Part 8

Suuri oli tupa, niin suuri, ettei Hilappa ollut sellaista nähnyt unissaankaan. Uloslämpiävä oli takka, niin etteivät mustuneet pyöreät seinähirret eikä laipiolaudat. Etelän ja lännen puolisilla seinillä juoksivat leveät honkapenkit, ja niiden välisessä peränurkassa, ovelta vasemmalle, oli vähintään puolensylen levyinen honkapöytä, jonka jalat olivat omista oksistaan, ja pöydän edessä oli samallainen lavitsa. Muina istuimina oli suuria, onttoja hongantyviä, joiden yläreunaan oli tehty kyynärän korkuinen lovi, jätetty tausta selkänojaksi ja pistetty pönttöön kansi istuimeksi. Uteliaana katseli Hilappa näitä honkatuoleja, sillä hän oli kuullut isältään, että niissä oli pohjakin ja että tienoolaiset tarinoivat niiden olevan kultaa ja hopeaa täytenään.

Mutta mitkä ihmiskäsien taidonnäytteet peittivätkään nämä suoraan ikimetsistä noudetut huonekalut! Pönttötuolien selustoille oli heitetty kirjokukkaiset peitteet ja istuimilla oli silkkipäällyksiset, korukirjaillut tyynyt. Parin sylen pituiset silkkityynyt oli nauhoin sidottu myös penkeille ja lavitsalle pöydän ympärillä, ja pitkin seiniä oli penkit muualta verhottu pitkillä penkkiverhoilla. Pöydällä oli korukutoinen silkkiliina ja seinillä korukuvaiset verhot. Lattiamatot sitä vastoin olivat metsänantimia hekin, lattia oli näet kauttaaltaan peitetty hirven ja karhun taljoilla.

Emäntä laitatti heti vierailleen suunavausta. Ja silkkaa hopeaa olivat pöytäkalut kauttaaltaan, kuvakirjailtua hopeaa lusikoista ja lautasista maljoihin ja kannuihin saakka. Aivan arastutti raumalaisia porvaristyttöjä niistä syödä.

Heidän syötyään tuli vihdoin isäntä, paksu ja roteva, leveänaama ja mahtava mies. Marketta meni hänen kanssaan kaupoista sopimaan. Mutta Hilapasta tuntui täällä niin ahdistavalta, että hän pujahti ulos mennäkseen rannalle Pietarin luo.

Pihalla pisti hänen silmiinsä porolauma venhemäisine ahkioineen. Hei, olisipa niillä ollut lysti viilettää! Mutta ei hän sentään rohennut pyytää vierailta miehiltä. Juoksi haahdelle Pietarilta kyselemään.

— Mihin he noin joukolla lähtevät?

— Veronajoon.

— Veron? Minä luulin, että ne ovat Oravaisen poroja ja miehiä. Kuninkaanko ne sitten ovatkin?

— Ei kuningas täällä veroja kanna. Pirkkalaisilla on kullakin omat lappalaisensa, joilta kiskovat veroa. Mutta Oravaisten ovat nykyään melkein kaikki lappalaiset Keminlapissa, vähitellen ovat ostaneet ne toisilta pirkkalaisilta ja kainulaisilta. Torniossa on toinen yhtä mahtava lapinruhtinas Olavi Amundinpoika, jollei mahtavampikin, vaikka on vielä nuori. Se siellä Ruotsin puolella, Kaakamajoen takana lapinverot ajattaa. Kuninkaalle he antavat vain tihunnit.

Ihmeissään katseli Hilappa suurta porolaumaa, joka parastaikaa lähti viilettämään nuorta hankea pitkänä jonona.

Mutta samassa häntä säikähdytti purje, joka vilahti ohi ja aivan kosketti heidän haahtaan. Siinä aivan laiturin edustalla oli jo kotvan risteilyt sorea, kirjokokkainen purjepursi, jonka purjeissa olivat kultakirjaimet: O. A. Nyt laski pursi aivan haahden vieritse ja nuori purjehtija katsoi Hilappaan niin kummasti ja pitkään. Se teki kauniin kierroksen ulapalla, laski sitten kohti uudestaan ja päästi haahta lähetessään purjeet höllälleen.

