Part 3

Kun riemun hyrske oli taas hiljentynyt ja perhe antautunut jälleen pöydän nautintoihin, ilmoitti pappa Kiikkunen, että hän oli valmistanut perheelleen toisenkin yhtä iloisen yllätyksen ja vuokrannut valmiiksi kesäasunnonkin. Se oli pieni ja sievä punapirttinen parin peninkulman päässä kaupungista ja sen hälinästä ja hulinasta rauhallisen ja runollisen salolammen rannalla. Mammalla oli siellä maalaiselämän herttaisuudessa mainio tilaisuus hoidella heikentyneitä hermojaan, tytöillä joko haaveilla kauniissa koivikoissa tai rehevässä ruohostossa lojuen lueskella runojaan ja romaanejaan, pojulla uida ja urheilla mielin määrin ja hänellä, papalla, ongiskella kerrankin oikein kyllikseen ahvenia.

Pappa Kiikkunen kertoi tämän yllätyksen ilosta loistavin silmin ja innostuksesta paistavin poskin ja katsahti sitten perheensä puoleen uutta ihastusta ja kiitosta odottaen.

Sitten hänen silmänsä synkkenivät ja kasvonsa kylmenivät.

Mamma oli näet palauttanut puolitiestä paksun voileivän lautaselleen ja katseli kulmiaan rypistellen voirasiassa itseään voitelevaa kärpästä. Vanhempi neiti Kiikkunen huokasi haikeasti ja oli kuihtuvan liljan kaltainen. Nuoremman neidin silmiin oli kiehittynyt kimppu kyyneliä ja hän nieleskeli jotakin, mikä ei millään muotoa tahtonut mennä kurkusta alas. Mutta nuori herra Kiikkunen katsahti pappaansa vain äärimmäisen välinpitämättömästi ja halveksivasti, kohautti sitten hartioitaan ja anasti kaikki lohipalat lautaselleen.

Kun kiusallinen vaitiolo uhkasi jatkua iankaikkisuuteen, kiskaisi isä Kiikkunen kaulastaan ruokaliinansa, pyyhkäisi sillä kiivaasti suunsa asemasta leukaansa ja nenäänsä, heitti liinan äkäisesti liemikulhoon ja ärähti:

— Mi-mi-mitä tämä äänettömyys merkitsee! Miksei herrasväki suvaitse jatkaa syöntiään? Ja miksi ei kukaan teistä kiitä sanallakaan siitä, mitä pappanne ja perheenne pää on teidän tähtenne suurin vaivoin tehnyt? Puhukaa suunne puhtaaksi, älkääkä olko siinä kuin — kuin kielettömät ka-kameelit!

Ja perhe puhui.

Mamma Kiikkunen ilmoitti pisteliäästi ja päätteliäästi, ettei hän lähde moiseen erämaan mökkirähjään muutoin kuin väkisillä vieden. Hänen heikentyneet hermonsa, — sairas sydänraukkansa ja kolme uutta kesäpukuansa eivät suorastaan salli maalaiselämän alakuloista yksinäisyyttä ja kuolettavaa ikävää, vaan vaativat välttämättömästi vähintäänkin kuukauden oleskelua jossakin tunnetussa kylpylaitoksessa, Naantalissa tai Heinolassa. Ja jos hänet noiden ahventen tähden vasten tahtoaan laahataan kauas turvattomaan korpeen, niin oltakoon samalla valmiit tuomaan hänet jo viikon kuluttua vuoteenomana, kenties vainajanakin takaisin ihmisten ilmoille.

Vanhempi neiti Kiikkunen ei virkkanut mitään, vaan huokaili vain yhä tiheämmin ja haikeammin.

Nuorempi neiti Kiikkunen hyrskähti hurjaan itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran nikotelluksi ilmi, että perhe ymmärsi hänen aikoneen ja luvanneen viettää kesän ihanimman kuukauden ainoan ja rakkaimman ystävättärensä Gabriellan kanssa Ahvenanmaalla. Gabriellan isä oli siihen jo suostunutkin, mutta nyt tämä ihana päätös oli tietenkin mennyt myttyyn, kun pappa j.n.e.

