Part 5

— Me olemme, jatkoi kuningas, jo kauan huolella ajatelleet, mitä hallaa siitä koituu maalle ja valtakunnalle, että Räävelistä on muodostunut venäläiskaupan keskusta. Sinne purjehtivat hollantilaiset, saksat ja muut venäläisiä kohtaamaan, ja sinne purjehtivat meidän itämaastamme ei ainoastaan kauppakaupunkien miehet, vaan rannikon talonpojatkin. Sinne mennä tuijottavat he kuin päättömät hanhet muukalaisten kynittäviksi. Eikö olisi paljon edullisempaa teille itsellenne ja koko maalle, jos purjehtisitte kaupoillenne vaikka Viipuriin tai suoraan Laatokalle?

— Taitaisi olla? tuumivat porvarit.

— Mutta vielä tärkeämpää olisi, että hollantilaisten koko venäläiskauppa saataisiin meille vihamielisestä Räävelistä suunnatuksi Suomen puolelle. Siihen tarkoitukseen ei Turku asemansa puolesta sovi, eikäpä Viipurikaan. Eikö olisi mainio asia, jos tuolle pitkälle rannikolle Turun ja Viipurin välillä perustettaisiin hyväsatamainen kaupunki, juuri Räävelin vastapäätä, ja hollantilaiset ja venäläisetkin saataisiin siirtymään sinne meidän puolellemme keskenään kauppoja tekemään? Silloin teillä olisi Saksa kotonanne.

— Hyvähän se olisi, tuumivat porvarit.

— No niin, ymmärrätte siis vähän, sanoi kuningas taputtaen Henrikiä olalle. — Lupaan, etten jätä sitä asiaa sikseen. Olen jo palvelijaini ja uskottujen miesteni käskenyt etsiä sopivaa paikkaa, ja myöhemmin saatte siitä kuulla. Jos muuttamaan tulette, pääsette Turkua parempaan markkinapaikkaan.

— Armollinen kuningas! Emme me halua muuttaa mihinkään kotikylästämme. Ja mehän olemme maksaneet tonteistamme kaksisataa unkarinkultaista ja saaneet niihin omistusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.

— Kyllä muistan. Mutta vapautittehan vain itsenne vuotuisista tonttiveroista kertamaksulla. Jos pääsette paremmille laitumille, on teidän typerää takertua kuin takkiaiset kiinni turpeeseenne. Sitä miettikää ja menkää Herran haltuun.

Neuvottomina ja entistään sekavammin tuntein pyörittelivät molemmat pormestarit myssyjään. Tähän asti oli ollut kysymys muutosta maan vanhimpaan ja suurimpaan kaupunkiin, nyt uhattiin heidät kenties muuttaa johonkin meren rantakareille tai kylmään metsään.

Mutta kuningas oli heille kääntänyt selkänsä eikä auttanut muu kuin lähteminen. Ja kiireimmiten suorittuaan Tukholmassa kauppansa lähtivät he kotimatkalle.

Henrik Pakilan mieli oli niin järkytetty, että hänen teki mieli riuhtoa laivaa purjeista vinhempaan vauhtiin. Mutta kun se olisi ollut hulluntyötä mielevälle miehelle, tyytyi hän purkamaan mielenkuohuaan ylen kapinallisiin mietteihin. Hän tuli katkeruudekseen muistaneeksi, miten he raumalaiset olivat lähettäneet väkeä kuninkaan puolesta taalalaisten "takkikapinaa" kukistamaan, ja kunnon Topi Kovapää oli sille tielleen jäänytkin. Kenties heillä oli ollut totiset syynsä, kenties vielä raumalaistenkin oli pakko kulkea samoja teitä...

Mutta Topi Kovapäästä pyörähtivät ukon ajatukset hänen poikaansa Pietariin. Pitipäs senkin jäädä sinne Turkuun huipottelemaan, ettei häntä voinut lähettää suolalastin kera Keminsuulle, itse lähtiessään tänne turhille retkille!