— Tule tyttö, purjehtimaan! huusi nuori, upea pursimies.

— Mihinpä minä... virkkoi Hilappa ymmällä, vaikka mieli teki.

— Tässä lähellä vain kaareillaan.

Ykskaks, Pietarin juuri yrittäessä pidättämään, hypähti tyttönen purteen, ja ykskaks purjeet pullistuivat jälleen.

— Voi, minkä nyt teit! huusi Pietari.

Ja vasta nyt, kun oli jo myöhäistä, Hilappakin hätääntyi ajattelemattomuuttaan.

Pursi ei enää kaareillut, vaan lähti suoraan Torniota kohden viilettämään. Pietari tuskin enää kuuli Hilapan yhä loittonevia hätähuutoja, niin kiire hänellä oli juoksemaan rinnettä taloon.

Hän tölmähti päistikkaa huoneeseen, jossa Hannu Oravainen hieroi Marketan kanssa kauppoja.

— Ruotsin pirkkalainen vei Hilapan! huusi hän.

— Jesmaar, sisareni! huudahti tasainen Marketta.

— Kuka Ruotsin pirkkalainen? kysyi Oravainen.

— Sepä torniolainen, Olavi Amundinpoika!

-— Ai, Armassaaren Olaviko! huudahti mahtava isäntä vähän vilkastuneena. — Oliko se täällä taas vaanimassa, milloin meiltä lähdetään lapinajoon! Se on hänen tapaistaan! Ja sitten lähettää miehensä rajalle rettelöimään! Se tunkeutuu minun lappalaisianikin veroittamaan, ja omiaan nylkee niin, että monet heistä ovat kotaansa nyykistyneet nälkään. Monta kertaa olen lähettänyt hänen lappalaistensa luo miehiäni viemään mille poron, mille verkon, mille kirveen tai padan ja pelastanut poloiset surman suusta. Vanhan tavan mukaan pitäisi siten eloon autettujen olla kolme vuotta minun lappalaisiani. Mutta sota tulee Armassaaren veroisännän kanssa, jos menee hänen alueilleen veroittamaan lappalaisia, jotka on surman suusta pelastanut.

Hän oli kääntynyt selityksineen tasaisen Marketan puoleen, ilmeisesti edellyttäen, että tämä ymmärtäväinen tyttö käsitti, millä kiittämättömyydellä ja vääryydellä hänen jalomielisyyttään palkittiin.

— Mutta se vei Hilapan! keskeytti Pietari Kovapää vihdoin tuimasti.

— Tosiaan! Hänen tapojaan sekin. Talossaan Armassaarella on hänellä nuoria tyttöjä kymmenin, aivan kuin Suliman sulttaanilla kerrotaan olleen mukanaan, kun taanoisina vuosina tuli turkkilaisjoukkoineen saksalaisia ahdistelemaan. Ryöstää se ryökäle sinne, kenen vain siksi viehättäväksi katsoo.

— Mutta Hilappaa täytyy lähteä pelastamaan! tiuskaisi Pietari.

— Pelastamaan! Eivätkö mieheni jo liene ehtineet lähteä lapinajoon. Ota ketä saat kylästä, sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei yksi tyttö merkinnyt mitään veronajon rinnalla. Olihan vain melkein ilahuttavaa, kun sai tällaisiakin tepposia laskea vihatun kilpailijansa tiliin...

— En tarvitse muuta kuin purjepurren! huusi Pietari.

— Siellä rannalla on, ota! Mutta paras on olla menemättäsi. Hänen tytönryöstöistään on tehty valituksia itse kuninkaallekin, mutta eipäs ole mahdettu "Armassaaren" kuninkaalle mitään. Hänellä on miesjoukko melkein yhtä suuri kuin porolaumakin. Pääsi kaupalle sinne vain lähdet.

