Part 19

»Haluatko ohjata sitä?» kysyi Paula. »Saat kyllä tänään iltapäivällä. Luuletko osaavasi? Siinä on todellakin neljä hevosta.» Hän nauroi Dirkille tummat kasvonsa kääntyneinä ylöspäin.

Dirk katsahti alas häneen. »En.» Hän kiipesi alas. »Silloin kuin tämä oli käytännössä, ajoi minun isäni luultavasti farmikaakkejaan Heinätorille.»

Paula huomasi, että Dirk oli pahastunut jostakin syystä. Viitsisikö hän odottaa, kunnes Paula ehtisi vaihtaa pukua? Vai miellyttäisikö automatka häntä enemmän? He kävelivät rinnatusten takaisin taloa kohden. Dirk ei pitänyt siitä, että Paula niin innokkaasti uteli hänen toivomuksiaan. Se kiusasi häntä.

Paula pani kätensä hänen käsivarrelleen. »Dirk, oletko sinä suuttunut minulle eilisiltaisesta puheestani?»

»En.»

»Mitä sinä ajattelit tullessasi huoneeseesi eilen illalla? Kerro, Mitä sinä ajattelit?»

»Ajattelin: 'Hän on kyllästynyt mieheensä ja haluaa hurmata minut. Minun on siis oltava varuillani.'»

Paula nauroi ihastuneena. »Sepä sievää ja suoraa puhetta... Entä sitten?»

»Ajattelin, ettei minun takkini istunut oikein hyvästi ja toivoin, että voisin tilata seuraavan Peeliltä.»

»Niin voitkin», sanoi Paula.

XVI.

Mutta maailman meno luontuikin sitten niin, ettei Dirkin tarvinnutkaan huolehtia uuden smokinginsa leikkauksesta seuraavan puolentoista vuoden aikana. Hänen takkinsa oli, samoin kuin muutamien miljoonain muidenkin hänen ikäistensä nuorukaisten takit, sievästi oliivinharmaa, ja hän kantoi sitä varsin soreasti ja tyynen huolettomasti, niin kuin ainakin mies, joka tietää, että hänen hartiansa ovat leveät, hänen vyötäisensä kapeat, hänen vatsansa litteä, hänen lanteensa solakat ja hänen säärensä suorat. Suurimman osan tästä ajasta hän vietti Fort Sheridanissa ensiksi upseerikursseilla, sitten muita upseerikokelaita harjoittamassa. Hän suoriutui tehtävästään mainiosti. Salainen vaikutusvalta oli hänet sinne asettanut, ja se kiinnitti hänet samaan paikkaan vielä senkin jälkeen kuin hän itse oli ruvennut kapinoimaan liikkumattomuuttaan vastaan. Fort Sheridan sijaitsee muutaman mailin päässä Chicagosta kaupungin pohjoispuolella. Pohjoisrannan huvilain hienot päivälliset olivat ehdottomasti epäonnistuneet, ellei niissä ollut vähintään yhtä majuria, yhtä everstiä, kahta kapteenia ja muutamia ensimmäisiä luutnantteja siroteltuna sinne tänne. Heidän saappaansa kiilsivät niin kauniisti tanssisaleissa.

Viimeisten kuuden kuukauden aikana (vaikka hän ei tietenkään aavistanut, että ne olivat viimeiset) Dirk koetti epätoivon vimmalla päästä Ranskaan. Hän oli äkkiä pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän sievään kotityöhön, päivällisiin, luistavaan totuntatapaan, oliivinväriseen autoon, joka kiidätti hänet, minne hän vain halusi (hän oli komppanian päällikkö), Paulaan, jopa äitiinsäkin. Kaksi kuukautta ennen sodan päättymistä hän vihdoinkin pääsi Euroopan puolelle, mutta Pariisi määrättiin sittenkin hänen päämajakseen.

Ensimmäinen juopa oli avautunut Dirkin ja hänen äitinsä välille.

