Part 10

Kuta kauemmin Henrik laamanni puhui, sitä hämärämmiksi kävivät Henrik Pakilan mielessä kaikki kauppaedut ja liikenäkökohdat ja sitä kirkkaampana ja rakkaampana kuvastui tuttu kotikylä hänen mielessään. Hänen tunteensa yltyi sellaiseen liikkeeseen, että jos Henrik laamanni olisi yhtäkkiä kysynyt mitä hän ajatteli asiasta, olisi hän saattanut vastata mitä tahansa. Mutta ei häneltä mitään kysyttykään, heille selitettiin vain armollisesti, mitä siunausrikkaita päätöksiä heidän hyväkseen oli tehty. Lopuksi kehoitettiin huomiseksi kutsumaan kylänmiehet koolle raatihuoneelle, jossa kuninkaan tahto kaikille virallisesti ilmoitettaisiin ja lähemmin selitettäisiin. Vanha kylänlapsi lähetettiin sanoja levittämään, ja herrat jäivät Sonkkilaan viettämään iltaansa nautiskellen mukanaan tuomiaan eväitä.

Järkytetyin mielin lähti Henrik vanhus kotiaan. Kadulla tapasi hän pari porvaria ja kertoi heille värisevin leuoin, millä asioilla kuninkaan herrat olivat matkalla. Ja pian kokoontui Pakilan tupaan joukko mahtavampia porvareita, Balkin veljekset Jussi ja Lassi, Uolevi Kukko, Sipro Soini, Erik Tyrvä, Henrik Nurkka ja muita. Olivatpa Päsämäen Heikki ja Sukan Simokin mukana. Martti pappi oli saapuvilla Henrik pormestarin erityisestä pyynnöstä, ja myöhemmin saapui myös toinen pormestari, Simo Sonkki, jätettyään herrat kotiinsa vaimoväen hoidettaviksi.

Pormestarit kertoivat asiasta niin paljon kuin tiesivät ja taisivat, ja toiset porvarit kuuntelivat hämmästyksestä mykistyneinä ja jäivät sitten istumaan aivan kuin puulla päähän lyötyinä.

Päsä-Heikki vihdoin keksi avata suunsa:

— Minä en ainakaan lähde!

— Enkä minä, piipitti Sukan Simo.

— Muutan Päsämäelle ja näytän herroille pitkää nenää.

— Ja minä... yritti Sukan Simo säestää, mutta vaikeni, kun ei osannut sanoa mihin muuttaisi.

— Naulamäelle, avitti häntä Jussi Balkki ykskantaan.

Se nostatti naurun, ja siihen suli suurin hölmistys. Kaikkien kasvot kävivät sentään pian vakaviksi. Mutta kaikki istuivat neuvottomina, tietämättä mitä tehdä, mitä sanoa.

Henrik pormestari siitä ensiksi toipui tolkulleen. Hän kääntyi Martti herran puoleen ja kysyi häneltä mitä asiasta oli ajateltava. Ja laki pappiin kääntyivät kaikkien muidenkin katseet, niinkuin ainoaan pelastavaan oljenkorteen.

Martti pappi katseli heitä kaikkia ja näki, että neuvoton epätoivo kuvastui heidän kasvoillaan. He omistivat kaikki kaupungissa omat talot ja useimmat peltoja ja niittyjäkin sen lähistöllä ja ajattelivat nähtävästi vain sitä, millä keinoin saisivat rauhassa asua talojaan ja viljellä peltojaan ja niittyjään.

— Laki, lausui Martti herra, suojelee jokaisen kansalaisen omaisuuden kaikkinaista väkivaltaa vastaan, ja mahdoton on siirtää paikoiltaan ainakaan niitä porvareita, joilla on täällä kiinteimistöä, tuottamatta tuhoa heidän omaisuudelleen. Teillä kaikilla läsnäolijoilla on tietääkseni omat talot, monilla muitakin tiluksia, ja ymmärtääkseni teille laki sentähden turvaa kotipaikka-oikeutenne.

