Part 22
Huone oli siistimätön, kodikas ja likainen. Kulunut, vanha, suuri piano seisoi nurkassa. Puolet huoneen pohjoiseen viettävästä katosta oli lasista. Muuan mies ja tyttö istuivat sohvalla huoneen toisessa päässä keskustellen vakavasti. Tummaverinen, ulkomaalaisen näköinen mies, jonka Dirk hämärästi muisti joskus nähneensä, soitti hiljaa pianoa. Puhelin soi. Neiti Hannan vastasi, toisti puhelun Dallas O'Maralle ja saneli vastauksen takaisin puhelimeen. Korkealla tuolillaan, tohvelijalka kiertyneenä tuolinjalkojen väliin, Dallas työskenteli keskitetysti, tyynesti ja hartaasti. Hiuskiehkura riippui hänen silmillään. Hän työnsi sen pois ranteellaan piirtäen uuden viirun otsaansa. Hänen hartautensa ja välinpitämättömyytensä olivat ihmeteltävät — niin vaikuttavat, niin suurenmoiset. Hän ei katsahtanutkaan vieraisiinsa. Hänen huomionsa oli kiinnitetty yksinomaan työhön, ja hänen nenänsäkin kiilsi. Dirk ei ollut vuosikausiin nähnyt sellaista tyttöä, jonka nenä olisi kiiltänyt. Ainahan he vetivät esille nuo pienet rasiansa ja muut sellaiset ja kalkitsivat kasvonsa niiden sisällyksellä.
»Kuinka te voitte työskennellä tällaisessa ihmisjoukossa?»
»Voi», vastasi Dallas syvällä, laiskan rauhallisella äänellään, »tavallisestihan täällä on pari-, kolmekymmentä henkeä» — hän vetäisi tulipunaisen piirron paperille ja pyyhki sen heti pois — »tuhannet ihmiset kulkevat täällä edestakaisin. Minä pidän siitä, että näen ystäviä raataessanikin.»
»Tuhat tulimmaista!» Dirk tuumi, »hänhän on — — en keksi sanoja, mutta— —hänhän on — —»
»Emmekö jo lähde?» sanoi Paula.
Dirk oli unohtanut hänen läsnäolonsa. »Aivan heti, jos sinä olet valmis.»
Ulkopuolella Paula kysyi: »Luuletko sinä kuvan onnistuvan?» He astuivat hänen autoonsa.»
»En tiedä. On vaikeata sanoa tällä asteella, vai mitä luulet?»
»Palaatko toimistoosi?»
»Palaan.»
»No, onko hän viehättävä?»
»Mitä itse luulet?»
Dirk oli niinmuodoin varuillaan! Paula veti kiivaasti kampia ja vaihtoi toiseen välitykseen. »Hänen kaulansa oli likainen.»
»Hiilentomua», virkkoi Dirk.
»Tokkopa», vastasi Paula.
Dirk kääntyi sivulle katsoakseen häneen. Oli kuin hän olisi nähnyt Paulan ensimmäisen kerran. Hän näytti hauraalta, kovalta, keinotekoiselta — ikään kuin hyvin pieneltä. Ei ruumiillisesti, vaan sielullisesti.
Kuva oli valmis ja paikallaan kymmenen päivän kuluttua. Sinä aikana Dirk kävi kahdesti Ontario Streetin varrella olevassa atelierissä. Dallas ei näyttänyt tyytymättömältä. Hän ei näyttänyt erikoisen kiinnostuneeltakaan. Hän oli kummallakin kerralla vaipunut työhönsä. Ensimmäisellä kerralla hän oli saman näköinen kuin Dirkin ensi kertaa käydessä, mutta toisella kerralla hän oli puettu uuteen, puhtaaseen takkiin, jonka keltainen väri sointui hyvin loistavasti hänen hiuksiinsa, sekä korkeakantaisiin, vaaleanruskeisiin, siroihin puolikenkiin. Dirkin mielestä hän oli kuin pikku tyttö, joka oli juuri pesty ja puettu puhtaaseen leikkiesiliinaan.
