Part 7

Matz vouti hätkähti. Hän oli juuri saanut rahat haltuunsa, ja summa oli sievoinen. Hän istui kotvan räpyttäen silmiään. Sitten vetäytyivät hänen huulensa ikäänkuin viheltämään, mutta mitään ei kuulunut. Vihdoin virkkoi hän tuttavallisesti:

— Huomenna kokoontuu raati. Sittenpähän nähdään.

— Ainoastaan, jos heti...

— Vaiti, keskeytti Matz vouti. Soitti, ja kylänlapsi astui sisään.

— Viekää heidät kätköön ja tuokaa naiset.

Ovenaukeamasta kuului Pietari Kovapään karjunta ja jyskytys. Mutta kun mustalaiset vietiin tyrmään ja ovi teljettiin, kävivät he molemmat hänen kimppuunsa.

— Vaiti! huusi vanha mustalainen aivan voudin äänellä. — Tulitko taas tänne elämöimään. Tiedätkös, me pääsemme huomenna matkoihimme, mutta sinä saat roikkua hirressä!

Kylänlapsi oli jäänyt oven ulkopuolelle kuuntelemaan nyrkkien jyskettä. Mutta samassa tuli siihen Hilappa eväsvasu käsivarrellaan.

— Kenelle? kysyi kylänlapsi.

— Pietarille.

— Odota hieman.

Vanha kylänlapsi avasi pienemmän tyrmän oven ja vei sieltä Mirjan ja mustalaisakan voudin luo. Uteliaisuudesta revähtävin silmin tähysteli Hilappa tyttöä, joka Pietarin oli houkutellut tällaisille teille.

Ukko palasi heti ja avasi miesten tyrmän oven.

— Pietari Kovapää! huusi hän.

Pietari tuli ovelle, ja vapisevin käsin ojensi Hilappa hänelle korin. Ja kun hän katsoi Pietarin kasvoja, joita tuskin eroitti pimeästä, tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä.

— Äiti lähetti tämän, sanoi hän nyyhkyttäen.

Ovi sulkeutui ja sisältä kuului tappelun nahinaa, kun mustalaiset ryntäsivät ryöstämään Pietarilta eväitä.

Hilappa poistui itkien, ja kylänlapsi istuutui odottamaan milloin vouti soittaisi. —

Voudin edessä seisoivat molemmat naiset. Kotvaan ei hän kuulusteltavilleen voinut tehdä ainoatakaan kysymystä. Hän unhottui katselemaan tummahipiäistä tyttöä, jonka kauniilla kasvoilla ei näkynyt mielenliikutuksen vivahdustakaan. Ne olivat aivan kuin kivettyneet outoon tummaan kauneuteensa. Silmissä vain oli ihmeellinen, kosteahko hehku.

Vasta käännettyään katseensa vanhaan noitaan sai Matz vouti virallisen karskiutensa takaisin.

— No, miksi herrasväki meni kirkonvarkaihin? kysäisi hän.

— En minä ole ollut varkaissa, eivätkä miehetkään, alkoi akka terävällä äänellä räkättää. Syyttä meitä rääkätään. Armollinen herra, päästäkää meidät vapauteen!

— Sinähän juuri olit varastetut rahat kätkenyt.

— En. Ne olivat vain meidän köyhien raukkojen viimeiset penningit, joilla piti mennä vähän ruokaa ostamaan.

— Yösydännä!

— Niin, köyhä ostaa, milloin joutaa. Ja nyt viimeisetkin penninkimme veivät.

— Mitäs sinä sanot? kysyi vouti Mirjalta, jota hän oli tähystellyt vanhan rastaan räkättäessä.

— Minä en tiedä mitään. Olin levolla, kun meitä tultiin kiinni ottamaan.

— Nukuitko?

Mirja ei vastannut.

— Olivatko miehet teltassa koko iltayön?

Mirja vaikeni uhmaten.

