Part 23

»Ketunajoon! Miksi te ajoitte tuota kettua?»

»Miksikö? Miksi ylipäätään metsästetään kettuja?»

»En minä ainakaan tiedä. Ketut olivat ennen muinoin pahana rasituksena joillakin seuduilla ja siksi niitä silloin metsästettiin. Ovatko ketut viime aikoina ruvenneet vaivaamaan Lake Forestiakin?»

»Älä nyt hassuttele, äiti.» Dirk kertoi aamiaisestakin.

»Mutta tuohan on typerää, Dirk. On hyvä, jos jäljittelemme sellaisia puolia, jotka ovat ulkomailla paremmat kuin meidän omamme. Englannissa ovat puutarhat, takkavalkeat, koirat, kankaat, kävelykengät, piiput ja vetelehtijät paremmat kuin täällä. Mutta nuo haaleat aamiaiset — —! Heillähän ei ole kaasua — siitä se johtuu. Ei kukaan Kansasin taikka Nebraskan maalaisemäntä alistuisi heikäläisiin keittiöihin — ei hetkeksikään. Ja meidän renkimme nyrpistäisi nenäänsä heidän käristetylle silavalleen.» Selina nauroi.

»Jos sinä puhut tuolla tavalla, äiti — —»

Mutta Dallas O'Mara oli aivan samaa mieltä. Dallas oli nähtävästi tullut muotiin North Shoren seurapiireissä maalattuaan rouva Robinson Gilmanin muotokuvan. Hänet oli kutsuttu päivällisille ja aamiaispäivällisille ja tanssiaisiin, mutta hän sanoi Dirkille, että heikäläisten hommat ikävystyttivät häntä.

»He ovat kilttejä», hän sanoi, »mutta heidän on aina ikävä. Kaikki koettavat olla jotain, mitä he eivät ole, ja sellainen on kovin rasittavaa. Naiset selittävät aina, että he asuvat Chicagossa vain siksi, että heidän miestensä liike sijaitsee siellä. Kaikki osaavat tehdä jotain — he tanssivat taikka maalaavat taikka ratsastavat taikka laulavat sangen hyvästi — mutta eivät sittenkään tarpeeksi hyvästi. He ovat ammattimaisia harrastelijoita, jotka koettavat ilmaista jotain, mitä he eivät tunne, taikka mitä he eivät kykene vahvistamaan niin voimakkaaksi, että sitä kannattaisi ilmaista.»

Hän myönsi kuitenkin, että he kykenivät ihailemaan sellaista, mitä toiset ihmiset tekivät oikein hyvästi. He pitivät hyvää huolta vierailevista ja tunnustetuista kirjailijoista, maalareista, luennoitsijoista ja sankareista ja kutsuivat heidät asumaan vieraina heidän florensilaisissa, englantilaisissa, espanjalaisissa taikka ranskalaisissa palatseissansa, jotka sijaitsivat Chicagon pohjoispuolella Illinoisissa. Erikoisen ystävällisesti he ottivat vastaan etenkin kaikki ulkomaalaiset kuuluisuudet. Vuodesta 1918 alkaen näitä oli laskeutunut Chicagon (ja koko Amerikan) ylitse heinäsirkkaparvena, lähtien liikkeelle New Yorkista ja lentäen länteenpäin niitellen kahisevien setelien somaa vihreyttä matkallansa. Palattuaan Eurooppaan kukkuroillaan rahaa ja ikävystyneinä kaikkeen he tarttuivat innokkaasti kyniinsä aikaansaaden sepustuksia, jotka näyttivät viisailta, vaikkakaan eivät ystävällisiltä, ja jotka useasti tuntuivat varsin mauttomiltakin.

