätarjotaanmitätarjotaan?» (Pom!)

Leski itse istui hyvin komeana mustassa silkkipuvussaan vain muutaman jalan päässä huutokaupanpitäjän lavasta, ja hänen kultainen kaulaketjunsa nousi ja laski kiihkeästi jännityksen järkyttäessä hänen korkeaa rintaansa. Tällä hetkellä hän pöyhisteli, punasteli, loi silmänsä alas, nosti silmänsä ylöspäin, ja näytti yhtä itsetiedottomalta kuin keikaileva turkkilainen orjatar seisoessaan markkinalavalla myytävänä.

Adam Oomsin katse kierteli salissa. Hän kumartui eteenpäin kasvot jäykistyneinä kettumaiseen hymyyn. Leskestä itsestään, joka istui niin näkyvällä paikalla hänen vieressään, hänen katseensa siirtyi kylän miesväkeen: naimakelpoisiin miehiin, ukkoihin, nuorukaisiin, leskimiehiin ja vanhoihinpoikiin. Tämä oli illan päänumero. Hänen katseensa kierteli puolipiiriä, kunnes se löysi ovensuussa seisovan kookkaan olennon — löysi sen ja pysähtyi siihen. Hänen terävät silmänsä ikään kuin kaivautuivat Pervus DeJongin järkkymättömän vakavaan katseeseen. Hän kohotti oikean kätensä heiluttaen perunanuijaansa, ja koko sali kiinnitti silmänsä ovensuussa seisovaan vaaleaan päähän. »Kohottakaa äänenne, High Prairien nuoret miehet! Hei vain, Pervus DeJong! Mitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaan!»

»Viisikymmentä senttiä!» Huuto kuului Gerrit Ponin huulilta salin toisesta päästä. Komea tarjous tällä seudulla, missä dollari saattoi edustaa kaupungin torille ajetusta kuormasta ansaittua määrää.

Pom! läjähti perunanuija. »Oh tarjottu viisikymmentä senttiä. Kuka kohottaa sen seitsemäänkymmeneenviiteen? Kuka kohottaa?»

»Kuusikymmentä!» huutaja oli Johannes Ambuul, leskimies, jonka ikä oli hänen tarjoamaansa rahamäärää suurempi.

»Seitsemänkymmentä!» Gerrit Pon.

Adam Ooms kuiskasi tämän luvun — sihisi sen. »S-s-seitsemänkymmentä. Naiset ja herrat, en kehtaa toistaa ääneen tuollaista lukua. Häpeän. Katsokaa tätä koria, herrat, ja sanokaa sitten... s-s-s-seitsemänkymmentä!»

»Seitsemänkymmentäviisi!» varovainen Ambuul.

Puna, joka valui lesken kasvoille, osoitti, millä pohjalla hänen ulkonainen tyyneytensä lepäsi. Pervus DeJong seisoi Selinan vieressä katsellen toimitusta välinpitämättömän näköisenä. High Prairie katsoi häneen odottavasti ja peittelemättä. Leski puri punaisia huuliaan ja heilutti päätään. Pervus DeJong vastasi huutokaupanpitäjän puhuvaan irvistykseen syrjäisen lempeällä ja viattomalla katseella. High Prairie, Low Prairie ja New Haarlem istuivat jännittyneinä kuin teatterissa. Nyt esitettiinkin varsin kiintoisaa näytelmää tälle seurakunnalle, joka ei ollut tottunut tiheisiin elämyksiin.

»Herrat!» Adam Oomsin ääni laukesi kyyneleiseksi — hän oli olevinaan pahoillaan eikä suinkaan vihainen. »Herrat!» Hitaasti ja äärettömän kunnioittavasti hän kohotti suojelevan damastiliinan nurkkaa — kohotti ja tirkisti sen alle kuin aarteenkaivaja. Hän näki jotakin ja säpsähti järkytettynä, epätoivoisena, hurmaantuneena. Hän pyöritti silmiään. Hän maiskutti huuliaan. Hän hieroi vatsaansa. Hän esitti koko tuon mykän näytelmän, joka kreikkalaisen teatterin alkuajoista saakka on kuvaillut syömisen ihanaa nautintoa.

