Part 20

»Sinä sanot tuon, äiti, aivan kuin se olisi rikollinen ammatti.»

»Tiedätkö, Dirk, joskus minä todellakin ajattelen, että jospa sinä olisit jäänyt tänne farmille — —»

»Hyvä Jumala! Minkä tähden!»

»Oi, enpä tiedä. Sinä ehtisit uneksia. Ehtisit — ei, se kai on jo voitettu kanta. Nyt eivät farmit enää synnytä neroja. Koneet ovat tunkeutuneet häiritsemään maamiehen unia. Ennen hän istui tuntikausia vaunun istuimella ohjakset valtoimina kädessään hevosten hölkytellessä kaupunkia kohden. Nykyään hän kiitää kuin pyörremyrsky. Hänellä on koneellisia sitojia, auroja, viljanleikkaajia — hän itse on vain mekaanikko. Hän ei ehdi uneksia. Jos Lincoln olisi elänyt meidän päivinämme, olisi hän pilkkonut puunsa vinkuvan ja vonkuvan sirkkelisahan säestyksellä ja iltaisin viilettänyt kaupunkiin lainaamaan kirjojaan yleisestä kirjastosta sekä sitten lukenut niitä sähköpäärynän valossa eikä maaten vatsallaan häilähtelevän takkavalkean edessä... Juuri niin...»

Selina paneutui taas pitkäkseen ja katsoi poikaansa. »Dirk, miksi sinä et mene naimisiin?»

»Pyh — ei ole ketään sellaista, kenen minä haluaisin naida.»

»Tarkoitatko, ettei ole ketään sellaista, jonka voisit?»

Dirk nousi seisomaan. »Tarkoitan: kenen haluaisin. Hän kumartui ja suuteli äitiään keveästi. Selinan kädet kietoutuivat lujasti hänen ympärilleen. Vasen käsi, jossa kiilsi hänen paksu, kultainen vihkimäsormuksensa, painoi Dirkin pään lujasti hänen rintaansa vastaan. »Noinsuuri!» Dirk oli taas pikkupoika.

»Sinä et ole moneen vuoteen nimittänyt minua Noinsuureksi.» Dirk nauroi.

Selina innostui taas tuohon vanhaan leikkiin, jota he olivat leikkineet Dirkin lapsena ollessa. »Kuinka suuri on minun pojuni! Kuinka suuri?» Hän hymyili, vaikkakin hänen silmänsä loistivat tummina.

»Noin suuri!» vastasi Dirk osoittaen hyvin pientä väliä peukalollaan ja etusormellaan. »Noin suuri.»

Selina katsoi suoraan häneen istuen pystyssä vuoteessaan pieni villahuivi hartioillaan. »Dirk, aiotko milloinkaan palata takaisin arkkitehtuuriin? Sota kuuluu jo historiaan. Nyt taikka ei koskaan. Kohta on jo liian myöhäistä. Aiotko koskaan enää palata arkkitehtuuriin — omaan ammattiisi?»

Selvä leikkaus. »En koskaan, äiti.»

Selina hätkähti, ikään kuin hänen kasvoilleen olisi heitetty jäistä vettä. Hän näytti äkkiä niin vanhalta ja väsyneeltä. Hänen hartiansa jysähtivät notkalleen. Dirk seisoi ovensuussa valmiina ottamaan vastaan soimaukset. Mutta kun Selina puhkesi puhumaan, niin hän soimasikin itseään. »Siinä tapauksessa minä olen iskenyt kirveeni kiveen.»

»Älä hupsuttele, äiti. Minähän olen onnellinen. Sinä et voi elää toisen ihmisen puolesta hänen elämäänsä. Sinä sanoit minulle joskus lapsena, ettei elämä ollut vain seikkailu, joka oli otettava sellaisenaan vastaan toivoen, että jotain suurenmoista aina piili heti ensimmäisen nurkan takana. Sinä sanoit, että sinä olit elänyt juuri sillä tavalla, ja ettei se käynyt laatuun. Sinä sanoit — —»

Selina keskeytti hänen puheensa huudahtaen: »Niin sanoin. Niin juuri sanoinkin. Muistan sen varsin hyvästi.» Äkkiä hän kohotti uhkaavasti sormensa. Hänen silmänsä loistivat profeetallisesti. »Dirk, älä hylkää häntä tällä tavalla!»