»Jos minä olisin mies», Selina sanoi, »niin ratkaisisin minä kantani sodan suhteen suoraa päätä ja asettuisin joko tälle taikka tuolle puolelle. Minä ryhtyisin siihen samalla tavalla kuin Jan Steen lautakasaansa — tietäen, että se on likaista työtä, josta on suoriuduttava mahdollisimman nopeasti, taikka sitten kieltäytyisin puuttumasta siihen ensinkään, jos työ mielestäni ei sopisi minulle. Minä joko taistelisin taikka sitten esiintyisin sodan itsetietoisena vastustajana. Mitään välimuotoa ei olisi olemassa, ellen olisi vanha taikka rampa taikka sairas.»

Paula kauhistui kuullessaan tällaista puhetta. Samoin Juliekin, joka oli vaikeroinut ääneensä Eugenen liittyessä ilmailuvoimiin. Poika oli nyt Ranskassa ylen onnellisena. »Tarkoitatko todellakin», kysyi Paula, »että Dirkin muka pitäisi lähteä valtameren taakse haavoittumaan taikka kaatumaan?»

»En. Jos Dirk kaatuisi, loppuisi minunkin elämäni. Luultavasti eläisin minä edelleenkin, mutta elämäni olisi kuitenkin, päättynyt.»

Kaikki ottivat jollakin tavalla osaa työhön.

Selina oli pohtinut omaa asemaansa sodan sekamelskassa. Hän olisi halunnut lähteä Ranskaan kenttäkeittäjäksi, mutta oli sitten huomannut, että se olisi ollut sulaa itsekkyyttä. »Minun tehtäväni on», hän selitti, »kasvattaa vihanneksia!» ja karjujani niin nopeasti kuin ikinä voin.» Hän antoi monelle perheelle ilmaisen ruoan miesten ollessa sotapalveluksessa. Itse hän raatoi kuin mies suorittaen entisen rotevan rengin työn farmillaan.

Paula oli viehättävä Punaisen Ristin univormussa. Hän kehotti Dirkiä tarjoutumaan valtion vapaudenlainaobligatsionien myyntiin, ja Dirk onnistui odottamattoman hyvästi. Hänen käytöksensä oli niin tyyni ja vakava, ja hän oli niin sanomattoman luotettavan ja viehättävän näköinen univormupuvussaan. Paulan pikku omistajanilme oli kasvanut kasvamistaan, kunnes se nykyään ympäröi Dirkiä kuin vaippa. Paula ei leikkinyt enää — hän oli vakavasti, hirvittävästi rakastunut Dirkiin.

Kun Dirk vuonna 1918 riisui univormunsa, siirtyi hän Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosastolle. Theodore Storm omisti huomattavan osan sen osakkeista. Dirk sanoi, että sota oli hävittänyt hänen ihanteensa. »Ihanteettomuus» sana lausuttiin nykyään useasti syyksi taikka selitykseksi, jos joku poikkesi totutuista tavoista. »Sodan luoma ihanteettomuus.»

»Mitä sinä sitten luulit sodan aikaansaavan?» sanoi Selina. »Luulitko sen puhdistavan! Se ei ole vielä koskaan puhdistanut.»