Ei kuullut enää Pietari pirkkalaiskuninkaan jaarituksia. Rannalle juoksi, purjepurteen hyppäsi ja alkoi Armassaarta kohden viilettää.

Vähällä oli Hilappa mereen hypätä, kun outo mies veikin hänet pitkin outoa rannikkoa purressaan, johon hän niin ajattelemattomasti oli hypännyt. Hän itki, tiuskui ja telmi kuin pillastunut sälkö ja oli vähällä nyrkit ojossa karata miehen kimppuun. Mutta mikään ei auttanut, eteenpäin vain viiletti venonen ja vihdoin laskettiin oudon saaren rantaan.

Siellä oli talo, jossa oli kymmeniä aittoja ja asuinrakennus niin suuri, ettei Oravalakaan sille vertoja vetänyt. Siellä outo mies nosti Hilapan maalle ja käsipuolesta talutti taloon. Sisällä oli, jos mahdollista, kaikki vieläkin upeampaa kuin Oravalassa, ainakin olivat huonekalutkin herraskaisempaa tekoa. Mutta ei Hilappa niitä nyt välittänyt katsella.

Mies jätti Hilapan vanhan, inhoittavan ämmän huostaan ja riensi pois. Sanoi menevänsä veronajajia lähettämään.

— Minä tahdon heti täältä pois! puuskahti Hilappa akalle.

— Hätäkös sinun täällä on, höpäkkö! Hyvin Olavi tyttösensä pitää. Viinein juottaa, syöttää nisuleivin ja poronjuustoin. Saatpas nähdä! Tai saat kuullakin. Tulkaas tänne, tytöt! virkkoi akka avaten oven viereiseen huoneeseen.

Sieltä tölmähti ovelle parvi uteliaita, nauravia tytön virnakkeita.

— Tämä tässä pois tahtoo. Mutta sanokaapas, eikö teillä ole täällä hyvä? kysyi akka.

Enimmät tytöistä nauroivat vain. Mutta oli Hilappa heidän takaansa näkevittään surullisia ja sääliviäkin kasvoja.

— Hyvä täällä on, kehui akka. Saat heti koreat vaatteet. Pitäkää häntä silmällä, tytöt, niin menen noutamaan.

Akka meni, ja tytöt tulivat joukolla kyselemään ja utelemaan. Vihaisesti kääntyi Hilappa heihin selin ja riensi ikkunasta tuijottamaan.

Siinä tuijotellessaan ja toisten udellessa havaitsi hän merenselältä purjeen pilkahtavan näkyviin. Se läheni, läheni lähenemistään. Jo oli Hilappa tuntevinaan tulijan Pietariksi.

— Mitä tähystät? riensivät tytöt utelemaan nähdessään hänen teroitetun katseensa.

— En mitään! vastasi Hilappa ja kääntyi pois ollen välinpitämätön olevinaan. Mutta salavihkaan vilkaisi hän purtta silloin tällöin. Nyt juuri läheni se pursilaituria. Ykskaks tölmähti Hilappa pihalle.

Koko tyttölauma karkasi jälestä, ja niin otallettiin peräkanaa kohden rantalaituria. Mutta eivät lapinpashan lellikit pysyneet Rauman tytön kinterillä. Ennen heitä hän laituriin joutui. Purteen hyppäsi. Ja pursi loittoni vesille.

Oli akkakin rientänyt tyttölauman jälkeen. Mutta nähtyään, että uusi tyttö pääsi pakoon, riensi hän isäntänsä luo. Se oli lautoin lähettämässä miehiään mantereeseen porotarhalle, josta heidän oli määrä lähteä lapinajoon. Niine miehineen, jotka vielä olivat saaressa, juoksi hän nyt pursilaituriin. Mutta kun karkulaiset olivat jo loitolla vesillä, käski hän vain yhden miehistään hypätä purjepurteen ja tuli itse jälestä.