Missähän poika mahtoi maleksia? Lieköhän vieläkään kotona?

V.

KUNINKAAN KYYDILLÄ.

Pietari oli juuri lähdössä mustalaisakan luota. Silloin tuli tyttö ja alkoi kuiskutella ja katsoi häneen niin tulisesti ja kostean hohtavin silmin. Pietari seisoi huumeissaan ja melkein horjuen. Silloin tyttö kietoi paljaan, pyöreän käsivartensa hänen kaulaansa ja veti häntä telttaan. Ja teltassa nauroi nuori mustalainen heitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät.

Teltassa seisoi Pietari tytön käsi kaulassaan ja kuunteli hänen hengitystään korvansa juuressa.

— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.

Pietari sanoi nimensä.

— Mistä olet?

— Raumalta.

— Sieltäkö! huudahti tyttö. Sinnepäin mekin olemme menossa. Sinne ja Ulvilaan.

Pietari hätkähti. Hän muisti, että Pakilan haahden piti pian lähteä kotimatkalle.

Tyttö tunsi sen. Ja silloin toi hän päänsä niin lähelle, että kiharat koskettivat Pietarin poskea, ja katsoi häneen niin palavasti ja maanitellen, että Pietari unhotti kaiken. Hän tunsi sielussaan aukeavan lämpimän lumopäivän, päiväpaisteisen, kukkastuoksuisen suvipäivän, jossa soi ja liversi joka oksalla. Ja samalla tunsi hän ihmeellisesti irtautuvansa ujosta kömpelyydestäänkin. Lujin laivurisormin tarttui hän tytön käsivarteen ja puristi. Eikä tyttö vastustellut, nauroi vain mielissään tästä miehekkäästä väkivallasta ja nojautui Pietarin povea vasten. Pietari tunsi hänen povensa nousun ja laskun, ja aivan kuin silmittömäksi soenneena kietoi hän voimakkaat käsivartensa tytön ympärille.

— Mikä sinun on nimesi? puuskahti hän.

— Mirja minä olen, mutta älä tapa minua, huusi tyttö nauraen.

Pietari päästi hänet äkkiä ja vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen sumuisilla silmillään. Ilokseen näki hän, että lapset olivat poistuneet ja että teltassa oli vai nuori mustalainen, joka yhä nauroi. Samassa tuli sinne akkakin, ja tiirotti häneen noidansilmillään. Mutta Pietari tunsi nyt häntä kohtaan melkein samallaista lämpöä kuin äitiään kohtaan. Hänestä tuntui, että nämä kaikki kuuluivat nyt samaan perheeseen kuin hänkin, ja saivat tietää kaiken. Miksi hän ujostelisi sukulaisiaan, jotka varmaankaan eivät häntä pitäisi itseään halvempana eivätkä katselisi yli olkansa! Miten hellä ja hyvä Mirja olikaan häntä kohtaan!

— Mene noutamaan viiniä! sanoi tyttö anoen.

Ja Pietari oli valmis hänen käskystään tekemään mitä tahansa.

— Mistä minä sitä saan? kysyi hän vain.

— Etkö sinä tiedä sitäkään! nauroi tyttö, ja hänen naurussaan oli herkkä ihailun vivahdus.

— Voinhan minä lähteä mukaan, sanoi nuori mustalainen kärkkäästi.

— Mene jos haluttaa, virkkoi tyttö kylmäkiskoisesti.

Mutta samassa hän kävi hyvin totiseksi ja katseli tunnustellen Pietarin kasvoja.

— Onko sinulla paljon rahaa? kysyi hän hieman vavahtavalla äänellä.

— Vähän vain, vastasi Pietari kevyesti, mutta unehtui sitten lämpimin katsein tuijottamaan tytön silmiin, jotka kuvastuivat niin hellää osanottoa.

— Menehän nyt, sanoi tyttö ikäänkuin auttaen häntä irtautumaan. Mutta varo häntä, lisäsi hän kuiskaten ja luoden nuoreen mustalaiseen melkein vihaisen katseen.

