Part 4

Pool heilutti suurta, punaista kättään, ikään kuin karkottaakseen tuon häiritsevän itikan ja sitten hän katsoi Maartjeen. Mutta Maartje kolisteli työnsä kimpussa, ja Geertje ja Jozina olivat syventyneet omaan leikkiinsä lieden takana. Roelf istui pöydän ääressä lukien toinen kapea, työn ahavoittama käsi levällään pöytäliinalla. Selina huomasi, tietämättä mitään huomanneensa, että sormet olivat pitkät ja hennot ja murtuneet kynnet ohuet ja hienot. »Mutta mitä se sitten sisältää?» hän kysyi vielä kerran, ja keittiön ilma kävi painostavaksi. Molemmat miehet rypistivät otsiaan, Maartje kääntyi puolittain pesusoikkonsa luota, tyttöset tirkistivät lieden takaa, ja Roelf kohotti katseensa kirjastaan. Koirakin, joka oli maannut torkkuen uunin edessä, pisti äkkiä kielensä ulos ja vilkutti silmäänsä. Selina vain ystävällisenä odotti vastausta. Hän ei voinut tietää, etteivät High Prairien naiset noin vain töksähdä keskelle miesten tärkeää keskustelua. Miehet katsoivat häneen vastaamatta, ja hän rupesi nolostumaan. Roelf poika nousi vihdoin, meni keittiön nurkassa olevan hyllyn luokse, otti sieltä suuren, viheriäkantisen kirjan ja työnsi sen Selinan käteen. Kirja haisi hirveästi, ja sen kannet olivat likaiset. Sivut olivat täynnä ruskeita sormenjälkiä. Roelf osoitti erästä sivua, ja Selina seurasi silmillään hänen viittaamaansa riviä.

Kauppapuutarhoille sopiva tekolannoitus.

Ja sen alapuolella:

Soodanitraattia.

Ammoniakkisulfaattia.

Verijauhetta.

Selina sulki kirjan ja ojensi sen varovaisesti takaisin Roelfille. Verijauhetta! Hän katsahti miehiin. »Mitä tarkoitetaan verijauheella?»

Klaas vastasi uppiniskaisesti: »Verijauhe on verijauhetta. Pane peltoon verijauhetta, niin kaikki kasvaa — kaali, sipuli ja kurpitsa.» Kun hänen silmänsä sattuivat Selinan kauhistuneisiin kasvoihin, hän veti suunsa irveen. »Kaalithan ovat niin kauniita, hä?» Hän käänsi ilvehtivän katseensa Jakobin puoleen. Hän aikoi ilmeisesti nauttia tästä pilasta koko talven.

Selina nousi seisomaan. Hän ei ollut pahastunut, mutta hän kaipasi äkkiä yksinäistä huonettaan — tuota huonetta, joka oli vielä tunti sitten tuntunut niin vieraalta ja pelottavalta muhkeine vuoteineen, kylmine silintereineen ja kummittelevine morsiusarkkuineen. Nyt se oli äkkiä muuttunut hauskaksi, varmaksi ja suunnattoman houkuttelevaksi turvapaikaksi. Hän kääntyi rouva Poolin puoleen. »Minä — minä haluaisin mennä huoneeseeni. Olen niin väsynyt — luultavasti matkan johdosta. En ole tottunut...» hänen äänensä katkesi.

»Tosiaan», virkkoi Maartje reippaasti. Hän oli päättänyt astiainpesun ja puuhaili nyt suuren kulhon, jauhojen ja leivinpöydän parissa. »Menkää vain huoneeseenne. Minun on vielä alustettava taikina ja tehtävä jos jotakin.»

»Voisinkohan minä saada vähän kuumaa vettä? — — —»

»Roelf! Lopetappa jo tuo lukeminen ja näytä opettajalle, missä on kuumaa vettä. Geertje! Jozina! Onko mokomaa nähty.» Hän läimäytti tielleen sattuvaa saparoniskaa aika tavalla ja aikaansai pahan rähäkän.