Hilappa ja Pietari laskettivat laitatuulta. Hätä ja hyvämieli kuvastui Hilapan kasvoista, kun hän katseli rannalla hälisevää tyttöparvea. Mutta sitten heitti hän ihailevan katseen Pietariin.

— Miten sinä uskalsit tulla?

— Tuota tyttöparveako olisin pelännyt?

— Oi, siellä oli... katsos!

Pietari vilkaisi jälelleen, näki miesten juoksevan rantaan ja parin heistä hyppäävän venheeseen.

Hilappa tömisteli tulisessa malttamattomuudessa jalkojaan veneen pohjaan.

— Riippuu nyt siitä, onko heillä nopeampi pursi kuin tämä, virkkoi Pietari tuimasti.

— Emme ikinä antaudu elävänä, huusi Hilappa.

— Emme, vastasi Pietari.

Vinhasti kulki Oravalan pursi, jolla he laskettivat. Mutta vinhasti lähti toinenkin jälkeen. Pietari ei enää vilkunut jälelleen, tuijotti vain kokkaan, hoiti purjeita ja piti perää suoraan. Hilapan silmät olivat naulatut jälestä tulevaan purteen.

— He taitavat lähetä, kuiskasi Hilappa tuskin kuuluvasti.

Pietari kyyristyi vain jännittyneeseen etukumaraan, ikäänkuin se auttaisi.

— He lähenevät! huusi Hilappa hädissään.

— Kun ehdittäisiin vain Oravalan näkyviin, ehkäpä sieltä saisimme apua.

Molemmat purjepurret kiitivät kuin linnut yli aaltojen. Mutta jälkimäinen kiiti nopeammin ja läheni, vitkaan, mutta varmasti.

Hilappa hädissään jo valmistautui hyppäämään mereen. Purren pohjalla oli muutamia kiviä pohjalastina. Peläten, että ajajat voisivat saada hänet vedestäkin, jos hän vasta viime hädässä heittäytyisi mereen, sitoi hän yhden kivistä vyötärölleen ja piteli sitä sylissään. Pääsisipähän sen avulla heti pohjaan!

— Voi, he tavoittavat! huusi hän.

— Malta vielä tuokio. Oravala näkyy!

He lähestyivät tosiaankin Keminsuuta vinhaa vauhtia. Pietari saattoi jo eroittaa Pakilan haahden laiturissa. Hän oli näkevinään siellä liikettäkin. Tosiaan! Haahdella oli miehiä purkamistyössä!

— Se kääntyy! huusi Hilappa riemuissan.

Olavi pirkkalainen käänsi tosiaankin yhtäkkiä purtensa ja alkoi loitota. Olivat varmaan huomanneet hekin miehet Oravalan laiturissa.

Pietari ja Hilappa olivat pian laiturissa ja nousivat maihin. Ja silloin Hilapan valtasi sellainen riemun puuska, että hän samalla kertaa itkien ja nauraen syöksähti Pietarin kaulaan. Ja Pietarin silmät loistivat ilosta, ja hän kieputti itkevää ja nauravaa tyttöä sylissään aivan kuin karkelossa.

Kohta yhtyivät he Markettaan. Ilosta hykersi hänkin saadessaan takaisin siskonsa. Heitti hän sulan, kiitollisen katseen Pietariinkin. Mutta ei se katse puhunut sen enempää.

Hilappa oli siitä pitäen aivan kuin kiertynyt kiinni Pietariin. —

Pian olivat Oravaisen miehet Pakilan laivasta suolalastin purkaneet. Sijaan saatiin keveä lasti poronnahkoja ja muutamia ketun, näädän ja kärpän turkiksia. Olipa muutama nippu kapahaukiakin.

Nousia Venäläinenkin joutui mukaan, ja niin lähdettiin muutaman päivän perästä laskeettamaan eteläisiä ilmoja kohden. Nousia tuli Pietarin ja Hilapan luo seisomaan ja alkoi jälleen vilkkaasti pakista.

