Part 21

»Dirk, luulenpa, ettet sinä todellakaan koskaan tapaa keitään uusia ihmisiä», sanoi Selina hänelle kerran taas langetessaan neuvomaan poikaansa. »Sinä et osaa imeä elämästä sen parhainta makua. Sinun pitäisi saada tippanen oikein alkuperäistä uteliaisuutta, jotta voisit nauttia täysin siemauksin ihmisistä ja tapahtumista. Kaikista ihmisistä ja kaikista asioista. Nyt sinä kierrät aina samaa piiriä yhä uudelleen loppumattomiin.»

»Minulla ei ole aikaa. Minun ei kannata tuhlata aikaani.»

»Sinun ei kannata olla tuhlaamattakaan.»

Joskus Selina tuli kaupunkiin viikon taikka kymmenisen päivää kestävälle vierailulle, heittäytyen johonkin, jota hän itse nimitti orgiaksi. Tällöin kutsui Julie Arnold hänet tavallisesti asumaan johonkin Arnoldin talon vierashuoneeseen, ja Dirk tarjosi hänelle makuuhuonettaan väittäen voivansa varsin mukavasti nukkua olohuoneensa suurella sohvalla taikka siirtyä University Clubiin siksi ajaksi. Selina epäsi aina nämä kutsut. Hän asettui asumaan milloin mihinkin hotelliin. Nauttien tulevista vapaapäivistään hän kiirehti retkeilyilleen riehakkaana kuin koulupoika lauantaisin suunnittelematta edeltäkäsin ohjelmaa ja kuvitellen loistavia seikkailuja, joita tavalla taikka toisella tarjoutuisi hänelle. Hän rakasti Michigan Boulevardin ja State Streetin myymäläin ikkunoita, joissa kopeat vahanaiset seisoivat kimaltelevissa iltapuvuissaan sormet hienosti koukistettuina, ikään kuin pidellen viuhkaa, ruusua taikka ohjelmaa, ja hymyillen alentuvasti kateelliselle maailmalle, joka litisti nenänsä lasiseinää vastaan. Selina, jota elämä ja ihmiset huvittivat, nautti valoista, väreistä, hyörinästä ja hälinästä. Nuo raadannan vuodet, jolloin elämä painoi hänet maahan saakka, eivät olleet sittenkään tappaneet hänen elämänhaluaan. Hän tunkeutui kaupungin muukalaiskortteleihin — italialaisiin, kreikkalaisiin, kiinalaisiin, juutalaisiin kaupunginosiin. Hän tunkeutui Mustaan Kehään, missä Chicagon laaja ja yhä kasvava neekeriasutus kiehui ja kuohui ja ojenteli pitkiä jäseniään uhkaavasti ulottuen yhä kauemmaksi ja rikkoen ahdistavat siteensä. Hänen vakavat kasvonsa, hänen rauhallinen käytöksensä, hänen elävä kiinnostuksensa ja ystävällinen hymynsä suojelivat häntä. He luulivat häntä jonkinlaiseksi yhteiskunnallisen työn tekijäksi, köyhien auttajaksi. Hän osti ja luki _Independentiä_, neekerien sanomalehteä, missä luonnontohtorit ilmoittivat noitayrttejään. Lähettipä hän kerran kaksikymmentäviisi senttiäkin tilaten tällaisen rasian ihastuneena yrttien nimiin — ne olivat Aatamin ja Eevan yrttejä, Metsien Herraa, Lohikäärmeen Verta, Suurta Johannes Voittajaa, Jezebelin Juurta ja Paratiisin Mukuloita.

»Kuule, äiti», Dirk selitteli, »sinä et saa juoksennella tuolla tavalla. Se on varomatonta. Tämä ei ole mikään High Prairie. Jos haluat liikkua, niin käsken Sakia kuljettamaan sinua autolla.»