»Kahdeksankymmentä!» väänsi suustaan äkkiä Goris van Vuuren, äveriään newhaarlemilaisen farmarin yhdeksäntoistavuotias, lihava ahmatti-poika.

Adam Ooms hieroi innokkaasti käsiään. »Mitä ihmettä! Dollari! Dollari! Tämä on loukkaus tällaista koria kohtaan. Ainakin dollari!» Hän kohotti taas peitettä, haisteli ja näytti lannistuneelta. »Herrat, ellei rouva Ooms istuisi tuolla, nostaisin itse dollariin ja saisin tämän pilkkahintaan. Dollari! Tarjotaanko dollari?» Hän kumartui kauaksi väliaikaisen pöytänsä ylitse. »Kuulinko sinun puhuvan dollarista, Pervus DeJong?» DeJong tuijotti häneen liikkumattomana ja kylmänä. Hänen halveksiva välinpitämättömyytensä tuntui tarttuvan muuhunkin seurakuntaan. Lesken kukkurainen kori näytti kutistuvan heidän silmiensä edessä. »Kahdeksankymmentä kahdeksankymmentä-kahdeksankymmentä — herrat! kerronpa teille jotakin. Kuiskaan teille salaisuuden.» Oomsin sileille kasvoille piirtyi viekkauden tiheä suoniverkko. »Herrat. Kuulkaa, mitä sanon, hyvät herrat. Tässä kauniissa korissa ei olekaan kananpoikaa. Siinä ei olekaan kananpoikaa. Siinä on» — vaikuttava hiljaisuus — »siinä on _paistettu hanhi_!» Hän horjahti taaksepäin, pyyhki otsaansa punaisella nenäliinallaan ja kohotti toisen kätensä ilmaan. Tämä oli hänen viimeinen valttinsa.

»Kahdeksankymmentäviisi!» murahti pullea Goris van Vuuren.

»Kahdeksankymmentäviisi! Kahdeksankymmentäviisi! Kahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisi! Herrat! Hy-vät her-rat! Kahdeksankymmentäviisi ensimmäisen kerran! Kahdeksankymmentäviisi — toisen!» (Pom!) Goris van Vuuren sai sen kahdeksallakymmenelläviidellä sentillä.

Koko seurakunta huoahti syvästi — sitten seurasi tuulahdusta oikea myrsky, puheen hirmupyörre. Se kohisi ja jymisi. Paarlenhergin rikkaan lesken täytyi nyt syödä illallisensa van Vuurenin pojan, suuren ja paksun Goriksen seurassa. Ja tuolla ovensuussa seisoi Pervus DeJong rahat taskussaan jutellen opettajattaren kanssa kuin vanhan ystävän kanssa ikään. Tämähän vastasi kaikkein parhainta näytelmäkappaletta.

Adam Ooms oli suuttunut, ja hänen sileät ketunkasvonsa aivan käpristyivät harmista. Hän oli kuuluisuus alallaan, ja nyt oli tämän huutokaupan loistokohta, huolimatta hänen parhaista metkuistaan, tuottanut vain vaivaiset kahdeksankymmentäviisi senttiä, puhumattakaan siitä surullisesta seikasta, että hän sen kautta oli ärsyttänyt vihamiehekseen parhaimman asiakkaansa, Paarlenbergin lesken. Goris van Vuuren työntyi esille hakemaan saalistaan huutojen, kättentaputusten ja naurun seuraamana. Hänelle ojennettiin suuri, lupaava kori, jonka sanka kiersi mukavasti sen pulleaa vatsaa, ja jonka valkoinen, kovoitettu ja silitetty liina kiilsi ihmeellisesti heijastaen huutokauppalavan yläpuolella riippuvan lampun valon. Goris van Vuurenin kantaessa sitä, taipuivat hänen tanakat hartiansa. Sen sisällys riitti nähtävästi tyydyttämään tällaisenkin suursyömärin ahneuden. Puoleksi lammasmainen, puoleksi voitonriemuinen hymy karehtikin hänen paksuilla, punertavilla kasvoillaan.

