Part 6

Kuta lähemmäksi kotikylää tultiin, sitä kovemmin alkoi Pietari Kovapäätä arveluttaa tässä seurassa meneminen tuttujen näkyviin. Ja jos vieraat miten elämöisivät ja räiskäisivät kylässä, lankeaisi siitä tavallaan syy hänenkin niskoilleen.

Uotilan kylää lähetessä, kun Rauman kirkon risti tuli näkyviin, kääntyi vanhempi mustalainen Pietarin puoleen:

— Etkö voi neuvoa, mistä löytäisimme kylässä majapaikan?

Pietari istui tuokion äänetönnä. Sitten hän äkkiä kohentautui:

— En tiedä. Ja minä taidankin täällä nousta pois vankkureista.

Molemmat mustalaiset katsoivat häneen vihaisesti.

— Nyt, kun olemme koko matkan sinua hyödyttömästi mukanamme raahanneet, ärähti vanhempi tuimasti. — Nyt herrojen palvelija aikoo livistää!

Molemmat miehet näyttivät niin uhkaavilta, että Pietari oli tarkoin varuillaan.

Päästyä juuri Uotilan ohitse hyppäsi hän yhtäkkiä pois vankkureista. Vanhempi mustalainen hosaisi piiskallaan hänen jälkeensä.

— Tulehan vielä näkyviimme! kuului huuto rattailta.

Vankkurit vierivät pois.

Yksin jäätyään ja vitkaan tietä eteenpäin astuessaan vaipui Pietari sangen alakuloisiin ja sekalaisiin mietteihin. Hiipaisi vieläkin sydäntä muistaessa hurmailtaa Turussa. Mutta samalla vihlaisi ajatellessa, että he seikkailurikkaalla matkalla olivat olleet melkein vennon vieraat toisilleen, vaikka hän äänetönnä vankkurissa istuessaan ja tuontuostaan tyttöön vilaistessaan oli tuntenut saman lumovoiman sydämessään kuin ennenkin.

Kaupunkia lähetessä tyttö kuitenkin jäi syrjemmälle hänen ajatuksissaan. Hänen mieleensä kiehkesi ilmielävänä Pakilan tupa arkiaskareissaan hyörivine asukkaineen. Miten hän selittäisi asiansa Henrik vanhukselle, ja mitä oli ukko sanova? Kenties ei ottaisikaan häntä enää palvelukseensa, kenties häntä rangaistaisiin karkaamisestaan? — Ja Marketta! Olihan se nähnyt, mihin, kenen luo hän jäi... Mitä Marketta mahtoi ajatellakaan? Pietari tunsi halua vajota maan alle, kun ajatteli hänen suuria totisia silmiään. Tuli vielä niin ajattelemattomasti hypätyksi pois vankkureista... paras olisi ollut iäksi jäädä mustalaisten matkaan.

Pietari paran askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja raskaammiksi. Kaupunkia lähetessä tuli häntä vastaan kyytimies ratsastaen toisella hevosella ja taluttaen toista jälestään. Ja Hoikkalan talon kohdalla, joka oli tien varressa kaupungista vähän erillään, näki hän mustalaismatkueen tien toisella puolen. Miehet pystyttivät parhaallaan telttaa, talosta näkyi jo juosseen heidän luoksensa pari tyttöä, joille mustalaisakka povasi.

Pietari lähti astumaan tuimaa vauhtia ja aikoi heidät sivuuttaa vilkaisematta päinperin. Mutta juuri ohi päästessään kuuli hän teltalta nuhtelevan ja lämpimästi värähtävän äänen:

— Pieta'!

Silloin täytyi Pietarin vilaista sinne. Tyttö seisoi pukeutuneena tanssipukuunsa ja helyihinsä ja loi häneen pitkän katseen, joka näytti yhtä kiehtovalta ja kutsuvalta kuin Turussakin. Mutta samassa kääntyivät molemmat miehetkin työstään häneen, heristivät nyrkkiään ja uhkaavasti murisivat jotakin.

Pietari kiirehti jälleen askeleitaan.