— Pahempia ovat nämä nykyiset lapinveron ajajat kuin ennen kainulaiset olivat. He tulivat kuin tuttuihin verolappalaisensa luo kukin ja ystävinä jutellen verosta sopivat. Mutta nyt on pari pirkkalaista kohonnut oikeiksi lapinruhtinaiksi, eivät itse käy lappalaisiaan päinperin katsomassakaan. Ei heidän silloin sääliksi käy heinäkenkää, sitä parempi vain, jos heidän verohurttansa ottavat lappalaisilta kaiken.

— Kuulutaan heitä vastaan jo kuninkaallekin valitetun, varsinkin Olavi pirkkalaista, immenryöstöistä ja muista, keskeytti Pietari. — Eikö vain kuningas pian ottane pois itselleen koko veronkannon. Viimeisiä aikojaan taitavat elämöidä.

— Ei taida olla parempi veroittaja kuningaskaan. Mutta jos karjalaiset jälleen — ——

Nousia jatkoi juttua, haahti matkaa. Oulunkylään saavuttiin illan pimetessä, ja sinne Nousia jäi.

Raumalaiset saapuivat parin päivän perästä kotiinsa. Henrik vanhus oli silloin vielä Danzigin matkallaan, mutta saapui hänkin lankonsa kera muutaman päivän perästä.

Pietari teki vielä isäntänsä kanssa muutama matkan Tukholmaan, ja sitten laitettiin laiva talviteloilleen.

Ryhdyttiin talvitöihin. Ensin puitiin riihiä, niin että kuului alituinen jyske kaupunkilaisten pitkästä riihirivistä nummen rinteellä, kaupungista kaakkoiseen. Sitten vedätettiin karjalle heiniä niityiltä, joista monet olivat aika loitolla, ja tehtiin talvitöitä pellolla. Väliin koettiin kalanpyydyksiä ja vedettiin jään alta nuottaakin Lajon lahdella ja saarien salmissa, ja pitkinä puhteina miehet laittoivat astioita, naiset kehräsivät ja kutoivat pitsejä ja kankaita. Sillä täällä kotona ei suurin välitetty kuninkaan säännöksistä, jotka rajoittivat kullekin kauppamiehelle vain yhden kaupanhaaran, käsityöläisille oman ammattinsa ja maalaisille karjanhoidon ja maanviljelyksen. Rauman pienissä oloissa olisivat ani harvat näin omaan ammattiinsa rajoittuen voineet elää. Useimmat sentähden harjoittivat melkein kaikkia ammatteja yhtä rintaa, ja kauppiaatkin kotitarpeiden valmistuksen ohella ansaitsivat puhdetöillään monet markat ja riksit.

Hilappa kävi koulua. Ja kun hän pitkinä puhteina luki läksyjään, kuunteli Pietari sitä sytevin sydämin ja katseli tuontuostaankin tyttöä hehkuvin silmin. Ja kerran illalla puhdetyönsä päätettyään otti Pietari Turusta tuomansa "Abckirian" ja alkoi avuttomana sitä selailla. Silloin Hilappa kiepsahti hänen rinnalleen ja alkoi neuvoa. Siinä tutustuttiin isoon A-han, joka oli kuin pärepihti pystyällään, ja pieneen a-han, joka oli kuin sian kaulahanko, siinä b-hen, joka oli oivallinen ahvenonki, ja c-hen, joka muistutti polvikoukkua, jollaisella haukia pyydystettiin. Niin käytiin kautta aakkosien, ja parin kerran perästä Pietari niistä enimmät tunsi. Sitten alettiin niistä tavata sanoja, ja niin jatkoivat he yhteistyötään puhteiden jatkoksi ja pyhinä päivälläkin.