Adam Ooms haparoi jalkojensa juuressa viruvien korien joukossa. Hänen sieraimensa pullistelivat ja hänen luisevat kätensä vapisivat hieman hänen etsiessään muuatta pientä esinettä.

Suoristaessaan vähän ajan kuluttua selkäänsä hän hymyili, ja hänen pienet silmänsä kiilsivät. Hänen puunuijansa paukutti hiljaisuutta. Hän kohotti korkealle ilmaan, sormenpäissään taitavasti kiikuttaen, Selinan pienen, valkoisen kenkälaatikon, jonka punaiseen silkkinauhaan oli niin sievästi pistetty murattia. Suunnattoman varovaisesti hän sitten laski sen silmiensä tasalle lukeakseen siihen kirjoitetun nimen, kohotti sen jälleen ilmaan ja virnui.

Hän ei sanonut mitään, hän piti sitä vain irvistellen korkealla päänsä yläpuolella ja käänteli vartaloaan edestakaisin, jotta kaikki voisivat sen nähdä. Katselijain silmissä väikkyi vielä äsken myydyn, suunnattoman, täpötäyden korin kuva, ja vastakohta oli liiankin julma. Naurun tyrskähdys kajahti salissa paisuen todelliseksi rähäkäksi. Adam veti juhlallisesti suupielensä alas. Koukistaen hienosti pikkusormeaan hän heilutteli rasiaa oikealle ja vasemmalle, ja hänen väikkyvät silmänsä kiertelivät ihmisjoukossa. Hän odotti käyttäen näyttelijävaistoaan siksi, kunnes nauru oli kohonnut huippuunsa, ja kohotti sitten kätensä pyytäen hiljaisuutta. Äänekäs, koriseva rykäys hänen karaistessaan kurkkuaan oli päästämäisillään naurun uudelleen valloilleen.

»Naiset — ja herrat! Tässä on soma pieni suupala. Tässä on jotakin, mikä ei ole tarkoiteltu vain aineelliselle olemuksellemme, vaan myöskin silmäimme iloksi. Hei pojat, jos äskeinen annos oli liian suuri teille, niin tämä lienee aivan jullilleen sopiva. Jos ruokaa ei olekaan tarpeeksi, niin voittehan solmia nauhan neitosen tukkaan ja pistää kukkasen napinläpeenne, ja siinä kaikki. Siinä kaikki! Ja neiti itse seuraa laatikkoaan, ettekä te saakaan mitään maalaistyttöä tämän rasian keralla, herrat. Saatte oikean kaupunkilaisryökkinän, senhän näette jo rasiastakin. Mutta kuka hän on? Kuka valmisti tämän soman, pikkuruikkuisen rasian, joka juuri riittää kahdelle?» Hän silmäili sitä jälleen juhlallisesti ja lisäsi miettiväisen näköisenä, »ellette vain ole kovin nälkäinen. Kuka? — — » Hän katseli ympärilleen hullunkurisen uteliaasti.

Selinan poskilla heijastui hänen pukunsa puna. Hänen silmänsä olivat suuret ja tummat, ja hän ponnisti kaikki voimansa karkottaakseen niille leviävän kuuman kosteuden. Miksi oli hän noussut tälle kirotulle saippualaatikolle. Miksi oli hän tullut tähän inhottavaan juhlaan! Miksi oli hän tullut High Prairiehen! Miksi...

»Neiti Selina Peake sen sommitteli. Neiti Selina Peake!» Sata pallonaamaa kääntyi kuin nauhasta vedettyinä hänen puoleensa, tuon onnettoman tytön puoleen, joka seisoi laatikollaan kaikkien nähtävänä. Ne uivat häntä kohden, ja hän kohotti kätensä ikään kuin karkottaakseen ne.