Pitkälle Kuninkaankadulle jouduttuaan kohtasi hän tuttuja, jotka katselivat häntä niin oudoksuen ja pysähtyivät tahtoen ruveta utelemaan. Mutta hän tuskin tervehti heitä, painoi vain päänsä kumarruksiin hartiainsa väliin ja kulki kulkuaan.

Pamppailevin sydämin hän vihdoin astui Pakilan tupaan. Siellä oli ainoastaan Martta muori ja Marketta. Edellinen istui kehräten värttinällä ja Marketta kutoi pitsiä. Marketta vilkaisi oveen sen auetessa, mutta istui sitten selin jäätävän kylmänä eikä ollut tulijasta tietävinään. Martta muori kehräsi hyvän kotvan äänetönnä hänkin, sitten rykäisi hiljaa ja virkkoi:

— Tulipas sieltä viimeinenkin markkinamies.

Tuokion äänettömyyden jälkeen lisäsi hän:

— Luultiin jo jääneen sille tielleen.

Taasen kotvan äänettömyys, ja sitten muori kysyi:

— Taitaa olla nälkä?

— Eipä tuo...

— Niin, eihän tuota ole enää pitkältä iltaiseenkaan, tuumi muori.

Sitten tekivät äiti ja tytär äänettöminä töitään niin pitkän ajan, että Pietarista tuntui aivan tukalalta.

Ukko on Tukholmassa, virkkoi sitten muori jälleen. Olemme koko päivän odotelleet hänen paluutaan.

Pietari nousi ja pujahti ulos, ikäänkuin olisi odottanutkin vain jotakin tällaista selitystä. Portista poikkesi hän vasempaan ja meni Pakilan katupuotiin.

Siellä hyöri nuori Henrik muutamain ostajain kanssa. Pietari odotti että se neuvoisi hänet jotakin tekemään. Mutta ei neuvonut, vilkaisi vain tuon tuostaankin uteliaasti ylävähköllä tavallaan. Mutta Pietari oli tuntevinaan siinä katseessa niin ystävällistä myötätuntoa kuin se olisi tahtonut sanoa:

... Hyvin ymmärrän sinut, hyvin ymmärrän...

Ostajain mentyä loi nuori Henrik Pietariin toverillisen katseen, joka kuvasti puoleksi osanottoa, puoleksi uteliaisuutta, mutta virkkoi vain:

— Tulitko maitse vai meritse?

— Maitse.

— Miten ihmeellä jouduit niin pian?

— Onnistuin pääsemään hevoskyydissä.

— Olipas se ajoa!

Nuori Henrik näytti tahtovan kysellä enemmänkin, mutta Pietari ei ollut halukas enempää selittelemään, vaan pujahti ulos.

Ja nuori Henrik jäi puotiin yksin unelmoimaan kaukorantojen neidosta, iloa ja elonhilpeyttä säteilevästä neidosta, joka Turun markkinoilta oli isänsä haahdessa purjehtinut aivan toisaanne päin. Niin valoisana kuin itse päivänsäde kuvastui kaukorantojen neito nuoren Henrikin mielessä, ja siinä yksin istuessaan ja unelmoidessaan tuudittui hänen mielensä hiljaiseen, autereiseen kaihoon.

Pietari tapasi kadulle tultuaan Hilapan. Sillä koulua käyvän Hilapan ei tarvinnut istua päivät päästään pitsikuteen ääressä, vaan sai juoksennella ulkosallakin pidettyään huolen läksyistään.

— Ka, Pietu! riemuitsi tyttö. — Tiedätkös, Junu hukkui, huudahti hän samassa. — Ja se oli minun syyni! — Ja nyyhkyttäen alkoi hän kertoa miten se kävi.

— Isä on Tukholmassa, jatkoi hän sitten melkein samaan henkäykseen, — ja minä olen tähystellyt Karinlahden rannalla, mutta ei heitä vielä ole näkynyt. Mennäänkö yhdessä katsomaan?