— Ja meillä on omat tontit myös, yhteiset koko kylälle, huudahti Simo Sonkki.

— Niin, tontit myös! huusivat kaikki yhteen suuhun.

— Siitä on meillä mustaa valkoisella, lisäsi Simo Sonkki.

Jotkut menivät kuiskuttamaan Henrik Pakilalle, eikö olisi paras mennä hakemaan nähtäväksi kuninkaan vakuutuskirja, joka puolenkymmentä vuotta sitten oli saatu kuninkaan herroilta. Henrik vanhus lähti ja toi juhlallisesti paperin Martti papin käteen, pyhästi varoen sen alareunassa riippuvaa kuninkaan omaa sinettiä.

Martti pappi otti sen ja tähysteli kauan koukeroisia, toisistaan erilleen piirreltyjä kirjaimia. Ja porvarit, jotka istuivat hänen rinnallaan, kallistuivat kaulat ojossa häneen päin, ja toiset kokoontuivat yhteen kihermään hänen eteensä. Kaikki odottivat jännityksellä, oliko kuninkaan kirjelmä, johon he olivat niin lujasti luottaneet, tosiaankin sellainen, että se saattoi pelastaa tällaisestakin oudosta pulmasta.

Vihdoin alkoi Martti pappi puhua katsoen paperiin. Niin harvakseen käänsi hän sen sisältöä, että porvareista näytti kuin hän kiskomalla kiskoisi siitä irti totiset todet.

— Niin, virkahteli lakipappi, tässä kuningas juhlallisesti vakuuttaa ottavansa uskolliset alamaisensa, pormestarin ja raadin ja kaikki Rauman asujamet kuninkaalliseen huomaansa ja suojaansa, eritoten suojataksensa, rauhoittaaksensa ja puolustaaksensa teitä, teidän vaimojanne, lapsianne, palvelusväkeänne, talojanne ja kaikkea mitä te omistatte irtainta ja kiinteää, kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä ja oikeutetuissa asioissanne auttaaksensa teitä oikeuteenne. Sitten ilmoittaa hän suoneensa ja myöntäneensä ja tällä oikeuskirjalla vahvistavansa, että saatte edelleen Rauman kaupungissa asua ja omistaa kaupunkinne muuten samoilla oikeuksilla kuin tähänkin saakka, mutta entisiä kuninkaan tontteja, joilla asutte, saatte nauttia ikuisena omaisuutenanne, koska olette kuninkaan ja ruunun mielisuosioksi ja sopimuksen mukaan maksaneet tonteistanne yhteisesti kaksisataa unkarilaista kultarahaa, jonka summan kuningas on teille kuitannut omasta ja jälkeentulevain perillistensä puolesta ja kaikkien valtakunnan tulevain kuningasten ja hallitsijain puolesta.

Seurasi hetken juhlallinen äänettömyys. Sen aikana tuli nuori Henrik tupaan, suljettuaan puodin yöksi. Kysellen ja ounastellen katseli hän vanhempiin porvareihin, jotka olivat vaipuneet niin oudon vakaviin mietteihin.

— Niin, katkaisi lakipappi jälleen äänettömyyden. Yleisen lain turvaaman omistusoikeuden pyhyyden lisäksi kuningas tässä vielä erikseen vakuuttaa teille oikeutenne niin taloihin ja muuhun omaisuuteen kuin itse maaperäänkin, jolla talonne seisovat.

— Tontit ovat meidän _ikuista_ omaisuuttamme! huudahti Simo Sonkki.

— Ei vain tämän, vaan kaikkien tulevainkin kuningasten aikana, selitti Erik Tyrvä.

— On sula vääryys koettaakaan saada meitä niiltä siirtymään! huudahti Uolevi Kukko.

— Ja ajaa meidät kodeistamme kylmään metsääni lisäsi vanha Henrik Nurkka, joka eli perheineen hiljaista ja kunnioitettua elämäänsä Naulamäen kulmalla hänkin.

