Part 9

— Mutta mitäs siitä! lohduttautui hän itse. Parempi pala kuivaa leipää ja vesitilkka rauhallisella tunnolla, kuin yltäkylläiset herkut ja kalliit viinit, jotka on saatu riistetyin rahoin. Ja uskon vielä ajan tulevan, jolloin suomalaisiakin kirjoja luetaan, jolloin ainakin harvat valitut ymmärtävät sen, mitä nyt monet hylkivät sen tähden, etteivät sen merkitystä käsitä.

— Niin, aivan varmaan se aika vielä koittaa! elähtyi Paulus Juusten puhumaan. — Ja kenties vielä kerran voidaan suomeksi tulkita kaikkia niitä hengenilmiöitä, mitä muillakin kielillä.

— Niin, laita sinä vain piispankronikkaasi! Kun Chronicon episcoporum finlandensium on valmis, niin siinä on pohja ja perussuomalaiselle historiallekin.

— Pohjan olet jo sinä laatinut, veli. Vieläpä suomeksi! Minusta tuntuu liian rohkealta luopua vanhasta latinasta, ja vaikea on valita sopivia suomensanojakin.

— Oppineillehan sinä kaikessa tapauksessa kirjoitat. Sitä vastoin ovat ainoastaan yksinkertaisia viittauksia ne, joita muinaisuutemme vaiheista olen tähän pyhän kirjan alkupuheeseen sommitellut. Mutta tärkeää on minustakin muinaisuutemme tuntemus, jos mielimme omalla pohjallamme seista, omaa elämäämme elää.

Unhotti siitä hengenmies kokemansa vastukset ja syventyi aatteitaan selvittelemään.

— Matkoillani kansan kesken olen ukoilta kerännyt tietoja myös suomalaisen jumalaistaruston alalta, tuumi hän. Hyvä olisi nuo pakanalliset kuvitelmatkin korjata talteen, sillä osoittavathan ne ainakin, miten kansan mieli on halannut nähdä korkeamman hengen aineellisen maailman yllä.

— Ja se kaunis runo Väinämöisestä, jonka olit ennen Viipurissa kirjoittanut Karjalan ukolta — riemastui Jaakko teini puhumaan — minusta se osoittaa, että suomeksi voi runojakin kirjoittaa!

— Miksikäs ei, myönsi Mikael. Mutta jätä sinä lemmenlirkutuksesi, jollaisia taanoin minulle näytit, ja rupea suomalaisia virsiä laatimaan. Ainakin Hän, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuulee myöskin suomenkielen.

— Onhan isä itse jo laatinut virsiäkin!

— Vähät ovat minun virteni. Olisi saatava suomalainen virsikirja, kuten Martinus tohtori on saksaksi laatinut. Ja paljo siihen tarvitaan.

— Antaahan ajan kulua, kyllä työllesi jatkajia nousee, lohdutti isä Mathias. Kuulen jo, että veli Paulus jatkaa historian muokkausta ja että Jaakosta kenties varttuu suomalainen virsiseppä. Martti herra Tukholmassa taasen kääntää suomeksi lakeja, niin että oikeusistuinkin tulee lähemmäksi kansaa. Ja tiedättekös mitä! Kuninkaamme pojat opettelevat myös suomea, varsinkin Juhani prinssi, josta kuninkaallinen isänsä kuuluu aikovan Suomen herttuaa. Kuka tietää, jos Suomi vielä kerran kohoaa tässä maassa kaiken hallinnon ja lainkäytön valtakieleksi!

— Ja sivistyksen valtakieleksi! huudahti Jaakko Finno, nuori runoniekka. — Miksei sulosointujen suomenkieli kerran saattaisi kohota sellaiseksi kieleksi, jota tajutaan ja osataan kautta maailman, kuten nyt latinaa!

Toiset hymähtivät, niinkuin hymähdetään unelmille, jollaisia saattaa syntyä ainoastaan nuorukaisen irtaimessa mielessä, mutta jotka rohkeudessaan ovat usein niin suloisia kuulla, sentähden, että ne nuoren mielen hehkuva rakkaus siivilleen nostattaa.

"Se Wsi Testamenti" kainalossaan saapui isä Mathias seuraavana päivänä Henrik Pakilan haahdelle. Henrik vanhus oli suorittanut asiansa hänkin, ja haahden kokka käännettiin jälleen kohden kotirantoja.