He lähtivät katua sinnepäin. Poikkikadun kohdalla näkivät he Pakilan kotilaiturin, ja molemmat kävivät silloin hyvin vakavaksi. Pietari näki siellä haahden, jonka oli pitänyt mennä yhteen painoon Keminsuulle. Oliko se kotona siksi, että laivuri oli poissa? Hilappa muisti taasen taivasjalat ja Toron Junun, ja häneltä pääsi raskas huokaus.

— Olipa hauskaa, että tulit, sanoi hän kohta surunsävyisellä äänellä — Tuliko se tyttökin? kysyi hän äkkiä.

— Mikä tyttö?

— Sepä musta! Hänenkö tähtensä sinä jäit sinne?

Pietari punastui ja loi äänetönnä silmänsä maahan. Tietysti he tiesivät kaiken! Se hävetti, mutta samalla tunsi hän povessaan mielihyvääkin. Hänestä tuntui hyvältä se, että Hilappa oli hänelle niin avomielinen ja osanottavainen. Hän tunsi pikku tyttöä kohtaan niin lämmintä kiitollisuutta, että teki aivan mieli tarttua käteen.

Saapuessaan Karinlahden rannalle näkivät he purjehaahden parastaikaa laskettavan salmen suusta.

— He tulevat! huusi Hilappa.

Vitkaan liukui haahti satamaan. Pietari oli mitä topakin ottamaan vastaan köysiä ja kytkemään.

— Kas, joko sinäkin olet kotosalla! sanoi Henrik vanhus astuttuaan maihin.

Lähtiessään kotia kohden viittasi hän Pietarin rinnalleen.

— No, millä puolustaudut? kysyi hän.

Siinä se oli tunnonkysymys. Pietari kulki pää hartiain välissä, kolkoin mielin kuin kaakinpuuhun. Kulki niin hyvän matkaa ja virkkoi sitten kumeasti:

— Humalaan juottivat.

Henrik vanhus vuorostaan kulki kotvan äänetönnä. Vasta Pakilaa lähetessä virkkoi hän vakavasti:

— Pidä varasi, sellaisesta tavallisesti koituvat seuraukset itsestään. Nyt saat huomisaamuna lähteä Keminsuulle.

Kohta lisäsi hän:

— Tytöt saavat tulla mukaan. Marketta on ollut siellä niin usein milloin äitinsä, milloin minun kanssani, että on tottunut kaupantekoon. Mutta muuten vastaat retkestä sinä. Hilappa saa myös lähteä oppimaan. Minä taidan tästä vielä lähteä Sonkin Simon kanssa Danzigiin. Ei tosin ole paljon vietävää, mutta on suoloja noudettava talveksi.

Samassa kääntyivät he portista pihaan.

Iltaista syödessään Pietarista näytti, että Marketta ynseästi vältti hänen katsettaan, ja hänestä tuntui aivan tukalalta olla tuvassa. Kiireesti haukattuaan pyörähti hän sentähden ulkosalle.

Kadut olivat tyhjät. Ainoastaan joitakuita tyttöjä ja poikia näkyi, viimeisiä niistä, jotka palasivat mustalaismatkuetta ihmettelemästä ja kuulemasta kohtaloaan. Siinä portilla seistessä mikä liekin Pietarin katsetta yhä vetänyt kaupungin päähän, jossa mustalaismatkue majaili. Hän koetti siitä lumovoimasta vapautua. Mutta yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä aivan kuin pelastavana ajatuksena, että olihan hänen toki nähtävä Mirjaa vielä viimeisen kerran.

Hän lähti astumaan autiota katua sinnepäin. Kun hän lähestyi telttaa, huomasi hän jonkun juoksevan vastaansa.

Se oli Mirja.

— Pidin sinua silmällä, odotin, läähätti hän. Mutta älä tule nyt, ovat vihaisia sinulle. Tule vähän myöhempään, he menevät pois.

Pietari lähti hiljan verkkaan takaisin kaupunkiin päin. Kävellessään häntä arvelutti suuresti, mihin mustalaiset "menivät pois" yön selkään. Mutta Mirjan houkutteleva kutsu hälvensi kaikki arvelut.