»Ketä en saa hyljätä?» Dirk oli hämmästynyt.

»Kauneutta! Itseilmaisua. Miksi vain sitä nimität. Odotahan! Kauneus on äkkiä luonasi jonakin päivänä. Jonakin päivänä sinä tarvitset sitä, etkä sitä silloin enää löydäkään.»

Itsekseen Dirk harmitteli tätä vuodekeskustelua äitinsä kanssa. Selina vähäksyi poikansa työtä, ajatteli hän, vaikkakin kaikki vieraat ihailivat hänen menestystään. Dirk oli sanonut: »Noin suuri», osoittaen vain pientä väliä peukalollaan ja etusormellaan vastatessaan äitinsä leikkisään kysymykseen, mutta hän ei ollut silloin ollut rehellinen. Hänestä Selina oli naurettavan vanhanaikainen ja sangen epäoikeudenmukainen. Mutta hän ei halunnut väitellä äitinsä kanssa.

»Odotahan sinäkin, äiti», hän siis virkkoi hymyillen. »Jonakin päivänä sinun itsepintainen poikasi saavuttaa päämääränsä. Odotahan, kunnes miljoonat rupeavat tulvimaan. Sittenpä saat nähdä.»

Selina laskeutui pitkälleen, käänsi puhuvasti selkänsä ja veti peitteen ympärilleen.

»Sammutanko valon, äiti, ja avaanko ikkunat?»

»Meena tekee sen. Hän tekee sen aina. Kutsu vain hänet tänne... Hyvää yötä.»

Dirk tiesi, että häntä pidettiin sangen tärkeänä henkilönä hänen omassa maailmassaan. Salaiset voimat olivat auttaneet — senkin hän tiesi. Mutta hän ei ollut huomaavinaan Paulan järjestelyä ja langannykäisyjä — ei myöntänyt, että hänen sileät, tummat, kiihkeät kätensä olivat hoitaneet Dirkin uraan kuuluvaa koneistoa. Paula itse oli viisas; — hän tiesi, että Dirk kaikkoaisi hänen luotaan, jos hän vain tuntisi olevansa kiitollisuudenvelassa Paulalle. Paula tiesi, että velallinen vihaa velkojaansa. Paula makasi valveilla öisin ajatellen Dirkin asioita ja punoen suunnitelmia häntä varten, ja sitten hän esitti nämä suunnitelmansa Dirkille niin taitavasti, että Dirk luuli itse ne luoneensa. Paula oli viime aikoina myöskin havainnut, että heidän yhä läheisemmäksi muuttuva suhteensa vahingoittaisi Dirkin asemaa, jos siitä ruvettaisiin julkisesti puhumaan. Mutta Paulan _täytyi_ kuitenkin nykyään tavata hänet joka päivä taikka edes keskustella hänen kanssaan. Lake Shore Driven varrella sijaitsevassa talossa olivat Paulan omat huoneet — arkihuone, makuuhuone, pukuhuone ja kylpyhuone — järjestetyt siten, että ne muodostivat ikään kuin eri huoneuston. Hänen puhelimeensa kuului oma johto, joka vei suoraan hänen makuuhuoneeseensa. Paula soitti Dirkille heti ensi työkseen aamuisin ja viimeksi iltaisin. Hänen äänensä oli silloin aivan muuttunut, matala, väreilevä ja niin oudon sävyinen, ettei vieras olisi voinut sitä tunteakaan. Hänen sanansa olivat aivan arkipäiväiset, mutta Paula tiesi, että ne merkitsivät paljon.