Oli selviö, ainakin Selinan mielestä, että Dirk oli ainoastaan väliaikaisesti luopunut alastaan. Tavallisesti hän ratkaisi kaikki kysymykset hyvin ripeästi, mutta tällä kertaa hän vasta liian myöhään huomasi, että hänen poikansa oli lopullisesti hyljännyt rakennukset arvopaperien tähden, ja ettei hän koskaan olisi rakentava muita taloja kuin Selinan omia ilmalinnoja. Dirkin pari ensimmäistä kuukautta arvopaperiosastolla tuottivat enemmän kuin kokonaisen vuoden työ Hollis & Spraguesin toimistossa. Kun hän voitonriemuisena kertoi siitä Selinalle, sanoi tämä: »Niin, mutta eihän tuollainen voi sittenkään olla hauskaa, tuollainen paperien myyminen? Arkkitehtuuri on jännittävää. Melkein yhtä jännittävää kuin näytelmäkappaleen kirjoittaminen, joka sitten näytellään — joka herää henkiin silmiesi edessä — arkkitehtuuri mahtaa olla miltei yhtä hauskaa. Sinä piirrät vain rakennuksen paperille — teet pieniä merkkejä tänne, vedät suoria viivoja tuonne, kirjoitat numeroita, lasket, jäljennät, mittaat — ja sitten jonakin päivänä näet äkkiä todellisen rakennuksen. Se on terästä ja kiveä ja tiiltä, koneet jyskyttävät sen sisässä kuin sydän, ja ihmiset virtaavat sisälle ja ulos. Se on osa tätä kaupunkia. Se on kappale tosi kauneutta, jonka sinä olet luonut! Voi, Dirk!» Dirkin mieltä viilsi tuska, kun hän sillä hetkellä näki äitinsä kasvot. Ne olivat niin eloisat, niin innostuneet.

Dirk keksi puolusteluja. »Minä myyn arvopapereita ja hankin rahaa talojen rakentamiseen, eikä sekään ole ikävää.»

Mutta Selina pyyhkäisi tuon kuvan pois miltei halveksivasti. »Älä puhu pötyä. Dirk. Sellaista työtä tekee lipunmyyjä, joka päästää ihmiset sisälle katsomaan kappaleita.»

Dirk oli saanut paljon ystäviä viimeisen puolentoista vuoden aikana. Sitäpaitsi hän oli omaksunut uuden käytöstavan, arvovaltaisen ja vakuuttavan ilmeen. Arkkitehdin ammatti oli lopullisesti jäänyt hänen selkänsä taakse. Sotakuukausien aikana ei ollut rakennettu mitään eikä luultavasti seuraavinakaan vuosina rakennettaisi mitään. Rakennusaineita ei ollut ja työvoima oli suunnattoman kallista. Hän ei sanonut Selinalle, että hän oli luopunut tuosta toisesta työstä, mutta oltuaan kuusi kuukautta uudessa virassaan hän tiesi, ettei hän milloinkaan enää palaisi takaisin.

Hän menestyi heti alusta alkaen. Vuoden kuluttua hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että hän oli muuttunut miltei erottamattomasti kaikkien noiden satojen muiden, menestyneiden, nuorten chicagolaisten liikemiesten kaltaiseksi, joiden vaatteet teetettiin Peelin liikkeessä, joiden kaulukset olivat ihmeellisen puhtaat Loopinkin hiilipölyisessä ilmastossa, joiden kengät olivat käsintehdyt, ja jotka söivät aamiaispäivällisensä Noon-klubissa First National Bankin katolla, missä Chicagon miljonäärit söivät corned-beef hashia, milloin vain tämä kansanomainen ruokalaji esiintyi ruokalistalla. Hän oli ollut salaisesti kiihtynyt syödessään ensimmäisen ateriansa tässä klubissa, jonka jäseniin kuuluivat kaupungin rahamiespiirien »suurmiehet». Nykyään hän jo kykeni hieman ylimielisestikin suhtautumaan heihin. Olihan hän tuntenut vanhan Aug. Hempelin jo vuosikausia samoin kuin Michael Arnoldin ja myöhemmin Phillip Emeryn ja Theodore Stormin, mutta hän oli luullut, että nämä miehet olisivat olleet jotenkin erikoiset.

Paula oli kerran sanonut: »Theodore, etkö veisi Dirkiä ylös Noon-klubiin jonakin päivänä? Siellä on paljon suuria herroja, joihin hänen pitäisi tutustua.»