»Mitä minulle tarjotaan! Mitä tarjotaan! Mitä minulle tarjotaan tästä somasta pikku suupalasta, hyvät herrat! Käykää työhön!»

»Viisi senttiä!» piipitti vanha Johannes Ambuul hirnahtaen. Tirskuva lauma purskahti hölönauruun. Selina tunsi vatsassaan omituisen, ilkeän pistoksen. Huurun lävitse kuulsivat lesken kasvot, jotka eivät enää suinkaan murjottaneet. Hän näki Roelfinkin rakkaan, tumman pään. Pojan kasvot olivat miehekkään päättäväiset, ja hän tunkeutui Selinaa kohden, taikka oikeastaan yritti tunkeutua, mutta ihmisjoukko puristi hänen pienen olentonsa omien suurten ruumiidensa keskelle, ja Selina kadotti hänet näkyvistään. Oli niin kuuma, niin hirveän kuuma. Hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Joku oli noussut hänen viereensä laatikolle ja horjui nyt hänen vieressään puristaen häntä hellävaroen lohduttavasti. Tuo joku oli Pervus DeJong. Selinan pää oli nyt hänen leveiden hartiainsa kohdalla. He seisoivat rinnatusten oviaukossa saippualaatikolla koko High Prairien nähtävinä.

»Viisi senttiä on minulle tarjottu tästä ihastuttavasta pikku suupalasta, jonka opettajattaren omat kauniit kädet ovat valmistaneet. Viisi senttiä! Viisi — —»

»Dollari!» Pervus DeJong.

Pallonaamoihin syntyi äkkiä mustia reikiä. High Prairien leuka retkahti, ja sen suu jäi ammolleen.

Selina ei totta vieköön ollut enää mitättömän näköinen. Hänen tumma päänsä oli pystyssä, ja sen takana oleva vaalea mies muodosti sille vilkkaan taustan. Viininpunainen kashmirpuku oli siis vihdoinkin kohdallaan.

»Kymmenen tykö!» kaakotti ukko Ambuul kiinnittäen tihruiset silmänsä Selinaan.

Taide ja inhimillinen heikkous kamppailivat ilmeisesti Adam Oomsin kasvoilla — ja taide voitti. Huutokaupanpitäjä voitti ihmisen. »Joukkosielu»-iskusanaa hän ei tuntenut, mutta hän oli taiteilija ja hän aavisti, että jokin salaperäinen voima oli liikkunut tässä salissa ja muuntanut tuon pienen, valkoisen laatikon halveksitusta ja naurettavasta esineestä ihanaksi, arvokkaaksi ja suunnattoman halutuksi aarteeksi. Hän tarkasteli sitä nyt aivan sulaen ihailusta.

»Dollari kymmenen on minulle tarjottu tästä laatikosta, jota kiertää sen tuojan puvun värinen nauha. Hyvät herrat, te saatte nauhan, välipalan ja _tytön_. Tarjotaanko vain dollari kymmenen tästä kaikesta? Herrat! Herrat! Huomatkaa, tämä ei ole vain välipala — tämä on taideteos. Se miellyttää silmää. Kuulinko: dollari — —?»

»Piikki!» Barend DeRoo Low Prairiestä oli seuraava. Hän oli muhkea, nuori hollantilainen, seudun Don Juan. Kerrottiin, että Aaltje Huff oli närkästyneenä hänen välinpitämättömyydestään mennyt naimisiin vain kiusoittaakseen häntä. Cornelia Vinke, New Haarlemin kuuluisa kaunotar, riutui onnettoman rakkauden takia. DeRoo ajoi torille vihanneskuormineen ja pelasi korttia koko yön vankkureissaan kaasulyhtyjen valossa naapuriston katutyttöjen turhaan häntä houkutellessa. Hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen, ja hänen punaiset kasvonsa loistivat kuin täysikuu ihmisjoukon yläpuolella. Hän vilkutti iloisesti ja pahanilkisesti silmäänsä Pervus DeJongille ja hänen dollarilleen.