Mustalaisakka tähysteli tutkivasti menijäin jälkeen ja ärähti sitten tyttärelleen:

— Mitä sinä hänestä! Onkohan tuollaisella mitään?

— Olkoonpa jos! Onhan hän luvannut tuoda viiniä, vastasi tyttö umpikuljuisesti.

Akka ynähti, mutta näytti tyytyvän siihen. Istui kotvan kyyryisillään, mutta virkkoi sitten:

— Menisit sinäkin noutamaan jotakin syötävää!

— Mene itse, vastasi tyttö. Minä tyydyn viiniin.

— Paras taitaa ollakin, että lähden, ärähti eukko.

Hän otti muutamia kolikoita mukaansa siltä varalta, ettei emänniltä sattuisi saamaan ruokaa povaamalla tai kerjäämällä.

— Säästäkää minullekin tilkkanen! sanoi hän ja lähti mennä lynkkäämään.

Tyttö riisui tanssihelynsä ja pukeutui arkihetaleihinsa, jotka olivat jokseenkin räikeänkirjavat. Sitten kietaisi hän villahuivin hartioilleen ja istui odottamaan. Hänen odottaessaan tuli vanha porvarismekkoinen mies ja kyseli laivuriaan. Hän arvasi sen tarkoittavan Pietaria, mutta ei mennyt enempää selittelemään.

Kotvan kuluttua palasi Pietari nuoren mustalaisen keralla, ja heillä oli mukanaan kokonainen "häränpää" punaviiniä. Se oli tosin vienyt Pietarin säästörahat melkein viimeiseen aurtuaan, mutta meniväthän ne hänen tähtensä, tuon tumman, joka niin ihmeellisesti oli hänet lumonnut, ja jonka katseesta oli heijastanut rajaton lupaus. Äänettömänä astui hän nuoren mustalaisen jälestä telttaa kohden häränpään muotoinen viinileili kainalossaan. Hän melkein odotti näkevänsä, että teltta oli poissa ja hurmaava unelma hälvennyt, ja ilostui sitä enemmän, kun näki Mirjan siellä odottamassa riemuisa uhmahymy huulillaan.

Karkeloaskelin riensi Mirja teltassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä tinapikarin. Se kaadettiin täyteen, ja Mirja ojensi pikarin Pietarille. Hän joi sen pohjaan.

Tulista se oli. Pietari tunsi pian hehkuvirtojen kiertävän suonissaan, väreillen haarautuvan kaikkialle ja nousevan huumaavana päähän. Onnesta muhoillen istuutui hän arkun kannelle, ja Mirja istui hänen rinnalleen.

Mirja alkoi laulaa, ja nuori mustalainen säesti häntä viheltäen. Outosointuisia mustalaislauluja he lauloivat, ja vähänväliä tyhjennettiin uusi pikari. Viini, laulu ja tytön läheisyys huumasivat Pietaria yhä enemmän, hänen mielikuvituksensa kiihtyi muovaamaan hurjia unelmia ja tuumia. Mutta hän istui melkein liikkumatonna, roheten tuskin luoda katsettakaan vierellään istuvaan. Hänen silmänsä sumenivat yhä enemmän ja syysiltakin alkoi hämärtyä.

Pimeänhämärässä näki hän telttaan saapuvan kolkonnäköisen vanhemman miehen, vieläkin mustemman kuin nuori mustalainen. Hän sai viinistä osansa hänkin, ja molemmat miehet alkoivat sitten keskenään neuvotella jotakin. Vihdoin he näyttivät pääsevän yksimieliseen päätökseen ja lähtivät yöhön.