Dirk meni sinne sydän sykkyrällä. Suuri, huoneenkokoinen, messinkiristikkoinen hissi kiidätti heidät ylös kullan linnoituksen katolle. Klubin seurusteluhuone tuotti hänelle ensimmäisen pettymyksen. Se muistutti Pullman junan tupakkahuonetta. Tuolit olivat mustalla nahkalla taikka punaisella plyyssillä päällystetyt. Puuosat olivat kiiltävän punaista mahonkijäljittelyä. Matto oli viheriä. Hallissa, sikaripöydän vieressä, oli kirkkaaksi kiillotettuja, messinkisiä sylkyastioita. Ruoka oli hyvästi valmistettua miesten ruokaa. Yhdeksän kymmenestä näistä herroista omisti miljoonia. Milloin vain ruokalistalla esiintyi corned beefiä taikka kaalia, valitsi yhdeksän kymmenestä sitä. Nämä eivät olleet ensinkään pilalehtien ja romaanien luomia Amerikan suurliikemiehiä — noita kellahtavia, hermostuneita, dyspeptisiä olentoja, jotka nauttivat aamiaispäivällisekseen maitoa piirakoiden kera. He jakaantuivat kahteen selvään luokkaan. Vanhat herrat, joiden ikä vaihteli viiden- ja kuudenkymmenen välillä, olivat kookkaita, punakoita, täyteläisiä miehiä, joita heidän lääkärinsä pelottelivat liian korkealla verenpaineella, suonten kalkkiutumisilla, laajentuneilla sydämillä ja kapinallisilla munuaisilla. Nyt he siis olivat olevinaan erittäin varovaisia, söivät hitaasti ateriansa, polttelivat hiljakseen ja juttelivat. Heidän kasvonsa olivat liikkumattomat, heidän silmänsä viekkaat ja kovat ja heidän puheensa vapaata ja sangen vähän kieliopillista. »Runstasiko Baldwin sitä etelä-amerikkalaista höskää, vai nappasiko hän ne ilman muuta?» Useimmat heistä eivät olleet saaneet leikkiä nuoruudessaan, ja nyt he leikkivät kömpelösti, hieman surumielisesti ja kuitenkin kiihkeästi, niin kuin leikkii se, joka on saapunut tanhualle liian myöhään, Lauantaisin nähtiin heidän eurooppalaisine, vihreine urheilusukkineen ja skotlantilaisine nuttuineen ohjaavan kulkunsa golfkentille taikka järvelle päin. He turmelivat sekä suunsa että maksansa väkevillä sikareilla, koska savukkeet olivat liian halpoja ja piiput liian yleisiä. »Otahan sikari!» oli heidän tervehdyksensä, tunnussanansa ja sesaminsa. »Otahan sikari.» Ainoastaan harvat heistä olivat niin rikkaita ja niin arvossapidettyjä, että he uskalsivat polttaa halpoja, keveitä panatelloja. Hempelin ukko oli näitä. Dirk huomasi, että hän tullessaan joskus Noon-klubiin aikaansai pienen kunnioittavan hälinän. Hän läheni nykyään seitsemääkymmentäviittä, hänen selkänsä oli suora, hänen mielensä voimakas ja elämänhaluinen — mahtava, vanha merirosvo pikkuväen joukossa. Hän oli toiminut suorasukaisesti ja raa'asti — loiskis! läiskisi viholliset mereen. Nuorempi polvi katseli häntä huvitettuna ja kunnioittavasti.

Nämä nuoret miehet, joiden ikä vaihteli kahdestakymmenestäkahdeksasta neljäänkymmeneenviiteen, olivat uusien liikemenetelmien opetuslapsia. He olivat suorittaneet tutkintonsa yliopistoissa. He olivat eläneet ylellisyyden keskellä koko elämänsä. He muodostivat toisen taikka kolmannen polven. He puhuivat »sielutieteestä» ja sovittivat itsehillinnän käytäntöön... He tunsivat suggestionin voiman. Siellä, missä Aug. Hempel oli nostanut mustan lipun, he vetäytyivät periskoopin turviin. Dirk totesi, etteivät nämä miehet puhuneet liikeasioista ruoka-aikana, elleivät olleet tulleet tapaamaan toisiaan erikoisesti juuri sitä varten. Dirkin mielestä he tuhlasivat kosolta aikaa ja useasti he torkkuivat puolisen tuntia mukavissa toimistoissaan vetäydyttyään muka »neuvotteluihin» taikka työhön, jota heidän sihteeriensä kopean ilmoituksen mukaan ei voitu häiritä ennen puolta kolmea. He olivat noiden parrakkaiden, karkeapintaisten ja sangen pelottavien miesten poikia ja pojanpoikia, jotka olivat vuonna 1835 taikka 1840 tulleet Limerickin taikka Kilkennyn kreivikunnista taikka Skotlannista taikka Reininmaasta muovailemaan tätä uutta maata voimakkailla, karvaisilla käsillään, noilla käsillään, joiden tekemä työ oli luonut sinfoniaorkesterit, purjehdusseurat ja golfklubit, joiden avulla heidän jälkeläisensä nyt sitten huvittelivat ja lepäilivät.