Niinkuin muinen vaellettiin pyhiin, niin oli isä Mathias vaeltanut Mikael maisterin luo. Ja elähyttävää oli kohdata uuden hengen lietsojaa, saman hengen, josta hänkin oli löytänyt elämänsä lämmön. Mutta ei vanhuksen ilo ollut varjoton. Syvästi huolissaan huokasi hän ajatellessaan uranuurtajan kohtaloa maassa, jossa hän sai seista niin melkein yksin. Katolisessa muodossaankaan ei kristillinen hengen viljelys ollut täällä vielä syvälle juurtunut mieliin; pelkkää tehotaikaa oli täällä uskonto menoineen, ei vain syville riveille, vaan herrasluokallekin melkein järjestään. Sai siinä kauan odottaa kukan puhkeamista, kun kasvi tuskin oli juurtunutkaan.

Kotimatkalla isä Mathias sairastui. Hän luuli ensin olevansa vain vähän merikipeä. Mutta maihin päästyäänkään ei hän toipunut, päinvastoin joutui vuoteen omaksi. Näytti melkein siltä, kuin Mikael Agricolan kannettava taakka olisi ollut liian raskas hänen kuullakseenkin, vanhan, heikon miehen.

Samana kesänä kirkonpaimen Mathias West kuoli. Mutta hänen messu- ja käsikirjasuomennoksensa jäi jälkimaailmallekin säilyttämään harrasmielisen miehen muistoa.

Raumalaiset ryhtyivät heti puuhiin saadakseen Martti herran Tukholmasta papikseen. Martti herra oli hyvin taipuvainen tulemaan kotiseudulleen, mutta vierähti vuosikausi ennenkun hän pääsi muuttamaan.

Keväällä hän saapui, muutamia päiviä myöhemmin raastuvan Vappu-kokousta, jossa entiset pormestarit ja raatimiehet oli taasen kylänisiksi julistettu. Kirkas oli päivä ja kuulea, taivas korkea ja sees, kun Martti herra laski Pakilan laivalla laituriin.

Pakilaan hän ensiksi yöpyi. Ja seuraavana päivänä lähti hän ensi töikseen Henrik vanhuksen kera luostaria katsomaan.

Siinä virran rantaäyräällä, vanhasta luostarikirkosta hiukan erillään, oli luostarin kivinen koulutupa. Siinä hän oli harmaa veljiltä poikasena saanut ensimäiset opinalkeensa. Pahnat oli lattialla niinkuin silloinkin, mutta tupa oli tyhjä. Hänen itsensä oli siinä ruvettava porvarien lapsia opettamaan.

Koulutuvan ja kirkon välissä oli kapea sola, ja siitä solasta vei ovi sakaristoon. Martti herraa halutti hartaasti nähdä tuttua kirkkoa sisältä ja poikasena hänelle rakkaiksi käyneitä pyhimyskuvia kuorin tähtiholveissa. Etenkin muisteli hän haluisella kaiholla ihanaa kuvaa neitsyt Marian kuolemasta. Hän näki niin elävästi mielessään, miten siinä kaikki kaksitoista apostolia, maailman kaikilta kulmilta kokoontuneina, polvistuivat autuaasti uinahtaneen pyhän neitsyen ruumisarkun ääreen. Mutta arkku oli tyhjä. Pyhä neitsyt oli sieltä otettu taivaasen, jossa taivaallinen isä otti hänet laupiaasti vastaan ja pyhien parvi tervehti häntä ylistyslauluin ja kantelein ja huiluin, ja enkelit suitsuttivat pyhää savua ja lukivat elämänkirjasta. Se oli sitä vanhaa madonnan palvontaa, joka oli jo hyljätty, mutta hellyydellä näitä lapsuutensa ihanteita sentään muisteli luja uuden opin mieskin.

Mutta ei hän päässyt Pyhänristin kirkkoon, sillä Matz vouti oli ruununvilja-aitaksi muutetun pyhätön avaimet ottanut mukaansa Köyliönsaarelle. He kulkivat sentähden pitkin kirkon seinävartta entiseen harmaaveljien konventtiin, joka oli kirkon länsipäässä.