Huudahduksia olisi saattanut sadella kuinka kauan tahansa, jollei Henrik vanhus olisi niitä keskeyttänyt.

— Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän vakavasti.

— Niin, mitä? kajahti neuvotonna vastaan niin sanoin kuin ilmein.

— Mitäs muuta kun paiskataan paperit kuninkaan herroille vasten naamaa ja sanotaan, että menkööt muille markkinoille! remautti Päsä-Heikki suupieltään murtaen.

— Niin, selvät ovat paperit, säesti Sukan Simo.

Ajatus itse oli hyvä muistakin, mutta Päsä-Heikin sanat sen melkein pilasivat.

— Parasta lie, tuumi Martti herra vihdoin, toisiaankin näyttää paperit herroille ja vedota niihin.

— Olen niistä maininnut jo itselleen kuninkaalle, tuumi Henrik vanhus alakuloisesti. — Hän sanoi, että oikeuskirja vapauttaa meidät ainoastaan tonttiveroista, jotka olemme kertamaksulla suorittaneet.

— Sepäs merkillistä! huudahti Martti pappi. Sittenhän sanat eivät yleensä merkitse mitään, eivät kuninkaan eivätkä muiden!

— No, mutta jos, lähti Sukan Simo kerrankin omin päin uikuttamaan pimeästä nurkastaan, -— jos kuningas sanoo nyt toiset sanat, ja jos kuninkaan herrat pakoittavat meidät muuttamaan...

— Niin kuningas itse vakuuttaa tässä kirjeessä suojelevansa teitä kaikkinaiselta väkivallalta ja vääryydeltä, keskeytti Martti pappi.

— Kuinka voi kuningas itse olla itseään kuningasta vastaan, itse itseään vastaan! uikutti Sukan Simo niin surkeasti, että toisten täytyi jälleen kesken kaiken purskahtaa nauruun.

Nauru kismitti niin Sukan Simoa, että hän melkein kiivaasti lisäsi:

— Ja minkä voimme esivallan miekkaa vastaan?

Siihen ei kukaan tiennyt mitään keinoa. Ja Henrik vanhus puki yleisen neuvottomuuden sanoiksi:

— Niin, tämä on pulmallinen asia.

Neuvotonna istuessaan porvarit tuontuostakin loivat katseensa lakipappiin. Hän piti sen kehoituksena, mietti tarkoin ja virkkoi vihdoin.

— Minusta, jollette nimittäin tahdo lähteä kodeistanne ja asuinsijoiltanne, näyttää parhaalta keinolta, että levollisina ja järkähtämättöminä pysytte paikoillanne ja vetoatte oikeuskirjaanne niin usein kuin oikeuttanne tahdotaan järkyttää. Sillä oikeus on puolellanne, ja jos väkivaltaan vastaanne ryhdytään, ei syy ole teidän.. Ja uskon muuten lujasti, että ikuinen oikeus on aina perivä voiton ennemmin tai myöhemmin.

Nämä sanat nostattivat porvarien silmiin kirkastuksen kajon. He huusivat niille pontevan hyväksymisensä, ja oikeuskirjan esittäminen huomisessa kokouksessa jätettiin Henrik pormestarin tehtäväksi. Pakilan porvarit ja Martti herra poistuivat, ja Pakilan väki jäi tupaan omilleen. Martta muori alkoi laittaa illallista, Marketta ja Hilappa tekivät käsitöitään. Nuori Henrik istuutui rahille pöydän eteen ja silmäili isäänsä kyselevin katsein.

— En päässyt, virkkoi hän, oikein selville, mitä on tekeillä.

— Meidät aiotaan, puuskahti isä, muuttaa kodeistamme pois kylmään metsään!

— Mihin?

— Johonkin Porvoon ja Tammisaaren välimaille, johon on määrätty perustettavaksi uusi kaupunki.

Nuoren Henrikin kasvoille lehahti puna.