Matz vouti katseli häntä kotvan ja soitti sitten.

— Vie heidät kätköön, sanoi hän kylänlapselle. Ja sitten saat mennä kutsumaan pormestareita ja raatimiehiä raastuvan istuntoon, joka alkaa huomisaamuna kuuden aikaan.

Vouti nousi ja meni kaidan torin yli Sonni-Toron ravintolaan, tilasi perähuoneeseen aterian ja söi. Syötyään käski hän Toron tuoda kaiken viinin mitä hänellä oli. Paljon sitä ei ollut, eikä se ollut hyvääkään, mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Sitten kutsutti hän kylänlapsen ja käski hänen tuoda luokseen Mirjan, jota hän tahtoi vielä kuulustella. Mirja tuotiin tyrmästä ja vietiin perähuoneeseen. Ja Päsä-Heikki ja Jussoilan Juntti ja Simo Sukka ja kaikki muut, jotka sinä iltana istuivat Sonni-Toron kapakan väentuvassa, olivat suuresti ihmettelevinään miksi vouti kuulusteli tyttöä koko illan, eikä näyttänyt rosvoista välittävän vähääkään.

Iltasoiton aikaan Mirja sentään vietiin yöksi tyrmään äitinsä luo.

Aamulla kuuden aikaan kokoontui raati. Kun raatihuoneen kello kilisi kolmannen kerran, istuutuivat molemmat pormestarit ja viisi raatimiestä voudin kera pöydän ääreen. Yksi raatimiehistä, nimittäin Uolevi Kukko, oli poissa, ja ensi töikseen tuomitsi raati hänet kolmen markan sakkoon. Hän tosin saapui heti sen jälkeen, mutta sai sievoisen sakkonsa pitää siltä hyvänään.

Sitten alkoi varsinainen istunto, jossa vouti johti puhetta. Syyllisiä kuulusteltiin yksitellen ja pidettiin ristikuulusteluja. Molempien mustalaisten asia oli selvä, tuomio heihin nähden oli langettava. Vouti olisi tosin tahtonut, että he menettäisivät ainoastaan selkänahkansa ja molemmat korvansa, koskei varastettu rahasumma noussut täyteen markkaan. Mutta lainpykälä, että puolenmarkankin kirkonvarkaudesta oli tuomittava riippumaan, oli niin selvä, etteivät voudin lieventelyt auttaneet.

Mustalaisakka oli ollut varkaiden kanssa yksistäneuvoin varastettuja rahoja kätkemässä, ja kaupunginlain "VarkaudhenMenon" toisen pykälän mukaan oli hänenkin täysvarkaana menetettävä henkensä ja hyvyytensä. Tytön sitä vastoin ei voitu näyttää varkaudesta tienneenkään, ja saman pykälän mukaan oli hänet vapautettava kaikesta vastuusta.

Pietarin asia oli pulmallisempi. Syyllisyyden varjon hänen ylleen langetti kolme eri seikkaa: 1) hän oli aina Turusta asti vaeltanut rosvoparven vankkureilla; 2) muutamat kiinniottajista luulivat nähneensä, että varkaita kirkon luona oli kolme, ja 3) hänet oli tavattu teltasta varkaiden parista. Näistä seikoista hän itse kielsi ainoastaan toisen.

Ensi kohdan osasi Pietari tyydyttävästi selittää. Mustalaiset olivat tahtoneet hänet oppaakseen, ja hän oli silloin mielellään lähtenyt heidän kyydissään kotiinpäin, kun kerran päihdyksissään oli tullut jääneeksi pois isäntänsä laivasta. Toiseen kohtaan nähden ei kukaan todistajista voinut ottaa aivan varmasti valalleen, että varkaita oli nähty kolme kirkon luona; useimmat todistajista arvelivat päinvastoin nähneensä vain kaksi. Kolmas kohta oli vaikein sentähden, ettei Pietari tahtonut millään tuumin ilmaista syytä, miksi oli ollut mustalaisten teltassa.