Nuori herra Kiikkunen, joka oli toisten puhuessa tyhjentänyt hummeri- ja sardiinipurkit ja ahmi parhaillaan ruokalusikalla jälkiruokaa, ei viitsinyt haaskata papan päähänpistoon montakaan sanaa. Hän vain huomautti, ettei pappa ymmärtänyt urheiluasioista eikä ahventen onkimisestakaan yhtään mitään. Kaikkihan tiesivät, että pappa oli hyvin huono onkimies, ja mitä urheiluun tuli, niin kuka hullu nyt lähtisi pikku mökin vielä pienemmälle pihamaalle keihästä heittämään tai juoksua harjoittamaan. Mutta perhehän voi tehdä, miten halusi, hän ainakin lähtisi kivan ja metkan toverinsa, Kröönperin Epun, kanssa polkupyörämatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Ja jos pappa ei tahtoisi antaa pojalleen matkarahoja, mikä olisi muutoin skandaali, kun se tulisi kaupungilla ja isän liiketuttavien kesken tietoon, voisi hän tulla toimeen postimerkkikaupoilla saamillaankin rahoilla.

Konttoripäällikkö Kiikkunen kuunteli perheensä selityksiä syvästi loukkautuneena. Sitten hän suuttui ja alkoi pauhata kiittämättömyydestä, kunnioituksen ja arvonannon puutteesta ja huonosta kasvatuksesta ja perhekurista ja naisten ainaisista oikuista ja että hän luullakseen ja tietääkseen oli tämän perheen pää ja huolenpitäjä, joka kyllä tiesi, mitä teki, ja aina teki, mikä tällaiselle perheelle oli parhaaksi.

Siitä oli vain se tulos, että kaikki perheen naispuoliset alkoivat itkeä tillittää ja nikotella ja niiskutella kilpaa ja nuori herra Kiikkunen irvisti päin pappaansa.

Kun asia ei parantunut pauhaamalla, koetti konttoripäällikkö Kiikkunen puhua järkeä.

Naiset heittivät heti itkunsa ja todistivat suustaan sukkelampina, ettei papan puuhissa ollut järkeä nimeksikään, jopa koko hänen järjenjuoksunsakin esiintyi hyvin epäiltävänä.

Silloin konttoripäällikkö Kiikkunen heitti järkeilyn sikseen ja ryhtyi lennokkain sanoin ja runollisesti kuvailemaan maalaiselämän ihanuuksia ja suloisuuksia.

Hän sanoi olevansa itse maalla syntynyt ja viettäneensä maaseudun väärentämättömässä helmassa vastaanottavimmat ja muistoisimmat nuoruus- tai paremminkin poikavuotensa, istuskelleensa illoin lempeiden laksien rannoilla ja ihailleensa ehtooauringon kultakehränä laineisiin laskeutumista tai aamuin korkeilta mäiltä katselleensa päivän purppuranousua ja kuunnelleensa lintujen laulua ja käen kukuntaa — käen, Suomen kansan kansallislinnun, josta Kanteletarkin niin kauniisti ja sattuvasti sanoo:

Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, läylemmäksi lankeavi

(jolloin nuori herra Kiikkunen naurahti ja iski silmää yhteiskoulusisarelleen) tai jotakin muuta sen tapaista ihanaa. Nyt oli hänen, papan, tarkoituksena ollut vain tutustuttaa perhettäänkin kaikkeen tuohon ja elää vielä ennen vanhenemistaan ja yhteen paikkaan kontistumistaan, kenties kuolemaansakin, nuo nuoruutensa muistot maalla ja erota sitten elämästä näkemänsä ja kuulemansa tyydyttämänä. Hän oli halunnut vain vielä kerran kuulla käen kultarinnan kukuntaa — erityisesti juuri käen, joka oli aina ollut hänen lempilintunsa — ja saatuaan kuulla sitä edes kerrankin, oli hän tietysti valmis tyydyttämään muidenkin perheensä rakkaiden jäsenten mielihalut ja unelmat ja toiveet ja tahdon — — kuultuaan vain vielä edes yhden kerran käköstä.

Sen sanottuaan pappa pyyhki liikutettuna pöytäliinan nurkkaan silmiään ja yritti pistää liinan nurkan taskuunsa ja nousi ja suuteli mammaa otsalle ja tyttöjä poskelle ja poistui kamariinsa.