Dirk kuunteli Noon-klubin keskustelua.

»Sain kahdeksankymmentäkuusi. Aika hyvä päivä Tippecanoen osakkeilla.»

»... aitiot käyvät aika hyvin kaupaksi, mutta Metropolitan sieppaa kaikki parhaimmat ja me kaipaamme nimiä. Mary Garden ei vedä enää niin kuin ennen — edes Chicagossakaan. Tarvitaan laajojen piirien kannatusta.»

»... hyppäsin Century-junaan New Yorkissa neljännestä vailla kolme ja ehdin täällä vielä koetella uutta hevostani puistossa. Se on tottumaton kaupunkiin, mutta ensi viikollahan me jo muutamme maalle Lake Forestiin — —»

»... mainio kappale, mutta he eivät lähetä tänne alkuperäistä henkilökuntaa, ja seuraus on selvä...»

»... Lontoossa. Eikö olekin hauska viheriä väri? Tällaisia kaulaliinoja et saa täältä ikinä. Nämä ostin viime matkallani. Niin, Plumbridgeltä Bond Streetin varrella.»

Kykenihän Dirk itsekin varsin vaivattomasti puhumaan tuollaista. Hän kuunteli hiljaa, nyökkäsi, hymyili, hyväksyi taikka väitti vastaan. Hän katseli ympärilleen tarkasti arvostellen. Siellä oli suppeiksi muovailtuja vyötäröltä, huolellisesti leikattuja räätälin pukuja ja silmäkulmista säteileviä, viekkaita kokemuksen ryppyjä. Siellä söi reklaamitoimiston johtaja aamiaispäivällistään pankkiirin seurassa, arvopaperiherra jutteli harvinaisten kirjain kokoilijan kanssa ja tukkukauppias istui pienen pöydän ääressä vastapäätä Horatio Craftia, kuvanveistäjää.

Kaksivuotta vieri, ja nyt oli Dirkkin oppinut»hyppäämään Centuryyn» säästääkseen tunnin Chicagon ja New Yorkin välillä. Peel sanoi oikein mieliksensä sovittavansa takkia hänen leveään, suoraan selkäänsä ja housuja hänen voimakkaisiin, tukeviin jalkoihinsa. Hänen hipiänsä, jonka hän oli perinyt punaposkisilta hollantilaisilta esi-isiltään, jotka olivat kasvaneet Alankomaiden tasankojen raikkaassa, merentuoksuisessa ilmastossa, oli hieno ja kirkas. Joskus Selina tuntien puhdasta, aistillista iloa, siveli karkealla, työn kovettamalla kädellään hänen hartioitaan ja hänen kaunista, voimakasta, suoraa selkäänsä. Dirk oli kahdesti ollut ulkomailla. Hän oppi sanomaan, että hän »oli kipaissut Euroopan puolelle pariksi päiväksi». Kaikki oli tapahtunut vaivaisten kahden vuoden kuluessa — Amerikassa elämä kiitää nopeasti kuin teatterissa.