»Älkää huoliko, enhän minä — älkää vaivaantuko.» Selina oli suorastaan hätääntynyt. Hän halusi vain päästä pois tästä huoneesta. Mutta Roelf oli hiljaa ja nopeasti ottanut kuhmuisen tinaämpärin naulastaan ja nostanut syrjään rautaisen kannen lieden takaosasta, jolloin huoneeseen pölähti höyrypilvi. Hän upotti ämpärin tähän säiliöön ja Selinan yrittäessä tarttua hänen ämpäriinsä lähti itse sitä kantamaan. Selina kuuli hänen askeleensa puisilla portailla ja halusi kiiruhtaa mukaan, mutta ensiksi hän halusi nähdä, mitä kirjaa poika äsken oli lukenut. Pöydällä viruvan kirjan ja hänen välissään olivat kuitenkin Pool, Hoogendunk, koira, saparoniskat ja Maartje, joten hänen täytyi vain sormellaan osoittaa kirjaa. »Mikä on tuo kirja, jota Roelf luki?»

Maartje paiskasi suuren taikinakimpaleen pöydälle. Hänen käsivartensa olivat valkoisinaan jauhoista, ja hän sotki ja vanutteli tottuneesti. »Woorden boek», hän vastasi yksikantaan.

Woorden boek! Eihän se ollut mitään. Woorden b — — Hän rupesi hämärästi tajuamaan hollantilaisten sanain sisällystä. Mutta sehän oli mahdotonta. Hän pujahti tuoleissaan retkottavien miesten ohitse, astui koiran ylitse ja kumartui pöydän poikki. Woorden — sana, boek — kirja. Sanakirja. »Lukeeko hän sanakirjaa?» Selina äännähti. »Hän lukee sanakirjaa!» Hän tunsi kauhistuen aivan heti purskahtavansa nauruun ja itkuun yhtä aikaa — olevansa hysterian partaalla.

Rouva Pool loi katseen taakseen. »Opettaja antoi sen lähtiessään Roelfille kiitokseksi kevätkylvöstä. Se on sanakirja, ja siinä on ainakin satatuhatta sanaa — erilaista sanaa.»

Selina toivotti hyvää yötä olkansa ylitse ja lähti nousemaan yläkertaan. Roelfin täytyi saada lukea kaikki hänen kirjansa, ja hän tilaa Chicagosta vielä lisääkin. Selina aikoi käyttää koko palkkansa Roelfin kirjoihin. Hänhän oli lukenut sanakirjaa!

Roelf oli asettanut, kuuman vesiämpärin pienelle pesupöydälle ja sytyttänyt lampun. Hän koetti parhaillaan hartaasti asetella sen lasisäiliötä neljän kannattajan varaan. Alakerrassa, ahtaassa keittiössä hän oli ollut kuin aika mies, mutta tämän himmeän lampun alla, joka valaisi selvästi hänen terävän profiilinsa, Selina näki, että hän olikin vain pieni, pörrötukkainen poika. Poskien, suun ja leuan tienoilla viipyi vielä lapsellisen pyöreyden viimeinen muisto. Hänen housunsa, jotka olivat taitamattomasti pienennetyt suuremmista, riippuivat rumasti hänen hennoilla lanteillaan.

»Hänhän on tosiaankin vain pikku poika», ajatteli Selina tuntien piston mielessään Roelfin kulkiessa hänen ohitseen pää painuksissa, luomatta katsettakaan häneen. Selina ojensi kätensä ja koski hänen olkapäähänsä. Silloin nosti poika päänsä, ja silmät välkkyivät hänen elostuneissa kasvoissaan. Nyt vasta Selina huomasi, ettei hän ollut kuullut Roelfin vielä lausuvan sanaakaan. Hänen kätensä hiveli pojan hihan ohutta kangasta.

»Kaalit — kaalipellot — te puhuitte totta — ne ovat kauniita», änkytti Roelf. Hän oli hirveän totinen, ja ennen kuin Selina ehti vastata, hän oli jo kadonnut huoneesta ja matkalla alas.