North Shoren emännät kilpailivat kunniasta kutsuen innokkaasti näitä kuuluisuuksia koteihinsa. Paula — kaunis, älykäs, rikas, kavala Paula — suoriutui useasti voittajana näistä kilpailuista. Hänen viimeinen valloituksensa oli Emile Goguet — kenraali Emile Goguet, Champagnen sankari — mies, jolla oli tyhjä takinhiha, kankea, valkoinen parta ja kunniamerkkirivi. Virallisesti hän saapui Amerikkaan sen amerikkalaisen divisioonan vieraaksi, joka oli Goguetin ranskalaisten joukkojen avulla torjunut saksalaisten hyökkäyksen Champagnessa, mutta yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hän saapui solmimaan ystävällisiä suhteita oman maansa ja hieman vastahakoisten Yhdysvaltain välillä.

»Ja arvaappa», viserteli Paula, »arvaappa, kuka hänen kanssaan tulee, Dirk? Tuo ihmeellinen Roelf Pool, ranskalainen kuvanveistäjä! Goguet tulee meille, ja Pool on luvannut veistää rintakuvan, tiedätkö, nuoresta Quentin Rooseveltista erään valokuvan mukaan, jonka rouva Theodore Roosevelt — —»

»Mitä sinä sanot — ranskalainen kuvanveistäjäkö! Hän ei ole ranskalaisempi kuin minäkään. Hän on syntynyt muutaman mailin päässä äitini farmista. Hänen vanhempansa olivat hollantilaisia puutarhureita. Hänen isänsä asui High Prairiessä viime vuoteen saakka, jolloin hän kuoli halvaukseen.»

Kun hän kertoi tästä Selinalle, punastui tämä kuin nuori tyttö, niin kuin hän aina vielä punastui oikein kiihtyessään. »Luin sen sanomalehdestä. Saankohan», hän lisäsi hiljaa, »minäkin tavata hänet?»

Tuona iltana olisit sinä voinut nähdä Selinan istuvan vanhan leikkauksilla koristellun arkkunsa edessä hypistellen noita haalistuneita, ajan hampaan kalvamia esineitä, joiden tuntehikasta säilyttämistä Dirk oli paheksunut. Hän katseli tuota karkeaa piirustusta, joka esitti Heinätoria, viininpunaista kashmirpukua ja muutamia kuihtuneita, valkoisia kukkasia.

Paula oli järjestänyt suuret — ei kuitenkaan liian suuret — päivälliset toiseksi illaksi. Hän oli hyvin hermostunut puhuessaan niistä — hermostunut, kiihtynyt ja iloinen. »Väitetään», hän kertoi Dirkille, »ettei Goguet syö muuta kuin koviksi keitettyjä munia ja korppuja. No, muut vieraani hyväksynevät kuitenkin kananpokani, sieneni ja muun ruokalistan. Hän omistaa farmin Bretagnessa ja se on hänen lempilapsensa. Pool on suurenmoinen — tumma, synkkä ja hyvin valkohampainen.»

Paula oli nykyään aina hyvin iloinen. Liian iloinen. Dirkin mielestä hänen hermostunut tarmokkuutensa oli väsymätön — ja samalla niin väsyttävä. Dirk ei myöntänyt itselleenkään, kuinka perinpohjin kyllästynyt hän oli noihin kalpeisiin, sydämen muotoisiin, hienopiirteisiin kasvoihin, hoikkiin, ruskeisiin, puristuviin sormiin ja hänen omistajanilmeeseensä. Hän oli ruvennut paheksumaan Paulan pikku omituisuuksia, niin kuin uskoton aviomies kärsii katsellessaan tietämättömän vaimonsa liikkeitä. Paula laahasi hieman kantapäitään kävellessään. Dirk oli tulla hulluksi. Paula saattoi pureskella huolellisesti hoidettuja kynsiään ympäröivää nahkaa ollessaan hermostunut. »Voi, älä tee noin», sanoi Dirk.

Dallas ei koskaan hermostuttanut häntä. Dirk totesi suorastaan lepäävänsä hänen seurassaan. Dirk panssaroisi mielensä mennessään hänen luokseen, mutta oltuaan siellä minuutin verran hän kiitollisena ja vastustelematta vaipui tytön mielen rauhallisiin syvyyksiin. Joskus Dirk epäili Dallasin tahallisesti valitsevan tällaisen tyylin.