Hänen ajatuksensa kiertelivät useasti Dallas O'Maraa. Hän huomasi joskus puhuvansa hänestä muille ja luuli sävyänsä erittäin ylimieliseksi. Hän puhui mielellään tuosta tytöstä. Hän kertoi äidilleen hänestä. Hän uskalsi vapaasti ilmaista ajatuksensa Selinalle ja oli luultavasti käyttänyt hyväkseenkin tätä vapautta, koska hänen äitinsä katsoi häneen niin tarkkaavaisesti sanoessaan: »Tutustuisin kovin mielelläni häneen. En ole koskaan vielä tavannut tuollaista tyttöä.»
»Kysyn häneltä, saisinko joskus tuoda sinut hänen atelieriinsä käydessäsi kaupungissa.»
Oli aivan mahdotonta puhua hänen kanssaan minuuttiakaan kahdenkesken, ja se hermostutti Dirkiä. Ihmisiä kulki koko ajan edestakaisin atelierissä — merkillisiä, tärkeitä, hämmästyttäviä ihmisiä ja pieniä, halveksittuja, nukkavieruja ihmisiä. Siellä oli rahaton taidekoulun oppilas, punatukkainen ja kiihkeäsilmäinen tyttö, joka asui Dallasin luona, siksi kunnes hän saisi kotoaan rahoja, sekä helmiketjuinen Metropolitan-oopperan laulajatar, joka oli alentunut laulamaan parisen viikkoa Chicagon oopperassa. Dirk ei tiennyt, että Dallaskin soitti, ennen kuin hän kerran tapasi tytön istumassa hämärissä pianon ääressä Bert Colsonin, mustapintaisen ilveilijän keralla. Colson lauloi noita hirvittäviä lauluja orvokkeja kasvattavista huhtikuun sateista ja Ma-ha-ha-ha-ha-ha-mysta, mutta ne eivät olleetkaan hirvittäviä hänen niitä laulaessaan. Tuon laihan, onttorintaisen, synkkäsilmäisen ilveilijän yllä lepäsi merkillinen paatoksen tenho ja suurenmoinen rytmin mahti — hän sitoi kuulijansa ja pakotti heidät rakastamaan itseään. Teatterissa hän astui aina näyttämön partaalle ja syleili kuulijakuntaansa. Hän puhui kuin kengänkiillottaja ja lauloi kuin enkeli. Dallas istui pianon ääressä, Colson kumartui sen ylitse, ja he harjoittelivat jotain laulua. He olivat kiihtyneet, hurmaantuneet kumpikin. He tuskin huomasivat Dirkin tuloa. Dallas nyökkäsi hänen saapuessaan, mutta jatkoi samalla soittoaan. Colson lauloi halvan, tuntehikkaan ballaadin, ikään kuin se olisi ollut traagillinen kansanlaulu, hänen käsivartensa ojentuivat, hänen kasvonsa hehkuivat. Dallas säesti, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Kun he lopettivat, sanoi tyttö: »Eikö tämä ollut hirveä laulu? Olen hullaantunut siihen. Bert aikoo esittää sen illalla.»
»Kuka — hm — on sen kirjoittanut?» Dirk kysyi kohteliaasti.
Dallas rupesi taas soittamaan. »Kukako? Niin — minä.» Jälleen he upposivat työhönsä. He eivät välittäneet Dirkistä eivätkä he kuitenkaan olleet epäystävällisiä. He vain olivat kiinnostuneemmat omaan työhönsä. Dirk lähti päättäen, ettei hän enää palaisi tähän taloon. Miksi hän vetelehtisi tällaisissa ateliereissä? Mutta seuraavana päivänä hän oli jälleen siellä.
»Kuulkaa, neiti O'Mara», hän oli vetänyt tytön syrjään silmänräpäykseksi. »Kuulkaa, ettekö te joskus voisi syödä kanssani päivällistä? Ja tulla teatteriin?»
»Hyvin mielelläni.»
»Milloin?» Dirk oikein vapisi.