Selina jäi seisomaan silmiään räpytellen.

Hän oli vihdoinkin lämmennyt, ja lämpö säilyi vielä hänen peseytyessään pikkuruisesta pesuvadista, suoriessaan runsasta tukkaansa ja pujahtaessaan laajaan, pitkähihaiseen ja korkeakauluksiseen yöpukuunsa. Aikoessaan juuri sammuttaa lampun hänen katseensa sattui tuohon mustaan silinteriin, joka vartioi kuin kärsivällinen eunukki nurkassaan häntä, ja hän kykeni jo hymyilemään sille, vieläpä nauramaankin kuvitellessaan väsyneenä ja jännittyneenä uneksivansa valveillaan. Mutta jouduttuaan tuohon laajaan vuoteeseen hän äkkiä upposikin pelon ja yksinäisyyden syvyyteen, mikä aina valtaa vieraassa talossa, vieraiden ihmisten keskuudessa nukkuvan mielen. Hän makasi kankeana ja kiristyneenä varpaat kippurassa, selkä koukussa ja lihakset jännittyneinä. Hän kurkisteli peitteensä reunan ylitse kuin peljästynyt tonttu silmät suurina ja katse pälyillen huoneen nurkkia epäluuloisesti. Raaka marraskuun ilma tunki taloon noilta pelloilta, joita höystettiin verijauheella. Hän värisi ja nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin tuntien tuon inhottavan aineen tuoksun ilmassa. Hän kuunteli alakerrasta tulevaa hälinää: karkeita, vieraita, kimakoita ja äkäisiä ääniä. Kun nämä vaikenivat, kuului kaupunkilaiskorviin vieläkin vieraampaa meteliä; koiran haukuntaa, toisen koiran vastahaukkua, etäistä junanvihellystä, kavioiden kumeaa kolinaa tallin lattialla ja tuulen suhinaa ikkunan ulkopuolella törröttävissä, paljaissa oksissa.

Hänen taskukellonsa — Simeon Peakin lahja hänen kahdeksanneksitoista syntymäpäiväkseen — jonka kultaisessa kuoressa kiemuroivat kauniisti veräjän, kirkon, kosken ja linnun monimutkaiset, sirot kuvat, tikutti lohduttaen herttaisesti tyynyn alla. Hän pisti kätensä sinne, veti sen esille ja puristi sen kämmenessään leuan alle pyytäen siltä lohdutusta.

Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua tänä yönä. Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua — —

Hän heräsi kirkkaaseen, kylmään marraskuun aamuun. Hän kuuli lasten äänet, hevosten hirnunnan, suhinaa ja sihinää ja kotkotusta ja piipitystä karjapihalta sekä tunsi paistetun silavan käryä. Kello oli kuusi. Selinan ensimmäinen työpäivä oli valjennut. Noin kahden tunnin kuluttua hän oli näkevä edessään koko huoneellisen pyöreäsilmäisiä Geertjejä, Jozinoita ja Roelfeja. Makuuhuone oli julman kylmä. Heittäessään syrjään peitteensä päätti Selina, että elämä sittenkin kysyi sangen suurta uskallusta — tämä sama elämä, jota Simeon Peake oli nimittänyt suureksi seikkailuksi.

IV.

Joka ainoa aamu koko marraskuun ajan alkoi saman kaavan mukaan. Kello kuusi kajahti: »Neiti Peake! Kuulkaa toki, miss Peake!»

»Olen jo herännyt!» Selina aina vastasi äänellä, joka oli olevinaan hilpeä huolimatta kalisevista hampaista.

»Tulkaa toki alas pukeutumaan lämpimän uunin eteen.» Tirkistäessään tuohon aukkoon, jonka lävitse arkihuoneen uuni tunkeutui silinteriksi laajeten hänen luoksensa, Selina saattoi hämärästi nähdä rouva Poolin seisovan suoraan hänen alapuolellaan kasvot ylöspäin käännettyinä.