»Tämä teidän rauhallisuutenne — tämä mutkattomuus», hän sanoi muutamana päivänä tytölle, »on varmaankin vain keksitty asenne, eikö Lotta?» Dirk koetti kaiken mokomin herättää hänen huomiotansa.

»Osaksi kylläkin», vastasi Dallas suopeasti. »Mutta eikö se teistäkin ole sangen soma asenne?»

Mitä saattoi mies tehdä tuollaiselle tytölle?

Tässä oli nainen, joka piti hänet täydellisesti hallussaan huolimatta siitä, ettei hän milloinkaan ojentanut sormeaankaan häntä pidättääkseen. Dirk takoi nyrkkejään hänen välinpitämättömyytensä sileää muuria vastaan saavuttamatta muuta tulosta kuin naarmut käsiinsä.

»Te ette pidä minusta sen tähden, että minä olen etevä liikemies, niinkö?»

»Mutta minähän pidän teistä.»

»Mutta minä en viehätä teitä.»

»Minusta te olette kovin viehättävä mies — oikein vaarallinen mies.»

»Oh, älkää näytelkö viatonta ja tietämätöntä koulutyttöä. Te tiedätte kirotun hyvästi, mitä minä tarkoitan. Te olette saanut minut, ettekä te välitä minusta. Olisiko asia muuttunut, jos minä olisin ollut taitava arkkitehti enkä taitava liikemies?» Dirk muisti, mitä hänen äitinsä oli sanonut muutama vuosi sitten, tuona yönä, jolloin he juttelivat hänen vuoteensa vieressä. »Sanokaa, onko miehen oltava taiteilija kiinnostaakseen teitä?»

»Ei, Jumalan tähden! Joskus minä kai menen naimisiin jonkun känsäkouraisen työn orjan kanssa, ja silloin valloittaa hän minut juuri noilla käsillään. Jos haluatte tietää, niin voin sanoa, että minä pidän juuri naarmuisista käsistä. Mies, joka on kamppaillut, on saavuttanut jotain — en tiedä mitä — ilmeen silmiinsä — oikean tunnun käteensä. Ehkä hän ei olekaan etevä alallaan — tai, on hän sentään. En tiedä. Minä en ole tottunut tällaiseen filosofeeraamiseen. Minä tiedän vain sen, että hän — kas, teihinhän ei ole raapiutunut mitään merkkejä. Ei ainoatakaan naarmua. Te hylkäsitte arkkitehtuurin taikka minkä hyvänsä, siksi että se oli niin masentava ammattiala niinä aikoina. En väitä, että teidän olisi pitänyt jatkaa. Te olitte luullakseni aivan tavallinen arkkitehti. Mutta jos te olisitte itsepintaisesti jatkanut — jos te olisitte rakastanut työtänne niin paljon, että te olisitte jatkanut sitä — raataen, kamppaillen ja riippuen siinä kiinni kynsin ja hampain — niin olisi tuo taistelu painanut leimansa teidän kasvoihinne, silmiinne, leukaanne, käsiinne ja koko olentoonne seisoessanne, kävellessänne, istuessanne ja puhuessanne. Kuulkaa nyt. Minä en sano tätä pahassa mielessä. Mutta te olette niin sileä. Minä pidän karheista ihmisistä. Tämä kuuluu hirveältä. En oikeastaan tarkoita ensinkään sitä. En tarkoita — —»

»Mitäs siitä», sanoi Dirk raskaasti. »Luulen ymmärtäväni.» Hän istui katsellen käsiään — hienoja, voimakkaita, naarmuttomia käsiään. Äkkiä ja aiheetta hän ajatteli toista käsiparia — hänen äitinsä käsiä — joiden rystyset olivat paisuneet, joiden iho oli halkeillut — jotka olivat ilmehikkäät — joihin oli kirjoitettu hänen elämänsä tarina. Naarmuja. Hänen äitinsä käsissä oli naarmuja. »Kuulkaa, Dallas. Jos minä tietäisin — minä voisin palata Hollis & Spraguesin toimistoon ja alottaa alusta saakka, neljästäkymmenestä dollarista, jos tietäisin, että te — —»

»Älkää tehkö sitä.»