»Puoltoista dollaria!» Kimeä, kirkas ääni — pojan ääni. Roelf!

»Oi, ei!» huudahti Selina, mutta hänen ääntään ei kukaan kuullut tässä metakassa. Roelf oli kerran uskonut hänelle säästäneensä kolme dollaria viisikymmentä senttiä kolmessa vuodessa. Viidellä dollarilla hän voisi joskus ostaa työkalulaatikon, jota hän oli kuukausimääriä haaveillut. Selina näki Klaas Poolin ällistyksen vaihtuvan suuttumukseksi, ja Maartje Poolin nopeasti panevan kätensä rauhoittaen hänen käsivarrelleen.

»Kaksi dollaria!» Pervus DeJong.

»Kakskakskakskakskaksi!» Adam Ooms vapisi kaupanteon hurmiosta.

»Kymmenen tykö.» Johannes Ambuulin varovainen tarjous.

»Kaksi ja neljännes.» Barend DeRoo.

»Puolikolmatta!» Pervus DeJong.

»Kolme dollaria!» Pojan korkea ääni. Se särkyi viimeisessä tavussa, ja ihmiset nauroivat.

»Kolme-kolme-kolme-kolme-kolme-kolme. Kolme ensimmäisen — —»

»Puolineljättä.» Pervus DeJong.

»Kolme kuusikymmentä.»

»Neljä!» DeRoo.

»Kymmenen tykö.»

Pojan ääntä ei enää kuulunut.

»Jospa he vain lopettaisivat», kuiskasi Selina.

»Viisi!» Pervus DeJong.

»Kuusi!» DeRoon kasvot olivat tulipunaiset.

»Kymmenen tykö.»

»Seitsemän!»

»Siinä on vain hillovoileipiä», läähätti Selina DeJongille kauhistuneena.

»Kahdeksan!» Johannes Ambuul oli tullut hulluksi.

»Yhdeksän!» DeRoo.

»Yhdeksän! Tarjottu yhdeksän! Yhdeksän-yhdeksän-yhdeksän! Kuka tarjoaa —»

»Antakaa hänen saada se. Hiekkaleivokset epäonnistuivat. Älkää — —»

»Kymmenen!» sanoi Pervus DeJong.

Barend DeRoo kohautti tukevia olkapäitään.

»Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kuulinko yksitoista? Kuulinko kymmenen ja puoli? Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kymmenenkymmenenkymmenenkymmenen! Hyvät herrat! Kymmenen ensimmäisen kerran. Kymmenen toisen kerran! Myyty! — kymmenellä dollarilla Pervus DeJongille. Pilkkahintaan.» Adam Ooms pyyhki kaljuaan, poskiaan ja kosteata leukaansa.

Kymmenen dollaria. Adam Ooms tiesi, samoin kuin koko muu pitäjäkin, ettei tämä merkinnyt vain selvää kymmentä dollaria. Mikään ruokakori, vaikka se olisi sisältänyt satakielen kieliä, Atalantan kultaisia omenoita ja harvinaisia, kallisarvoisia viinilajeja, ei olisi riittänyt korvaamaan noita kymmentä dollaria. Ne edustivat hikeä ja verta, raadantaa ja kovia päiviä, polttavan preeria-auringon alla aherrettuja sydänpäiviä, kevään upottavien sadepäivien painostusta, levottomasti torkahdellen paljaan taivaan alla Chicagon torilla vietettyjä öitä ja monta raskasta peninkulmaa High Prairien ja Chicagon välisellä tiellä, joka milloin vajotti pohjattomiin liejukuoppiin, milloin sokaisi lentäviin hiekkapilviin.

Kun joku pienoismaalaus Christien huutokaupoissa myytiin miljoonasta, ei se kauppa herättänyt syvempää äänettömyyttä ja dramaattisempaa sorinaa hiljaisuuden katkettua kuin tämä tapahtuma.