Selina oli hieman ymmällään katsellessaan tätä uutta Dirkiä, jonka elämä oli niin rikasta ilman häntäkin. Joskus hän ei nähnyt poikaansa pariin kolmeen viikkoon. Dirk lähetti lahjojaan, joita Selina hyväili ja kosketteli nauttien ja sitten pani syrjään — hienoja, pehmeitä, käsintehtyjä silkkivaatteita, joita hän ei voinut käyttää. Vuosien luoma tottumus oli liian voimakas. Vaikkakin hän aina oli ollut sellainen nainen, joka rakasti puhtautta ja hienoutta, olivat hänen varhaisen avioliittonsa ankarat päivät painaneet häneen auttamattomasti leimansa. Kun hän nykyään pukeutui, oli hänen alushameensa varmasti vieläkin mustaa satiinia ja hänen yksinkertaiset, lujat liivinsuojustimensa paikatut kainaloiden alta. Hän ei käyttänyt mitään tämän nuoruudenhullun ajan apuneuvoja. Aurinko ja tuuli ja sade ja avoimen preerian kylmyys ja kuumuus olivat kostaneet uhmaajalleen. Hänen hipiänsä oli päivänpaahtama ja ahavoitunut ja hänen tukkansa karkea ja kuiva. Vain hänen silmänsä hämmästyttivät tässä ympäristössä katsojaa. Ne olivat niin tyynet, niin kirkkaat, niin eloisat — viisaan, nuoren tytön kauniit silmät keski-ikäisen naisen kasvoissa. Selina suhtautui vieläkin niin tuoreesti koko elämään.

Hänellä oli oikein huomattavan vähän yksityisomaisuutta. Hänen lipastonsa lokerot olivat kuin nunnan säiliöitä. Siinä oli vain hänen harjansa ja kampansa ja pieni pino yksinkertaisia, valkoisia alusvaatteita. Hänen kylpyhuoneensa hyllyllä oli hammasharja, vähän vaseliinia ja rasiallinen talkkipuuteria. Siellä ei ollut ainoatakaan niistä apuneuvoista, joilla vanhahko nainen luulottelee kykenevänsä petkuttamaan maailmaa. Hän käytti nykyään mukavia, hyvin tehtyjä, matalakorkoisia puolikenkiä, Fieldin erikoiskenkiä, sileitä paitapuseroita ja suoria, tummia hameita taikka sinistä verkapukua. Hän oli keski-ikäinen nainen, joka lähestyi vanhuutta, nainen, joka käveli kauniisti ja ryhdikkäästi ja joka katseli sinua suoraan silmiin, kirkkaasti, mutta samalla lempeästi. Sellainen hän oli. Ja kuitenkin oli hänessä jotain kiinnostavaa, jotain valloittavaa. Sen tunsi heti.

»En käsitä, mitä sinä teet!» valitteli Julie Arnold kerran Selinan suorittaessa harvinaista vieraskäyntiään kaupungissa. »Sinun silmäsi ovat kirkkaat kuin pienen lapsen silmät ja minun ovat kuin kuolleita ostereita.» He olivat ylhäällä Julien pukuhuoneessa pohjoisrannalla sijaitsevassa, uudessa talossa — uudessa talossa, joka nykyään oli vanha talo. Julien peilipöytä oli ihmeellinen. Selina istui sievässä, mustassa puvussaan ja koristeettomassa hatussaan katsellen sitä, ja Julie istui sen edessä äreänä ja innostuneena.

»Se on», Selina virkkoi, »aivan kuin Mandelin kauneudenhoito-osasto taikka sairashuoneen leikkaussali juuri ennen jotain suurta leikkausta.» Siinä oli suuria lasipönttöjä, jotka sisälsivät valkoista, ja keltaista jauhetta. Siinä oli rivittäin rasvapurkkeja, jotka sisälsivät rasvoja hieromista, päiväkäyttöä ja pesua varten. Siinä oli punaisia, valkoisia ja kellahtavia pastoja. Reiällinen rasia sisälsi pumpulia. Siinä virui kauneusvesiä, hajuvesiä, suihkuja, ranskalaisia saippuoita, rasvoja ja pötkyjä. Se ei ollut enää mikään pukupöytä, se oli laboratorio.