»Sehän olisi erittäin hauskaa», virkkoi Selina lempeästi. Mutta hän ei koskaan käyttänyt hyväkseen tätä tarjousta. Joskus hän kävi South Water Streetillä, joka oli nykyään kokonaan muuttunut ja paisunut miltei yli laitojen. Hän kuljeskeli mielellään pitkin ahdinkoisia käytäviä, joita reunustivat lavat, laatikot ja kaikenlaiset korit täpötäynnä hedelmiä, vihanneksia ja siipikarjaa. Mustapintaiset, vieraat kasvot täyttivät nykyään kadun. Siellä, missä ennen vanhaan oli ollut punanaamaisia, overalliin puettuja miehiä, hän näki nykyään notkeita, jänteviä poikia, jotka vanhoissa sotilaspaidoissaan ja khakivärisissä housuissaan vierittivät rattaita, lastasivat laatikoita ja rämistivät katua pitkin suunnattomissa kuorma-autoissaan. Heidän kasvonsa olivat kovat ja heidän puheensa lyhyttä. He liikkuivat sirosti säästäen voimiaan. Selina mietti siinä katsellessaan, että jokainen noista miehistä oli elinvoimaisempi, isänmaallisempi sekä teki hyödyllisempää ja rehellisempää työtä kuin hänen oma menestyksellinen poikansa Dirk DeJong.

»Missä on papuja?»

»Tuolla, vanhalla papukauppiaalla.»

»Sitkeitä.»

»Parempia ei ole.»

»Pidä itse.»

Monet vanhemmista miehistä tunsivat hänet, löivät kättä ja juttelivat hetkisen. William Talcott, joka oli hieman kuivempi, hieman ryppyisempi ja hieman harmaampi kuin ennen, nojasi yhä vieläkin ovensa pieleen paitahihasillaan ja puettuna siistiin, ruskeaan pukuunsa, hyvä, sytyttämätön sikari suussaan ja paksu kultaketju vatsallaan.

»No, onni on teitä potkaissut, rouva DeJong, on kuin onkin. Muistatteko sitä päivää, jolloin te tulitte tänne myymään ensimmäistä kuormaanne?»

Oi, muistihan Selina sen päivän.

»Poikanne on myöskin hyvällä tolalla. Hän kuulemma tekee rahaa, eikö teekin? Tuntuu niin hyvältä, kun poika menestyy tuolla tavalla. Jestanpoo, kuinka hyvältä tuntuu! Ajatelkaapa minunkin tytärtäni, Carolinea — —»

High Prairien elämälläkin oli oma viehätyksensä. Useasti siellä nähtiin outoja vieraita, jotka viipyivät siellä viikon taikka kymmenisen päivää — poikia ja tyttöjä, joiden kaupunkilaiskalpeus vaihtui lämpimään ruskotukseen — väsyneitä, näivettyneitä naisia, jotka joivat Selinan kermaa ja söivät hänen uhkeita vihanneksiaan ja mureita kananpoikiaan ahneesti, ikään kuin peljäten ruoan heti katoavan silmiensä edestä. Selina keräsi näitä vieraitaan kaupungin merkillisimmistä kolkista. Dirk paheksui tätäkin. Selina kuului High Prairien koulun johtokuntaan. Hän ajeli useasti maanteillä ja kaupunkiinkin halveksitussa Fordissaan, jota hän käytteli kekseliäästi ja taitavasti. Hän kuului tiekomiteaan ja Kauppapuutarhurien Liitto kunnioitti suuresti hänen mielipidettään. Hänen elämänsä oli täyteläistä, miellyttävää ja hedelmällistä.

XVIII.

Paula oli keksinyt keinon, jolla naiset houkuteltaisiin ostamaan osakkeita. Keino oli hyvä. Hän esitti sen niin taitavasti, että Dirk luuli itse sen keksineensä. Dirk oli nykyään arvopaperiosaston päällikkö Great Lakes Trust Companyn mahtavassa, uudessa, valkoisessa palatsissa Michigan Boulevardin pohjoispäässä. Sen valkoiset tornit kimaltelivat vaaleanpunaisina järvien sumussa. Dirk sanoi, että rakennus oli kerrassaan kamala, epäsuhtainen hirviö, ja että se muistutti suunnatonta jäätelötorttua. Hänen yksityishuoneensa oli pikemminkin loistavan, kirjattoman kirjaston kuin liiketoimiston kaltainen. Sen seinät olivat tummaa, himmeää pähkinäpuuta, ja siellä oli suuria, hyllyviä tuoleja, pehmeitä mattoja ja varjostettuja lamppuja. Naispuolisista asiakkaista pidettiin aivan erikoisen hyvää huolta. Heitä varten oli muuan huone sisustettu matalilla, mukavilla tuoleilla ja pieluksilla, lampuilla ja kirjoituspöydillä — purppuraa ja ruusunpunaa. Paula oli valinnut tämän huoneen kaluston. Kymmenen vuotta sitten olisi tuollaista toimistohuonetta pidetty naurettavana, mutta nyt se muodosti aivan asiallisen liitteen toimistotaloon.