Nuori Henrik hoiti vanhan isänsä puotia ja oli siten varsinkin talviseen aikaan tärkein henkilö talossa. Moni tyttö pistäytyi puotiin vain hänen tähtensä, monet heistä loivat häneen helliä katseita ja pyysivät kylän nuorten yhteisiin kisoihin. Mutta harvoin häntä niissä nähtiin. Viimeisen Turun-matkansa jälkeen oli hän käynyt entistäänkin totisemmaksi ja suljetummaksi. Ja kun kyläntytöt loivat häneen helliä katseitaan, näytti heistä kuin hänellä olisi verhot silmillään.

Mutta hetkinä, jolloin puodissa ei ollut ostajia, vaipui hän kaihoisiin unelmiin. Hän muisteli kaukorannan neitoa, jonka kuva yksin uneksiessa kävi hänen mielessään yhä autereisemmaksi ja päiväpaisteisemmaksi. Mutta muistellessaan ei hän voinut olla ajattelematta elävänä haudatun mustalaisakan ennustusta, että hän oli pitkän vesimatkan takaa omansa löytävä ja sinne jääpä. Tämä ennustus tuli aina hänen mieleensä mielitietyn kuvan yhteydessä, aivan kuin tummana taustana päiväpaisteiselle kuvalle. Ja niin unelmoidessaan saattoi tyyni ja vakava nuorukainen väliin tuntea ikäänkuin jotakin vienonhiljaista ja pyhää liitelisi hänen ympärillään, väliin taas saattoi syvä liikutus värisyttää hänen sydäntään.

Ja kaikkien arkisten askareiden yllä väikkyi raumalaisten mielessä kuninkaan uhkaus, että heidät milloin tahansa saatettiin käskeä lähtemään kotipohjiltaan tuntemattomille teille. Siitä ei paljoa puhuttu, mainittiinhan vain, että niin ja niin tehdään, "jos ennallaan eletään". Mutta siitäkin jokainen tiesi, mitä tarkoitettiin, ja tämä alituinen uhka painoi kaupunkilaisten aherrukseen sellaisen leiman, niinkuin he eivät tietäisi mikä päivä on viimeinen.

VIII.

HENGENMIEHIÄ.

Kevät oli hempeimmillään, koivut hiirenkorvalla. Henrik Pakila oli laivurinsa kera tehnyt retken Keminsuulle, ja sieltä oli tuotu haahden täysi tavaraa, viime talven turkiksia ja kevään ensimäisiä lohia. Niitä hän nyt lähti viemään Turkuun.

Isä Mathias tuli mukaan. Hän tunsi ikänsä jo kallistuvan illoilleen ja tahtoi vielä kerran nähdä Mikael maisterin, uuden hengenvalkean lietsojan täällä Pohjan rannoilla. Tahtoi myös omin korvin kuulla, oliko Uusi Testamentti vieläkään valmis, ja mikä viivytti ahkeraa viinimäen miestä uuraassa työssään.

Heti Turun satamaan saavuttua nousi isä Mathias maihin, kulki paloraunioista kohoavain uusien talojen välitse ja saapui pyhän Lauritsan taloon, jossa Mikael maisteri asui.

Avasi oven ja astui Agricolan työtupaan.

— Ka, veli Mathias, Satakunnan kirjaniekka! virkkoi Mikael maisteri nasevalla ystävällisyydellään.

Isä Mathias loi pitkän, lempeää ihailua kuvastavan katseen pienehköön mieheen, joka oli siinä nelikymmenissään. Syvät mieterypyt oli veli Mikaelin otsalla leikkotukan alla ja silmissä paloi hiljainen hehku. Posket olivat kalpeahkot, paksuhkot huulet puhuivat lujasta totisuudesta, ja koko kasvoilla oli miltei raskasmielinen, mutta samalla tarmokas toimekkuuden leima.

Huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä, jotka nousivat heti vieraan saavuttua.

Lähinnä ovea oli istunut nuori teini, joka seisoi nyt ujostellen ja allapäin. Hän oli siinä lähinnä esitettäväksi.

— Jaakko Finno, säeseppä, esitti Mikael maisteri.

Isä Mathiaan katse kiintyi ensiksi hänen uneksiviin silmiinsä, eikä hän siinä enempää joutanut tarkastelemaankaan.