XX.

Kenraali Goguet ja Roelf Pool olivat olleet Chicagossa jo yön ja osan päivääkin, mutta Dirk ei ollut vielä tavannut heitä — heidät oli kutsuttu Paulan päivällisille täksi illaksi. Dirk oli utelias näkemään Poolia, mutta sotilas ei erikoisesti kiinnostanut häntä. Hän oli levoton ja onneton ja kiihkeästi ikävöiden Dallasin seuraa (katkerin mielin hän tunnusti sen) hän pistäytyi atelieriin vasten tavallisuutta heti aamiaispäivällisen jälkeen ja kuuli sieltä iloisia ääniä ja naurua. Miksi — miksi hän ei voinut koskaan työskennellä yksinään ilman tuota hälinää ympärillään!

Tahraiseen esiliinaan ja kuluneisiin tohveleihin puettu Dallas jutteli siellä kahden syntisen kanssa, jotka olivat karanneet Chicagon seuraelämästä. He olivat kenraali Emile Goguet ja Roelf Pool. He näyttivät viihtyvän suunnattoman hyvästi. Hän esitteli Dirkin heille vaivattomasti, ikään kuin jokainen olisi pitänyt heidän läsnäoloaan hänen atelierissään aivan luonnollisena. Hän ei ollut milloinkaan maininnut heidän nimiään Dirkille, ja nyt hän sanoi ikään kuin ohimennen: »Tässä on Dirk DeJong — kenraali Emile Goguet. Me olimme samalla rintamalla Ranskassa. Ja Roelf Pool. Olimmehan, Roelf?»

Kenraali Emile Goguet kumarsi virallisesti, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hämmästys ja ilo olivat kirkastaneet Roelf Poolinkin kasvot aivan uusiksi. Hän astui Dirkin luokse ja tarttui hänen käteensä. »Dirk DeJong! Älkää — kuulkaa, ettekö te tunne minua? Minä olen Roelf Pool.»

»Pitäisihän minun tuntea», virkkoi Dirk.

»Voi, enhän minä sitä tarkoita — tunsin teidät pikkupoikana. Tehän olette Selinan Dirk. Olettehan? Minun Selinani poika. Ajan häntä katsomaan tänään iltapäivällä. Hänen tähtensä myöskin olen tullut tänne. Hyväinen aika, minähän —» Hän nauroi ja puheli nopeasti kuin poika. Dallas oli puhjennut leveään iloon ja nautti hirveästi.

»He ovat karanneet», hän selitti Dirkille, »paenneet täksi päiväksi järjestettyä monimutkaista ohjelmaa. En käsitä, mistä ranskalaiset ovat saaneet maineensa — he ovat suorastaan epäkohteliaita. Kenraali esimerkiksi on aika karhu, eikö totta? Ja lopen kyllästynyt naisiin. Hän on ainoa ranskalainen kenraali, joka vaivaantui vankilassa opiskelemaan englantia.»

Kenraali Goguet nyökkäsi hartaasti ja nauroi läkähtyäkseen. »Entä te?» hän sanoi Dirkille käyttäen huolellisesti ja virheettömästi englannin kieltä. »Oletteko tekin taiteilija?»

»En», vastasi Dirk, »minä en ole taiteilija.»

»Mikä sitten?»

»Puh — tuollaista vain — arvopapereita. Toisin sanoen, olen pankkimies. Myyn obligtsioneja.»

»Aivan niin», kenraali Goguet oli hyvin kohtelias. »Arvopapereita siis. Osakkeet ja obligatsionit ovat kelpo tavaraa. Me ranskalaiset rakastamme niitä suuresti. Me ranskalaiset kunnioitamme hirveästi amerikkalaisia arvopapereita.» Hän nyökkäsi, silmät välkkyivät, ja sitten hän kääntyi taas Dallasin puoleen.