»Tänään.» Dirkillä oli tärkeä kokous. Siekailematta hän pyyhki sen pois mielestään.
»Tänäänkö! Mainiota! Missä te haluaisitte syödä päivällistä? Casinossako?» Se oli Chicagon hienoin klubi, pieni, vaalean punainen, italialainen stukkomaja Lake Shore Driven varrella. Dirk oli ylpeä voidessaan kutsua Dallasin tuohon klubiin.
»Voi, ei, minä vihaan noita taiteellisia pikkupaikkoja. Minä pidän hotelleista, joissa on kaikenlaisia ihmisiä. Klubissa on ympärillämme vain samanlaisia ihmisiä. He ovat klubin jäseniä joko sen tähden, että he kaikki harrastavat golfia, taikka sen tähden, että he ovat suorittaneet yliopistollisia tutkintoja taikka kuuluvat samaan valtiolliseen puolueeseen taikka kirjoittavat tai maalaavat taikka ansaitsevat yli viisikymmentätuhatta vuodessa taikka muuta sellaista. Minä pidän enemmän sekasotkusta. Minä pidän sellaisesta ruokasalista, joka on täynnä ammattipelureita ja vakuutusasioitsijoita ja näyttelijöitä ja kauppiaita, varkaita, salakuljettajia, asianajajia, katunaisia, rouvia, koulutyttöjä, kauppamatkustajia, miljonäärejä — joka lajia. Sellaista minä nimitän päivällisen syömiseksi ulkona — lukuunottamatta tietysti ystävieni päivälliskutsuja.» Tämä oli hänen puheekseen harvinaisen pitkä juttu.
»Ehkä», Dirk innostui, »te suostuisitte joskus syömään päivällistä minunkin pienessä kodissani. Kutsuisin neljä taikka viisi vierasta, taikka — —»
»Kenties.»
»Menemmekö Drakeen tänä iltana?»
»Se muistuttaa liiaksi roomalaista saunaa. Nuo pilarit kiusaavat minua. Mennään Blackstoneen. Minä olen aina oleva sikäli Texasin lapsi, että Blackstonen ranskalainen huone on hienointa, mitä tiedän.»
He menivät siis Blackstoneen. Hovimestari tunsi Dirkin. »Hyvää iltaa, herra DeJong.» Dirk oli salaa oikein tyytyväinen, mutta sitten hän hätkähti huomatessaan, että hovimestari hymyili Dallasille ja Dallas hovimestarille. »Hei, André», sanoi Dallas.
»Hyvää iltaa, neiti O'Mara.» Tervehdyksen sanamuoto oli säännönmukainen, Blackstonen ranskalaisen huoneen hovimestarin arvoinen, mutta hänen äänensä oli lyyrillinen, ja hänen silmänsä säihkyivät. Hän tarjosi tytölle tuolin kuin valtaistuimen kuningattarelle.
Huomatessaan oudon ilmeen Dirkin silmissä Dallas selitti: »Tutustuin häneen sotaväessä ollessani Ranskassa. Hän on kelpo poika.»
»Olitteko te — mitä te teitte Ranskassa?»
»Jos jotakin.»
Dallasin päivällispuku oli hieno, mutta joku vaalean punainen silkkinauha pilkisti huolimattomasti esille olkapäältä. Se kuului luultavasti hänen liivinsuojukseensa. Paula olisi — mutta Paulan pukuhan oli aina niin täydellinen, ettei mikään poikkeus olisi ollut mahdollinenkaan. Dirk piti hänen puvustaan, joka päättyi jyrkästi olkapäällä paljastaen hänen kiinteät, valkoiset käsivartensa. Kangas oli himmeästi kullanvärinen — hänen hiustensa mukainen. Tällainen oli tämä Dallas. Dallaseja oli tusina — sata kappaletta. Ja kuitenkin hän oli aina sama Dallas. Et koskaan voinut edeltäkäsin tietää, tapaisitko tahriintuneeseen takkiin puetun, hiilinaamaisen, veitikan vai pieneen turkkiin puetun kaunottaren. Joskus hän Dirkin mielestä muistutti ruotsalaista palvelijatarta korkeine poskipäineen, syvine silmineen ja suurine, taitavine käsineen. Joskus hän muistutti tuota komeaa jumalatarta, jota niin useasti kuvataan, joka pitää kädessään runsaudensarvea seisoessaan korkearintaisena sirossa asennossa. Häntä ympäröi luonnollisuuden, hedelmällisyyden ja alkuperäisyyden ilmakehä. Dirk totesi, että hänen kyntensä olivat lyhyet eivätkä hyvin hoidetut — ne eivät kiiltäneet hiottuina, teroitettuna ja punattuina niin kuin Paulan kynnet. Sekin miellytti merkillisesti Dirkiä.