Perempänä oli istunut pitkä ja hontelo mies, näköjään muutamia vuosia nuorempi Mikael maisteria.

— Rehtori Paulus Juusten! esitti Mikael.

Isä Mathias ehti häntäkin vilaista vain ohimennen. Tukka oli tumma, suurehko pää etukumarassa, ja korkeain kulmain alta tuijottivat tummat silmät, niinkuin alituiseen näkisivät jonkun ratkaistavan ongelman edessään.

— Rehtori! Missä koulussa? huudahti isä Mathias.

— Turun piispankoulussa, vastasi Mikael maisteri omituisesti hymyillen.

— Mutta eikös veli itse... alotti isä Mathias kummissaan.

— En ole ollut piispankoulun rehtori enää viime maaliskuusta alkaen, vastasi Mikael maisteri värähtävin suupielin.

— Vai otti veli eronsa!

— Se annettiin!

— Mitä kummia?

— Kuningas minut eroitti!

Isä Matias seisoi kuin ukkosen lyömänä.

— Mutta miksi? tuli hän vihdoin kysyneeksi.

— Olin niskoitellut, sanottiin.

— Täälläpäs kummia kuulee! Saanko veljeä pyytää kertomaan?

— Istukaahan!

He istuivat nelisin.

— Teineistä meille tuli yhteentörmäys. Kuningas tahtoi niitä tilikamariinsa.

— Siitä olen kuullut Henrik Pakilalta, pormestariltamme.

— Niin, hänhän oli täällä syksyllä kuninkaan lähetin käydessä. Viime tammikuussa sai sitten linnanvouti käskyn, että pari kolme teiniä oli toimitettava kuninkaalle vaikka raudoissa. Mutta hän ei saanut ainoatakaan.

— Miten sen saattoi estää? kysyi isä Mathias ihmeissään.

— Kaikki teinit, jotka olisivat saattaneet tulla kysymykseen, olivat vihityt papeiksi!

Isä Mathias kuunteli kirkastunein silmin.

— Sillä tavoin tämä Paulus velikin oikeastaan aikoinaan pelastettiin kuninkaan käsistä, virkkoi Mikael. Mutta nyt hän parahiksi palasi Saksasta opinteiltä. Kuningas pisti hänet rehtoriksi ja minä sain potkut.

Isä Mathias katseli vain äänetönnä ja kovin hämmästyksissään, vuoroon nasevaa Mikaelia, vuoroon miettehikästä Paulusta, joka näytti kiusaantuneelta kertomuksen johdosta.

— Tunnustan kyllä, että koulu joutui siten entistään parempiin käsiin, jatkoi Mikael. Veli uhraa sille koko sielunsa voimat, minun ajatukseni sitä vastoin tahtovat keskittyä kirjatöihini. Mutta enpä sittenkään olisi odottanut saavani näin eroa anomattani, salaman leimauksena kirkkaalta taivaalta, — ainoastaan sentähden, että puolustin kouluni häiritsemätöntä työskentelyä.

Toiset kuuntelivat harrasta osanottoa kuvastavin kasvoin.

— Yksi ainoa korkeampi koulu koko kansalla, ja senkin kasvatit vielä riistettäisiin maasta pois! huudahti Mikael. — Pitäisi olla toki koulu vähintään joka kaupungissa kasvattamassa kaitsijoita kansalle! Pitäisi olla kouluja tytöillekin, tuleville äideille! Olen näistä asioista monet kerrat kirjoittanut ystävälleni Yrjö Normannille. Olen selittänyt ja kuvannut, miten kova puute täällä on valistuneista kansanopettajista. Olen ehdottanut myös, että perustettaisiin erityisiä kirjurikouluja, kun kuningas ei kuitenkaan kuulu pappiskoulujen teineihin olevan tyytyväinen kanslioissaan. Mutta ei! Kuninkaalta ei heltiä riksiäkään sellaiseen.