Koleaa oli muutenkin näiden paksujen kivimuurien sisällä, mutta lähemmäksi sydäntä toi ikävystyttävän tunnelman kuihtunut leski, joka eli siellä yksin lapsineen. Lapsista pari nuorinta täytti vielä tuskin kymmentäkään, ja he olivat isän turvan menettäneet.

Pakilaan palattua alkoi sentähden Martti herra tuumia, etteiköhän ollut paras antaa isä Mathiaan lesken ja lasten edelleen asua rauhassa luostarissa. Hän tahtoi mieluummin majailla muualla.

Pakilassa oli myös toinen tupa kylmän porstuan vastapäätä ja kamarikin porstuan pohjassa. Miten siitä tuumittiinkin, päätettiin lopulta, että Martti herra ottaisi toistaiseksi asuntonsa Pakilan toiseen tupaan. Se oli kunnossa vieraiden varalta, ja sinne saattoi asettua muitta mutkitta.

Paljon oli alussa työtä uudella papilla. Koko vuoden aikana syntyneistä lapsista oli kastettu tuskin ainoatakaan. Ja lasten kastaminen, vaikkapa sen tekikin tukuittain, ei ollut mikään ohi mennen pyöräytettävä temppu vanhanaikaisine kaunistuksineen. Siihen kuuluivat vielä melkein kaikki ne manaukset ja loihdut, jotka kirkkoisät olivat harmaassa muinaisuudessa säätäneet; lasten kasvoihin oli tehtävä ristinmerkit, annettava suolaa suuhun, puetettava valkeihin vaatteihin ja pantava palava kynttilä käteen, vaikka käsikirjan mukaan sentään sai kastaa ilman näitä taikatemppujakin. Aviopareja oli myös, kun nyt oli taasen saatu vakinainen pappi, vihittävinä tavallista enemmän, olipa ruumiitakin pistetty vain valehautaan odottamaan papinsiunausta. Koulua pitämään ei Martti herra aikonut ryhtyä ennen syksyä, mutta sittenkin oli hänellä työtä niin, ettei ehtinyt lainkaan ryhtyä kaupunginlain suomentamiseen, joka hänellä Maanlain käännöksen valmistuttua oli ollut aikeissa.

Papillisten toimiensa lomassa hän sentään sai aikaa silloin tällöin pistäytyä väentupaan, jossa naiset istuivat käsitöidensä ääressä. Miten se lie niin sukeutunutkaan, mutta hänelle tuli aina tavaksi istuutua juuri pienen peräikkunan poskeen, jonka edessä Marketta kutoi pitsiään.

Toimekas ja taitava oli Marketta pitsinkudonnassa, raumalaisten erikoisessa taitoaskareessa, jonka perintätieto kertoi heidän aikoinaan harmaaveljien välityksellä oppineen. Mutta aivan erityisellä vikevyydellä ja näppäryydellä alkoivat hänen sormensa liikkua, kun Martti herra istuutui siihen viereen ja jykevän leikillisesti kyseli taiteen salaisuuksia. Marketta saattoi väliin aivan vilkastua hänelle vastaillessaan, jopa herahtaa hymysuiseen leikinlaskuunkin.

Martti herralle tuli tavaksi saapua yhä useammin siihen istumaan. Ja äiti, joka värttinänsä äärestä loi heihin tuontuostaankin katseensa, oli havaitsevinaan, että ennen pitkää Martti herran saapuessa Marketan poskille aina ilmestyi omituinen vieno hehku. Olipa hän lopulta huomaavinaan Martti papinkin poskilla lämpimämmän vivahduksen, milloin hän siinä istui. Ja Marketta puolestaan oli havaitsevinaan äitinsä äänensävyssä, milloin tämä puuttui Martti herran kera puheihin, jotakin pinnistetyn herraskaista, joka oli äidissä uutta ja outoa muistutti luostarissa asuvan papinlesken puhetapoja. Vaistomaisesti Marketta tunsi, mitä tämä herrassäädyn lähenteleleminen merkitsi, ja hymyili onnesta salavihkaan sydämessään.