Voudin turhaan kyseltyä, virkkoi vihdoin Henrik pormestari:

— Minulle on kerrottu, että juuri tuo samainen nainen houkutteli sinut jäämään Turkuun. Kenties sinua ujostuttaa sanoa, että menit telttaan hänen tähtensä?

Pietari punastui korviaan myöten. Mutta karahti punaiseksi toinenkin, nimittäin Matz vouti. Syynä siihen oli, että koko raati oli salamyhkäisesti myhäillen kääntänyt silmänsä häneen. Oli näet jo ehtinyt tulla koko kylässä tunnetuksi eilisiltainen pitkä kuulustelu Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.

Matz koetti peittää punastuksensa näyttämällä ylen suuttuneelta siitä, että sekaannuttiin tekemään näin arvottomia ja turhia kysymyksiä.

— Oliko se syynä? uudisti pormestari kysymyksensä.

— Hän kutsui minut! puuskahti Pietari, mutta kiirehti heti tytön kunnian pelastukseksi selittämään: — Minä aion naida hänet, ja me juttelimme siitä.

Nyt Matz vouti suuttui tosiaankin.

-— Joutavia! huudahti hän. On arvotonta eksyttää kuulustelu pois asiasta ja neuvoa syyllistä verukkeilla puolustautumaan.

Raati piti neuvottelun. Sitovain todistusten puutteessa, mutta kuitenkin epäilyttäväin asianhaarojen vallitessa oli turvauduttava valamiehiin. Raati nimitti kaksitoista miestä ja piti väliajan, jollaikaa kylänlapsi kävi kutsumassa ne valamiehet, jotka eivät olleet juttua kuulemassa.

Valamiehet tekivät valansa ja antoivat neuvoteltuaan lausuntonsa. Kun sitten Pietari Kovapää kutsuttiin tyrmästä kuulemaan tuomiotaan, lausui Henrik Pakila juhlallisesti:

— Olet vapaa!

Pietari seisoi tyynenä, niinkuin ei olisi ikinä muuta odottanutkaan. Mutta sitten heitti hän Matz voutiin vihaisen katseen. Tämä oli hänet eilen panettanut uudestaan tyrmään rosvojen käsiin ja tänäänkin koettanut tehdä hänet syypääksi varkauteen. Sitä ei hän ollut pian unhottava.

Mutta Pietari ei oikein tiennyt, kuumensiko hänen sappeaan vai jäähdytti se, kun hän hiukkasta myöhemmin näki Matz voudin nousevan kääseihin ja Mirjan hänen rinnallaan. He ajoivat pois ja ällistyneenä jäi Pietari raatihuoneen eteen katsomaan heidän jälkeensä.

Samana iltana ripusti Tihru-Sipi molemmat mustalaiset hirteen torin alapäähän. Naisväelle ei laki ja oikeus sitä kunniaa suonut, vaan mustalaisakka haudattiin elävänä nummeen Karinlahden rannalle.

Kuinka hän potki ja puri ja kynsi ja rähisi ja kirosi koko maailmaa, kun häntä raahattiin hautauspaikalle! Kuinka hän parkui kauhusta, kuinka itki ja rukoili alkaessaan yhä syvemmälle peittyä syyssateiden liottamaan maahan! Mutta märkää maata lapioitiin yhä enemmän hänen ympärilleen, ja hänet valtasi kamala raivo. Kostoa, kirousta ja kostoa hän viimeksi huusi, kunnes märkä maa tukki hänen suunsa.

Se oli kohtalo niiden mustalaisten, jotka ensimäisinä Suomeen tulivat. Muutamia vuosia myöhemmin saapui heitä useampiakin, mutta Juhani herttua panetti heidät kiinni ja lähetti maasta pois "heidän sopimattoman käytöksensä tähden".

VII.

LAPIN AARTEET.