Dirkin yksityishuone oli yhtä luoksepääsemätön kuin valtion päämiehen asunto. Kortit, puhelimet, juoksupojat ja sihteerit välittivät vieraan ja Dirk DeJongin, arvopaperiosaston päällikön, seurustelua. Jos halusit häntä tavata, niin kuiskasit hänen nimensä tuon kuuden jalan pituisen salapoliisin korvaan, joka vahtimestarin valepuvussa seisoi marmorisen pyörösalin keskellä katsellen jokaista tulijaa kylmästi arvostelevin katsein. Hän tallusteli sitten edelläsi varovaisesti kumipohjillaan, jättäen sinut sitten jonkun juhlallisen toimistopojan haltuun, joka kysyi nimeäsi. Odotit. Hän palasi. Odotit jälleen. Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteesi nuori nainen kysyvin kulmin. Hän keskusteli kanssasi. Hän katosi. Odotit taasen. Hän palasi näkyviisi, ja nyt sinut vietiin Dirk DeJongin suureen ja loisteliaaseen sisätoimistoon. Silloin hävisi myöskin muodollisuus.

Dirk oli niin iloinen tavatessaan sinut — tyynen ja kiinnostuneen iloinen. Esittäessäsi asiasi hän aina kuunteli tarkkaavaisesti, aivan viehättävän tarkkaavaisesti. Great Lakes Trust Company hoiti suunnattoman paljon naisten asioita. Dirk oli avomielinen, avulias — ja hänelle uskottiin aina puheenalainen tehtävä. Hän puhui hyvin vähän. Hän oli ihmeteltävän vaikuttava. Muodikkaisiin, mustiin huntuihin verhotut rouvat muodostivat synkkiä jonoja hänen ovensa eteen. Hänen ehdottamansa (usein Paulan keksimät) taitavat ilmoitukset kantoivat Great Lakes Trust Companylle runsaita hedelmiä. He painattivat sieviä, pieniä lehtisiä naisia varten, jotka käsittelivät säästämistä ja rahojen sijoittelua. »Te ette neuvottele sieluttoman yhtiön kanssa», sanoivat nämä lehtiset. »Voimmeko me palvella teitä? Te kaipaatte vieraan neuvoja. Ennen kuin toimitte, sallikaa pätevän asiantuntijan tarkistaa päätöksenne. Kenties teillä on sukulaisia ja ystäviä, jotka mielellään antaisivat teille hyviä neuvoja, mutta joille te kenties ette mielellänne paljasta asemaanne. Meidän tehtävämme on suorittaa luottamustehtäviä ja huolehtia leskien ja orpojen eduista.»

Tämä yritys loi yllättäen miljoonia. »Naiset tottuvat tottumistaan käsittelemään itse rahojaan», totesi Paula viekkaasti. »Hyvin pian heidän suosionsa on yhtä tärkeä kuin miesten. Keskitason naiset eivät ymmärrä hölynpölyä arvopapereista — arvopaperien kaupasta. Heidän mielestään ne ovat hirveän salaperäisiä ja vaarallisia käsitteitä. Naisia olisi kasvatettava. Etkö sinä kerran puhunut naisia varten järjestettävistä finanssikursseista, Dirk? Sinä voisit antaa niille jonkinlaisen sosiaalisen leiman. Lähetä kutsuja ja hanki erilaisia pankkimiehiä — suuria miehiä, joiden nimet tunnetaan — puhumaan noille naisille.»

»Luuletko, että he tulisivat tuollaisille kursseille?»

»Tietenkin he tulevat. Naiset ottavat vastaan kaikki sellaiset kutsut, jotka vain ovat painetut paksulle, kermanväriselle paperille.»

Great Lakes Trust Companyllä oli haarakonttori Clevelandissa sekä New Yorkissa Fifth Avenuen varrella. Tämä liike, jonka tarkoituksena oli opettaa naisia ostamaan arvopapereita ja ymmärtämään raha-asioita, muuttui sen kautta koko maata käsittäväksi liikkeeksi. Suunniteltiin ilmoituksia sanomalehdissä ja viikkolehdissä.