Mirja nousi silloin kuin jousen ponnahduttamana, täytti pikarin piripinnaksi, kostutti hieman huuliaan ja ojensi pikarin Pietarille. Pietari loi katseen häneen, ja tyttö näytti aivan kuin kipenöivän ja säteilevän sytyttäviä, tummansäikkyviä säteitä, jotka leimahduttivat Pietarin horroksistaan palavaan hulluuden puuskaan. Hän tarttui pikariin, ja tytön huulten kosketus antoi sille ihmeellisen hurmavihkimyksen. Hän kulautti sen pohjaan ja kuiskasi villisti:

— Vielä!

Tyttö täytti pikarin uudestaan, ja hän joi sen uudestaan pohjaan. Tyttö täytti sen monta kertaa ja he tyhjensivät sen vuoronperään. Ja lopulta tunsi Pietari olevansa pelkkää tulta ja liekkiä.

Ja yhtäkkiä tunsi Pietari jotakin hehkuvaa sylissään ja kaulansa ympärillä ja palavan suutelon huulillaan.

Ja sitten peittyi kaikki pimeään.

* * * * *

Pietari ei tiennyt miten pitkä aika oli kulunut. Hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, mutta ei siltä ollut valveillakaan. Kun hän raotti silmiään, näki hän vain pimeää ja pimeässä ikäänkuin väräjäviä tulisirkosia. Hän kuuli hengityksen viereltään ja silloin tällöin hiljaisen liikahduksen, mutta ei välittänyt ajatella mitään, ei liikahduttaa jäsentäkään.

Siinä unen lumeissa maatessaan kuuli hän jonkun vetävän auki kangasverhon teltan ovelta ja tulevan hiljaa sisään, pysähtyvän ja jälleen hiipivän. Ja ne hiipivät askelet lähestyivät häntä. Hän tunsi kohta käsin tunnusteltavan vaatteitaan ja kukkaroa, joka oli hänen vyöllään.

Mutta silloin kuuli hän Mirjan jotakin kysyvän ja miesäänen kuiskaten vastaavan. Kuiskaten keskustelivat he tuokion, mutta sitten Mirja nousi hyvin vihaisena ja he riitelivät rajusti keskenään. Lopulta mies kuului taipuvan Mirjan tahtoon ja loittoni.

Pietari aavisti sekavissa ajatuksissaan, että jompikumpi mustalaisista oli aikonut ottaa hänen kukkaronsa. Siinä tosin ei ollut mitään, mutta häntä ilahutti, ettei kukaan vieras päässyt sitä tietämään. Toisekseen tuntui hänestä niin hyvältä se, ettei Mirja sallinut hänelle tehdä mitään pahaa, eikä itse koskenut hänen kukkaroaan, vaikkei tiennytkään sitä tyhjäksi. Entisen huumauksen sijaan hän tunsi hellää luottamusta Mirjaa kohtaan, ja se rauhoitti niin hänen mielensä, että hän vaipui sikeään uneen.

Yhtäkkiä heräsi hän vimmattuun kavionkopinaan ja hälisevään puheluun. Vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä, saattoi hän eroittaa, että molemmat miehet purkivat kiireimmiten telttaa kasaan. Molemmat naisetkin heräsivät hälinään ja alkoivat kasata ryysyjä ja rihkamaa vankkureille. Ykskaks oli kaikki kunnossa ja mustalaismatkue kapusi kuormalle.

Vankkurit olivat lähtemäisillään liikkeelle, kun Mirja alkoi innokkaasti torata toisten kanssa. Sitä kesti kotvan, mutta vihdoin Pietarikin kutsuttiin vankkureille ja käskettiin hänen opastaa suorinta tietä Raumaa kohden. Ja iloinen oli Pietari saadessaan kavuta Mirjan rinnalle, vaikka häntä ihmetyttikin tällainen äkkilähtö yön pimeydessä.

Salaperäisen hiljaa mentiin rinnettä alas torille, yli Aurajoen sillasta ja läpi kaupungin. Mutta Aningaisten mäestä päästyä ylös ja jälleen alas sai hevonen maistaa ruoskaa ja matka katkesi vimmattua vauhtia.