Sinne tänne harhaillessaan kuuli hän Kolminaisuuden kirkon nurkalla, Karjankedolla, yövartian yksitoikkoisen joikunan:

Tiimalasi kymmenen näyttää. Hyvän kylän Jumala suojelkoon, tulelta ja vaaroista varjelkoon! Tiimalasi kymmenen näyttää.

Silloin lähti hän takaisin mustalaisten teltalle. Mirja odotti häntä siellä pimeässä yksin. Akka nukkui.

VI.

HIRTEEN.

Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen suuren palon jälkeen olivat raumalaiset asettaneet palovartian, joka kylänväen nukkuessa valvoi koko kylän turvallisuutta.

Yhdeksän aikaan illalla soitti hän kylänväen yölevolle ja lähti tekemään kierroksen ympäri kaupunkia. Kierrokseltaan hän palasi raatihuoneelle tähystelemään tiimalasia, milloin sen pienestä pohjareiästä oli valunut hiekkaa uuden tunnin verran. Silloin teki hän uuden kierroksen ja palasi samaan paikkaan. Jälleen tunnin täytyttyä lähti hän astumaan ja joikui jokaisessa kadunkulmassa iänikuista virttään niin hiljaa, ettei se suinkaan lähimmässäkään talossa yörauhaa häirinnyt:

Tiimalasi ykstoista täyttää. Hyvän kylän Jumala suojelkoon, tulelta ja vaaroilta varjelkoon! Tiimalasi ykstoista näyttää.

Näin astua laapustaen ja surullisen pitkäveteisesti yhä toistellen samoja sanoja läheni hän vihdoin Patolan kulmaa, joka oli Kolminaisuuden kirkkoa lähinnä. Siinä oli hän juuri alkamaisillaan jälleen.

Mutta silloin hän pysähtyi yhtäkkiä. Pysähtyi ja kuunteli. Ja tosiaankin kuuli hän kirkon ovelta ääniä, aivan kuin jotakin kiskottaisiin ja kolhittaisiin.

Pakila oli lähellä, ja hän riensi pormestaria herättämään. Henrik vanhus heräsi kolkutukseen ja riensi kuulemaan mikä oli hätänä.

Yövartia selitti hätiköiden:

— Kirkossa on varkaita. Taitavat ryövätä kirkonäijän.

Samaan kolkutukseen oli herätty viereisessä Rautialan talossakin. Henrik vanhus käski vartian vielä kolkuttaa vastapäiselle Seppälän portille. Pukeuduttuaan ja väkensä herätettyään lupasi hän tulla jälkeen.

Yövartia teki työtä käskettyä, ja pian oli puolenkymmentä miestä jalkeilla. Vartian keralla juoksivat he kirkon luo. Läntiselle pääovelle saavuttuaan löysivät he vaivaisukon irtikiskottuna ja kappaleina. Missä olivat rahat?

Heidän siinä neuvottomina tuumiessaan kuulivat he ryskettä sakariston ovelta pohjoisen pitkän sivun itäpäästä. Nähtävästi oli saalis ollut liian pieni, koska aikoivat murtautua sakaristoon saadakseen lisää.

He riensivät sinne. Mutta heidän lähetessään lakkasi ryske ja rosvot livistivät pakoon tapulin ohi metsään, joka oli kirkosta itään.

— Niitä oli kolme, virkkoi muuan miehistä

— Kaksi minä vain näin, sanoi palovartia.

— Kolme oli!

— Kaksi!

— Oli mitä oli. Jälkeen! huusi seppämestari.

Se ratkaisi joutavan riidan. Miehet lähtivät otaltamaan metsään rosvojen jälkeen. Nämä olivat päässeet hyvän matkaa edelle, mutta ajajat kuulivat kyllä jalkojen töminästä ja risujen rasahtelusta missä he menivät. Metsään päästyään kaarsivat he vasempaan maantielle päin.

— Oikaistaan me maantielle suorempaan, kuiskasi Seppälän ukko. — Mutta hissukseen!