Paljoa eivät Martti ja Marketta puhelleet keskenään, ykskantaan vain silloin tällöin sanasen vaihtoivat. Muistuttivat toisilleen jotakin pikku tapahtumaa tai seikkaa niiltä ajoilta, jolloin Martti oli Raumalla käynyt harmaaveljien koulua, tai Martti kertoi jonkun pikku tapahtuman ja piirteen matkoiltaan seurakuntalaistensa luo maalle. Vähitellen alkoivat he tehdä iltaisin pieniä kävelyretkiäkin ympäristöön tai laskettivat purjepurrella saaristoon, mutta pieniin huomautuksiin pitkin väliajoin rajoittui tällöinkin heidän keskustelunsa.

Mutta yhä hartaammin he kiintyivät toisiinsa. Heidän luonteidensa jäykkä tasaisuus, jossa suhteessa syrjäinenkin heti ensi silmäyksellä saattoi huomata heissä yhtäläisyyttä, heidät alkuaan lienee vetänyt lähentelemään toisiaan. Mutta Martti herran luja tarmo, jolle hänen papillinen auktoriteettinsa antoi vielä erityisen tehon, vaikutti Markettaan alistavasti, nöyrryttävästi ja pehmittävästi, niin että hänen esiintymisensä yleensä alkoi muuttua hieman notkeammaksi ja eloisammaksi. Vähitellen hän alkoi muodostella pukujaankin, niin että hänen litteähkö vartalonsa sai sulavamman pyöreyden. Tyynestä tasaisuudestaan hän ei tietysti päässyt, mutta tasaisuutta verhoamaan tuli sellainen nuortea ja lämmin vivahdus, että hän tuntui katsojasta aivan suloisen kodikkaalta.

Ja merkillistä! Tämä nuorteus ja lämpö heijasti hänestä Martti herraankin, niin että lakipapin miltei luisen tarmokkaille, mutta pyöreähköille kasvoille tuli tuntehikkaampi, miltei runollinen leima.

Eräänä lauantaina illansuussa olivat he jälleen tehneet purjehdusretken saaristoon. Ja kun he sieltä palasivat, näki äiti tyttärensä silmistä hohtavan oudon riemun, joka oli niin syvä, että silmät punersivat kuin itkeneellä. Ihmeissään katseli äiti tätä silmien kirkasta kosteutta ja aavisti riemumielin, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut tai oli heti tapahtumaisillaan.

Samana iltana kutsui Martti herra Henrik vanhuksen toiseen tupaan. Hyvän aikaa he siellä puhelivat, ja sitten ei Martti herra liikahtanut enää huoneestaan koko iltana. Mutta Henrik vanhus myhäili, käveli ja myhäili, kohteli Marketta tytärtään kunnioittavasti kuin mitäkin vallasnaista, ja kuiskasi salavihkaan Martta muorille, että huomenna kirkonmenojen jälkeen vietettäisiin kihlajaiset kaikkien laillisten muotojen mukaan.

Sunnuntaina kirkossa ihmettelivät seurakuntalaiset sitä harvinaista sointua, hopean helähdystä, henkevää humahdusta, joka oli nuoren Martti papin äänessä hänen messutessaan. Ja hänen saarnassaankin oli tänään melkein profeetallista lennokkuutta, vaikka ne tavallisesti tahtoivat olla aivan kuivan järkeviä.

Mutta kirkonmenojen jälkeen saapui Pakilaan kaksitoista kutsuvierasta, kuusi kylän arvokkainta porvaria emäntineen. Se oli kaupunginlain säätämä luku todistajia, joiden läsnäollessa kihlaus oli tapahtuva. Ja nyt pyysi Martti herra virallisen juhlallisesti Markettaa puolisokseen ja yhtä virallisen juhlallisesti antoi Henrik vanhus isällisen suostumuksensa. Sitten Martti herra painoi Marketan nimettömään sormuksen, ja kaiken tapahtuneen vahvistukseksi juotiin kihlajaisoluet.

IX.

KUNINKAAN PARIVALJAKKO.

Kuningas lausui:

— Olemme lopullisesti päättäneet, että uusi kaupunki on perustettava Vantaanjoen suulle, Helsinginkosken rannalle, koska siellä jo vanhastaan on rahvas viettänyt markkinoita ja se sijaitsee aivan vastapäätä Rääveliä. Hollantilaiset, jos siellä saavat tavaransa vaihdetuksi meidän valtakuntamme tuotteihin, tulevat sinne varmaankin mieluummin kuin Rääveliin, ja niin saamme heidät käännytetyksi pois tuosta kirotusta kaupungista. Sinne saisivat hämäläiset ja suomalaiset alamaisemme tuoda tavaransa, sinne varmaan purjehtisivat Länsi- ja Itä-Pohjan pirkkalaiset, sinne venäläisetkin hollantilaisia kohtaamaan suurilla markkinoilla, jotka olemme määränneet siellä pidettäviksi. Olemme jo lähettäneet viestinviejän Rääveliin kutsumaan sieltä hollantilaisia Helsingin markkinoille, ja voutimme Erik Spore myyköön heille ja suomalaisille alamaisillemme ruununviljaa uusista aitoistamme.