»Haluatteko ostereita?» hän kysyi. »Täällä niihin voi luottaa. Vaiko hedelmäsalaattia? Sitten helmikanan rintaa artisokkien kera — —»
Dallas oli huolestuneen näköinen. »Jos te — te kai pidätte siitä. Minä pitäisin enemmän paistista ja paistetuista perunoista ja venäläisestä salaatista — —»
»Suurenmoista!» Dirk oli innostunut. Hän tilasi toisenkin samanlaisen annoksen, ja he söivät sen pelottavan halukkaasti. Dallas söi sämpylöitä. Dallas söi voita. Dallas ei puhunut ruoasta. Hän sanoi vain kerran sen olevan hyvää ja kertoi unohtaneensa tänään aamiaispäivällisen kiireisessä työssään. Dirkin mielestä kaikki tämä oli niin viihdyttävää ja virkistävää. Tavallisesti, kun hän istui ravintolassa jonkun naisen seurassa, tämä sanoi: »Voi, kuinka mielelläni minä söisin edes yhden tuollaisen murean, pienen sämpylän!»
Hän sanoi silloin: »Miksi et sitten syö?»
Jolloin nainen aina vastasi: »En ikinä uskalla! Hyvä Jumala! Ainakin puoli naulaa. En ole vuoden päiviin syönyt sämpylää voin kera.»
Taas hän sanoi: »Miksi et?»
»Pelkään lihovani.»
Ja silloin oli Dirkin vastattava koneellisesti: »Sinäkö! Mahdotonta. Sinä olet juuri sopiva.»
Dirk oli niin kyllästynyt noihin naisiin, jotka puhuivat painostaan, vartalostaan ja viivoistaan. Hänestä se oli mautonta. Paula kieltäytyi aina jääkylmästä milloin mistäkin nautinnosta. Dirk oli vaivaantunut istuessaan pöydän ääressä vastapäätä häntä. Dirk söi koko aterian, ja Paula hypisteli pikku murusia Melban paahtoleivästä ja maisteli salaatin lehteä ja puolta, sokeroimatonta grapefruitia. Hän ei voinut nauttia omista ostereistaan, paististaan ja kahvistaan. Hän epäili, että Paula aina katseli hänen ruokaansa hieman kateellisesti, vaikkakin hän oli olevinaan niin välinpitämätön. Paula olikin hieman näivettynyt.
»Teatteri on naapuritalossa», sanoi Dirk. »Parin askeleen päässä. Meidän ei tarvitse, lähteä täältä ennen kahdeksaa.»
»Sepä hyvä.» Dallas nautti savukkeesta kahvin keralla pehmeän, kiehtovan tunnelman vallassa. Dirk kertoili itsestään. Hän oli kuin vapautunut, luonteva ja onnellinen.
»Tiedättekö, että minä olen arkkitehti — tai ainakin olen ollut sellainen. Siksi kai niin mielelläni vetelehdinkin teidän atelierissänne. Olen ruvennut kaipaamaan kyniä ja piirustuslautaa ja kaikkea sellaista — jonkunlaista koti-ikävää luultavasti.»
»Miksi sitten hylkäsitte ne?»
»Ei kelvannut.»
»Mitä te tarkoitatte — miksi se ei kelvannut?»