»Tämäkö?» huudahti Julie. »Näkisitpä Paulan. Hänen juhlamenojensa rinnalla on minun pukeutumiseni keittiövadissa polskuttamista.» Hän hieroi cold creamia silmiensä ympäri kahdella sormella työntäen lihaksia samalla ylöspäin.

»Tuo näyttää hurmaavalta», Selina lausui. »Joskus minäkin koetan, millä se tuntuu. Minä aion koettaa joskus hirveän monta asiaa — niin monta asiaa. 'Joskus' minä aion koettaa hirveän paljon — kaikenlaista sellaista, mitä en ole koskaan tehnyt, mutta joka huvittaa minua. Ajatteles, Julie! Minun käsiäni ei ole koskaan vielä hoidettu! Joskus vielä pistäydyn manikyyrisalonkiin. Pyydän tytön värjäämään kynteni ihanan kirkkaalla vermillionilla. Ja sitten annan hänelle kaksikymmentäviisi senttiä juomarahaa. Nuo tytöt ovat niin somia leikkotukkineen ja veikeine, kirkkaine silmineen. Sinä arvattavasti pidät minua hulluna, jos sanon, että nuorennun, kun vain katselenkaan heitä.»

Julie hieroi kasvojaan. Hänen silmissään oli hajamielinen ilme. Äkkiä hän virkkoi: »Kuulehan, Selina. Dirk ja Paula ovat liian paljon yhdessä. Ihmiset puhuvat.»

»Puhuvat?» Hymy häipyi Selinan kasvoilta.

»Herra nähköön, enhän minä ole ahdasmielinen. Kukaan ei voi olla ahdasmielinen tänä aikana ja minun iässäni. Jos olisin ikinä voinut aavistaakaan, että koittaisi sellainenkin päivä, jolloin — — Niin, sodan jälkeen on nähtävästi kaikki sallittua. Mutta Paula ei välitä mistään. Joka sielu tietää, että hän on hullaantunut Dirkiin. Dirkin kannalta katsoen on juttu hyvä, mutta Paulan laita on toisin. Hän ei mene minnekään, jollei Dirkiä ole kutsuttu samaan paikkaan. Dirk on tietenkin hirveästi suosittu. Herra nähköön, eihän täällä Chicagossa ole montakaan hänen kaltaistansa nuorta miestä — niin kaunista, onnistunutta, hyvin kasvatettua ja niin edespäin. Melkein kaikki katoavat itään heti, kun vain heidän isänsä suostuvat perustamaan New Yorkiin Itäisen haaraliikkeen taikka muuta sellaista... He ovat aina ja kaikkialla yhdessä. Minä kysyin Paulalta, aikoiko hän erota Stormista, mutta hän sanoi, ettei hänellä itsellään ollut kylliksi rahaa, ja ettei Dirk ansainnut tarpeeksi paljon. Dirkin palkka kohoaa tuhansiin, mutta Paula on tottunut miljooniin. Siinäpä se!»

»He leikkivät lapsina yhdessä», keskeytti Selina epävarmasti.

»He eivät ole lapsia enää. Älä hupsuttele, Selina. Niin nuori sinä et kuitenkaan ole.»

Ei, niin nuori hän ei todellakaan ollut. Kun Dirk seuraavalla kerralla saapui harvinaiselle käynnilleen farmille, kutsui Selina hänet makuuhuoneeseensa — tuohon viileään, hämärään, karuun makuuhuoneeseen, jossa oli sama vanha, musta pähkinäpuinen vuode, jossa hän oli levännyt Pervus DeJongin morsiamena noin kolmekymmentä vuotta sitten. Selina oli vetänyt pienen, kudotun nutun arvokkaan, valkoisen yöpaitansa päälle. Hänen runsas tukkansa oli palmikoitu kahdeksi pitkäksi piiskaksi. Hän näytti hyvin tyttömäiseltä tuossa himmeässä valaistuksessa, kun hänen suuret, lempeät silmänsä kääntyivät Dirkin puoleen.