»Mitä sinä olet tänään tehnyt? Kuuluuko hyvää?... Miksi et tullut tänne?... Muistitko, mitä olit päättänyt Kennedyn suhteen? Se on mainio keksintö, eikö totta? Sinä olet merkillinen mies, Dirk, etkö ole sitä ennen tiennyt?... Olen kaivannut sinua... Sinäkö myöskin?... Milloin?... Sopiiko aamiaispäivällisten aika?... Oi, ei suinkaan, jos sinä olet luvannut tavata liiketuttaviasi... Entä kello viisi?... Ei, ei siellä... En tiedä. Se on niin julkinen paikka... Niin... Hyvästi... Hyvää yötä... Hyvää yötä...»

He rupesivat kohtaamaan toisiaan salaa, syrjäisissä paikoissa. He söivät aamiaispäivällisensä tavaratalojen ravintoloissa, minne heidän ystävänsä eivät milloinkaan tulleet. He viettivät iltapäivän hetkiä elävienkuvien palatsien hämärässä, ahtaassa ilmapiirissä istuen viimeisellä rivillä, näkemättä filmiä ja kuiskutellen innokkaasti hiljaisin äänin, jotka eivät häirinneet hajallaan keskisalissa istuvia kinointoilijoita. Ajellessaan autolla he pysyttelivät eteläosan tuntemattomilla kaduilla, jotka kätkivät heidät yhtä hyvästi kuin Afrikan viidakot pohjoispuolen chicagolaisen pitäessä kaupungin eteläosaa sivistyksen ulkorajana.

Paulan ystävien mielestä hän oli viime aikoina paljon kaunistunut. Häntä ympäröi sama hohto, väreily ja ruusuinen ilmapiiri, jota aina säteilee rakastuneesta naisesta.

Useasti hän hermostutti Dirkiä. Sellaisina hetkinä Dirk muuttui entistäänkin hiljaisemmaksi ja pidättyvämmäksi. Jos hän vaistomaisesti peräytyi, eteni Paula vuorostaan. Joskus Dirk luuli vihaavansa häntä — hänen kuumia, kiihkeitä käsiään, hänen hehkuvia, pyytäviä silmiään, hänen kapeita, punaisia huuliaan, hänen kalpeita, hienoja, sydämenmuotoisia kasvojaan, hänen tuoksuvia vaatteitaan, hänen omistajanilmettään. Niin juuri! Hänen omistajanilmettään. Paula kietoutui häneen joka katseellaan ja liikkeellään, vaikkakaan hän ei koskenut häneen. Paulasta säteili jonkinlaista ahdistavaa ahneutta. Hän oli kuin kuuma tuuli, joka joskus puhalsi preerialla — puhalsi puhaltamistaan, mutta ei virkistänyt. Se kuivasi, kärvensi, hermostutti ja hivutti. Joskus Dirk tuumi, mitähän Theodore Storm mahtoi ajatella ja tuntea tuon liikkumattoman, velton, valkoisen naamionsa takana.

Dirk tapasi paljon muitakin tyttöjä. Paula oli viisas ja hankki hänelle seuraa. Hän pyysi heitä aitioonsa oopperassa. Hän kutsui heitä päivällisilleen. Hän ei ollut välittävinään heidän vaarallisuudestaan. Hän kärsi, kun Dirk heitä puhutteli.

»Dirk, miksi et joskus ota mukaasi tuota sievää Farnhamin tyttöä?»

»Onko hän sievä?»

»Taitaa olla. Sinähän juttelit niin kauan hänen kanssaan Kirksin tanssiaisissa. Mistä te puhuitte?»

»Kirjoista.»

»Kirjoistako? Hän on hirveän suloinen ja viisas, eikö olekin? Viehättävä tyttö.» Paula oli äkkiä oikein onnellinen. Kirjoista!