Pietari ei malttanut olla Mirjalta kyselemättä, missä vanha mustalainen oli ollut eilen ja yön ja mitä tämä äkillinen lähtö merkitsi. Kuiskien selitti Mirja muutamin sanoin, että hänen isänsä oli ollut markkinapäivät tekemässä hevoskauppoja karjatorilla. Oli ostanut, vaihtanut ja myynyt, jääden lopulta hevosetta. Mutta yöllä oli sitten hankkinut matkahevosen. Pietari arvasi, että hevonen oli hankittu sellaisella tavalla, että täytyi kiireimmiten lähteä pakoon.

Ja hyvä olikin hevonen, virkku ja voimakas. Ruoskaa saatuaan pyyhälsi niin, että he päivän alkaessa hämärtää olivat jo väistäneet parisen peninkulmaa.

Mutta vaikenevan päivän koitteessa näkyi, että hevonen höyrysi ja vaahtosi kauttaaltaan. Yhä suurempina lepereinä valui vaahto pitkin kylkiä vatsan alle, ja yhä hitaammaksi kävi juoksu, läiskyipä ruoska kuinka tahansa. Ja vihdoin kaatui hevonen tielle eikä enää noussut.

Siinä nyt neuvoja kysyttiin. Ja vanha mustalainen tiesi keinonsa.

Hän tiesi miten suuret herrat taipalia tekivät. Ei viitsitty mennä tienvarrelle asetettuihin majataloihin, taverneihin, sillä niissä täytyi maksaa ruuasta ja yösijasta. Mentiin nimismiestaloihin ja missä vain tiedettiin jotakin saatavan, syötiin ja juotiin parasta mitä talosta löytyi, ja sitten aamulla lähtiessä määrättiin pistettäväksi talon paras hevonen aisoihin. Niin oli herroilla lupa tehdä ainoastaan kuninkaan asioilla matkustaessaan ja kuninkaan veroja kulettaessaan. Mutta niin suuremmat kuin pienemmätkin vapaaherrat tekivät samoin myös liikkuessaan omissa puuhissaan. He harjoittivat luvatonta maakauppaa, ja voudit ryöstivät liika veroa ja ottivat lahjaksia, ja vapaakyydillä he kulettivat sitten tavaransa markkinoille. Ja kun niin tekivät muut herrat, ritarit ja vapaamiehet — ja vapaasäätyynhän tähän aikaan pyrki pieninkin ruunun juoksupoika — niin mikseivät mustalaiset olisi tehneet samoin! Vapaasäätyynhän hekin kuuluivat, olivat vapaita ja verottomia kuin taivaan linnut! Täytyikö heidän jäädä tihkamaan tähän kuolleen hevosen ääreen! Oli mentävä vain taloon ja vaadittava vapaakyyti hyvällä tai pahalla. Ja miksei oikein parivaljakkoa yksin tein? Siinä oli talo aivan lähellä, hyvinvoivalta vielä näyttikin. Tietä kulki akka, ja kun siltä kysyttiin, sanoi hän sen olevan Leikkolan nimismiestalon.

Vanha mustalainen käski toisten jäädä tielle vankkureihin ja meni itse taloon. Viipyi kotvan ennenkun hän palasi.

— Eivät aikoneet lähettää ruokaa herroille, mutta kun sanoin, ettei jalosukuinen rouvasväki lähde vaunuistaan heidän savutupiinsa, ja heilautin ruoskaa, niin jo lähti emäntä liikkeelle. Ruokaa tulee ja olutta myös. Eivät aikoneet antaa hevosiakaan, työssä kuuluivat muka olevan. Mutta kun uhkasin hirrellä ja kaakinpuulla, niin lupasi isäntä lähettää sanoja naapureihin. Hyväkös tässä on herrojen tehdä taivalta!

Kerskuessaan vanha mustalainen tuli iskeneeksi silmänsä hevoseen. Henkensä se jo oli heittänyt, mutta sääli sitä oli sittenkin jättää niine hyvineen. Katseli ja tuumi hetkisen, sitten sieppasi puukkonsa. Saisihan edes hinnan nahkasta.