He alkoivat varovasti hiipiä ja joutuivat pian lähelle mustalaisten telttaa, samojen kiertolaisten, jotka illansuussa olivat melkein koko kylän nuorison houkutelleet ympärilleen tanssillaan ja metkuillaan. He joutuivat parahiksi kuulemaan, miten rosvot kierroksensa tehtyään pujahtivat telttaan. —

Pietari oli teltan nurkassa kuiskuttelemassa Mirjan kanssa, kun kuuli parin miehen hiipivän sisään. Hän oli hiljaa, toivoen, etteivät he häntä huomaisikaan, mutta samalla varuillaan, etteivät he äkkiarvaamatta pääsisi hänen kimppuunsa. Miehet vetäytyivät heti pitkäkseen eivätkä enää liikahtaneetkaan, ja Pietari vartoi vain hetkeä hiipiäkseen tiehensä.

Mutta samassa kuuli hän useain askelten lähestyvän ja pysähtyvän teltan ympärille. Sitten kuuli hän temmattavan oviverhot auki ja syöksyttävän sisään.

— Ketkä tulevat häiritsemään nukkuvia keskellä yötä! huusi vanha mustalainen huonolla ruotsinkielellään, ja molemmat karkasivat pystyyn.

Heitä vastaan riensivät monet askeleet ja syntyi käsikähmä pimeässä teltassa.

Pietari nousi nurkastaan ja aikoi pujahtaa tiehensä.

— Yksi karkaa! huudettiin, ja häneen käytiin käsiksi häneenkin. Hän rynnisteli ja hosui ympärilleen, mutta niitä, jotka hänen kimppuunsa kävivät, oli kaksi, eikä hän päässyt irti.

Siinä otellessaan kuuli hän vanhan mustalaisen huutavan jotakin oudolla kielellään ja mustalaisakan rientävän hänen luokseen. Kuului kilinää.

— Se antaa akalle rahat! huusi joku niistä, jotka vanhaa mustalaista pitelivät.

Nähtävästi oli rahoja pudonnut maahankin, koska akka kyyristyi sieltä jotakin keräilemään.

Toisilla neljällä miehellä oli täysi tosi kahden mustalaisen kimpussa. Pietarin ahdistajista täytyi sentähden toisen rientää ottamaan akalta rahoja.

Jäätyään vain yhden kanssa ottelemaan oli Pietarin helppo riistäytyä irti. Hän lähti juoksemaan tietä kaupunkiin.

Pitkältä ei hän ollut ehtinyt juosta, kun oli vähällä törmätä kahteen vastaantulevaan mieheen.

— Seis! kuuli hän isäntänsä äänen. Toisen tunsi hän nuoreksi Henrikiksi.

Hän pysähtyi.

— Ka, Pietuko se on, virkkoi vanha Henrik.

Joko rosvot saatiin kiinni?

— En tiedä, saanevatko.

— Ja olitko sinä niin arka, että läksit pötkimään pakoon? sanoi nuori Henrik ihmeissään.

— En... enhän toki, koki Pietari nolona toimittaa.

— Kirkkoa lähetessämme kuulimme täältä hälinää. Tulimme sentähden kohti. Lähde vain nyt takaisin sinäkin.

Pietari oli valmis lähtemään.

Mutta samassa juoksi luo se, jonka käsistä hän oli karannut.

— Mihin rosvo juoksi? huusi hän.

— Mikä rosvo?

— Näinhän, että hän juoksi juuri tänne teitä vastaan. Mihin ihmeelle hän sitten pujahti?

-— Ei tänne ole juossut ketään muita kuin Pietari, sanoi nuori Henrik.

— Sitten se oli hän!

— Tietysti, mutta...

— Kiinni hänet!

— Mitä hulluja! ihmetteli ukko.

— Ottakaa kiinni, auttakaa! huusi mies tarttuen Pietaria käsipuoleen.

— Mutta miksi? kysyi pormestari.

— Hän oli rosvojen joukossa. Kiinni kirkonvaras!