Ritari Henrik Klaunpoika Horn, Etelä-Suomen laamanni, Kankaisten ja Haapaniemen herra, oli kuunnellut kuninkaansa puhetta kunnioittava ilme kasvoillaan. Mutta nyt pyöreän täyteläät kasvot hieman venähtivät, ja hän rohkeni huomauttaa:

— Aitat taitavat olla siellä vielä hirsikasoina ja Helsinginkoskella tuskin lie vielä ruununviljaan jyväistäkään.

— Mitä!? kivahti kuningas. — Ja palvelijani Jöns kirjuri on siellä ollut jo kohta kaksi vuotta rakennushommissa!

— Sallikaa minun huomauttaa, että aitat oli ensin määrä rakentaa Santahaminaan, ja rakennustyöt olivat jo viime kesänä pitkälle ehtineet. Vasta nyt viime kevättalvella saatiin määräys ryhtyä rakentamaan Helsinginkoskelle. Heti siellä ryhdyttiin rakennustöihin, mutta kun ne alotettiin oudolle paikalle lumen aikaan, tulivat aitat pohjatuksi niin lähelle rantaa, että tulvavesi huuhteli alimpia hirsikertoja. Täytyi vielä kerran muuttaa ylemmäs, ja se on vienyt aikaa.

— Sinne on toimitettava uusi mies rakennustöitä valvomaan! huudahti kuningas.

— Teidän majesteettinne voinee sen uskoa parhaiten Porvoonläänin voudin huostaan. Hänen ehdotuksestaanhan kaupunkihanke on siirretty Santahaminasta Helsinginkoskelle.

— Hyvä, virkkoi kuningas. Hän saa määräykseni. Ja kaikessa tapauksessa toimittakoon niin, että kesällä hyvin tulevat menestymään suunnitellut suuret markkinat, joille vieraat kauppamiehet on jo kutsuttu.

Kuningas teki muutamia lennokkaita harppauksia yli lattian. Sitten istuutui hän jälleen, loi katseen ylös katonrajaan, ikäänkuin näkisi siellä itse Paapelin kaupungin koko ihanuudessaan, ja lausui:

— Mutta että kaupunki heti saisi täysipätöisen ja huomattavan alun, ja koska te mietinnössänne olette osoittanut, että Suomelle aivan hyvin riittää kolme kauppakaupunkia, olemme päättäneet käskeä ne alamaisemme, jotka tähän asti ovat asuneet Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon pienissä kauppaloissa, lähtemään ja muuttamaan perustettavaan uuteen kaupunkiin, heidän omaksi ja koko valtakunnan hyödyksi. Teidät ja Niilo Boijen valtuutamme neuvottelemaan heidän kanssaan ja ilmoittamaan, että ne, jotka muuttavat uutta kaupunkia rakentamaan ja siellä asumaan ja elämään, saavat nauttia samoja etuja ja oikeuksia kuin alamaisemme muissakin kaupungeissa, mutta ne, jotka eivät tahdo muuttaa, saavat kärsiä rangaistuksen niskoittelustaan.

Henrik ritari kumarsi, ja audienssi oli lopussa. Saatuaan kuninkaan allekirjoittaman valtakirjan astui hän vielä samana päivänä laivaan, joka käänsi kokkansa itäisiä kotirantoja kohden.