Hän oli parhaallaan nylkemistouhussa, kun talosta tuotiin ruokaa. Emäntä oli laittanut evästä pärekoriin, siroimpaan ja puhtaimpaan mitä talossa oli, ja lähtenyt itse piikasensa kanssa tuomaan, että saisi nähdä armollisen rouvasväenkin. Siunaus häneltä pääsi nähdessään jalosukuisen herran itsensä hevosta nylkemässä, työssä, jota kunnon isäntämieskin piti arvoaan alentavana. Vielä enemmän hän ällistyi nähdessään, miten herra nylkypuukkonsa pisti hampaidensa väliin, otti ja viilsi taas ja piti välillä hampaissaan.

Mutta silloin oli emäntä aivan lysähtää maahan, kun herra kävi käsiksi leipään ja leikkasi samalla puukolla!

— Jesmaar, jesmaar! pääsi häneltä, ja tuskin oli hänellä aikaa vilaistakaan armolliseen rouvasväkeen, kun lähti kiireimmiten rientämään kotiin.

Jalo herrasväki söi hyvällä ruokahalulla. Mutta tuskin oli vanha mustalainen ehtinyt palata työhönsä, kun kylästä tuli miekkonen hiipivin askelin ja jälkeensä vilkuen. Lähelle tultuaan sieppasi lakin päästään ja kumarteli.

— Itsekö herra... eihän herran tarvitse itsensä... jos minä saan...

Mustalainen ojensi hänelle veitsen, ja mies kävi työhön. Mutta liikkui tuskin siksi, että tuppi heilui. Hänellä oli sanottavaa sydämellään, ja siinä herraa auttaessa oli hyvä tilaisuus puhua.

— Sitä minä... että kun herra on niin alava, ettei vaadi päivätöitä, itse nylkee hevosensakin... sitä minä, että sanoisitte kuninkaalle, miten tämä meidän vouti sortaa köyhää kanssa, teettää ruunun päivätöinä kaikki omatkin työnsä, kuletuttaa tavaransa ja ottaa kyntöhevosen kylvetyltä pellolta, niin että siemen itää maan päälle. Kiskoo liikaveroa itselleen, mittaa väärin mitoin, vie maat ja niityt...

— Nylehän!

— Kyllä nylen, hökäisi mies, mutta jatkoi yhä kielimistään. — Tämä meidän vouti antaa kaikkien muidenkin herrojen nylkeä talonpoikaa mielin määrin. Lahjakontti se on... jos kuka lahjan vie, herra tai talonpoika, hän saa tehdä mitä tahansa. Tämä Leikkolan nimismieskin on sen lahjonut. Ei se tätä hätyyttele kyydeistä eikä muista. Aina tämä vain haettaa hevoset naapureista, ei valjasta omiaan, kun herrat tahtovat. Niin, että sanoisitte kuninkaalle, jollette itse...

Puhuessaan oli mies vilkunut Leikkolan nimismiestaloon päin. Yhtäkkiä pudotti hän veitsen ja lähti mennä vääntämään, niinkuin ei olisi herroja kumartamaan pysähtynytkään.

Sillä talosta tuli itse Leikkolan nimismies, tienoonsa isäntämiehistä mahtavin. Kulmat kurtussa hän tuli, tähysteli herraa, joka jälleen oli itse ryhtynyt nylkemään hevostaan, tähysteli ryysyvankkureita ja niissä istuvaa herrasväkeä.

— Sitä minä, virkkoi hän totisesti, tulin sanomaan, ettei tästä kylästä taideta antaa hevosta, jollei herrasväki näytä papereitaan.

— Mitä? Papereita? Milloin talonpoika on pantu herrojen paperien tarkastajaksi? Osaatko edes lukea?

— Eiköhän tuota osattane, mikä papereita liekin. Ja voutikin asuu muuten tien varressa Pöytyän kirkolla.