»No, nyt lähdemme siis kaikki yhdessä», ilmoitti Dallas kiirehtien täpötäyteen makuuhuoneeseensa atelierin perälle.

Tämä oli sentään miltei liiaksi epämuodollista. »Minne?» kysyi Dirk. Kenraalikin näytti hämmästyneeltä.

Roelf selitteli innoissaan. »Tämä on salajuoni. Me aiomme kaikki ajaa äitiänne tervehtimään. Tulettehan te mukaan? Teidän täytyy tulla — ehdottomasti.»

»Lähteä!» tokaisi vihdoin kenraalikin. »Minne me muka nyt lähtisimme? Luulin, että me saisimme jäädä tänne lepäämään. Täällä on niin hiljaista eikä mitään vastaanottokomiteoja.» Hänen äänessään väreili kaipuu.

Roelf koetti selittää tilannetta. »Herra DeJongin äiti on farmari. Muistattehan, että minä puhuin hänestä laivalla tullessamme. Hän oli suurenmoisen ystävällinen minulle ollessani lapsi. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka selitti minulle, mitä kauneus oli — mitä se on. Hän on suurenmoinen. Hän viljelee vihanneksia.»

»Ai! Farmariko! Mainiota! Minäkin olen farmari. Hyvä!» Hän puristi uudelleen Dirkin kättä. Dirk rupesi vihdoinkin kiinnostamaan häntä.

»Tietenkin seuraan teitä. Tietääkö äiti, että te tulette? Hän toivoi hirveästi saavansa nähdä teidät, mutta pelkäsi, että te olisitte kasvanut liian suureksi — —»

»Odottakaapa, kunnes kerron hänelle siitä päivästä, jolloin astuin maihin Pariisissa viisi frangia taskussani. Niin, hän ei tiedä, että me tulemme, mutta onhan hän joka tapauksessa kotona, onhan? Tunnen elävästi, että hän on siellä, aivan samanlaisena kuin ennen. Onhan hän siellä, onhan?»

»Varmasti.» Oli varhaiskevät, farmin kiireisin aika.

Dallas ilmestyi näkyviin puettuna matkatakkiin ja uusi keväthattu päässään. Hän huiskutti kättään uskolliselle Gilda Hananille. »Jos joku kysyy minua, niin sanokaa, että minä olen totellut kevään ääntä. Ja jos poika tulee hakemaan tuota ilmoituskuvaa, niin sanokaa, että hän saa sen huomenna.»

He kiiruhtivat portaita alas ja voimakkaaseen autoon, joka oli asetettu vieraiden käytettäväksi. He ajoivat Loopin kautta Michigan Avenuea pitkin etelään. Chicago, joka tavallisesti oli niin ikävä ja harmahtava huhtikuussa, oli tänään verhoutunut kultaan ja säihkyvään sineen. Ilma oli kirpeä, mutta sen kylmyydessäkin värjyi vienoja lupauksia. Dallas ja Pool olivat vaipuneet pariisilaissuunnitelmiinsa ja pariisilaismuistoihinsa. »Ja muistatteko, kuinka me... Vain seitsemän frangia yhteensä koko joukolla ja päivällinen oli... tulette siis varmasti kesäkuussa ... öljyvärejä... teillä on kipinä, sen sanon... te pääsette vielä pitkälle, Dallas... muistakaa, mitä Vibray sanoi... opiskella... työtä...»

Dirk oli allapäin. Hän esitti kaupunkia kenraali Goguetille. Kuusikymmentä mailia vain bulevaardia. Puistojärjestely. Paras koko maassa. Grand Boulevard. Drexel Boulevard. Jackson Park. Illinois Centralin junat. Kamalaa tosiaankin, mutta niitä sähköistettiin parhaillaan. Muutettiin sähköllä kulkeviksi, ymmärrättehän. Silloin me pääsemme tuosta savusta ainakin. Tämä on Halsted Street. Maailman pisin katu.