Ensimmäisenä aamuna oli Selina kuullessaan tämän kutsun joutunut kauhistuksen ja naurunhalun ristiaallokkoon. »Ei minua palella ensinkään. Olen jo miltei valmis. Tulen heti alas.»

Maartje Pool oli kai vaistonnut hänen säikähdyksensä tai ehkäpä naurunhalunsakin, koska hän oli lisännyt: »Pool ja Jakob ovat jo aikoja sitten menneet niittämään. Te voisitte mainiosti pukeutua täällä uunin takana.»

Selina oli päättänyt pysyä lujana ja vastustaa kiusausta kylmästä väristenkin. Hänen leukalihaksensa jännittyivät vain hiukkasen ja vaalenivat hänen hienon hipiänsä alla. »En minä tahdo mennä», hän päätti itsekseen. »Minä en tahdo pukeutua keittiön uunin nurkassa kuin — kuin talonpojat noissa hirveissä, venäläisissä kertomuksissa... Sehän kuuluu niin pöyhkeältä ja ilkeältä... Poolithan ovat niin hyviä ja kilttejä ja kohteliaita... Mutta minä en tahdo tulla alakertaan hytisemään uunin nurkkaan vaatekäärö kainalossani. Voi kaameata! Nämä liivit ovat aivan jäiset.»

Geertje ja Jozina eivät viljelleet tuollaisia neitseellisiä epäilyksiä. Joka aamu he kokosivat kaikki pienet, villaiset pukuosansa mytyksi ja hyökkäsivät nopeasti keittiöön lämmittelemään, vaikkakaan heidän arkihuoneen vieressä sijaitsevassa makuuhuoneessaan ei vallinnut Selinan kostean asunnon jäätävää kylmyyttä. Sitäpaitsi nukkuivat Poolin pikku neidit samoissa villaisissa alusvaatteissaan, joita he käyttivät päivisinkin, joten heidän oli aamuisin vain heiteltävä ylleen kasoittain villaisia alushameita, villaisia sukkia ja kaikenlaisia salaperäisen likaisia ja vaivalloisia nauhoja, kannattimia ja koukkuja. Heidän sisimmät flanellivaatteensa olivat niin karkeat, että muinaisten marttyyrien jouhipaidat olisivat niiden rinnalla tuntuneet pehmeillä kuin pilvenhattarat. High Prairiessä pidettiin keittiön lieden ääressä pukeutumista varsin sopivana ja käytännöllisenä tapana.

Joulukuun keskivaiheilla, kun Selina pisti varovasti nenänsä esille peitteistä varhaisen aamun sydänyön kaltaiseen pimeyteen, te olisitte nähneet, jos olisi ollut valoisaa, että tuon hienon ja muinoin niin alabasterinvalkoisen kasvojenosan pää oli muuttunut punaiseksi. Maalaustyön oli suorittanut sama ilkivaltainen sivellin, joka oli niin taitavasti peittänyt lehdillä ja pitsimäisillä sananjaloilla ja komeilla hopeakukkasilla koko makuuhuoneen ikkunan. Hitaasti, hitaasti ne tihenivät ruudulla, ja lopuksi jo Poolitkin rupesivat valittelemaan tuota jäistä tuulta, joka viuhui avonaisissa portaissa ja tunkeutui heidänkin hermeettisesti suljettuihin makuuhuoneisiinsa. Useasti oli vesi Selinan vesikannussa jäätynyt hänen herätessään. Hänen vaatteensa, jotka hän oli asettanut mahdollisimman mukavaan paikkaan seuraavan aamun pukeutumista varten, olivat kylmät kuin kuolema hänen tavoitellessaan niitä. Pahimmat kaikista olivat nuo teräsjousiset, taipumattomat ja naurettavat liivit, jotka ympäröivät sen ajan naisellisia muotoja. Kun Selinan kohmettuneet kädet ponnistelivat sen hakasten kimpussa, värisivät hänen kylkiluunsa sen jäisessä syleilyssä.