— Voutiko? Lahjakontti! Silloinpa sopii pistäytyä kysymässä, paljoko hän on sinulta saanut, kun tohdit niskoitella. Varo, hänestä ei sinulla ole apua, lähteä saa itsekin kaakinpuuhun.

Isäntä kynsi nolona korvallistaan.

— Mars hevosia noutamaan! huusi mustalainen ja heilautti uhkaavasti piiskaansa.

Isäntä käännähti äänetönnä ja meni.

Kohta tulikin mies kahden hevosen keralla. Äänetönnä ja synkkänä valjasti hän hevoset vankkurien eteen. Mustalainen oli saanut hevosensa nyljetyksi ja oltiin valmiit lähtemään.

Mustalainen käytti itse ruoskaansa. Kyytimiehen murina ei auttanut, ruoska läiski vaan, ja huimaa vauhtia mentiin. Pian alkoivat hevoset hikoilla. Kyytimies kävi yhä synkemmäksi ja umpikuljuisemmaksi mitä kauemmin hurjaa menoa jatkui.

Pöytyän kirkolla hän yhtäkkiä pyöräytti pois valtatieltä.

— Mihin nyt? kysäisi mustalainen.

— Vaikkapa käytäisiin voutia tervehtimässä.

Mustalainen luimisti.

— Niinkö? Hyvä! sanoi hän vihdoin.

Kartanoon päästyä hyppäsi hän vankkureilta ja riensi tuimasti päärakennuksen portaita kohden. Kyytimies jäi hätääntyneenä tuijottamaan jälkeen.

Hän kiitti onneaan, kun mustalainen palasi niine hyvineen. Vouti ei toki ollut kotona.

Jalo herra sai lukea omaa lakiaan. Eikä kyytimiehen auttanut muuta kuin ajaa samaa karkua edelleen.

Hevoset olivat jo kaatumaisillaan, kun vihdoin pysähdyttiin kylän kohdalle. Täällä, kun kerran oli kyydillä tultukin, sai herrasväki hevoset muitta mutkitta.

Loimaalla ajettiin täyttä karkua ohi Virtsanojan kartanon, jossa vouti asui. Illan tullen yövyttiin tienvarteiseen taloon ja nautittiin maksutonta kestitystä, kuten herrat konsanaan. Aamulla kovistettiin taas kyytiä.

Yönseutuna oli ollut talon ja koko kylänkin väellä aikaa tarkastella outoja vieraitaan ja ihmetellä, keitä he oikeastaan mahtoivat olla. Vaikka he sopertelevin ruotsinsanoin selittivät kulkevansa Portugalin hallituksen puolesta ja kuninkaan suojeluksella tutkimassa kauppamahdollisuuksia täällä Pohjan perillä, syntyi kuitenkin moninaisia epäluuloja. Ja vaikka he olisivat olleetkin niitä, joita sanoivat olevansa, ei pidetty oikeana että vieraan riikin lähettiläät saivat kulkea kuninkaan vapaakyydllä.

Kylässä sentähden niskoiteltiin heille vapaakyytiä antaessa, varsinkin kun oli illalla nähty, miten puolikuoliaiksi he olivat edelliset kyytihevoset ajaneet. Eivät uhkaukset eivätkä ruoskanheristyksetkään ottaneet heitä taivuttaakseen.

Vanha mustalainen oli vähällä joutua ymmälle. Mutta hän keksi keinon lopultakin.

— Missä voutinne asuu? kysyi hän uhkaavasti.

Se kuului asuvan tienvarressa edessäpäin, Köyliönsaaren kartanossa. Sen tiesi hyvin Pietari Kovapääkin, sillä Rauma kuului jo hänen voutikuntaansa. Pietari tiesi myös sen, että Köyliönsaaren kartano oli ennen kuulunut Lallille, pyhän Henrikin surmaajalle, oli sitten otettu kirkolle, mutta tämän nykyisen kuninkaan aikana riistetty kirkolta ruunulle.