Nämä rahakysymyksiä käsittävät luennot naisille pidettiin joka toinen viikko Blackstonen kristallisalissa, ja ne menestyivät loistavasti. Paula oli oikeassa. Aika annos Aug. Hempelin terävyyttä ja kaukonäköisyyttä oli siirtynyt häneen. Naiset saapuivat — lesket, joiden piti sijoittaa rahansa, liikenaiset, jotka olivat säästäneet osan palkastaan, varakkaat naiset, jotka halusivat itse hallita omaisuuttaan, tai jotka paheksuivat miehensä hoitotapaa. Jotkut saapuivat vain uteliaisuudesta, jotkut muun työn puutteesta, toiset taas nähdäkseen tuon tunnetun pankkimiehen tai asianajajan taikka liikemiehen, joka oli lupautunut puhumaan kuulijoille. Dirk esiintyi kolme taikka neljä kertaa talven kuluessa ja oli yleisön ilmeinen suosikki. Nuo hienot kreppi- ja kävelypukuiset ja pienihattuiset naiset kuhisivat ja sihisivät hänen ympärillään silloinkin kuin he hartaina kuuntelivat hänen huolellisesti valmistettuja esityksiään. Hän näytti hyvin komealta, hienopiirteiseltä ja sirolta seisoessaan puhujalavalla ihmeteltävässä, räätälin tekemässä puvussaan valkoinen kukka napinreiässä. Hän puhui vaivattomasti, selvästi ja sujuvasti ja vastasi luennon jälkeen esitettyihin kysymyksiin hieman hitaasti ehtiäkseen ajatella, mutta kuitenkin varmasti, mikä suuresti miellytti hänen kuulijoitaan.

Johtokunta oli päättänyt, että koko maata käsittävään ilmoitukseen olisi saatava kuva, joka kiinnittäisi puoleensa naisten katseet ja kiinnostaisi heitä. Dirk arveli, että Dallas O'Mara, jonka merkillinen, kananjalkaa muistuttava nimikirjoitus sojotti melkein kaikkien silmäänpistävimpien ilmoituksien alakulmassa, oli sopiva henkilö tähän tarkoitukseen. Paula ei oikein hyväksynyt tätä ajatusta.

»N-n-noo, onhan hän varsin taitava tyttö», Paula virkkoi varovaisesti, »mutta emmeköhän keksisi jotain vielä parempaa?»

»Tyttö!» huudahti Dirk silloin. »Onko hän nainen? En tiennyt sitä. Tuollainen nimi voi merkitä mitä hyvänsä.»

»Onhan hän toki nainen. Sanotaan, että hän on hyvin — hyvin viehättävä.»

Dirk kutsutti luokseen Dallas O'Maran. Taiteilija lupasi tulla joskus kahden viikon kuluttua. Dirk päätti, ettei hän voinut odottaa, neuvotteli toisten ilmoitustaiteilijoiden kanssa, katseli heidän kyhäelmiään, kuunteli heidän suunnitelmiaan eikä ollut tyytyväinen kehenkään heistä. Aika oli lyhyt. Kymmenen päivää oli jo kulunut. Hän käski sihteerinsä soittaa Dallas O'Maralle ja pyytää, että hän tulisi Dirkin toimistoon kello yksitoista samana päivänä.

Mahdotonta, taiteilija työskenteli atelierissään joka päivä kello neljään.

Voisiko hän sitten tulla DeJongin toimistoon puoli viisi?

Kyllä, mutta hänestä olisi parempi, jos herra DeJong tulisi hänen atelieriinsä, missä hän saisi katsella taiteilijan luonnoksia — öljymaalauksia, piirroksia taikka pastelleja. Hän työskenteli nykyään enimmäkseen pastelliväreillä.

Sihteeri toisti kaiken tämän puhelimestaan pöydän ääressä istuvalle Dirkille. Tämä viskasi savukkeensa vihaisesti tuhkalautaselle, puhalsi viimeisen, raivoisan pölähdyksen ja tempasi käteensä oman puhelimensa. »Kaikenlaisia taiteilija pahuuksia, jotka ovat olevinaan ties mitä», hän mutisi käsi vastaanottotorven päällä. »Halloo, neiti Rawlings — minä tahdon puhutella häntä. Yhdistäkää hänet tänne.»

»Halloo, neiti — puh — O'Mara. Täällä puhuu herra DeJong. Toivon, että te tulette tänne toimistooni keskustelemaan kanssani.» (Nyt on tämä kenkkuileminen päättyvä.)