— Porvoon lähelle siis? kysäisi hän.

— Niin, jos sitä on olemassakaan.

— Kuinka niin?

— Heidän on määrä muuttaa heidänkin ja ovat kuulemma suostuvaisia. Lähempänä ovatkin, eivät joudu kauas etumaistaan ja outoihin oloihin, kuten me.

Nuori Henrik tuskin kuuli muuta kuin sen, että heidän oli määrä muuttaa heidänkin. Ja Elina, kaukorannan hilpeä impi, oli muuttava mukana! Hän näki sielussaan vain tämän tuhansien unelmien kirkastaman kuvan, ja ruusuinen hohde levisi siitä koko uuteen kaupunkiin, mihin se sitten mahdettiinkin perustaa.

Isä katseli oudoksuen hänen kasvojaan ja näki hänen silmiensä ikäänkuin verhoutuvan ja niiden katseen uppoavan syvemmälle piiloon. Hänen sielunsa näytti ikäänkuin lentävän kauas pois, ja hän istui siinä, niinkuin ei tietäisi eikä välittäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. —

Mutta poistuneiden porvarien joukosta erosi Päsä-Heikki heti portista kadulle päästyään. Erosi kaikista muista, mutta Sukan Simosta ei päässyt eroon. Tätä peloitti kovasti toisten porvarien aikomus ruveta mistään huolimatta niskoittelemaan kuningasta vastaan, ja hätäisin katsein oli hän vilkunut Päsä-Heikkiin, jolla oli havainnut olevan jotakin erikoista mielessään. Se ei ollut ottanut osaa koko loppukeskusteluun, oli vain yksikseen suipistanut huulensa ikäänkuin äänettömään vihellykseen.

Sen täytyi merkitä jotakin. Ja hän hiipi nyt Päsä-Heikiltä puoleksi kuiskaten kysymään:

— Auttavatkohan niiden aikeet?

— Tuskinpa vain, vastasi Päsä-Heikki suupieli riipallaan.

— Mitähän jos... alotti Sukan Simo, mutta katkaisi vilkuen ympärilleen.

Päsä-Heikki katsoi kysyvästi häneen.

— Jos olisi ilmoittaa herroille ajoissa heidän kapinastaan...

— En minä ainakaan, tokaisi Päsä-Heikki halveksivasti.

— Me saisimme kenties silloin jäädä...

Päsä-Heikki hymähti yli olkansa. Hänellä oli omat tuumansa.

— Tule mukaan, jos tahdot! sanoi hän kylmäkiskoisesti.

Hän meni puotiinsa ja otti sieltä tukun näädännahkoja. Ne kädessään lähti hän astumaan Sonkkilaan.

Herrat olivat juuri päässeet oivalliselta illalliselta, jota vähänväliä oli huuhdeltu Reinin viinillä. He olivat hyvällä tuulella ja ottivat heti porvarit puheilleen. Ja sitäkin paremmalle tuulelle tuli Henrik laamanni, kun Päsä-Heikki näytti hänelle näätiään. Suopean ylävästi käski hän ne viedä laivalle.

— Sitä minä vielä, toimitti Päsä-Heikki pyöritellen lakkiaan, — että jos tästä muutto tulee, niin minä saisin jäädä...

— Millä nojalla, kysäisi Henrik laamanni ikäänkuin loukkautuneena, — millä nojalla voisin tehdä muutoksia ja poikkeuksia, kun on kuninkaan selvä käsky pantava toimeen?

-— Onhan minulla talo ja oikea asuinpaikkani Päsämäellä, vaikka olen täällä käynyt kauppojakin...

— Etkö siis ole porvari?

— Enhän minä oikeastaan. Ja kun minulla on siellä se talo, niin mieluummin muuttaisin sinne...

— No sillä nojalla. Mutta kaupankäyntiäsi et enää saa jatkaa.

— Eiköhän sitä nyt vähän sentään...