Seuraavana päivänä, vaikka olikin sunnuntai, piti Pietari Kovapään aamulla anivarahin lähteä Pakilan tytärten kanssa purjehtimaan Keminsuuta kohden. Mutta ilmestyi vieläkin este, joka viivytti hänen lähtöään.

Isä Mathias oli näet hänkin saanut tiedon Pietarin retkistä Mirjan kanssa. Hän katsoi pojan herättäneen niin suurta pahennusta seurakunnassa, että kutsui hänet puheilleen. Ja Pietari osoitti niin vähän katuvansa pillojaan, että isä Mathias määräsi hänet kirkonmenojen ajaksi seisomaan rauta kaulassa kirkon porstuassa.

Aamulla ennen kirkonmenojen alkamista vietiin hänet kirkon pääkäytävän eteiseen. Hänen oli riisuttava vaatteensa eteisen nurkkaan. Kirkon ovenpielessä oleva kaularauta sovitettiin hänen kaulaansa ja ruuvattiin kiinni.

Siinä seisoi Pietari allasilmin seurakuntalaisten mennessä kirkkoon. Mutta raumalaiset pitivät hänestä siksi paljon, etteivät ainakaan häntä pilkanneet. Kirkonmenojen aikana sai hän seista rauhassa yksikseen. Mutta siinä seistessään ja mietiskellessään maailman viheliäisyyttä kuuli hän yhtäkkiä rinnallaan säälittelevän äänen:

— Pietu!

Pietari vilkaisi sivulleen, ja siinä seisoi Hilappa.

— Mitä siinä töllistelet!

— Älä ole vihainen. Kuules, minä päästän sinut pois.

Pietarin mieli herahti niin lämpimäksi, vaikka siinä muuten pyrkikin vilustamaan. Oli toki yksi, joka oli hänelle ystävällinen. Mutta hän murahti:

— Koetahan! Silloin pääset pian itse tähän.

— Mitäs minä siitä!

— Et saa tehdä hullutuksia minun tähteni!

— Eivät ne uskalla panna minua rauta kaulaan. Eikähän kukaan näekään.

— Mene kirkkoon!

— En mene, ennenkun päästän sinut. Mistä se aukenee?

Hän meni tähystelemään rautavannetta, mutta ei päässyt oikein selville, mistä se oli avattava. Pietari ei malttanut olla häntä auttamatta.

— Ruuvista sieltä juuresta.

Hilappa kiersi ruuvin auki ja aikoi tarttua päästämään rautaa pois.

—Älä koske enempää, kielsi Pietari. Mene kirkkoon!

Pietari tiesi pääsevänsä lähtemään milloin tahtoi. Mutta hän ei oikein tiennyt, lähtisikö vai ei. Hänkin kunnioitti siksi pyhää kirkkoa ja isä Mathiasta, että tuntui arveluttavalta lähteä omin lupinsa.

Mutta syyspäivä oli kylmähkö, ja häntä alkoi värisyttää yhä kovemmin. Nurkassa näyttivät hänen vaatteensa niin houkuttelevilta.

Hän kieräytti vihdoin raudan pois ja riensi pukeutumaan. Eikä häntä sitten enää haluttanut mennä rauta kaulaan. Hän meni kirkon portaille, katseli siitä Karjankedon yli kaupunkia kohden ja mietti mihin lähtisi.

Häväistys tuntui hänestä niin suurelta ja katkeralta, että kirveli mieltä, kun ajattelikaan näyttäytyä ihmisille. Ei, se oli huuhdottava pois, ja samalla oli otettava lähtöryyppy!

Hän meni Sonni-Toron kapakkaan.