»Ei tuottanut rahaa. Sodan jälkeen ei kukaan rakentanut mitään. Ehkäpä, jos olisin ponnistellut kynsin hampain — —»
»Ja sitten rupesitte pankkiiriksi, niinkö? No, pankissa lieneekin tarpeeksi rahaa.»
Dirk tunsi piston. »En ruvennut pankkiiriksi — heti. Hoidin obligatsionien myyntiä.»
Dallasin kulmakarvojen väliin ilmestyi pieni vako. Hänen kulmakarvansa olivat paksut, voimakkaat ja hieman epätasaiset, ja ne yhtyivät useasti hänen nenänsä yläpuolella. Paulan kulmakarvat muodostivat mustan viivan — huolellisesti piirretyn puoliympyrän silmien yläpuolelle, jotka eivät kätkeneet mitään tuntemattomia salaisuuksia. »Minä puolestani ainakin», virkkoi Dallas hitaasti, »mieluummin piirustaisin jonkun sellaisen rakennuksen takaoven, joka kaunistaisi ja kohottaisi tätä kaupunkia, kuin myisin kaikkia niitä arvopapereita, joita milloinkaan on virrannut — minne tuollaiset arvopaperit sitten mahtavatkaan virrata.»
Dirk puolustelihen. »Minäkin ajattelin tuolla tavalla. Mutta äitinihän oli auttanut minut opin tielle, raatanut ja ahertanut antaakseen minulle hyvän kasvatuksen. Enhän minä voinut vetelehtiä ja ansaita hädin tuskin vain elantoani. Halusin antaa hänelle kaikki maailman ihanuudet. Halusin — —»
»Halusiko hän sitten kaikkia noita ihanuuksia? Tahtoiko hän teidän luopuvan arkkitehtuurista ja ryhtyvän arvopapereihin?»
»Hän — en oikein tiedä, mitä hän — —» Dirk oli liian rehellinen — hän oli yhä vieläkin Selina DeJongin poika — hän ei kyennyt suoraan valehtelemaan.
»Lupasitte kerran, että minä saisin joskus tutustua häneen.»
»Saanko tuoda hänet teidän luoksenne? Tai suostuisitteko te — ajamaan kanssani farmille jonakin päivänä? Hän pitäisi siitä hirveästi.»
»Samoin minäkin.»
Dirk kumartui äkkiä eteenpäin. »Kuulkaa, Dallas. Mitä te ajattelette minusta?» Hän tahtoi tietää sen. Hän ei jaksanut enää odottaa.
»Minusta te olette oikein hauska nuori mies.»
Tuo oli hirveätä. »Mutta enhän minä halua olla hauska nuori mies. Tahdon, että te pitäisitte minusta — paljon. Sanokaa, mitä minulta puuttuu? Miksi te työnnätte minut syrjään niin useasti? Minä en koskaan saa tuntea olevani oikein lähellä teitä. Mitä minulta puuttuu?» Dirk oli allapäin.
»No, jos te välttämättä tahdotte tietää — — Minä vaadin, että niillä ihmisillä, joita useasti tapaan, on oleva jotain, joka kimaltelee, joka häikäisee. Toisissa ihmisissä on yhdeksän kymmenettä osaa loistoa ja yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa, kuten Gene Meranissa, ja toisissa on yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa ja yksi kymmenesosa hohtavaa, jaloa metallia, kuten Sam Huebchissa. Mutta on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat pelkkää tasaista punerrusta ilman pisaraakaan kuninkaallista purppuraväriä.»
»Ja sellainen olen siis minä.»
Dirk oli hirveästi pettynyt, loukkaantunut ja masentunut. Hän oli myöskin kiukuissaan. Hänen ylpeytensä oli haavoittunut. Olihan hän Dirk DeJong, Chicagon nuorten miesten ensimmäisiä, lupaavin ja suosituin heistä. Mitä oli Dallas O'Mara — vain ilmoitustenpiirtäjä, joka sai tuhatviisisataa dollaria kuvasta?