— Siihen asiaan ei minulla ole muuta sanottavaa, virkkoi laamanni vilaisten Matz voutiin, ikäänkuin neuvoen olemaan mielinkielin hänen kanssaan. — Mutta jos asut maalla, ei mikään estäne sinua sinne jäämästä, lisäsi hän sillä ilmeellä, että asia oli selvä pitemmittä puheitta.

Päsä-Heikki näki silloin parhaaksi lähteä. Mutta Sukan Simo jäi seisomaan ovensuuhun pyöritellen lakkiaan ja liehitellen.

— Mitäs sinulla?

— Minä vain, armollinen herra ja esivalta, tulin kuiskaamaan, että...

— Puhu ääneen vaan!

— Että ne aikovat kapinoida esivaltaa vastaan...

— Ketkä ne?

— Pakilan pormestari niillä on suuna, vaikka lakipappi säkkinä...

— Kuka lakipappi?

— Tämäpä nuori isä Martti. Siltä se Pakilan pormestari kyseli lakia ja huomenna aikovat tehdä tenän.

— Tenän!? Mitä uskallat puhua? tiuskaisi Niilo herra.

— Niin, lait ja paperit kourassaan!

— Mitä tarkoitat, mies? kysyi Henrik laamanni voiden tuskin pidättää nauruaan.

— Niillä on muka kirjat kuninkaalta, ja he aikovat ne vetää esiin kuningasta vastaan.

Herrat mongersivat kotvan keskenään ruotsiaan. Henrik laamanni ei näyttänyt asiaa pitävän yhtä vakavana kuin hänen jalo lankonsa, mutta kyseli sentään sitten tarkemmin, ja Sukan Simo kertoi Pakilassa pidetystä kokouksesta. Hänen kertoessaan Niilo Boijen etukumara otsa vetäytyi ylen tuimiin ryppyihin. Mutta Henrik laamannissa näytti asia herättävän pikemmin uteliasta mielenkiintoa. Tyytyväinen hän sentään oli Sukan Simon palvelushaluun ja taputteli oikein olallekin.

— Sitä minä vielä... että kun olen vain köyhä riepu, niin että armollinen esivalta...

— Mitä tahdot?

— Ja kun minä vielä asunkin siellä Naulamäellä, melkein maalla, köyhässä, kurjassa hökkelissä, niin jos armollinen esivalta...

— Enhän minä, miekkonen, voi ruveta sinulle uutta rakentamaan!

— Eihän toki, herra esivalta ja laamanni! En minä sitä... kun vaan saan jäädä tänne paikoilleni. Ja jos muut lähtevät pois, niin jäähän tänne taloja, jos vain armollinen herra esivalta...

Henrik laamanni nauroi koko kasvoillaan.

-— Menehän nyt, miekkonen! sanoi hän.

— Mutta eiköhän armollinen herra esivalta sentään... miten minä, köyhä riepu, voisin siellä rakentaa pahaistakaan kattoa pääni päälle...

— Sovi Matz herran kanssa. Tästä saat kaksi markkaa palveluksestasi. Ja nyt saat mennä.

Nauraen työnsi hän Simo rukan ovesta ulos, vaikka tämä koki yhä toimittaa.

Aamulla kuuden ajoissa kokoontuivat kylänmiehet joukolla torille raatihuoneen edustalle. Yönseutuun ei oltu paljoakaan nukuttu, illallisessa neuvottelussa mukana olleet olivat puhelleet mikä minkin kylänmiehen kanssa ja selittäneet asiaa. Vaikkei sellaista selittelyä oikeastaan olisi tarvittu, jos kerran johtomiehet olivat yksimieliset. Sillä enin osa kylänmiehistä oli aina raastuvan kokouksissa vaiti ja antoi viisaampien päiden päättää.

Vakava, melkein uhmaava ilme oli kylänmiesten kasvoilla heidän siinä seistessään. Ainoastaan jotkut huonemiehet naureskelivat keskenään muista syrjemmällä ja tuumivat, että samahan se oli pyörittelihekö toisten tuvannurkissa täällä vai muualla. Naureskelivat ja tuumiskelivat huvikseen siinä odottaessaan... ollakseen sitten vaiti, kun sai kuulla mahtavampain puhuvan...