Siellä istui hän niin kauan, että kapakka alkoi täyttyä kirkkoväestä. Eivät he häntä halveksineet, kuten hän oli pelännyt heidän tapansa mukaan tekevän. Kun hän oli vapautunut syytteestä, tunnettiin häntä kohtaan myötätuntoa viattoman vankeutensa tähden. Ja kun häntä kirkosta palatessa ei oltu enää nähtykään rauta kaulassa, ihmeteltiin suuresti, miten hän oli päässyt pois. Tietenkään ei hän ilmaissut auttajaansa, ja hänen pääsyään pidettiin sentähden melkein ihmetyönä. Siitä juteltiin kuin päivän merkillisimmästä tapauksesta, tosin ilakoiden, mutta samalla melkein ihailun vivahduksella, omituisella ilkkuvalla ihastuksella. Se ei tuntunut suinkaan mairittelevalta, mutta ei ylen masentavaltakaan.

Kun hän lopulta lähti Pakilaan, oli Marketalla ja Hilapalla siellä jo kaikki valmiina lähtöä varten. Kiiremmiten puolista haukattuaan astuivat he suolahaahteen. Haahti hinattiin alas virran suulle, ja purjeet kohotettiin.

Keula suunnattiin kohden Pohjan periä, suviyön auringon tarumaata, kauppamiesten aarreaittaa, jossa laveat metsämaat olivat täynnä Tapion riistaa, vuolaat virrat ja kohisevat kosket polskivat lohta ja muuta kalaa ja merenselillä hylkeet kisailivat. Siellä Kainuunmeren perimmässä pohjukassa oli kaksi kauppakylää, Tornio ja Kemi, joissa pirkkalaiset isännöivät ja joihin saapui kauppeja kaikilta ilmansuunnilta. Sinne ajoivat poroillaan lappalaiset pulkissaan ja ahkioissaan; sinne samosivat vienalaiset ja Laatokan karjalaiset pitkin järviä ja jokia ja yli kannasten; sinne hiihtelivät norjalaiset yli tunturien suksillaan ja saapuivat Suomen ja Ruotsin rannikkolaiset haahdillaan. Paljon oli kansaa siellä suurten markkinain aikana, ja monet kerrat kesässä muutenkin lasketti sinne rantakaupungin haahti tapaamaan kauppatuttuaan.

Helppo oli Pietarin laskettaa hiljaisella lounaistuulella pitkin Raumanmeren rannikkoa. Järkähtämättä, hievahtamatta seisoi hän peräsimessä. Marketta oli omissa puuhissaan, eikä näyttänyt hänestä välittävän mitään. Hilappa taasen seisoi alinomaa Pietarin rinnalla, tähysteli uteliain silmin outoja rantoja ja teki alinomaa kysymyksiään. Ja paljon oli Pietarilla hänelle kertomista entisiltä matkoiltaan ja Kainuunperän ihmeistä.

Niin laskettivat he päivät ja yöpyivät saaren tyynessä mallossa. Ja hyvin suosi heitä Ilmatarkin aina Merenkurkkuun saakka. Ei itse Kurkussakaan, johon lounaistuulet tavallisesti kokosivat ärjyvät hyökyaallot Raumanmeren syvänteiltä ja Kainuunmeren tyrskyt pohjatuulellakin usein paiskasivat onnettoman haahden salakavalia kareja vasten, ei edes siinäkään myrsky pahoin ahdistellut, mentiin vain vinhaa vauhtia kohden Pohjolaa.

Mutta toista tuli keskellä Kainuunmerta. Nousi yhtäkkiä myrsky, heitteli haahtea kuin kaarnalastua ja oli mastot katkoa, ja räntää sataa rätki, niin että tuskin keulaa haahden perästä näki. Ei auttanut muu, täytyi laskettaa kohden rannikkoa. Onneksi he joutuivat juuri Hailuodon suojaan, ja kun siitä ei ollut pitkältä Oulunkylään ja iltakin alkoi olla käsissä, päätti Pietari laskettaa sinne.