Farnhamin tyttö oli suloinen tyttö. Hän oli sellainen tyttö, johon pitäisi rakastua, mutta johon ei rakastuta. Farnhamin tyttö oli noita hänen aikaansa ja luokkaansa kuuluvia, hyvin kasvatettuja chicagolaistyttöjä. Hän oli hyvä, luotettava, selväpäinen, suora, kyvykäs ja sievä, epämääräisen ja kiinnottoman sievä. Hänen tukkansa oli tavallisen tukan värinen, hänen hampaansa hyvät, hänen silmänsä mukiinmenevät, hänen hipiänsä kirkas, hänen kätensä ja jalkansa sopivat, ja hän sekä luisteli, tanssi että puhui hyvästi. Hän oli lukenut ne kirjat, jotka sinäkin olit lukenut — hän oli toisin sanoen mainio seuralainen. Hänellä oli rahaa kuin roskaa, mutta hän ei koskaan puhunut siitä. Hän oli matkustellut paljon. Hänen kätensä tarttui lujasti omaasi — mutta sinä tunsit vain käden etkä mitään sähkövirtaa, joka olisi sävähtänyt lävitsesi iskien kärkensä suoraan sydämeesi.

Kun Paula sitävastoin näytti sinulle kirjaa seisoen vieressäsi, niin hänen käsivartensa hiipi huomaamatta kainalosi kaareen, ja sinä tunsit hänen pehmeän, hennon kylkensä läheisyyden.

Dirk tunsi paljon tyttöjä. Oli muuan laji, jota nimitettiin North Shoren tytöksi. He olivat solakoita, pitkiä, hienorakenteisia. Heillä oli hieno, pieni nenä, korkea, vieno nenä-ääni, korvarenkaat, savuke huulilla, ja he söivät mielellään aamiaispäivällisensä Huylerissa. Kaikki nämä tytöt muistuttivat ihmeellisesti toisiaan Dirkin mielestä. He puhuivat kaikki ranskaa sangen hyvästi, tanssivat monimutkaisia luonnetansseja, lukivat uusia kirjoja ja käyttivät samoja malleja. He alottivat, koristivat ja lopettivat puheensa sanomalla: »Taivas!» He ilmaisivat sen avulla hämmästystä, myötätuntoa, hilpeyttä, kauhua ja alistumista. »Taivas! Olisitpa nähnyt hänet! Taivas!» — kauhua. Heidän sanankäyttönsä muistutti sangen suuresti hänen toimistossaan työskentelevien tyttöjen puhetta. »Hän on poikaa», sanoivat he puhuessaan ihaillen jostakin toisesta tytöstä. He suorastaan palvoivat rehellisyyttä. Näinä aikoina, jolloin kaikki varustettiin paksuilla, kirkuvilla otsikoilla, oli heidänkin merkittävä punaisella musteella huomautuksensa, jotta kukaan olisi viitsinyt niitä kuunnella. He sanoivat ensiksi: »pötyä», sitten: »roskaa» ja lopuksi: »moskaa.» Kukaan ei enää sanonut: »Kuinka tyhmää!» vaan: »Kuinka kamalan kaameaa!» Heidän suloisten, kirkkaiden ääntensä lausumat sanat putoilivat huolettomasti heidän sieviltä huuliltaan. He olivat kaikki niin pelottomia, siteettömiä ja vapaita. He sanoivat itse, että se oli pääasia. Joskus Dirk toivoi, että he olisivat hieman hillinneet vauhtiaan. He järjestelivät loppumattomasti puutarhajuhlia ja teatterinäytöksiä ja suurenmoisia hyväntekeväisyysjuhlia, venetsialaisia iltoja, itämaisia basaareja ja hyväntekeväisyystanssiaisia. Ohjelmien suorittajat useasti sekä lauloivat, näyttelivät että tanssivat paremmin kuin ammattitaiteilijat, mutta esityksestä puuttui kuitenkin oikean teatterin väri ja leima. Näissä juhlissa he tuhlasivat tuhansia pukuihin ja koristuksiin ja ansaitsivat taas toisia tuhansia, jotka he sitten juhlallisesti luovuttivat Asialle. He eivät huomanneet, että tämä oli naurettavaa. Silloin tällöin he innostuivat johonkin liikeyritykseen taikka ammattialaan halveksien seuraelämän lakeja. Paulakin ryhtyi kaikenlaisiin hommiin. Hän ja hänen ystävänsä avasivat avaamistaan ompeluliikkeitä ja basaareja. He perustivat teesalonkeja, joissa räikeän viheriä, vermillioni, oranssi ja musta viiltelivät silmää. He luovuttivat reklaaminteon jollekin ilmoitustoimistolle. Nämä seikkailuyritykset kukoistivat, kuihtuivat ja kuolivat. Ne olivat sodan jälkeisen levottomuuden tuotteita. Monet näistä naisista olivat väsymättä ahertaneet nuo kaksi sotavuotta, ohjanneet sotilasautoja, hoitaneet ambulansseja, toimineet sairaanhoitajattarina, siivonneet ja johtaneet kenttäkeittiöitä. He kaipasivat nyt toiminnan suomaa jännitystä ja tyydytystä.