Kotimaassa oli hänellä kaksi suurta kartanoa, Kankainen Maskun pitäjässä ja Haapaniemi Kiskon kappelissa. Haapaniemi oli hänen paras tulolähteensä, mutta siellä ei hän ollut näyttäytynyt moniin herran vuosiin. Hän pelkäsi talonpoikia, jotka olisivat heti rientäneet tekemään valituksiaan kartanonvoudin kiskonnasta, ja kemiöläisiä kalastajia, joita melkein joka päivä oli kartanossa tuomassa vapaakyydillä silakoita, jotka vouti heiltä laittomasti riisti. Mutta kaikista enimmän varoi hän, ettei mitenkään näyttäytyisi osalliselta kartanonvoutinsa kauppahommiin. Se ei ainoastaan harjoittanut luvatonta maakauppaa kaikenlaisin tavaroin, vaan laventeli myös herransa vapaatiluksia ostelemalla ja liittämällä niihin talonpoikien verotiloja. Toiset talonpojat, jotka saivat maksaa näille vapaatiluksiksi muutetuille verotiloille ennen sälytetyt verot, nurisivat kovasti yhä raskaamman verotaakkana alla, eikä Henrik laamanni tahtonut näyttää tietäneensä asiasta mitään, jos joku tosiaankin uskaltaisi ja onnistuisi saamaan valituksensa kuninkaan korviin. Ja sentähden ei hän uskaltanut käydä koko kantatilalleen.

Ei hän tällä kertaa mennyt asuinkartanoonsa Kankaisiinkaan. Hän purjehti suoraan Tammisaareen, käski parin päivän perästä kutsua koolle nuoren kaupungin raadin, joka oli valittu ensi kerran vasta puolenkymmentä vuotta sitten, ja lähti sitten kuninkaan kyydillä Gennäsin kartanoon Pohjan pitäjään, lankonsa Niilo Boijen luo.

Tämä, jolla ei ollut laamannin arvovaltaa säilytettävänään, piti omassa ankarassa persoonassaan kuria omistamissaan Gennäsin ja Dalkarbyn kartanoissa ja niihin liittämillään tiluksilla, joita hän oli riistänyt kirkolta, luostarilta ja talonpojilta ilman muuta oikeutta kuin että asui samassa pitäjässä. Omien ja ryöstettyjen tilusten lisäksi oli hänellä läänityksenä koko Pohjan pitäjäs, josta hän kantoi ruununverot itselleen. Puolisonsa Brita Hornin, joka oli Henrik Hornin veljentytär, mutta sentään pari vuotta vanhempi tätä, perintönä oli hän vielä saanut haltuunsa useita maatiloja Perniön, Tenholan ja Kemiön pitäjissä.

Henrik ritari vieraili yönseudun Gennäsissä sukulaisissaan, ja sillaikaa laativat he matkasuunnitelmansa, missä järjestyksessä lähtisivät kuninkaalta saamaansa tehtävää toteuttamaan.

Ensiksi ajoivat he Tammisaareen. Tämän kaupungin oli vasta parisenkymmentä vuotta sitten perustanut ritari Erik Fleming vainaja, aikansa mahtavin ylimys. Pienen kauppakylän asujamet, jotka varsinaiset porvarisoikeutensa olivat saaneet vasta viitisen vuotta sitten ja joiden oli ylen vaikea kilpailla kaupankäynnissä ja merenkulussa ympäristön talonpoikain, pappien ja aatelisherrojen kanssa, eivät lainkaan tehneet tenää, kun kuulivat, että kuningas päästi heidät autuaan Erik ritarin kaupungista paremmille laitumille.

Tammisaaresta purjehtivat langokset Porvooseen ja menivät ensiksi Porvoon kuninkaankartanoon lääninvouti Erik Sporen luo. Hänen oli määrä hänenkin muuttaa perustettavaan uuteen kaupunkiin, jonka läheisyyteen aiottiin rakentaa myös kuninkaan kartano. Ja hän otti pitääkseen huolen siitä, että kaupungin asujamet muuttaisivat hänen mukanaan.

Ja upea parivaljakko, kuninkaan uskotut miehet, astui jälleen laivaan ja lasketti pitkin satasaarisia rantoja Raumanmerta kohden.

Tien varsilla lemusivat petäjät pihkalle, koivujen lehdet olivat vehmaimmillaan, ja halmeet heilimöivät. Ja tietä myöten ajoi Matz van Klewen Raumalle.

Hän ajoi suoraa päätä Pakilaan. Hän oli saanut viestin, että kaupunkiin oli saapuva kuninkaan herroja vieraiksi, ja hän tuli tekemään valmistuksia.