Hyvät ajat saatiin odottaa. Mutta vihdoin herrat saapuivat.

Henrik laamanni, Niilo herra ja Matz vouti nousivat raatihuoneen portaille ja porvarit kihertyivät ympärille. Äänettöminä odotettiin mitä herroilla oli sanottavaa.

Henrik herra alotti muutamin juhlallisin sanoin mainiten siitä isällisestä huolenpidosta, jolla armollinen kuningas valvoi kaikkien alamaistensa parasta. Tällä samalla huolenpidolla hän oli muistanut raumalaisiakin lapsiaan ja tahtoi tämän itämaan väestölle valmistaa paremmat kauppamahdollisuudet. Sitten esitti hän kaikki ne valopuolet, joita kuningas ja hänen neuvosherransa olivat uudesta kaupungista miettineet kokoon, ja toivoi, että raumalaiset kiitollisuudella noudattaisivat kuninkaan määräyksiä heidän itsensä ja koko maan hyväksi. Lopuksi mainitsi hän, että asian käytännöllinen valvominen oli jääpä vouti Matz van Klewenin huoleksi, mutta kysyi sentään, oliko porvareilla mitä toivomuksia lausuttavina siihen nähden.

Seurasi hiiskahtamaton hiljaisuus, jota kesti hyvän kotvan. Vihdoin lähestyi Henrik vanhus portaita hitain askelin. Henrik laamanni katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin jo edeltäpäin päästäkseen selville, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa, ja Niilo herra uhkaavan tuimasti, ikäänkuin varmana siitä, että mies joka tapauksessa ansaitsisi rangaistuksen sanoistaan.

— Toisten porvarien kuten omastakin puolestani pyydän alamaisimmasti ilmoittaa herramme ja kuninkaamme tietoon, että olemme tyytyväiset entisiin oloihimme ja entiseen asuinsijaamme, emmekä halua muuttaa mihinkään... alotti hän.

— Tästä, katkaisi Henrik laamanni ylävän tyynesti, — tästä ei voi olla kysymystä, sillä siitä on juuri teille ilmoitettu kuninkaan tahto ja määräys. Tarkoitin toiveitanne muuton erikoisseikkoihin kuin myös uuden kaupungin erikoisiin etuihin ja oikeuksiin nähden, kuten esimerkiksi Porvoon porvarit pyysivät armollista kuningastamme ankarasti kieltämään Uudenmaan rannikkolaisten purjehduksen Rääveliin ja maakaupan, jota sikäläiset talonpojat harjoittavat niin entisten kaupunkien kuin uudenkin vahingoksi.

— Mutta johan yleinen laki turvaa jokaiselle kansalaiselle hänen omansa ja erityisesti kotirauhan valansakon uhalla, alotti jälleen Henrik vanhus.

— Tämä on selvää tottelemattomuutta ja kapinaa, jollaista kuningas ei jätä rankaisematta, murahti Niilo herra Henrik laamannille niin ääneen, että lähimmät porvaritkin se kuulivat.

Henrik laamanni teki hänelle kärsimättömän liikkeen ja tuijotti uteliaasti paperiin, joka oli Henrik pormestarin kädessä. Se oli varmaankin sama, josta eilisiltainen luikkari oli puhunut.

— Sitä paitsi, jatkoi Henrik vanhus, on kuningas tällä oikeuskirjalla vakuuttanut meille ikuisen omistusoikeuden asuinsijoihimme, jotka yhteisesti olemme kahdellasadalla unkarinkultaisella ostaneet.