— Sinne asti ainakin olette velvolliset antamaan kyydin. Siellä asia selvitetään, komensi mustalainen.

Se pani jo isännät punomaan päätänsä.

— Hevoset aisoihin! huusi mustalainen. Vouti ratkaiskoon, onko kyyti vapaa vai maksettava!

Hevoset pantiin aisoihin. Mutta kyytimies ei ollut oikein varma, oliko parempi mennä voudin luo vai mieluummin pyydettävä, että ajettaisiin ohi. Niin vähän luotettiin voudin tuomioon.

Heti lähdettyä läimäisi mustalainen hevosia. Mutta toinen niistä oli vauhko, ja sen pillastus tarttui toiseenkin. Ne läksivät laukkaamaan vimmattua vauhtia, vankkurit keikkuivat epätasaisella tiellä kuin paukkulauta ja molemmat naiset pitelivät kiinni mistä voivat. Ja itse vanha mustalainenkin malttoi siitä pitäen olla koettamatta ruoskaansa näihin hevosiin.

Säkylän kylän kohdalla teki kyytimies täyden tenän eikä aikonut lähteä enää kauemmas. Mustalainen puolestaan oli kyllästynyt alituiseen uusien hevosten kivestämiseen, eikä sanonut olevan aikaa vaihtaa. Kun kyytimies yhä niskoitteli, tiuskaisi jalo herra:

— Sitten voudin luo!

Siihen ainakin kyytimiehen täytyi suostua, ja niin jatkettiin matkaa hiljan verkkaan Köyliönsaarta kohden.

Taisi herraa sentään hieman arasteluttaa, koska alkoi Pietarilta kysellä, mikä tämä vouti oli miehiään. Pietari kertoi mitä oli kuullut. Kertoi, että vouti Matz van Klewen oli kaikkein pahimpia kansansortajia ja riistäjiä. Se osteli ja keinotteli verotiloja talonpojilta ja liitti ne verottomiin tiluksiinsa, niin että verotalonpojat saivat yhä raskaampia veroja maksaa. Laamanni Jönssi Kurjen palvelijat saivat ympärinsä liikuskellessaan mässätä taloissa mielinmäärin. Olueenkaan eivät he tyytyneet vähempään kuin kokonaisiin tynnyreihin. Juovuspäissään he raiskasivat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Ja jos voudille valitettiin, ajoi hän valittajat tiehensä. Lahjoja hän otti keneltä vain sai, ja lahjojat saivat tehdä mitä ikinä tahtoivat. Kerran antoi hän miesmurhankin painua lankaisiin, otettuaan murhamieheltä lahjaksi kaksi härkää ja kuusi leiviskää voita, muka kuninkaan nimessä, vaikka pimitti ne itselleen. Kuninkaallekaan ei häntä vastaan uskallettu valittaa, kun valittajat vain joutuivat hänen vihoihinsa ja kenties kaakinpuuhun.

Kuullessaan tämän myhäili mustalainen partaansa ja kaivoi vanhasta arkkupahasesta jo tiellä valmiiksi muutamia unkarinkultasia.

Kartanoon päästyä ehätti hän voudin puheille kyytimiehen sitoessa kiinni hevosiaan. Kyytimies meni jouduttuaan jälestä, ja he viipyivät kotvan sisällä. Kun he vihdoin palasivat, tuli Matz vouti avopäin portaille mukana ja kumarteli kohteliaasti jäähyväisiksi.

— Ainakin Euraan asti on sinun kyydittävä, jos herrasväki Raumalle poikkeaa. Ja hidastelematta! huusi vouti kyytimiehelle vielä jälkeen.

Mahtoi hän sentään hieman ällistyä nähdessään ryysyvankkurit portilla. Ainakin hän seisoi kotvan portailla katsellen matkalaisten jälkeen.

Tästä lähin jatkui matka kohtalaisen hyvää vauhtia. Eurassa vaihdettiin vielä kerran hevoset ja illansuussa lähestyttiin Rauman rantoja.