Kuului naisen ääni: »Tulen tietenkin, jos niin haluatte. Arvelin vain, että olisin voinut säästää meidän kummankin aikaa. Olen saapuva luoksenne puoli viideltä.» Hänen äänensä oli vitkainen, matala, täyteläinen. Ihastuttava ääni — viihdyttävä ääni.

»Hyvä, puoli viideltä siis», lausui Dirk nopeasti ja heitti torven koukkuunsa. Näin tuollaisia oli kohdeltava — tuollaisia nelikymmenvuotiaita naikkosia, jotka kulkivat toimistoissa riippuvin hapsin ja piirustuskäärö kainalossaan.

Lyönnilleen kello puoli viisi saapui tuo nelikymmenvuotinen naikkonen, jonka hapset riippuivat ja joka kantoi piirustuskääröä kainalossaan. Dirk antoi hänen odottaa uloimmassa huoneessa viitisen minuuttia, sillä hän oli vieläkin hieman kiukuissaan. Viittä yli puolen astui hänen työhuoneeseensa pitkä, solakka tyttö, jolla oli yllään hieno, pieni takki ja turkisreunuksinen hame, ja jonka musta hattu oli niin erikoinen ja yksinkertainen, että miehenkin silmä saattoi todeta sen ranskalaisen alkuperän. Hänen kainalossaan ei ollut minkäänlaista piirustussalkkua.

Miehen aivojen lävitse välähti monta ajatusta, jotka eivät kuuluneet liikesanastoon. »Tuhat tulimmaista!... Millaiset silmät!... Noin pitäisi kaikkien tyttöjen pukeutua... Väsyneen näköinen... Ei, hänen silmänsähän vain ovat hieman rasittuneet... Kaunis... Ei, ei hän ole kaunis... Onpas...» Ääneensä hän sanoi: »Olette kovin ystävällinen, neiti O'Mara.» Sitten hän arveli olleensa liian juhlallinen ja virkkoi lyhyesti: »Istukaa.»

Neiti O'Mara istuutui. Neiti O'Mara katsoi häneen väsyneillä, syvän sinisillä silmillään. Neiti O'Mara ei sanonut mitään. Hän katseli vain Dirkiä hyväntahtoisesti, rauhallisesti ja miettivästi. Dirk odotti, että hän sanoisi, ettei hän tavallisesti käynyt toimistoissa, että hän ei voinut viipyä kahtakymmentä minuuttia kauempaa, että päivä oli lämmin taikka kylmä, Dirkin työhuone kaunis, näköala joen ylitse suurenmoinen t.m.s. Neiti O'Mara ei suvainnut sanoa mitään. Dirk rupesi siis puhumaan kiireesti.

Tämä oli uusi kokemus Dirk DeJongille. Tavallisesti naiset aina ensiksi rupesivat puhumaan ja puhuivat paljon. Harvapuheiset naiset muuttuivat puheliaiksi Dirkin vaietessa, ja puheliaat naiset rupattelivat. Paula puhui aina kymmenen sanaa Dirkin sanoessa yhden. Mutta tässä oli nyt nainen, joka oli vaiteliaampi kuin hän itse. Hän ei ollut epäystävällisesti eikä painavasti vaitelias, hän oli vain hiljaisesti, harkitusti, tyynesti vähäpuheinen.

»Selitän teille, mitä me tarvitsemme, neiti O'Mara.» Ja sitten hän selitti. Hän arveli, että hänen vaiettuaan taiteilija läjäyttäisi esille kolme taikka neljä ehdotusta. Niin olivat kaikki muut tehneet.

Kun Dirk oli päättänyt puheensa, sanoi neiti O'Mara: »Voin ajatella asiaa parisen päivää tehdessäni muuta työtä. Se on tapani. Piirustan parhaillani erästä oliivisaippuailmoitusta. Voin ryhtyä teidän työhönne keskiviikkona.»

»Mutta minä haluaisin nähdä sen — tarkoitan, että haluaisin tietää, mitä te olette suunnitellut.» Luuliko tuo tyttö, että Dirk sallisi hänen laatia kaikki itsekseen kysymättä Dirkin neuvoa?