Heidän mielestään Dirk oli kuin luotu avointa kilpailua varten, ja he harmittelivat Paulan omistusoikeutta. Kaikki nuo Susanit ja Janet ja Katet ja Betyt ja Sallyt — modernien, eroottisten neitien yksinkertaiset, vanhanaikaiset nimet — puhuivat Dirkin kanssa, tanssivat, ajoivat ja kuhertelivat hänen kanssaan. Hänen luoksepääsemättömyytensä ja Paulan etumatka vain korottivat hänen erikoislaatuista viehätystään. Dirk ei antanut viittä penniäkään koko tyttöparvesta.

»Voi, herra DeJong», he sanoivat, »onko teidän nimenne todellakin Dirk? Niin veikeä nimi! Mitä se merkitsee?»

»Ei mitään, mikäli minä tiedän. Se on hollantilainen nimi. Sukuni — isäni suku — on hollantilainen.»

»Eikö Dirk ole jonkinlainen miekka taikka tikari? Se kuuluu niin uljaalta ja julmalta ja kohtalokkaalta — Dirk.»

Silloin hän tavallisesti punastui hieman (muuan hänen etujaan) ja hymyili ja katsoi heihin eikä sanonut mitään. Hänestä se riitti vastaukseksi.

Hänen menestyksensä oli suunnaton.

XVII.