Hän ojensi paperin laamannille, joka luki sen tarkoin. Sitten kääntyi laamanni Niilo herran puoleen ja keskusteli neuvotonna hänen kanssaan. Niilo herra vastaili hänen totisiin huomautuksiinsa melkein kiukkuisin elein, mutta kummankaan sanoja eivät porvarit kuulleet. Erimielisiksi he näkyivät lopulta jäävänkin, laamanni teki ilmeisesti päätöksensä ja Niilo herra koki sitä yhä kiihkeästi kumota toisen pudistellessa päätänsä.

— Tulen esittämään kuninkaalle toivomuksenne, joka oikeudellisesti katsoen ansaitsee tarkkaa harkintaa, lausui laamanni porvareille. — Mutta kehoitan teitä ajattelemaan omaa etuanne. Sillä epäilemättä teille tulee paljon paremmat kauppamahdollisuudet uudessa kaupungissa, jolla on niin edullinen asema ja täydet oikeudet kauppaan ulkomaiden kanssa kaikilla niillä tavaroilla, joita yleensä on lupa viedä maasta.

Hän tuskin ehti lopettaa, kun Niilo herra, joka oli itse omin käsin tottunut ohjastamaan ja kurittamaan alustalaisiaan, kivahti:

— Ja muistakaa ennen kaikkia, että niskoittelevia alamaisia on rangaistus kohtaava! Hänen majesteettinsa on itse siitä muistuttanut meille antamassaan valtakirjassa.

Herrat poistuivat. Muutaman tunnin kuluttua lähtivät he purjehtimaan kohden Ulvilaa, viemään kuninkaan käskyä sinnekin. Lähtiessään ottivat he Jussoilan Juntin luotsikseen läpi Raumanmeren sokkeloisen rantasaariston.

Mutta raumalaiset porvarit ryhtyivät arkisiin askareihinsa kuten ennenkin.

X.

"NISKOITTELEVA JOUKKIO".

Kuten ennenkin ahersivat raumalaiset arkisissa askareissaan. Tekivät kauppoja puodeissaan, kyntivät peltojaan, niittivät niittyjään ja käyttivät karjaansa laitumella, kävivät väliin nuotalla Lajonlahdella ja heittivät verkkojaan saarten salmiin, tekivät kaupparetkiään Keminsuulle ja markkinain aikana Tornioonkin ja muihin Pohjanlahden satamiin, välittäen sieltä tavarain vaihtoa Turkuun ja Tukholmaan, jopa salavihkaan saksalaisiinkin kaupunkeihin.

Kuten ennenkin.

Ja kuitenkin oli heidän toimillaan ja koko arkisella elämällään niin erilainen leima. Oli melkein äkäistä täsmällisyyttä ja samalla ikäänkuin jaloa ylevyyttä heidän kaupanteossaan yksinkertaisten maalaisten kanssa. Hartiavoimin ajoi kyntömies auransa tuttuun ruokamultaan, ja melkein tuimasti hiipoi niittomies heinää viikatteellaan. Kaikkien tointen yllä väikkyi tunto, että oltiin vieraita lähtiämiä tutuilla tanhuilla ja rakkailla kotipihoilla. Mutta se herätti mieliin sitä hellemmän ja kiinteämmän rakkauden näihin tanhuviin, ja niihin pureuduttiin, niinkuin hukkuva tarraa kiinni lautaan, josta meren aallot häntä irti kiskovat. Tuima oli ilme ja ankara ainakin kaikkien eturivin porvarien kasvoilla.

Mutta tähän synkkyyteen ilmestyi ikäänkuin ilon ja lohdutuksen kirkastus, kun saapui sanoma, että ulvilaiset olivat tehneet tenän hekin puolestaan. Kukaan tuskin ajatteli, että se millään tavoin tukisi raumalaisia heidän aiheessaan pysyä paikoillaan, mutta sittenkin se tieto heitti valoisan toivon kajon siihen ahdistuksen tunteeseen, mikä ajattelevia raumalaisia pyrki painamaan heidän hiljaisessa taistelussaan kotiseutunsa puolesta.