— Kyllä minä nyt pysyn pitelemättäkin, huusi Pietari.

— Älkää hullutelko, hänethän tarvitaan ottamaan rosvoja kiinni, virkkoi vanha Henrik. Etkös juuri ollut täällä sitä varten? kysyi hän Pietarilta.

— Niin... en minä... kyllähän minä lähden, änkytti Pietari.

— Tule sitten!

— Koira makkaran vahtiin! huusi Pietarin ahdistaja. — Mutta minä en päästä häntä livistämään. Totta kai pormestari tietää, että ken päästää kerran kiinni saamansa varkaan, hän saa maksaa sakkoa 40 markkaa ja astua varkaan edestä hirteen.

— Pidä sitten hänet. Mutta minä uskallan hänestä mennä takaukseen, vaikka kova minullakin on edessäni, jos hän karkaa. Tule, Henrik!

Isä ja poika riensivät teltalle. Sitä lähetessään kuulivat he naisäänen kirkuvan:

— Ei minulla ole mitään rahoja! Ei mitään, päästäkää, heittiöt!

— Minä näin kyllä, miten hän heitti rahat tuonne nurkkaan kädestään, huusi hänen pitelijänsä.

Miehet oli jo saatu lannistetuksi ja heidän kätensä kytketyiksi selän taa. Mutta reuhtoivat nämä synkät kulkurit sittenkin pitelijäinsä käsissä.

— Hiljaa siinä! huusi muuan miehistä. Pääsette kuitenkin selkänahastanne ja korvistanne!

— Hirressä he saavat roikkua! sanoi toinen.

— Tuskinpa rahoja on niin paljoa, koko markkaa, epäili seppämestari.

— Kirkonvaras saa riippua puolestakin.

Pimeänhämärässä teltannurkassa näki Henrik vanhus istua kyyröttävän nuoren naisolennon.

— Eikö hänkin kuulu samaan joukkueeseen? kysyi hän.

— Täällä hän oli. Emme tiedä, onko hän millään tavoin ollut osallinen rosvoukseen.

— Voiko teistä kukaan sanoa, oliko Pietari Kovapää mukana rosvojoukossa? kysyi Henrik pormestari jälleen.

— Pietariko! vastasi seppä ihmeissään. — Oli täällä kolmaskin, mutta pääsi pakoon. Emme tiedä kuka hän oli.

— Tämä se oli, huusi mies, joka läheni telttaa pidellen Pietaria käsipuolesta.

— Saa sitten mennä yöksi korjuuseen hänkin, sanoi pormestari. Miehet vietäköön suurempaan putkaan, naiset pienempään.

— Ei, huusi Pietari. En ole tehnyt mitään!

Hän koetti rynnistäytyä vapaaksi, mutta miesvoimin kytkettiin hänenkin kätensä selän taa ja hän sai marssia mukana.

Viereisessä Heikkulan talossa oli herätty meteliin, ja sieltä tuli lisää miehiä loimottelevin päresoihduin. Toiset lähtivät viemään vankeja, toisten kera jäi Henrik vanhus päresoihtujen valossa etsimään teltan nurkasta hopearahoja.

Pieniä ne olivat, penninkejä, puolaurtuoita tai korkeintaan aurtuoita, sillä suurempia ei maan asujamilta liiennyt taivaan pyhille. Ensin löytyi neljä penningin rahaa, jotka vastasivat puolaurtuaa, ja puolaurtuan varas pääsi "nappaajan sakolla": kuudella markalla tai kahden vuoden työllä jutun isännälle. Kolme kokonaista aurtuaa vastasi äyrinrahaa, ja kahden äyrin varas oli lain mukaan sidottava aitaan tai tukkiin ja nylettävä nahka hänen selästään. Jännityksellä poimittiin nurkasta yhä uusia penninkejä ja aurtuoita. Pian karttui summa kolmeen äyriin, ja silloin olivat varkaat selkänahkansa lisäksi menettävät toisen korvansa. Kohta kohosi se neljään äyriin eli puoleen markkaan, ja puolen markan varas oli menettävä selkänahkansa ja molemmat korvansa. Mutta karttuiko summa kokonaiseen markkaan? Markan varas työltä tuorehelta tavattuna oli armotta joutuva hirteen! Karttuiko se? Löytyi aurtua toisensa jälkeen, mutta täyteen ei markka tullut, vain muutama aurtua yli seitsemän äyrin. Tavallinen varas olisi siis pelastunut hirrestä. Mutta olihan kysymys kirkonvarkaista, ja he saivat riippua, kunhan summa kohosi puoleen markkaan.