»Kuinka käy miesten, jotka rakastuvat teihin? Mitä he tekevät?»
Dallas sekoitti mietteisiinsä vaipuneena kahviaan. »Tavallisesti he ilmaisevat minulle sen.»
»Entä sitten?»
»Sitten he voivat paremmin, ja me olemme hyviä ystäviä.»
»Mutta ettekö te milloinkaan rakastu heihin?» Kirotun varma ja itsetietoinen tyttö! »Ettekö te sitten koskaan rakastu heihin?»
»Melkein aina», virkkoi Dallas.
Dirk rohkaisi mielensä ja iski suoraan asiaan. »Minä voisin antaa teille paljon, mitä teillä ei ole — sekä purppuraista että ilman purppuraa.»
»Matkustan huhtikuussa Ranskaan, Pariisiin.»
»Mitä tarkoitatte? Pariisiin! Miksi?»
»Opiskelemaan. Tahdon maalata muotokuvia. Öljyväreillä.»
Dirk oli järkytetty. »Ettekö voi maalata niitä täällä?»
»En toki. En sellaisia kuin nyt tarvitsen. Olen jo opiskellutkin täällä. Olen käynyt Art Institutessa kolmesti viikossa vain harjoittaakseni kättäni.»
»Sielläkö te siis käyttekin iltaisin?» Dirkin mieli keventyi oudosti. »Saanko joskus seurata teitä sinne, saanko?» Mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä.
Dallas ottikin hänet mukaansa eräänä iltana keinotellen hänet taitavasti ankaran irlantilaisen ohitse, joka vartioi alakerran luokkahuoneiden sisäänkäytävää, avasi kaappinsa, pukeutui työesiliinaansa ja tarttui siveltimiinsä. Sitten hän juoksi hallin poikki. »Älkää puhuko», hän varoitti Dirkiä. »He häiriytyvät. Mitähän he sanoisivat, jos näkisivät minun atelierini?» Hän kiirehti pieneen, säälimättömän valoisaan, ahdistavan kuumaan huoneeseen, jonka seinät olivat valkeiksi maalatut. Telineet peittivät jokaisen neliötuumankin lattiasta. Heidän edessään seisoi miehiä ja naisia siveltimet käsissään vaipuneina hartaaseen työhön. Dallas asettui omalle paikalleen ja syventyi heti hänkin työhönsä. Dirk räpytteli silmiään häikäisevässä valossa. Hän katsahti lavalle, jonne kaikki katselivat työskennellessään. Siellä lepäsi alaston nainen.
Dirk hätkähti ja hänen päänsä lävitse välähteli ajatuksia: »Herranen aika, hänellähän ei ole vaatteita! Piru vieköön, tämä on paksua. Hän on aivan alasti!» Hän koetti kuitenkin näyttää tottuneelta, huolettomalta ja ylimieliseltä. Hänen onnistuikin voitettuaan ensi hämmästyksensä täydellisesti tottua tilanteeseen. Oppilaat maalasivat vartalokuvaa öljyväreillä.