Oulunkylä oli sievoinen kauppakylä Oulunjoen suulla. Sen ensimäiset asujamet olivat olleet karjalaisia lapinkävijöitä, kalastajia ja metsästäjiä. Olivat he jo käyneet kauppaakin, mutta varsinaiseksi markkinapaikaksi oli kylä kohonnut vasta sen jälkeen, kun Hämeen pirkkalaiset tänne asti urkenivat. Vielä nytkin näki kyläkihermässä rinnan karjalaisia asumuksia, joissa ihmisten ja karjan suojukset olivat seinä seinää vasten ja pihana kylän raitti, ja hämäläisten taloja, joissa navetan eroitti pirtistä nurmipeitteinen pihamaa, mutta pirttiä käytettiin myös riihenä. Kylän edustalla, Merikosken putouksen alla, oli pienellä saarella muita suurempi puutupa. Se oli rakennutettu talonpojilla kuninkaan päivätöinä asumukseksi sotamiehille, jotka tänne oli komennettu kuninkaan lapinvoudin varaksi ja talonpoikain turvaksi karjalaisten ryöstöretkiä vastaan. Oulunlinnaksi tätä tupaa oli juhlallisesti alettu nimittää.

Tuskin oli Pakilan haahti ehtinyt maihin, kun muuan huovi tuli kysymään mitä siinä oli lastina. Pietari luuli sen tulevan satamarahaa vaatimaan. Mutta kuultuaan, että lastina oli suoloja, pyysi huovi niitä hieman ostaa, toivoen näin rannasta saavansa huokeammalla kuin Oulun pirkkalaisten puodeista.

— Ettekös saa muonan ruunulta? kysyi Pietari.

— Kyllä kai! murisi sotamies. Vouti tosin kantaa veroja elatukseksemme kaikista Pohjan pitäjistä, rahaa ja muonaa. Mutta meille hän antaa vain naulan lihaa ateriaksi kymmenelle miehelle; ruokavarat lähettää hän rakkaan aviosiippansa myytäväksi Tukholmaan ja rahat pistää taskuunsa, niin että tuskin saamme asunnon vuokraa.

— Asunnon? Teillähän on linna tuolla saaressa!

— Sen on Juen Wargh, arvon voutimme, myynyt kahdeksasta markasta pirkkalaisten terva-aitaksi. Saamme etsiä kukin majapaikan mistä satumme saamaan. Itselleen on Juen herra kyllä talonpojilla rakennuttanut upean asunnon tuonne kylän päähän. Sinne hän houkuttelee ja ryöstää talonpoikain tyttäriä, siellä heitä rääkkää, juo ja mässää. Mutta kun me sotamiehet kerran ostimme oluttynnyrin, otti hän sen meiltä pois, ja sitten myi hän meille olutta omasta tynnyristämme ja otti äyrin kannusta. Sellainen susi Juen Wargh on, mutta valitapas jos uskallat!

Hilappa oli seissut Pietarin rinnalla ja kuunnellut. Hän alkoi kuiskuttaa Pietarille, että huovi rukalle annettaisiin suolaa ilmaiseksi. Siitä oli kysyttävä Marketalta, mutta ei hän pannut vastaan. Huovi sai suolaa kuin saikin.

Tuli siihen pirkkalaisiakin kyselemään. Menivät tiehensä, kun kuulivat, että haahti oli matkalla Kemiin. Mutta kohta tuli muuan karjalainen kauppi, vilkas liuhuparta, ja pyysi päästä haahdessa mukana Kainuhun perille.

— Kuka olette ja mistä? kysyi Pietari.

— Ka, Käkisalmesta ollaan, suuren Nevajärven rantamilta. Nousia Venäläiseksi rahvas nimeää.

— Miten sieltä asti olette tullut, kun ei ole omaa haahtakaan?

— Ka, haapiolla vain.

— Ympärikö merivesiä?