Ja kenraali saneli kohteliaasti: »Vai niin! Niinkö! Va-ai niin. Erittäin kiintoisaa.»

Sitten näyttäytyi High Prairien musta, muheva multa. Pieniä, tuoreita korsia pisti esille maasta. Kasvihuoneita. Taimilavoja. Vihdoinkin itse farmi.

Se näytti niin siistiltä ja sievältä. Viheriäluukkuinen, valkoinen talo (Selinan toteutunut unelma) hymyili heille piilipuiden takaa, jotka jo umpuilivat lauhkean, varhaisen kevään syleilyssä.

»Mutta ettekö te nimittänyt sitä pieneksi farmiksi!» sanoi kenraali Goguet, kun he astuivat ulos autostaan. Hän katseli peltoja.

»Se onkin pieni», vakuutti Dirk. »Vain noin neljäkymmentä acrea.»

»Voi teitä amerikkalaisia. Ettekö te tiedä, että me Ranskassa viljelemme maata paljon pienemmässä mittakaavassa. Meillä ei ole kylliksi maata — tuollaista laajaa, tyhjää maaseutua.» Hän ojensi oikean kätensä. Jos vasen hiha ei olisi ollut tyhjä, olisi hän luultavasti levittänyt kummatkin.

Selina ei ollut tuossa sievässä, hiljaisessa talossa. Hän ei ollut myöskään kuistilla eikä pihalla. Meena Bras tuli hitaasti ja hätiköimättä esille keittiöstä. Emäntä oli kuulemma pellolla. Hän lupasi mennä häntä hakemaan, kutsua hänet kotiin, minkä hän tekikin puhaltamalla kaksi kertaa kolme voimakasta törähdystä seinänaulasta ottamallaan torvella. Meena seisoi keittiön ovella kasvot peltoja kohden käännettyinä ja puhalsi niin, että hänen punaiset poskensa pelottavasti pullistuivat. »Nyt hän tulee», Meena vakuutti palaten takaisin työhönsä. He astuivat ulos kuistille odottamaan Selinaa. Hän oli läntisellä kuusitoistikollaan — samalla läntisellä maatilkullaan, joka ennen oli ollut hedelmätöntä, vesiperäistä liejua. Dirk oli hämmentynyt ja epävarma ja hän häpesi mielialaansa.

Sitten he näkivät Selinan, joka lähestyi heitä pienenä ja tummana auringon, taivaan ja peltojen muodostamaa taustaa vasten. Hän käveli nopeasti, mutta samalla raskaasti, sillä maa oli pehmeä. Kaikki neljä seisoivat katsellen häntä. Hänen lähestyessään he näkivät, että hänen tumma hameensa oli kiinnitetty lukkoneuloilla koholle, märältä kevätmullalta suojaan, ja kuitenkin se oli täynnä liejutahroja. Karkea, paksu, harmaa villatakki oli napitettu kaulaan saakka hänen suoralle, solakalle vartalolleen. Hänen päässään oli kulunut, pehmeä, musta hattu. Hän nosteli leveäkärkisiä, mukavia kenkiään korkealle pehmeästä, sitkeästä maasta kävellessään. Tullessaan lähemmäksi hän otti hattunsa käteensä ja pitäen sitä aurinkoa vasten varjosti sillä silmiään. Hiljainen kevättuuli liehutteli kevyesti hänen hiuksiaan. Hänen poskensa punersivat hienosti. Hän lähestyi polkua pitkin, ja nyt hän saattoi jo nähdä vieraiden kasvot. Hän näki Dirkin, hymyili ja viittoili, sitten hänen katseensa siirtyi kysyen muihin — univormupukuiseen, parrakkaaseen herraan, pitkään tyttöön ja tummaan, herkkäilmeiseen mieheen. Äkkiä hän pysähtyi, painoi kädellään sydäntään, ikään kuin tuskan ahdistamana, hänen huulensa avautuivat, ja hänen silmänsä levisivät. Kun Roelf astui askeleen eteenpäin, lähti Selina juoksemaan häntä vastaan kuin nuori tyttö. Mies sulki tuon multaisen puvun, karkean, harmaan villatakin ja kuluneen, vanhan hatun omistajan hennon vartalon syliinsä.