»Oi, se on aivan tarpeetonta. Mutta voittehan te käväistä atelierissäni, jos haluatte. Viikon kuluttua luulen sen valmistuvan. Asun Ontarion puolella, vanhassa atelieritalossa. Löydätte sen, jos etsitte sellaista rakennusta, josta tiilet ovat karisseet katukäytävälle.» Hän hymyili hidasta, leveää hymyään. Dirk huomasi, että hänen hampaansa olivat hyvät, mutta suu liian suuri. Hymy oli joka tapauksessa sievä ja lämmin. Dirk huomasi itsekin hymyilevänsä seurana. Sitten hän muuttui taas asialliseksi — hyvin asialliseksi.

»Kuinka paljon te — mikä on — mitä te pyydätte tällaisesta piirustuksesta?»

»Tuhatviisisataa dollaria», sanoi neiti O'Mara.

»Hullutusta.» Dirk katsahti tyttöön. Ehkäpä hän laski leikkiä. Mutta hänpä ei hymyillytkään. »Vaaditteko tuhatviisisataa yhdestä ainoasta piirustuksesta?»

»Sellaisesta piirustuksesta — ehdottomasti.»

»Pelkään, ettemme me voi maksaa sitä, neiti O'Mara.»

Neiti O'Mara nousi seisomaan. »Se on hintani.» Hän ei ollut ensinkään hämillään. Dirk totesi, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt naisen käyttäytyvän noin mutkattomasti. Hän itse haparoi tällä kertaa kirjoituspöytänsä varusteiden joukossa siirrellen kyniä, paperilehtistä ja imupaperia. »Hyvästi, herra — DeJong.» Tyttö ojensi ystävällisesti kätensä. Dirk tarttui siihen. Tytön tukka oli kultaa — himmeätä eikä kirkasta kultaa — ja se kiertyi suureen solmuun matalalle niskassa. Dirk puristi hänen kättänsä. Väsyneet silmät kohottivat katseensa häneen.

»Niin — jos se on kerran hintanne, neiti O'Mara — — En ollut valmistunut maksamaan niin paljon — mutta te huippukyvyt kai olette tottuneet huimaaviin hintoihin.»

»Emme sen huimaavampiin kuin teidänkään huippukykynne.»

»Niin, mutta tuhatviisisataa dollaria on aika summa.»

»Minäkin olen samaa mieltä. Mutta minusta onkin kymmenestä dollarista saakka jokainen summa aika suuri. Tietäkää, että minä sain ennen aikaan kaksikymmentäviisi senttiä kappaleelta piirtäessäni hattuja Gagelle.»

Tyttö oli kieltämättä viehättävä. »Nyt olette niinmuodoin perillä — onni on teille myötäinen.»

»Perilläkö! En sinä ilmoisna ikinä! Olen juuri vasta alottanut.»

»Ansaitseeko joku enemmän piirustuksillaan kuin te?»

»Ei kukaan, mikäli minä tiedän.»

»Joten te siis — —?»

»Joten minä siis heti kohta kerron teille elämäni tarinan.»

Tyttö hymyili taasen hidasta leveää hymyään ja kääntyi lähteäkseen. Dirk totesi, että muiden tyttöjen suut ovat vain kasvonpiirteitä, mutta tämän suu oli kasvojen kaunistus.

Hän oli mennyt. Neiti Ethelinda Quinn tovereineen ulommassa toimistosalissa hyväksyi neiti Dallas O'Maran puvun hänen käsintehdyistä kengistään ranskalaissyntyiseen hattuunsa saakka ja salamannopeasti muunsi mielessään omat pukunsa uuteen uskoon. Dirk DeJong sisähuoneessa totesi tilanneensa tuhannenviidensadan dollarin piirustuksen kuin sian säkissä ja olevansa pakotettu tekemään tiliä siitä Paulalle.

»Merkitkää muistiin, neiti Rawlings, että minun on käytävä neiti O'Maran atelierissä torstaina.»