»Mutta minä en sittenkään tahdo pukeutua keittiössä!» intti Selina luoden tiukan katseen silinteriin, tuohon irvikuvaan, ja lopuksi hän pisti kielensä ulos — muistakaa, että hän oli vasta yhdeksäntoistavuotias! Samalla voin kertoa myöskin sen seikan, että hän kerran toi koulusta tullessaan mukanaan liitupalasen ja piirsi paholaisen kasvot silinterin pulleaan kylkeen suoden sille sen kautta erittäin elävän ja inhimillisen ilmeen, mikä häntä itseään sittemmin suuresti miellytti.

Kun hän vuosien kuluttua muisteli tätä elämänsä kautta, tunkeutuivat uunit aina hänen ajatustensa eturintamaan. Sehän olikin luonnollista. Muuttihan muuan uuni kerran koko hänen elämänsä suunnankin.

Heti alun pitäen oli koulutalon uuni hänen musta lampaansa. Se törrötti suurena ja mustana tyrannina hänen ensimmäisen kouluvuotensa muistojen joukossa. High Prairien koulu sijaitsi noin mailin päässä Poolin farmista. Hän tutustui perinpohjin tuon tien erilaisiin olomuotoihin — jääkarstaan, lumikinoksiin ja liejukuoppiin. Koulu alkoi puoli yhdeksän. Ensimmäisen viikon kuluttua onnistui Selinan tarkkojen laskelmien perustalla vähentää aamuaskareisiin kuluva aika mahdollisimman vähäiseksi. Ylös vuoteesta kello kuusi, syöksynä kylmiin vaatteisiin, suuhun aamiainen, johon kuului leipää, juustoa, joskus silavaa ja aina sokeritonta ja kermatonta ruiskahvia, ylle päällysnuttu, kaulahuivi, myssy, käsineet ja upokkaat, päivälliskäärö kainaloon rumalla säällä, ja sitten kiireesti juoksemaan koulutaloa kohden päistikkaa vastatuuleen, joka puhalsi kyyneleet silmiin, kahlaten lumikinoksissa ja liukastellen tien kovilla mukuloilla ja jäisillä jäljillä kuivan sään aikana. Yhdeksäntoistavuotiaan uljuutta! Rynnätessään tietä pitkin sateessa ja auringonpaisteessa oli koko hänen mielenkiintonsa kohdistunut uuniin. Päästyään koulutalolle avasi hän kohmettuneilla käsillään ruostuneen lukon, ja oven avautuessa lehahti häntä vastaan kouluhuoneen tuttu haju — joka sisälsi sammuneen tuhkan, paloöljyn, pesemättömien ruumiiden, tomun, hiirien, liidun, polttopuiden, välipalanjätteiden, homeen ja syljellä pestyjen kivitaulujen erikoislemuja. Selina irrotteli kaulahuiviaan syöksyessään taloon. Pienessä eteisessä oli puupalikoilla täytetty laatikko, toinen, joka sisälsi kuivattuja maissin tähkiä, sekä sen vieressä öljykannu. Tähkiä käytettiin sytykkeinä. Kun kastoit noin tusinan verran niitä paloöljyyn, työnsit ne ruosteisen rautakamiinin suuhun ja sytytit tulitikun, niin leimahtivat tähkät palamaan. Silloin oli pienen puupalikan hetki lyönyt ja toinen seurasi sitä, jonka jälkeen luukku lyötiin kiinni ja odotettiin jännittyneinä. Vetoa — höyrynpölähdystä, savua — leimahdus ja rätinää. Puut olivat syttyneet. Taas uusi halko — odotus — toinen halko — luukku kiinni. Koulusalin uuni oli syttynyt tänä päivänä. Huoneen vähitellen sulaessa Selina rupesi riisumaan kerroksittain päällysvaatteitaan. Lasten saapuessa oli huone jo asuttavassa kunnossa.