XXI.

He olivat juoneet teetä farmin arkihuoneessa, ja Dallas oli voihkaissut nähdessään talon kauniin, hollantilaisen posliinikaluston. Selina oli emännöinyt loistavin kasvoin niin kuin ainakin nainen, joka tietää pukeutuneensa silkkiin ja hienoon palttinaan. Hän ja kenraali Goguet olivat heti ensi hetkestä saakka viehättyneet toistensa seuraan kohdaten toisensa parsaviljelyksen yhteisellä pohjalla.

»Entä paksuus?» oli kenraali kysäissyt, sillä parsa oli hänenkin lemmikkinsä bretagnelaisen maatilan tuotteiden joukossa. »Kuinka paksu sen tyvi sitten on?»

Selina muodosti peukalollaan ja etusormellaan ympyrän. Kenraali huokaisi toivottomasti kadehtien. Kenraali sopeutui loistavasti seuraan. Hän ahmi teetä ja kaakkuja. Hän imarteli Selinaa silmillään. Ja Selina punastui ja naurahteli kuin nuori tyttö, mutta hän taas käänsi aina sanansa Roelfiin, ja Roelfissa hänen katseensa viipyi ja lepäili. Roelfin kanssa hän käveli toisten puhuessa. Oli kuin Roelf olisi ollut hänen ainoa poikansa, joka nyt oli palannut kotiinsa. Hänen kasvonsa säteilivät ihanasti.

Dallas, joka istui Dirkin vieressä, kuiskasi: »Kas, näettekö nyt, mitä minä tarkoitin — mitä minä tarkoitin sanoessani haluavani maalata muotokuvia. Ei tuollaisten rouvien muotokuvia, joiden kaulassa on helminauha, ja joidenka toinen käsi riippuu puoleksi silkkilaskoksien peitossa. Tarkoitan luonnekuvia ylhäisistä miehistä ja naisista — ylhäisen amerikkalaisista ihmisistä — kuten esimerkiksi teidän äidistänne.»

Dirk katsahti häneen nopeasti hymähtäen luullen tytönkin puhuvan hymysuin. Mutta Dallaspa ei hymyillytkään. »Minun äidistänikö?»

»Niin, jos hän vain suostuu. Tahtoisin maalata nuo hienot, loistavat kasvot, joita sisältäpäin hehkuva valo kirkastaa, ja tuon leuan, joka muistuttaa Mayflowerin ja länteenpäin vaappuvien aromaavaunujen naisia, ja hänen silmänsä! Tahtoisin maalata tuon nukkavierun, hassun, suurenmoisen, vanhan hatun ja valkoisen puseron — ja hänen kätensä! Hän on niin kaunis. Hän tekisi minut kuuluisaksi päivässä. Uskotteko?»

Dirk tuijotti häneen, ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Sitten hän kääntyi tuolissaan katsellakseen vuorostaan äitiään. Selina keskusteli Roelfin kanssa.

»Oletko sinä siis todellakin kuvannut kaikki Euroopan kuuluisuudet, Roelf? Ajatteles! Sinä olet nähnyt koko maailman ja sinä pitelet sitä parhaillasi omissa kourissasi. Pikku Roelf Pool. Ja sinä suoriuduit sittenkin yksinäsi, omin voimin — kaikesta huolimatta.»

Roelf kumartui hänen puoleensa. Hän peitti omallaan Selinan karkean käden. »Kaalinpäät ovat niin kauniit», hän sanoi. Sitten he nauroivat yhdessä kuin hyvällekin sukkeluudelle. Sitten puhui Roelf taas vakavasti: »Onpa teidänkin elämänne ollut suurenmoinen, Selina, täyteläinen, rikas ja voittoisa elämä.»