Nämä tytöt ja Dirkin toimistossa työskentelevät naisapulaiset olivat niin toistensa kaltaisia, ettei Dirk saattanut olla sitä huvitettuna toteamatta. Hän sanoi: »Kirjoittakaa, neiti Roach», solakalle nuorelle olennolle, joka oli yhtä viehättävä kuin ne tytöt, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä tanssinut taikka ratsastanut taikka pelannut tennistä tai bridgeä. Heidän pukunsakin olivat virheettömästi jäljennetyt. Saattoivatpa he käyttää samaa hajuvettäkin. Joskus hän ohimennen ihmetteli, kuinka se voi olla mahdollista. Heidän ikänsä oli kahdeksantoista, yhdeksäntoista taikka kaksikymmentä vuotta, ja heidän kasvonsa ja ruumiinsa ja luontaiset taipumuksensa olivat ehdottomasti ja naurettavasti ristiriidassa heidän työnsä ja asemansa kanssa. He olivat kuitenkin sangen kyvykkäitä — taitavia kuin koneet. He tekivätkin koneellista työtä. He vastasivat puhelimissa, kiersivät vipuja, painoivat nappuloita, näppäilivät kirjoituskoneita ja piirtelivät nimiä. He olivat suloisia olentoja ja heillä oli neljäntoistavuotiaan lapsen mieli. Heidän tukkansa oli kiiltävä, hienosti aallotettu ja niin hieno ja kiharainen kuin pienen lapsen hiukset. Heidän rintansa oli litteä ja heidän vartalonsa omituisen suvuton kuin nuoren pojan vartalo. Heillä oli käärmeen viisaus. He käyttivät ihmeellisiä, pieniä, kudottuja puseroita, litteitä, lapsellisia kauluksia ja naurettavan käytännöllisiä sukkia ja puolikenkiä. Heidän jalkansa olivat hoikat ja voimakkaat. Heidän suunsa olivat pyöreät, pehmeät ja punertavat, ja heidän alahuulensa oli kukkasmaisesti kaartunut kuin juuri imemästä lakanneen pienokaisen alahuuli. Heidän silmänsä olivat avoimet, tyhjät, kaikkitietävät. He hoitivat omat asiansa kuin sotapäälliköt. He olivat kylmiä, jäykkiä ja ylimielisiä. He saattoivat miestuttavansa epätoivoon. He olivat merirosvoja, henkipattoja, jotka ottivat kaiken eivätkä antaneet mitään. Useimmat heistä olivat lähtöisin alhaisista kodeista, ja kuitenkin he jollakin ihmeellisellä tavalla tunsivat kaikki Paulan tuntemat ja käyttämät hienot keinot. He olivat notkeita, hämmennyttäviä, ihastuttavia ja vaarallisia. Heidän aamiaispäivällisensä olivat kokoonpantuja makeisista ja muusta epäterveellisestä syötävästä, ja kuitenkin oli heidän hipiänsä samettia ja kermaa. Heidän äänensä olivat kimeät, honottavat ja sivistymättömät, ja heidän kasvonsa muistuttivat Greuzen taikka Fragonardin tauluja. »Min' en olis mennyt, vaikka hän olisi piitannutkin, mutta olis hän voinut soittaa sittenkin. Mutta minäpä puhuinkin suuni puhtaaksi — niin äkäinen olin.»

»Äläs nyt. Mitä hän sanoi?»

»Äs, hän nauroi.»

»No, menitkö?»

»Minäkö? En ikinä! Miks sinä minua luulet oikeastaan?»

»Älä höpsi. Hän on buli giba.»

Näiden keskellä Dirk työskenteli vieraana, etäisenä ja koskemattomana. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi saanut kuulla, että häntä siellä nimitettiin »Jääpuikoksi». He hyväksyivät hänen sukkansa, hänen kaulaliinansa, hänen kyntensä, hänen piirteensä, hänen säärensä hyvin silitettyine housuineen ja hänen suoran, voimakkaan selkänsä ja sitä peittävän Peelin takin. He ihailivat ja paheksuivat häntä. Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi salaa kuvitellut, mitenkä Dirk jonakin päivänä kutsuisi hänet työhuoneeseensa, sulkisi oven ja sanoisi: »Loretta» (heidän nimensä olivat ihmeellisiä epäsikiöitä, jotka olivat syntyneet siten, että he itse muovailivat alkuperäiset nimensä uusien, kehittyneiden kauneuskäsitteidensä mukaisiksi — ja niin syntyivät nuo Lorettat, Imogenet, Nadinet, Nataliet ja Ardellat), »Loretta, minä olen jo kauan katsellut teitä, ja te olette varmaankin huomannut, kuinka syvästi minä ihailen teitä.»

Se ei ollut ensinkään mahdotonta. Sellaista kyllä tapahtuu. Elävätkuvat olivat opettaneet heille, että sellaista tapahtuu.