Vakaviksi kävivät sentähden miesten mielet etsinnän päätyttyä. Mutta Henrik vanhus mietti vain yhtä ainoaa seikkaa ja pudisteli päätään: hän ei voinut uskoa, että Pietari Kovapää, Topi Kovapään poika, oli osallinen varkauteen.

Rosvojen muut tavarat otti pormestari takavarikkoon. Teltasta ryysykasojen alta löytyi myös arkku, ja ylen riemastuivat miesten mielet, kun se avattiin. Tukulta siellä oli kultaa ja hopeaa, kokonainen kasa Kyösti kuninkaan lyöttämiä suuria hopeariksejäkin, joiden toisella puolen oli vapahtajan ja toisella kuninkaan kuva. Nämä rahat ja kaikki, mitä varkailla oli varastetun lisäksi mukanaan, oli tuomion langettua lain mukaan jaettava kiinniottajain kesken.

Ei ollut yörauhan häiriö mennyt hukkaan!

Pietari pistettiin mustalaisten mukana putkaan, ja ovi romahti salpaan.

Silloin valtasi hänet mitä hurjin vimma. Hän alkoi ryskyttää ovea ja huutaa täyttä kurkkua:

— Avatkaa, päästäkää minut pois! Minä en ole varas! Minun täytyy aamulla varhain lähteä merille, enkä tahdo olla täällä rosvojen kanssa. En tahdo! Avatkaa! Päästäkää!

Hän olisi huutanut äänensä sorruksiin, mutta takaapäin alkoi sataa niin navakoita nyrkiniskuja hänen takaraivoonsa, ohimoihinsa, niskaansa ja selkäänsä, ettei hän joutanut muuta ajattelemaan. Hän nousi vastarintaan, mutta eivät hänen kaksi nyrkkiään mihinkään riittäneet. Neljästä nyrkistä satoi pimeässä niin tuhkatiheään iskuja hänen kasvoihinsa, niskaansa ja kaikkialle, ettei hänen auttanut muuta kuin antautua armoille. Hän painautui äänetönnä nurkkaan.

Kotvan siellä kyyrötettyään kuuli hän raatihuoneen edustalta surunsävyisen joikunan:

Tiimalasi yhtä jo näyttää. Hyvän kylän Jumala suojelkoon, tulelta ja vaaroista varjelkoon! Tiimalasi yhtä jo näyttää.

— Avatkaa! alkoi hän jälleen huutaa kohti kurkkua.

Mutta toverit ryntäsivät hänen kimppuunsa nyrkkeineen.

— Annatkos meidän nukkua rauhassa!

Pietari rukan täytyi kyyristyä hiljaa nurkkaansa. Hän luuli siinä kyyröttäneensä vähintään puolen vuotta, kun yövartia jälleen alkoi joikua iänikuista joikunaansa:

Tiimalasi kahta jo näyttää. Hyvän kylän Jumala suojelkoon, tulelta ja vaaroista varjelkoon, Tiimalasi kahta jo näyttää.

Pietari malttoi nyt jo mielensä ja pysyi paikoillaan. Mutta sappi kiehui sitä katkerammin. Hän mietti hirveää kostoa ja rangaistusta niille, jotka olivat hänet viattomasti teljenneet tänne rosvojen kanssa.

Kului taasen kokonainen iäisyys, ja sitten kuuli Pietari raatihuoneen kellon kilinän. Hän tiesi siitä, että tiimalasi näytti jo kolmea. Kohta alkoi kuulua kylänväen liikuntaa ulkoa, jopa raatihuoneeltakin.