Kun Pakilan vierastupa oli Martti herran asuntona, päätettiin molemmat herrat majoittaa Sonkkilaan. Jussoilan Juntti pantiin Karinlahden rannalle tähystelemään, milloin herrat saapuivat. Molemmat pormestarit pysyttelivät kotosalla, ja Matz vouti itse odotteli Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.

Jussoilan Juntti juoksutti hänelle sanan illan suussa, että herrat tulivat. Hän lähetti Juntin viemään sanaa Henrik pormestarille ja Jöns älynmittarillekin, ja Sonkkilan ikkunaan kolkutti hän itse ohi mennessään miekkansa kahvalla. Ja niin olivat satamassa herroja vastassa Matz vouti, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari ja muutamia muitakin kyläläisiä, jotka olivat saaneet herrojen tulosta vihiä.

Ihmetellen katselivat hiljaisen kylän asujamet suuria herroja. Henrik laamannin pyöreän täyteisillä kasvoilla oli niin ylävä leima, ettei hänen saattanut uskoa koskaan alentuvan joutaviin pikkumaisuuksiin. Niilo Boijen melkein etukumara otsa taasen oli aivan kuin kivettynyt tuiman ankariin ryppyihin. Mutta enimmän töllistelemistä tietysti oli heidän puvuissaan, suippokärkisistä, mataloista hengistä, kapeista kaatioista, ainoastaan lonkkaa peittävistä pussimaisista housuntyngistä ja vyötäröön ulottuvasta, edestäpäin suippohelmasta takista olkapäillä liehuviin siipilämpsiin, pörröttävään sepelikaulukseen ja poimulakkiin saakka. Kaikki oli tummaväristä, mutta kulta- ja hopeapaartein koristeltua; ainoastaan sepelikaulus oli valkoinen.

Rinnatusten astuivat kuninkaan herrat laituriin, ja kumarrellen otti Matz vouti porvarien kera heidät vastaan. Niin alkoivat he astua Sonkkilaan, molemmat herrat edellä ja Matz vouti liehitellen heidän rinnallaan, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari jälestä.

Sonkkilan vierastuvassa juotiin tervehdysoluet, ja sitten alkoivat herrat ylevällä alentuvaisuudella puhella porvarien kanssa heidän elinasioistaan. Ymmärtäväiseen tapaansa käyttivät molemmat pormestarit hyväkseen tilaisuutta tuoda herroille julki, miten huonoa heidän kaupankäyntinsä oli ja miten vaikea heidän yleensä oli elää "köyhässä pikku kylässään".

Sellaiset sanantavat olivat niin tavallisia kuninkaalle ja herroille tehdyissä valituksissa, ettei niitä yleensä otettu mihinkään lukuun. Mutta tällä kertaa herrat kävivät kiinni juuri niihin. Henrik laamanni alkoi ylevällä osanotolla selittää, että kuningas oli armollisesti ajatellut pienten kaupunkien vaikeaa kilpailua suurempien kanssa ja tahtonut heille valmistaa edullisemmat olosuhteet. Hän oli suunnitellut perustettavaksi Suomenlahden rannalle suuren kaupungin, johon pienten kaupunkien asujamet saivat muuttaa ja jossa heille myönnettäisiin vapaat kauppaoikeudet kotona, lupa purjehtia ulkomaille ja monia muita erivapauksia ja etuja.

Henrik vanhus kuunteli sitä ensin kuin satua. Mutta kuta kauemmin Henrik laamanni puhui ja kuta selvemmin hänen puheestaan kävi ilmi, että herrat olivat juuri sen asian vuoksi liikkeellä, sitä syvempiin kurttuihin hänen otsansa kävi. Puhe eduista, jotka heille olivat tarjolla, helisi vain sisällöttömänä soittona hänen ylitseen eikä kiinnittänyt hänen ajatuksiaan. Hänen mieleensä kuvastuivat vain tutut kadut ja talot, koko tuttu kotikylä ympäröivine peltoineen ja niittyineen, nummineen, rantoineen ja saarineen. Hän ajatteli omaa taloaan virran rannalla luostarin vastapäätä ja itseään ja perhettään ja koko kylänväkeä ja hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan heitä kaikkia irroitettuina juuriltaan ja vietynä johonkin pois, mihin hyvänsä. Saatikka sitten johonkin metsäiselle rannalle tai kaljuille kallioille, kuten tuntui olevan heidän vastaiseksi kotipaikakseen aiottu!