Kesä kului kulumistaan odotuksen jännityksessä, mitä oli tuleva. Muutama kuukausi meni kuulumatta asiasta mitään. Sitten kävi Matz vouti, tietenkin ylempäin käskystä, tiedustelemassa, olivatko he vieläkään oppineet ymmärtämään omaa parastaan. Hän sai vastaukseksi, että raumalaiset tahtoivat pysyä kotikylässään. Uhkaillen lähti Matz vouti tiehensä.

Kului taasen kuukausi, ja kesä alkoi kallistua syksyyn. Raumalaiset korjasivat viljan pelloiltaan ja alkoivat puida uutisviljaa leivikseen ja toivoivat ainakin siksi kesäksi pääsevänsä rauhaan.

Mutta ei. Syyskuussa saapui taasen kuninkaan laiva, ja laivalla saapui Henrik laamanni, tällä kertaa yksikseen.

Kuninkaan laivaan oli Jussoilan Juntti päässyt vakinaiseksi laivuriksi, niin oli voimakas ja reima mies miellyttänyt herroja edellisellä matkalla, jolloin oli heitä Ulvilaan luotsannut. Ja se tapaus kiinnitti niin raumalaisten mieltä, että Henrik laamannin saapuminen oli vähällä jäädä varjoon. Ja olevinaan olikin kovanyrkkinen mies, hänen ennen liian repäisevä käytöksensä oli saanut paljon hillitymmän uljuuden leiman.

Mutta Henrik laamanni kutsui heti kylänmiehet raatihuoneelle. Kuninkaan käskystä sanoi hän vielä lisävarmuudeksi tulleensa neuvottelemaan uuteen kaupunkiin muuttoa koskevasta asiasta. Asukkaita sinne oli joka tapauksessa saatava, mutta saattoi tulla ensiksikin kysymykseen, että muuttaisivat ainoastaan joko ulvilaiset tai raumalaiset, ja toinen kaupunki saisi jäädä paikoilleen. Hän oli jo käynyt Ulvilassa, mutta he eivät suostuneet mielisuosiolla muuttamaan.

— Emme mekään! huusivat useat porvarit.

— Meillä on suurempikin oikeus olla paikoillamme, kun olemme kerran tonttimme omiksemme ostaneet, virkkoi Henrik vanhus.

Se vastaus näytti saavan Henrik laamanninkin hyväksymisen.

— Arvasin, että vastaatte siihen tapaan, lausui hän. Mietti sitten hetken, ennenkun jatkoi:

— Mutta on vielä toinenkin ehdotus. Sellainen, että ainoastaan muutamat parhaat porvarit molemmista kaupungeista muuttaisivat.

— Mitkä parhaat? kuului sorinaa porvarisjoukosta, ja kaikki vilkuivat naureskellen toisiinsa, ketkä heistä olivat parhaat.

— Tietysti varakkaimmat! vastasi Henrik laamanni.

Silloinkos alkoi sataa huutoja:

— Miksei mieluummin köyhimmät?

— Heillähän ei ole paljoa muutettavaa!

— Lastautuvat vain vaikka kuninkaan laivaan!

— Mikäs tässä, kyllähän me saatamme lähteä, huusi joku huonemies, ja toiset vastasivat hyväksyvällä naurunsorinalla.

Henrik laamanni antoi heidän kotvan iloitella ja virkkoi sitten:

— Totta kai ymmärrätte, etteivät varattomat pystyisi uuden kaupungin kauppaa saamaan alullekaan, saatikka sitten niin korkealle kannalle, että se kääntäisi koko Suomenlahden merikaupan uusille urille.

— Eivät saisi edes kattoa päänsä päälle! huudahti Uolevi Kukko.

— Juuri siksi, jatkoi Henrik laamanni, on kuningas pitänyt mahdollisena, että ainoastaan molempien kaupunkien etevimmät porvarit muuttaisivat. Mitä te siitä vakavasti ajateltuanne sanotte?

Useimmat kääntyivät synkin kasvoin Henrik pormestariin.