Ne, jotka istuivat lähellä tuota kummitusta, paistuivat tietenkin, ja ikkunan luona olevat jäätyivät. Joskus Selina luuli tulevansa hulluksi katsellessaan tuota vääntelevää ja kiemurtelevaa joukkoa, joka raaviskeli selkiään, sääriään ja kylkiään uunin kuumetessa ja lihan yltyessä kapinaan sen ajan turhanvarovaisia, kutittavia alusvaatteita vastaan.

Selina oli aikaisemmin kuvitellut mielessään, kuinka hän arvokkaana, vaikkakin samalla lempeänä opettaisi tiedon ensimmäisiä alkeita hollantilaisille enkelilapsille, mutta nyt hän huomasi, ettei ollutkaan helppoa olla arvokas ja suloinen, kun jäsenet olivat täynnä pakkaskuhmuja. Selina oli nimittäin joutunut niiden uhriksi, samoin kuin hänen kaikki oppilaansakin. Hän istui kuluneen, kuusipuisen pöydän ääressä taikka käveli edestakaisin lämmitellen hartioitaan jäisellä villahuivilla, kun tuuli puhalsi väärältä suunnalta ja uuni lakkoili. Hänen pienet, valkoiset kasvonsa näyttivät entistäänkin valkoisemmilta tuon synkän huivin mustia laskoksia vasten. Hänen hennot kätensä olivat punaiset ja naarmuiset. Vanhin lapsista oli kolmentoista ja nuorin neljän ja puolen vuoden vanha. Puoli yhdeksästä neljään saakka Selina hallitsi tässä epämiellyttävässä valtakunnassa, joka oli kukkuroillaan aivastelevia, yskiviä, kiemurtelevia, torkkuvia lapsia, joiden varpaat ja kantapäät kihnuttivat lakkaamatta vastatusten inhottavan kutkan rienaamina.

»Aggie Vander Sijde, jäsennä tämä lause: 'Maa on märkä, koska äsken satoi'.»

Yksitoistavuotias miss Vander Sijde nousi seisomaan palmikkoaan heilauttaen hameiden kahistessa. »'Maa on subjekti, 'on märkä predikaatti; 'koska'...»

Selina kuuntelee kasvoillaan opettajan rohkaiseva ja hyväksyvä ilme. »Jan Snip, jäsennä tämä lause: 'Kukka kuihtuu, jos se poimitaan'.»

Ruskea arkipuku, jäinen villahuivi, liitu kädessä — tämähän on vain joku kausi, joku lyhyt seikkailun luku, jotakin, jota myöhemmin muistellaan hymyillen ja ihmetellen. Jotakin varmaankin tapahtuu. Mitä hyvänsä tapahtuu. Elämähän leviää, leviää loppumattomiin hänen edessään! Kukapa tietää! Kenties jo viiden vuoden — kahden — ehkäpä yhdenkin kuluttua hän saattaa loikoilla pitsisillä pieluksilla jonakin tällaisena kalpeana talviaamuna silkkipeitteen alla aamuvalon himmeästi väikkyessä pehmeiden, ruusunväristen verhojen takana. (»Takkavalkean toverin» muinaista vaikutusta.)

»Mitä kello on, Celeste?»

»Yksitoista, madame.»

»Vasta yksitoista!»

»Haluaako madame kylvyn heti vaiko myöhemmin?» »Myöhemmin, Celeste. Ensiksi suklaa — ja kirjeet.» »... ja 'jos' on ehtoa ilmaiseva konjunktsioni...»

Alkutalvesta sai Selina onnettoman päähänpiston. Hän avasi jäätyneet ikkunat silloin tällöin ja komensi lapset voimistelemaan, jotta raikas ulkoilma puhdistaisi samalla kertaa sekä huoneen että aivot. Käsivarret heiluivat, päät pyörivät ja lyhyet sääret kieppuivat innokkaasti, mutta viikon lopulla kaksikymmentä high-prairieläistä holhoojaa esitti vastalauseensa joko kirjeellisesti taikka suullisesti. Jan ja Cornelius, Katrina ja Aggie kävivät koulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan eikä seisoakseen avonaisten ikkunain ääressä talvisydännä.