»Dirk, istukan tähän vuoteeni reunalle niin kuin ennen vanhaan.»

»Olen kuoleman väsynyt, äiti. Kaksikymmentäseitsemän kuoppaa golfia, ennen kuin tulin tänne.»

»Ymmärrän. Koko ruumistasi särkee — särkee niin hauskasti. Minäkin tunsin sellaista särkyä oltuani koko päivän pellolla keräämässä juurikasveja taikka istuttamassa taimia.» Dirk oli vaiti. Selina tarttui hänen käteensä. »Etkö sinä pitänyt siitä — että minä sanoin noin? Suo anteeksi. En aikonut pahoittaa mieltäsi, kultaseni.»

»Tiedän, ettet aikonut, äiti.»

»Dirk, tiedätkö, miksi tuo nainen, joka kirjoittaa seurapiirien uutiset sunnuntain _Tribuneen_, nimitti sinua tänään?»

»En. Miksi? Minä en milloinkaan lue sellaista.»

»Hän sanoi, että sinä kuulut Chicagon _jeunesse dorée'hen_.»

Dirk irvisti. »Helkkarissa!»

»Muistan sen verran ranskaa neiti Fisterin koulun ajoilta, että tiedän sen merkitsevän kullattua nuorisoa.»

»Minäkö kullattu! Mainiota! Minä en ole edes tähditettykään.»

»Dirk!» Selinan ääni oli matala ja värisevä. »Dirk, minä en tahdo, että sinä lukeutuisit kullattuun nuorisoon, vaikka kultaus olisi kuinka paksua hyvänsä. Dirk, enhän minä sitä varten ole työskennellyt pakkasessa ja päivänpaisteessa. En minä moiti sinua, minä pidin työstäni. Suo anteeksi, että siitä puhuinkaan. Mutta, Dirk, minä en tahdo, että minun poikani kuuluisi _jeunesse dorée'hen_. Ei. Minun poikani ei saa kuulua siihen!»

»Kuule nyt, äiti. Tuohan on hullua. Miksi sinä puhut tuolla tavalla — aivan kuin tuhlaajapojan äiti jossakin melodraamassa... Minä raadan kuin hevonen — tiedäthän sinä sen. Sinä saat väärän käsityksen asioista istuessasi tällä pienellä farmilla. Miksi sinä et muuta kaupunkiin, osta pientä huoneustoa ja myy farmia?»

»Asumaan sinun luoksesiko, sitäkö sinä tarkoitat?» Tämä oli silkkaa pahankurisuutta.

»Oi, ei. Sinä et viihtyisi siellä», huomautti Dirk nopeasti. »Sitäpaitsi minä en ole koskaan kotona. Olen toimistossa koko päivän ja iltaisin aina jossakin.»

»Milloin sinä oikeastaan ehdit lukea, Dirk?»

»Herranen aika — —»

Selina nousi istumaan vuoteessaan katsellen tarkasti palmikkonsa ohutta päätä, jota hän kieritteli sormensa ympäri. »Dirk, mitä sinä oikeastaan myyt tuossa mahonkitoimistossasi? En ole koskaan päässyt siitä selville.»

»Obligatsioneja, äiti. Tiedäthän sen.»

»Obligatsioneja.» Selina mietti asiaa hetkisen. »Onko niitä vaikea myydä? Kuka niitä ostaa?»

»Riippuu asianhaaroista. Kaikki ostavat niitä — toisin sanoen...»

»Minä en osta, koska minulla ei ole rahaa. Mutta jos minulla olisi rahaa, niin se palaisi varmasti takaisin farmiin työkalujen korjausten, kylvöviljan, karjan taikka laajennusten haahmossa. Sellaista on farmarin elämä — tällaisen pienen kauppapuutarhurinkin.» Hän pohti taas hetkisen asiaa. Dirk väänteli ja käänteli itseään ja haukotteli. »Dirk DeJong — arvopaperikauppias.»