Lähimpinä päivinä hän huomasi, että hämmästyttävän monet ihmiset tiesivät hämmästyttävän paljon asioita Dallas O'Marasta. Hän oli kotoisin Texasista, ja siitä johtui hänen mahdoton nimensä. Hän oli kahdenkymmenenkahdeksan — kahdenkymmenenviiden — kolmenkymmenenkahden — kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha. Hän oli kaunis. Hän oli ruma. Hän oli orpo. Hän oli itse ansainnut elatuksensa käydessään taidekoulua. Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa. Kaksi vuotta sitten hänen piirustuksensa olivat äkkiä herättäneet huomiota. Hänen päämääränsä oli öljyvärimaalaus. Hän raatoi kuin kaleeriorja, leikki kuin lapsi. Hänellä oli kaksikymmentä ihailijaa eikä yhtään rakastajaa. Hänen ystävänsä, niin hyvin miehet kuin naisetkin, olivat monilukuiset ja vaelsivat edestakaisin hänen atelierissään kuin yleisellä torilla. Siellä saattoi milloin hyvänsä tavata keitä hyvänsä Bert Colsonista, mustapintaisesta varieteetähdestä pariisilais-lakeforestilaiseen rouva Robinson Gilmaniin, ja Chicagon sinfoniaorkesterin ensimmäisestä viulunsoittajasta Leo Mahlerista Carsonin mallipiirtäjään Fanny Whippleen saakka. Hän avusti kaikenlaisia onnettomia kanssasisaria ja veljiä Texasissa ja kaikkialla lähellä.

Neiti Rawlings ilmoitti, että Dirk tulisi alelieriin torstaina kello kolme. Paula sanoi, että hän tulisi mukaan ja tulikin. Hän pukeutui erikoisesti Dallas O'Maraa varten, ja tulos oli kieltämättä hurmaava. Dallas maalasi pastelliväreillään muotokuvia ja joskus hän käytti öljyvärejäkin. Hän oli saanut palkinnon viime keväänä Chicago Art Institutin muotokuvanäyttelyssä pantuaan näytteille rouva Robinson Gilmanin kuvan. Hänen mallinaan istumista pidettiin suurena kunniana. Paulan hattu oli valittu hänen hiustensa ja profiilinsa mukaan, hänen pukunsa kaulaleikkaus hänen hattunsa, hiustensa ja profiilinsa mukaan ja hänen helmensä kaikkien näiden neljän mukaan. Tämä yhdistelmä oli omiaan lyömään neiti Dallas O'Maran täydellisesti laudalta.

Neiti Dallas O'Mara istui atelierissään korkealla tuolilla maalaustelineen edessä suuri kokoelma liituja vieressään. Hän oli merkillisen näköinen eikä välittänyt siitä vähääkään. Hän tervehti Dirkiä ja Paulaa iloisen ystävällisesti ja jatkoi heti työtään. Hyvin hienosti puettu malli istui hänen edessään.

»Hei!» sanoi Dallas O'Mara. »Tässä se on. Mitä te pidätte siitä?»

»Kas», sanoi Dirk. »Tuoko?» Paperilla näkyi oikeastaan vain jonkinlainen hämärä luonnos tuosta hienosti puetusta mallista. »Tuollainenko se on?» Tuhatviisisataa dollaria!

»Toivottavasti te ette kaipaa naista, joka ostaa arvopapereita.» Hän jatkoi työtään. Hän siristi toista silmäänsä, otti taskustaan esille merkillisen, pienen, kiiltävän esineen, johon hän katsahti, ja jonka hän sitten työnsi takaisin taskuunsa. Hän veti mustan viivan paperiin hiilikynällä ja sotki sen sitten peukalollaan. Hänen yllään oli haalistunut, kaikkipeittävä esiliina, jonka pinnalla tushi, kumihiutaleet, kynänpiirrot, hiilentomu ja pesu kamppailivat ylivallasta muodostaen sekanaisen, Chicagon ilmaa muistuttavan hämäryyden. Valkoisen, ei erikoisen puhtaan silkkipuseron kaulus pisti esille sen alta. Hänen jaloissaan oli pehmeät, nahkaiset, tupsuniekat tohvelit. Hänen himmeän keltainen tukkansa riepotti suurena, hatarana solmuna niskassa. Toisella poskella oli musta pilkku.

»Taivas», ajatteli Dirk, »miltä hän näyttääkään!»

Dallas O'Mara viittasi ystävällisesti kädellään tuoleihin, joilla virui hattuja, kaikenlaisia vaatteita, pahvilevyjä ja (nojatuolin leveällä käsinojalla) keltainen möhkäle. »Istukaa.» Hän huusi tytölle, joka oli avannut heille oven: »Gilda, heitä syrjään nuo tavarat. Tässä on rouva Storm ja herra DeJong — Gilda Hannan.» Dirk huomasi myöhemmin, että tyttö oli hänen sihteerinsä.