— Hänellä on ollut niin kova tehtävä valtakunnan rappeutuneiden raha-asiain kohentelussa, koki sovinnollinen isä Mathias selittää.

— Onpa ollutkin aikoinaan, myönsi Mikael. — Mutta aarteiden kokoaminen on hänelle tullut kaikeksi kaikessa vanhoilla päivillään. Ja kuninkaan esimerkkiä seuraavat muut herrat päästä hännän tutkaimeen. Tuskin on tässä maassa aatelisherrojen riistäminen mennyt koskaan niin yli äyräidensä kuin nykyään. Kuta etevämmät he ovat, kuta korkeammalle ovat kohonneet, sitä hillittömämmin ja ovelammin he kiskovat. Etunenässä käyvät Flemingit, Hornit, Kurjet ja Boijet, jälestä tulevat kaikki muut mitättömintä villiaatelia myöten. Kipeästi tuntee sen susilauman kynnet niin kansa kuin kirkkokin. Monta kertaa sitä ajatellessa mieli niin katkeroituu, että...

Hän katkaisi äkkiä ja tuijotti kotvan kaameasti lattiaan. Sitten virkkoi hän haudansynkällä äänellä:

— Saatan väliin niin hyvin käsittää isä vainajani epätoivonteon.

Kaamein mielin tuijottivat toisetkin eteensä. He tunsivat kaikki Mikael maisterin isän, Olavi Laurinpojan kolkon tarinan. Hän, talonisäntä Pernajan Tuurinkylästä, oli pikapäissään lyönyt erään aatelismiehen, Frille Matinpojan, kuoliaaksi. Ja sai tietysti tuomionsa. Orvoksi jääneen Mikaelin lahjat oli Viipurin koulun rehtori Johannes Erasmuksenpoika huomannut ja ottanut hänet kasvatikseen. —

Mikael maisteri kohautti rintaansa ikäänkuin pudistaakseen pois raskaat mietteet ja muistot. Meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun kirjan. Juhlallisen hitaalla liikkeellä ojensi hän sen isä Mathiaalle.

— "Se Wsi Testamenti", luki isä Mathias värähtävin äänin.

Ja iloisesta liikutuksesta vapisevin käsin alkoi hän käännellä paksuja lehtiä.

— Se on siis jo valmis! Vihdoinkin! sanoi hän hartaasti.

— Niin, vihdoinkin! toisti Mikael. — Oikeastaan siitä on kiitettävä Amund Lauritsanpoikaa, kirjanpainajaani. Sillä paljoa ei minulla ole ollut hänelle rahaa lähettää. Erik Fleming on kyllä luvannut painatusta rahoilla avustaa, mutta lupauksiin se on jäänyt. Velkaa siitä on paljon Amundille. Ja kaupaksi eivät tahdo käydä pienemmätkään kirjat. Miten sitten mennee tämä. Työlästä tämä työ ja taistelu on.

— Kovaa on saanut kokea itse Lutheruskin, kovaa myös mestari Olavi, huomautti isä Mathias hellävaroen.

— Ovat kyllä, hyvinkin kovaa, virkkoi Mikael. — Mutta minusta tuntuu, että heidän taistelunsa on sittenkin ollut ihanaa. Tietoinen vastustus on omansa elähyttämään ja innostamaan vain. Mutta täällä kohtaa ympäristössään pelkkää tylsyyttä ja penseyttä, joka aivan näännyttää ja masentaa. Itse papitkin, surkeita lokasäkkejä ja haisevia raatoja he ovat! Eivät edes viitsi lukea, mitä heille kirjoittaa! Kateutta ja panettelua, ymmärtämätöntä pilkkaa heiltä useimmilta vain saa palkakseen.

Värisevin sydämin kuuntelivat toiset hengenmiehet esitaistelijansa katkeruuden puuskaa. Niin kipeästi se koski, että he olisivat olleet valmiit käymään kimppuun, jos kuka olisi uskaltanut sanoa ainoankaan poikkitelaisen sanan Mikael maisterille.