Dirk, joka ei aavistanutkaan heidän säälimätöntä, kaikkinielevää kiintoaan, olisi kauhistunut vielä enemmän, jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteellisesti he tunsivat hänen henkilökohtaiset ja yksityiset asiansa. He tiesivät esimerkiksi kaiken, mitä Paulasta oli tiedettävä. Tätäkin he ihailivat ja paheksuivat. He myönsivät rehellisesti, että hänen pukunsa olivat täydelliset, ja nauttivat suunnattomasti tietäessään olevansa nuorempia ja punaposkisempia kuin hän, he halveksivat häntä, koska hän niin avoimesti paljasti tunteensa Dirkiä kohtaan (he lienevät huomanneet sen jollakin yliluonnollisella tavalla, sillä Paula kävi tuskin milloinkaan Dirkin toimistossa ja verhosi aina kaikki puhelunsa taitavaan valepukuun). Heidän mielestään Dirk kohteli äitiään aivan suurenmoisesti. Selina oli ollut hänen toimistossaan parisen kertaa. Hän oli kerran käydessään jutellut toverillisesti Ethelinda Quinnin kanssa, jolla oli Da Vincin keruubin kasvot ja miestensyöjän sielu. Selina puheli aina kaikkien kanssa. Hän nautti kuunnellessaan raitiotiekonduktöörien, pesuakkojen, ovenvartiain, emäntien, konttoristien, autonkuljettajien ja poliisien puheita. Hän ikään kuin houkutteli heidät puhumaan. He avautuivat hänelle kuin kukkaset auringolle. He vaistosivat hänen mielenkiintonsa ja myötätuntonsa. Heidän puhuessaan Selina saattoi huudahtaa: »Todellako! Sehän on kamalaa!» Hänen silmänsä loistivat osanottoa.

Selina sanoi kerran astuessaan Dirkin työhuoneeseen: »En, totta vieköön käsitä, kuinka sinä voit työskennellä noin sievien olentojen joukossa muuttumatta aika sulttaaniksi. Minä aion kutsua muutamia heistä farmille ensi sunnuntaiksi.»

»Älä, Herran nimessä, äiti! He eivät ymmärtäisi sitä. Minä tuskin tiedän, että heitä on olemassakaan. He kuuluvat toimiston kalustoon.»

Myöhemmin päivällä Ethelinda Quinn oli esittänyt pätevän mielipiteensä. »Tiedättekö, hän vastaa kymmentä Jääpuikkoa. Minä tykkään hänestä. Näitteks te hänen kamalaa hattuaan? Mutta eiks totta, se ei näyttänyt möltshiltä hänen päässään sittenkään? Kuka muu hyvänsä näyttäisi noissa hepenissä hupsulta, mutta hän voi pitää mitä tahansa. Kas hänessä on — en tiedä oikein — niin, hänessä on piffiä. Viis muodista. Hän on niin kilttikin. Hän sanoi, että minä olen soma, pikku olento. Uskokaa pois. Hän oli sitäpaitsi oikeassa.»

Puolen tunnin kuluttua sanoi tietämätön Dirk tyynesti: »Kirjoittakaa, neiti Quinn.»

Dirk siis vaelteli tämän loimoavan naisellisuuden hehkussa kärventymättömänä. Paula, North Shoren tytöt, sivistyneet liikenaiset, joita hän silloin tällöin kohtasi työssään, sekä hänen oman toimistonsa viettelevät pikku neitoset kohdistivat häneen lämpimät, hajuvesituoksuiset hurmauskeinonsa. Hän liikkui heidän keskuudessaan viileänä ja tyynenä. Kenties hänen nopea menestymisensä perustui hieman tähänkin tosiseikkaan puhumattakaan hänen hiljaisesta kunnianhimostaan. Häntä pidettiinkin nykyään jo ehdottomasti menestyksen miehenä Chicagon liike-elämän lentotähtienkin pyörteessä. Pohjoispuolen äidit katselivat hänen tulojaan, hänen uraansa ja hänen tulevaisuuttansa kunnioituksella ja kavalin aikein. Pieni, sievä pino kutsukortteja lepäsi aina postin joukossa hänen säännönmukaisella, pienellä pöydällään hänen pienessä, säännönmukaisessa huoneustossaan, jota hoiti hänen pieni, säännönmukainen japanilaisensa säännönmukaisen pohjoisen kadun varrella niin lähellä (vaikkakaan ei liian lähellä) järveä, että hän saattoi ikkunoistaan sitä katsella.