Poolin farmillekin oli talvi omine töineen tullut. Klaas ajoi Chicagoon talvivihanneksineen enää vain kerran viikossa. Hän ja Jakob ja Roelf järjestelivät perunoita ja kaaleja kellareihin, korjasivat aitoja, rakensivat taimilavoja varhaista kevätkylvöä varten ja lajittelivat siemeniä. Roelf oli opettanut Selinalle koulusalin uunin hoidon. Hän oli seurannut Selinaa ensimmäisenä aamuna, sytyttänyt tulen, täyttänyt vesiämpärin, selittänyt hänelle maissintähkien, paloöljyn ja peltien salaisuudet. Hän oli ujo, tumma ja hiljainen poika. Selina päätti heti voittaa hänen ystävyytensä.

»Roelf, minulla on 'Ivanhoe' niminen kirja. Haluaisitko sinä lukea sen?»

»Ei ole oikein aikaa.»

»Älä ensinkään kiirehdi. Sehän on täällä kotona. Ja minulla on toinen, jonka nimi on 'Kolme muskettisoturia'.»

Poika koetti peittää mielihyväänsä, olla oikein tylsä ja hollantilainen, niin kuin hänen esi-isänsäkin olivat olleet. Selina epäili, että varmaankin joku noista hollantilaisista esi-isistä, joku merimies taikka kalastaja oli joskus käynyt jossakin italialaisessa taikka espanjalaisessa satamassa ja tuonut sieltä mukanaan vaimon, jonka silmät ja hipiä ja kauneudenkaipuu olivat sitten piilleet monessa rauhallisessa alankomaalaisessa sukupolvessa, kunnes ne vihdoin olivat puhjenneet ilmi tässä kaihomielisessä, herkkätunteisessa pojassa.

Selina oli puhunut Jakob Hoogendunkille hyllystä, jolle hän voisi asettaa kirjansa ja valokuvansa, ja tämä oli naulannut seinälle hyvin karkean ja ruman laudankappaleen, joka kuitenkin täytti tarkoituksensa. Muutamana lumisena iltapäivänä oli sitten Selina palatessaan kotiin huomannut, että lauta oli kadonnut, ja että sen paikalla oli siloinen ja kiillotettu hylly, jonka kannattimet olivat taidokkaasti koristetut. Roelf oli käyttänyt monta tuntia sen veistämiseen, kiillottamiseen ja koristamiseen keittiön viereisessä, pienessä, kylmässä vajassaan. Se oli hänen työpajansa, ja hän oli hankkinut sinne kaikki ne työkalut, mitkä hän ikinä kykeni hankkimaan. Hän teki miehen työn farmilla, ja kuitenkin saattoi Selina useasti kuulla hänen sahansa vinguntaa vielä ollessaan vuoteessa. Hän oli rakentanut Geertjelle ja Jozinalle sellaisen nukketalon, että kaikki High Prairien saparoniskat olivat keltaisia kateudesta. Klaas Poolin mielestä tuo oli hullutusta. Roelfin piti vajassaan veistellä taimilavan kehyksiä, mutta aina tilaisuuden tarjoutuessa laiminlöi hän ikävän työnsä omien hassutustensa takia. Klaas Poolin mielestä hän oli »pökerö», ja itse asiassa oli koko High Prairie aivan samaa mieltä. Hänhän puhuikin niin pölhösti. Kun hollantilaisen reformeeratun seurakunnan uusi kirkko oli valmis — komea tiilikirkko — High Prairien ensimmäinen tiilikirkko — jonka penkit olivat kirkkaan keltaisiksi maalatut — ikkunat punaiset ja keltaiset — ja jonka ensimmäistä saarnaa varten oli tilattu pastori Vaarwerk New Haarlemista saakka — niin kuultiin Roelf Poolin synkästi vihjailevan High Prairien poikien keskuudessa, että hän vielä jonakin kauniina yönä polttaisi koko kirkon. Se oli muka niin ruma. Se muka aivan oksetti ihmistä.