Kotvan kuluttua aukeni ovi ja kylänlapsi kutsui Pietarin ulos. Hän sanoi, että Henrik Pakila kenties menisi Pietarista takaukseen, jos hän tahtoi päästä vapaalle jalalle.

Pietariko ei olisi tahtonut! Ja kaikkia lain muotoja täyttäen tarttui kylänlapsi hänen kainaloonsa ja talutti hänet Pakilaan.

— Päästäkää minut pois tyrmästä, sillä olen viaton! sanoi Pietari.

Henrik pormestari katsoi pitkään hänen uhmaavaa asentoaan, mutta virkkoi vain:

— Raati sen tutkikoon. Mutta lupaathan, ettet poistu kylästä?

— En poistu, jollette lähetä minua merille.

— Se saa nyt lykkäytyä, mutta menen sinusta takaukseen. Onko sinulla rahaa?

— Eipä minulla...

Henrik ukko antoi kylänlapselle neljä penninkiä, jotka laki sääsi hänelle vaivoistaan, ja kylänlapsi poistui penninkeineen.

— Tietänet kai, että jos lymyät, ennenkun asiassasi tuomio langetetaan, saan minä maksaa sakkoa kolme markkaa ja vastata kaikesta siitä, mihin sinut mahdollisesti vikapääksi tuomitaan? kysyi vanhus.

— Tiedän, vastasi Pietari.

— Hyvä on. Saat mennä auttamaan poikaani puodissa.

Henrik pormestari lähetti hevosmiehen viemään sanaa kuninkaan voudille Köyliönsaarelle, että oli tavallista tähdellisemmän asian vuoksi raati kutsuttava kokoon. Vouti Matz van Klewen saapui itse iltapäivällä.

Matz vouti otti haltuunsa mustalaisilta tavatut rahat. Muut tavarat jätti hän Henrik pormestarin talteen.

Henrik vanhus tuli maininneeksi myös Pietari Kovapäästä, jonka väitettiin olleen rosvojen mukana. Hän oli kuitenkin vakuutettu, että poika oli syytön, ja oli sen tähden takauksellaan päästänyt hänet vapaalle jalalle tuomiotaan odottamaan.

Matz vouti tahtoi nähdä nuoren miehen. Kun Pietari saapui, tähysti vouti häntä terävästi ja käski hänen sitten mennä.

— Näin hänet, sanoi hän, mustien matkalaisten vankkureilla. Parasta on, kun istuu kätkössä hänkin.

Lopulta, kun raastuvan päivä määrättiin jo huomiseksi, suostui Henrik vanhus peruuttamaan takauksensa.

Matz vouti meni raatihuoneelle. Siellä kutsutti hän molemmat mustalaiset kuulusteltavikseen.

— Sellaisiako kuninkaan kauppamiehiä te olittekin? huusi hän tuimasti.

Vanha mustalainen ei hämmentynyt.

— Ei ole näytetty toteen, että olemme syypäät mihinkään, uhmaili hän.

— Kyllä syynne on selvä.

— Mutta jospa olisimmekin, mitä sitten! Tähän aikaan teidän maassanne riistää kirkolta kuningas...

— Vaiti kuninkaasta!

— Ja riistävät kaikki muut herrat. Vapaita herroja mekin olemme. Miksemme saisi ottaa osamme?

— Vaiti! karjaisi Matz herra rajusti.

Mustalainen muuttui sukevammaksi ja virkkoi puoleksi kuiskaten:

— Muuten, jos päästätte meidät, niin...

— Niin!

— Saatte sievät lunnaat.

— Hirteen pääsette!

— Älkäähän! Kymmenen markkaa, kaksikymmentä...

— Hirteen!

— Neljäkymmentä...

— Hirteen! Vaikka antaisitte kaikkenne, niin

Sellainen jyrkkä puhe sai mustalaisen lyyhistymään kuin isketyn teuraan. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja hän kähisi:

— Saatte kaikki!