Paula oli auttanut häntä kalustamaan huoneustonsa. Dirk ja hän olivat yhdessä puhutelleet sisustusarkkitehtiä. »Mutta sinun on käytettävä omaakin makuasi», sanoi Paula, »että se saisi yksilöllisen leiman.» Kalusto oli italialaista tyyliä, puuaine tummaa tammea taikka pähkinäpuuta. Kaikki oli tukevaa eikä kuitenkaan täysipainoista, ja huone oli synkkä, olematta vaikuttava. Siellä oli pitkiä, veistettyjä pöytiä, joita tuhkakuppi tuntui saastuttavan, suuria loikoiltavia nojatuoleja, joihin et kuitenkaan heittäytynyt, himmeitä, hopeaisia kynttilänjalkoja, verhoja ja Danten rintakuva, joka raskasmielisesti hymyili sinulle säännönmukaisesta syvennyksestään. Huoneessa ei ollut paljon kirjoja. Siihen kuului pieni eteinen, suuri arkihuone, makuuhuone, ruokahuone, keittiö ja pieni komero japanilaista palvelijaa varten. Dirk ei viettänyt montakaan tuntia päivästä tässä paikassa. Joskus hän ei päiväkausiin istunut olohuoneen nojatuoleissa, käyttäen sitä vain tienä, jonka halki hän ryntäsi makuuhuoneeseensa vaihtaakseen työpukunsa päivällispukuun. Hänen kohoamisensa oli todellakin vain tasaista pyörrettä — toimistosta kotiin, kotoa päivällisille, päivällisiltä tanssiaisiin. Hänen suhteensa maailmaan oli yksitoikkoinen ja soi harvoja kosketuskohtia. Hänen toimistonsa oli suuri ja loistava toimisto, joka sijaitsi suuressa ja loistavassa toimistotalossa LaSalle Streetin varrella. Hän ajoi työhönsä ja takaisin autossaan bulevaardeja pitkin. Hänen seuraelämälliset suhteensa sijaitsivat pohjoisessa, LaSalle Street rajoitti hänen maailmaansa lännessä, Lake Michigan idässä, Jackson Boulevard etelässä ja Lake Forest pohjoisessa. Olisi luullut hänen asuvan tuhansien mailien päässä muusta Chicagosta, niin vähän hän tunsi tuota valtavaa, kuohuvaa, kiljuvaa, rämisevää, väkevän kammottavaa teräsjättiläistä, jota nimitettiin Chicagoksi.

Selina ei ollut sekaantunut hänen huoneustonsa kalustamiseen. Kun se oli valmis, oli Dirk voitonriemuisena vienyt hänet sitä katsomaan. »Katso nyt», hän huudahti, »mitä tästä sanot, äiti?»

Selina oli seisonut huoneen keskellä pienenä ja yksinkertaisena noiden mahtavien, synkkien, veistettyjen pöytien, tuolien ja kaappien joukossa. Pikku hymy oli nykinyt hänen suupieliään. »Minusta tämä on hirveän kodikas — aivan kuin joku tuomiokirkko.»

Joskus Selina vieläkin esitti eriävän mielipiteensä, vaikkakin hän oli viime aikoina käynyt oudon varovaiseksi. Hän ei enää kysellyt Dirkiltä niiden talojen sisustusta, joissa hän vieraili (Ohio Streetin varrella olevissa italialaisissa huviloissa), taikka loistavien päivällisten ulkomaalaisia ruokalistoja. Farmi kukoisti. Eteläpuolen suuret teräsvalimot ja tehtaat lähenivät häntä lähenemistään, mutta vielä ne eivät olleet astuneet rautajalkaansa hänen viljaviin, viheriöiviin peltoihinsa. Selinan farmin tuotteet ja sikatarhat olivat tulleet oikein kuuluisiksi erinomaisen laatunsa takia. Blackstonen ja Draken hotellien ruokalistoilla puhuttiin »DeJongin parsasta». Joskus Dirkin ystävät härnäsivät häntä sen johdosta, eikä hän aina tunnustanut nimien yhtäläisyyden todellista syytä.