— Ei, suoraan maavesiä. Ensin Käkisalmesta neljä peninkulmaa Nevajärveä pohjoiseen, sieltä yli nummen Pyhäjärveen. Soudetaan pitkin Pyhäjärvet ja Orihvedet, noustaan niemen poikki ja haapio kosken vartta pitkin kannetaan. Noustaan pitkin Pielisjokea, suuri Pielinen soudetaan. Monet peninkulmat sieltä maitse samotaan Nuasjärveen, lasketaan jokiloita Vuohengin koskeen.

Ämmän ohi miehin haapiot alas hinataan ja ollaan Oulunjärvellä. Kun on se soudettu ohi suurten kylien, niin huhhei, tänne Merikoskelle kosket lasketaan. Kolme meitä oli urosta matkalla, vaikka toiset tänne kylähän jäivät kauppoja tekemään.

-— Ja onko paljonkin kauppatavaraa mukana?

— Ka, ei paljon. Saamisia menen Kainuhun periltä perimään.

Sai hän luvan tulla mukaan. Nouti reppunsa ja jäi haahdelle yöksi, että aamulla päivän ensi koitossa oltaisiin valmiit lähtemään.

Iltaa istuessa Hilappa katseli ihmeissään vilkasta, puheliasta Nousia Venäläistä ja hänen hallavan ruskeaa liuhupartaansa. Ei malttanut siinä olla ihmettelemättä:

— Kuinka kummaa, että venäjänkieltä suomalainenkin niin hyvin ymmärtää!

— Ei olla venäläisiä, karjalaisia ollaan.

— Mutta eikös teillä ole venään usko, venään valta? puuttui Pietari puheeseen.

— Ka, usko lie, Moskovan Iivana lie tsaari. Mutta oli aika, jolloin Karjalan rahvahalla oli omat ruhtinaat.

Suurin silmin kuunteli Hilappa näitä outoja asioita. Ja Nousia Venäläinen kertoi karjalaisten suuren sukutarinan.

— Vapaa oli ennen Karjalan rahvas, heillä oli kaksi suurta valtaa ja omat ruhtinaat, rahaisa oli rahvas, ylen äijä kirjokultia ja hopeita. Kaksi oli karjalaista valtaa, Perman valta ja Vienan, ja koko Pohjan perät olivat heidän ruhtinaidensa vallan alla. Tuhannen vuotta sitten ulottui Vienan ruhtinaiden valta aina Ruijan rannoille ja tänne yltympäri Kainuhun meren. Kaikkialla täällä virtojen suilla kauppaa käytiin, kaikkialla lappalaisilta veroa kannettiin aina Hanhikiveä myöten Pyhäjärven suulla. Ja vielä sittenkin, kun Moskovan ruhtinas alkoi kaikkia muita ruhtinaita vastaan sotia käydä ja vähitellen pani allensa Perman ja Vienan ruhtinaatkin, vielä sittenkin täällä seitsemän kymen Karjalassa kainulaiset, Vienan siirtolaiset vapaina kauppoja kävivät ja veroittivat lappalaisiaan. Mutta lopulta alkoivat Nevajärven permalaiset venäläisten voittajainsa lipun alla tännekin sotiretkiä tehdä, toisaalta ajautuivat Hämeen ja Ruotsin pirkkalaiset pitkin Kainuhun meren rantoja aina Pohjan perille, tulivatpa norjalaisetkin suksillaan yli tunturien. Sadat vuodet täällä verisiä sotia käytiin, mutta sortuivat vihdoin tyyten Perman ja Vienan vallat, allekynsin jäivät karjalaiset täällä Kainuhun meren rannoillakin, ja pirkkalaiset täällä nyt ylintä isännyyttä pitävät. Mutta karjalaisten muinaisesta suuruudesta kertovat kirjokullat ja hopeat, summattomat aarteet, joita vielä maasta löydetään Nevajärven ja Vienanmeren rannoilta ja pilkkahinnasta Moskovan pajareille myydään. Iivana julma siellä isännöi pajareineen, täällä Kyösti kuningas pirkkalaisineen. Kahden eri valtikan alla elää nyt Karjalan kuulu heimo.