Malli oli moroni, jonka iho oli kuin samettia ja ruusunlehtiä, ja hänen asentonsa valuivat pehmeästi kuin kerma. Hänen tukkansa oli käherretty puiseviksi laineiksi, hänen nenänsä oli kömpelö, ja hänen korvarenkaansa olivat rohdoskaupasta ostetut, mutta hänen selkänsä oli luultavasti kauniimpi kuin Helenan ja hänen rintansa kuin kaksi korallihuippuista lumikinosta. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Dirk huomasi vaipuneensa aivan ulkopuolisesti ja viileästi tutkimaan vivahduksia, varjoja, värejä ja viivoja. Hän kuunteli opettajan hiljaisia neuvoja ja tirkisti hartaasti toisella silmällään todetakseen, oliko tuo varjo mallin vatsalla todellakin sininen vaiko ruskea. Hänkin saattoi heti nähdä, että Dallasin maalaus oli miltei loukkaavan paljon parempi kaikkien muiden töitä. Hänen taulussaan oli ihon alla lihaksia ja lihaksien alla verta ja luuta. Hän ilmeisesti tunsi ihmisruumiin yhtä tarkasti kuin lääkäri. Dirk huomasi nyt, että siinä juuri piilikin hänen ilmoituskuviensa tenho. Piirustus, jonka hän oli suorittanut Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosaston tilauksesta, oli ollut tavallaan hyvin totunnainen, mutta aiheen käsittely ja piirtäjän taito olivat luoneet sen viehätyksen. Dirk ajatteli, että Dallasin öljymaalaukset, jos hän sellaisiin joskus ryhtyisi, olisivat varmaankin sekä eloisia että vaikuttavia, mutta hän toivoi kuitenkin, ettei Dallas koskaan siihen työhön rupeaisikaan. Hän toivoi — —
Vasta yhdentoista jälkeen he astuivat ulos Art Instituten ovesta ja seisoivat hetkisen leveiden portaiden yläpäässä katsellen heidän edessään lepäävää maailmaa. Dallas ei sanonut mitään. Äkkiä kuohahti yön kauneus esille tulvahtaen hyökynä Dirkin mieleen. Siinä oli loistoa ja kimallusta, värejä ja hehkua. Oikealla Wrigleyn talon valkoinen torni kohosi satumaisena sinipunervaa taivasta vastaan. Juuri tällä puolella välkytteli sähkölamppujen noitalauma sanomaansa punaisin ja valkoisin valoin katsojalle. Ensiksi valkoiset lamput:
OSTA
Sitten pimeys, jolloin jäit vasten tahtoasikin odottamaan. Sitten punaiset:
TAVARAMARKKINOILTAMME
Taas pimeys. Sitten leimahtivat kummatkin värit entistä suurempina kirjaimina niin kirkkaasti, että silmämunaasi kirveli, häikäisten näkyvistä tornit, taivaat ja kadut:
SÄÄSTÄ RAHAA
Suoraan edessä muodosti Adams Streetin maanalaisen katos venetsialaisen sillan, jonka alla musta asfalttikanava virtasi hitaasti eteenpäin. Kahviloiden ja tupakkakauppojen valot heijastivat pylväsrivistöjä kanavan pintaan. Näky oli hurmaava. Dirkin mieleen juolahti, että Dallas oli juuri tuollainen — samanlainen kuin Chicago itse. Hänessä oli hohtoa ja halpuutta, katinkullan kimallusta ja suurenmoisuutta, ihanuutta ja rumuutta.
»Suloista», huudahti Dallas vetäen syvän henkäyksen. Hän kuului kaikkeen tähän.
»Niin on.» Dirk tunsi olevansa vieras. »Haluatteko voileivän? Oletteko nälkäinen?»
»Kuolen nälkään.»
He söivät voileivän ja joivat kahvia muutamassa kokoyön ruokalassa, koska Dallas väitti, ettei hän voinut mennä ravintolaan näin likaisin kasvoin, ja koska hän ei myöskään viitsinyt vaivaantua peseytymään. Hän oli tavallista avomielisempi tänä iltana, hieman väsynyt, vähemmän ylimielinen ja itsenäinen kuin tavallisesti. Sen kautta hän oli ikään kuin avuton — uupunut — ja hänen avuttomuutensa ja uupunut ilmeensä herättivät Dirkin hellyyden. Dallasin hymy valutti hänen mieleensä lämpimän onnen tunnun — kunnes hän huomasi, että tyttö hymyili aivan samalla tavalla pisamaiselle nuorukaiselle kiiltävän, nikkelisen kahvipannun ylitse sanoessaan tälle, että hänen kahvinsa oli suurenmoista.
XIX.