Tuo poika oli tosiaankin merkillinen. Nuori ja kokematon Selinakin huomasi, että oli kysymys jostakin harvinaisesta, jostakin kallisarvoisesta aarteesta, jota piti varjella ja hoivata.

»Roelf, heitä hiiteen nuo hupsutuksesi ja hae äidillesi puita. Taaskin sinä vuoleksit tuota laatikkoa ja jätät lavaluukut kesken. Suutari soikoon, kyllä minä vielä näytän sinulle... katkon joka-ainoan kalikkasi... pahuuksen pökerö...»

Roelf ei murissut. Hän suhtautui sangen välinpitämättömästi koko hälinään, mutta palasi veistämään laatikkoaan heti päästyään vapaaksi. Maartje ja Klaas Pool eivät olleet julmia eivätkä epäystävällisiä, he olivat vain hieman ymmällään katsellessaan tuota outoa olentoa, jonka he olivat jollakin selittämättömällä tavalla hankkineet tähän maailmaan. Tämä perhe ei ollut luotu näyttämään tunteitaan. Elämän tylyys tukahdutti hellyyden. Sitäpaitsi he kuuluivat varsin hitaaseen ja jäykkään kansaan. Klaas raatoi kuin orja pelloilla ja ladoissa, ja Maartjen päivä oli kokoonpantu iankaikkisesta keittämisestä, hankaamisesta, pesemisestä ja parsimisesta siitä hetkestä lähtien, jolloin hän nousi aamulla (kesäisin kello neljä, talvisin kello viisi) siihen kohtaan saakka, jolloin hän voihkaisten kaatui vuoteeseensa usein myöhään muiden jälkeen. Selina ei koskaan nähnyt hänen suutelevan Geertjeä taikka Jozinaa, mutta kerran hän oli hämmästyen nähnyt Maartjen pysähtyvän kulkiessaan lieden ja pöydän väliä, työntävän kätensä pojan mustan hiustöyhdön lävitse ja pitkin hänen poskeaan leukaan saakka sekä kohottavan sitä ylöspäin sanomattoman hellästi kumartuen katsomaan hänen silmiinsä. Tuo liike oli koneellinen, epämääräinen, tarkoitukseton, mutta samalla suunnattoman rakas. Joskus hän myöskin vastusteli Klaasin sättiessä Roelfia. »Älä viitsi Klaas. Anna hänen olla rauhassa kerrankin.»

»Maartje rakastaa sittenkin häntä», Selina ajatteli. »Ehkä hän koettaisi ymmärtääkin häntä, jos vain ehtisi.»

Roelf ahmi hänen kirjojaan niin nälkäisesti, että Selina rupesi pelkäämään, etteivät hänen kirjansa riittäisikään koko talveksi. Joskus illallisen jälkeen Roelfin vasaroidessa ja sahatessa jotakin pienessä vajassa Selina temposi Maartjen vanhan huivin naulakosta ja kietoutuen siihen luki hänelle ääneen jotakin hänen veistellessään taikka keskusteli hänen kanssaan koettaen huutaa työkalujen kitinän halki. Selina oli iloinen ja vilkas ja yritti houkutella poikaa nauramaan, jolloin hänenkin kasvonsa suorastaan sädehtivät eloisuutta. Joskus Maartje kuullessaan heidän nuoren naurunsa kaiun pysähtyi hetkiseksi vajan ovelle käärien käsivartensa esiliinaansa ja hymyili heille ystävällisesti, vaikkakin ymmärtämättä mitään.

»Hauska on, eiks olekin?»

»Tulkaa huoneeseen, rouva Pool. Istukaa tälle samalle laatikolle ja huvitelkaa tekin. Kas näin, saatte puolet huivistani.»

»Jestas! en minä ehdi istua.» Hän oli jo tiessään.