»Minunko elämäni!» huudahti Selina. »Hyväinen aika, Roelf, minähän olen ollut täällä koko ajan, tällä paikalla, minne sinä poikana minut jätit. Luulenpa, että hattu ja pukukin voisivat melkein olla samat kuin silloiset. Minä en ole käynyt missään, tehnyt mitään nähnyt mitään. Kun ajattelen, mitä kaikkea aioin nähdä, ja mitä kaikkea aioin tehdä!» »Sinähän olet ollut kaikkialla», sanoi Roelf. »Sinähän olet nähnyt kaikki maailman kauneimmat ja kirkkaimmat paikat. Muistatko, että kerroit minulle isäsi kerran jakaneen kaikki ihmiset vain kahteen lajiin. Toiset olivat vehnää ja toiset smaragdeja. Sinä olet vehnää, Selina.»

»Ja sinä smaragdia», virkkoi Selina nopeasti.

Kenraali kuunteli hartaana heidän puhettaan, vaikkakaan hän ei käsittänyt mitään. Hän silmäsi rannekelloaan ja huudahti: »Päivällinen! Mitä sanoo emäntämme, madame Storm? Karkaaminen on mukavaa, mutta palaaminen on myöskin välttämätöntä. Ajatelkaa meidän ihanaa emäntäämme!» Hän oli hypähtänyt seisomaan.

»Eikö hän olekin kaunis?» sanoi Selina.

»Ei», vastasi Roelf jyrkästi. »Suu on pienempi kuin silmät. Rouva Stormin kasvoissa on tämä väli» — hän valaisi sanojaan kääntyen Dallasin puoleen ja koskettaen hänen huuliaan ja silmiään kevyesti hennoilla, voimakkailla, ruskeilla sormillaan — »pienempi kuin tämä. Jos suu on pienempi kuin silmät, niin kasvot eivät ole kauniit. Katsokaa esimerkiksi tätä Dallasia — —»

»Juuri minua», irvisteli Dallas. »Tämä suu mahtaa ainakin olla tarpeeksi suuri. Jos suuri suu on kauneuden tärkein ehto, olen minä ihana kuin Troian Helena, Roelf.»

»Niin oletkin», sanoi Roelf yksinkertaisesti.

Dirkin sisässä kaikui ääni kaikumistaan: »Sinä olet vain kumileimasin, Dirk DeJong. Sinä olet vain kumileimasin.» Se toisti yhä samaa asiaa.

»Voi noita päivällisiä!» huudahti kenraali. »Minä en tahtoisi olla kiittämätön — mutta voi sittenkin noita päivällisiä! Paljon mieluummin minä jäisin tänne hiljaiselle ja suloiselle farmille.»

Kuistin portailla hän kääntyi, löi kantansa läjähtäen yhteen, kumarsi syvään, tarttui Selinan karkeaan, työn kuluttamaan käteen ja suuteli sitä. Ja sitten suuteli Roelfkin hellästi hänen kättään, ja Selina hymyili hieman epävarmasti painaen vasenta kättään rintaansa vasten posket hienosti punertuen.

»Voi, voi teitä», sanoi Selina hyrähtäen pehmeään, värisevään nauruun, »voi, kukaan ei ole vielä koskaan suudellut kättäni.»

Hän seisoi kuistin portailla viittoillen heille kädellään auton kiitäessä nopeasti pois neljine vieraineen — tuollainen hento, suoraselkäinen pikku olento valkoisine puseroineen ja mullan tahrimine hameineen.

»Tulettehan joskus takaisin?» hän oli kysynyt Dallasilta. Ja Dallas oli vastannut myöntävästi, mutta samalla kertonut piakkoin lähtevänsä Pariisiin opiskelemaan.

»Saanhan palattuani maalata teidän kuvanne?»

»Minunko kuvani!» oli Selina huudahtanut kummastellen.