Kaikki entiset, suunnattoman tärkeät seikat menettivät arvonsa nyt. Ihmiset, joiden seura oli tuntunut niin houkuttelevalta, eivät äkkiä merkinneetkään mitään. Hänen pelinsä muuttuivat niin typeriksi. Hän katseli kaikkea Dallas O'Maran viisaiden, kauneutta rakastavien silmien lävitse. Oli ihmeellistä, ettei hän huomannut tämän tytön katselevan elämää miltei samalta näkökulmalta kuin hänen äitinsä sitä katseli. Viime vuosien aikana oli hänen äitinsä useasti loukannut häntä arvostellessaan hänen rikkaita ja mahtavia ystäviään — heidän tapojaan, heidän pelejään, heidän huvituksiaan ja heidän käytöstään. Ja hänen äitinsä elämäntapa taas puolestaan loukkasi Dirkiä. Käydessään joskus — harvoin — farmilla hän oli aina näkevinään jonkun synkän, alakuloisen naisihmisen keittiössä, arkihuoneessa taikka kuistilla — naisen, jolla oli rikkinäiset hampaat, naurettavat kengät ja traagilliset silmät — juomassa kahvia ja purkamassa sydäntään Selinalle. Hänestä ne olivat aivan hirveät — tuoksuivat piparimintulle, hielle ja kurjuudelle. »Ja hän on ollut työttömänä marraskuusta saakka — —»
»Eihän. Sehän on hirveätä!»
Dirk ei pitänyt siitä.
Joskus ukko Hempel ajoi Selinaa tervehtimään, ja Dirk saattoi yllättää heidät naurusuin ilkkumassa — Dirkin arvelun mukaan — North Shoren väkeä.
Selina ei ollut enää moneen vuoteen toverillisesti kysynyt: »No, mitä siellä tarjottiin päivälliseksi, Dirk?»
»Tarjottiin — niin — keittoa kai.»
»Eikö mitään ennen keittoa?»
»Tietysti. Jotakin — oli — jotakin kanapeen tapaista, tiedätkö? Ja kaviaaria.»
»Herranen aika! Kaviaaria!»
Joskus Selina tirskui kuin pahankurinen tyttö asioille, jotka Dirkin mielestä olivat vakavia asioita. Esimerkiksi ketunmetsästykselle. Lake Forest oli ruvennut harrastamaan ketunajoa ja Tippecanoen sakki rakensi koiratarhat. Dirk oli oppinut ratsastamaan oikein hyvästi. Muuan englantilainen herra — eräs kapteeni Stokes-Beatty — oli vihkinyt North Shoren ketunajon salaisuuksiin. Kapteeni Stokes-Beatty oli pitkäkasvuinen, lenkojalkainen ja hevosnaamainen nuori mies, jonka käytös oli hyvin hillittyä. Yllämainittu, mukava Farnhamin tyttö oli ilmeisesti tähdissä määrätty hänen vaimokseen. Paula oli järjestänyt metsästysaamiaiset Stormwoodissa, ja tilaisuus oli ollut varsin onnistunut, vaikkakin amerikkalaiset herrat suhtautuivat hieman epäluuloisesti paistettuihin munuaisiin. Ruoka oli laadittu mahdollisimman tarkasti englantilaisten metsästysaamiaisten leperöiden liharuokien mallin mukaan, ja se oli haaleassa höyryssä kadottanut kaiken makunsa. Naiset olivat solakoita ja heidän pukunsa miesräätälin tekemiä, mutta he kantoivat metsästyspukujaan yhtä tottumattomasti ja arasti kuin tytöt ensimmäisiä, avokaulaisia iltapukujaan. Useimmat herroista olivat asettuneet vastahankaan, kun oli kysymys punaisista takeista, mutta kapteeni Stokes-Beatty kantoi omaansa komeasti. Kettu — huolestuneen ja surkean näköinen otus — oli tuotettu laatikossa etelästä, ja päästyään vapauteen se asettautui kodikkaasti istumaan muutamaan illinoisilaiseen maissipeltoon eikä kiitänytkään sukkelasti piilopaikkaan, niin kuin sen olisi pitänyt. Kun ajo oli päättynyt, tunsivat metsästäjät täyttäneensä velvollisuutensa aivan kuin tapettuaan torakan.
Dirk oli kertonut tästä Selinalle ylpeillen. Hän oli ottanut osaa ketunajoon.