— Mutta rauha on jo kauan vallinnut täällä seitsemän kymen riitamaillakin, virkkoi Pietari.

— Rauha on vallinnut pitkän miesiän. Mutta riidoin ovat, sanotaan, Ruotsin kuningas ja Moskovan tsaari. Annahan sodan syttyä, niin vielä Vienan ja Nevajärven karjalaiset tänne samoavat tapparat tanassa ja omaksensa taasen ottavat seitsemän kymen Karjalan.

Sen tunsivat raumalaiset nuoret melkein uhkaukseksi itseäänkin vastaan, ja siihen se pakina päättyi. Käytiin yölevolle.

Aamulla oli mainio sää ja tuuli. Haahti jätti Oulunsuun lumiräntäiset rannat ja jo seuraavana päivänä lähestyttiin Kemin suuta. Ihmein katselivat matkalaiset, kun täällä oli rannat kauttaaltaan paksun lumen peitossa, vaikka Oulunsuulla räntäsade oli maata tuskin saanut valkeaksi. Paksun lumen peitossa olivat kylän katotkin, monien pienten hökkelien ja suhdattoman suuren ja upean kartanon, jota kohden haahti laski.

Se oli Oravala, Hannu Oravaisen kauppatalo. Pietari lasketti Pakilan haahden suureen hirsilaituriin, jossa oli tilaa ainakin kymmenkunnalle alukselle. Nousia Venäläinen kiitti kyydistä ja luikki reppuineen tiehensä, mihin lie mennytkin kainoja kainulaisia, vähäväkisiä liiketuttujaan velkomaan. Marketta ja Hilappa astuivat laituriin ja alkoivat nousta rinnettä Hannu Oravaisen taloon. Pietari jäi haahdelle, ja siinä seistessään oli hänellä hyvää aikaa katsella suurta summatonta varastoaittaa, joka oli aivan laiturin vieressä. Pietari tiesi, että se oli täynnään suolattua lohta, saunassa savustettua ja kesäpäivässä kuivattua siikaa ja haukea, poronnahkoja ja kalliita kärpän ja näädän ja majavan turkiksia ja laivurien tuomaa saksantavaraa. Hiukan ylempänä rantarinteellä oli päärakennus, niin suuri ja muhkea, että Pietari oli sen veroista nähnyt vain Tukholmassa ja Turussa; mutta lasi-ikkunat, joita koko Keminsuulla tuskin oli kenenkään toisen tuvassa, olivat niin suuret, ettei Pietari ollut varma, oliko sellaisia nähnyt piispanturussakaan. Näki vainen talosta jo päältäpäin, ettei siinä kituroiden eletty. Kulta- ja hopea-aarteita Oravaisilla kerrottiinkin olevan kätkettyinä lähimetsät täyteen. Ja hyvä oli kätkeä ja käyttää, kun monien miespolvien aikana olivat kaikilta köyhemmiltä pirkkalaissuvuilta ostaneet verolappalaiset, niin että melkein koko Keminlapissa toiset pirkkalaiset olivat vain Oravaisten renkejä lapinveron korjuussa.

Vaikkei ollut mikään markkina-aika, kihisi talon piha täytenään miehiä, jotka parhaallaan valjastivat poroja ahkioiden eteen. Ja näkyi siellä jokunen lappalainenkin liikuskelevan, mikä tullen Oravaisen puotiin, mikä lähtien porollaan ajamaan.

Väenvilinän keskitse menivät Marketta ja Hilappa Oravaisen taloon.

Hannu Oravainen oli niin kiinni muissa asioissa, ettei heti joutanut Marketan kanssa kauppoihin. Oravaisen emäntä vei sentähden tytöt vierashuoneeseen odottamaan. Ja sielläkös vasta Hilapan silmää kysyttiin, niin loistelias upeus verhosi kaiken alkuperäisen jyrkeyden.