Tytöillä ja pojulla oli sinä iltana kolminkeskistä salaista supattamista ja hiljaista naurun hihittämistä ja kun vanhempi neiti Kiikkunen kuiskasi jotakin mammalle, niin mammakin hymyili, mutta sanoi sitten, että kunhan pappa ei vain huomaisi mitään ja pahastuisi ja ettei hän ainakaan yhtyisi lasten leikkiin. Mutta silloin alkoivat tytöt häntä syleillä ja pyydellä ja suudella ja silitellä ja nuori herra Kiikkunen sanoi, että mamma nyt uhrautuisi koko perheen hyväksi eikä pilaisi koko metkaa juttua — jolloin mamma sanoi, että no, sittenpähän nähdään.

Aamulla kokoontuivat Kiikkuset kuistilleen kahvin ääreen ikäänkuin ei eilistä myrskyä ja mielenliikutusta olisi ollutkaan. Mamma hääräili ystävällisesti ja kaateli kahvia ja tytöt tarjoilivat kilvan isälleen kermaa ja sokeria ja vehnäleipää. Nuori herra Kiikkunen oli tapansa mukaan tästä perheen aamuhetkestä poissa.

Juuri kun isä Kiikkunen oli kohottamaisillaan toista kahvikupposta huulilleen, kuului jostakin puutarhan hiljaisuudesta voimakas ja kantava:

— Kukkuu!

Pappa Kiikkunen seisautti kupin keskelle taipaletta ja heristi korviaan. Muukin perhe pysäytti kahvinjuontinsa. Ja taas kuului selvästi ja kantavasti:

— Kukkuu! Kä-kä-kä kukkuu, kukkuu!

Kiikkusen neidit hypähtivät seisoalleen ja löivät kätensä yhteen ja huudahtivat:

— Käki! Meidän puutarhassamme!

Mutta mamma Kiikkunen laski kermakannun kädestään pöydälle ja otti kahvikupin papalta ja pani sen varovasti syrjään ja lankesi liikutettuna papan kaulaan ja sanoi:

— Pappa! Sinun elämäsi kaunein halu on toteutunut. Sinä olet saanut kuulla vielä kerran käen kukkuvan.

Ja tytöt lisäsivät:

— Ja omassa puutarhassasi.

Mutta pappa Kiikkunen pudisti päätään ja sopersi:

— Ei, ei — tämä on jokin erehdys — tämä ei voi olla mahdollista — mi-mi-minä en ymmärrä...

Sitten hän äkkiä sysäsi mamman luotaan, juoksi kamariinsa, palasi sieltä teatterikiikari kädessään ja suuntasi kiikarin kohti kukkua.

— Todellakin, sanoi hän, siellä on pihlajan oksalla käki, tosin hieman vanha ja harvahöyheninen, mutta kukkuva ja itseään keikutteleva, elävä käki, vaikken ymmärrä...

— Näemmehän me sen paljailla silmilläkin, sanoivat tytöt. Kas kuinka kummasti se ojentelee kaulaansa ja kumartaa kukahtaessaan.

— Niin, käki kuukistuu ja venyttää kaulaansa joka kerta kun se kukahtaa, sanoi pappa.

Hän katsoi vielä kerran kiikarilla, laski sen sitten pöydälle, istuutui ja sanoi hymyillen mammalle ja tytöille:

— No niin, lapset, te olette voittaneet...

Kiikkusen pappa, mamma ja vanhempi neiti lähtivät papan kesälomaksi neiti Kiikkusen erikoisesta hartaasta pyynnöstä Heinolaan kylpemään. Nuorempi neiti Kiikkunen matkusti pappansa suostumuksella sydänystävänsä Gabriellan kanssa kuukaudeksi Ahvenanmaalle, ja nuori herra Kiikkunen paneutui isän runsailla matkaraha-avustuksilla varustettuna toverinsa kanssa polkupyöräkiertomatkalle Imatralle ja Punkaharjulle.

Hyvästellessään siskoaan kuiskasi vanhempi neiti Kiikkunen nuoremmalle neiti Kiikkuselle aikovansa julkaista Heinolassa, jos pappa suostuisi, kihlauksensa nuoren, Helsingin-matkalla tutuksi tulleen ja heitä Heinolassa vastassa olevan maisteri Miettilän kanssa.

Mamma kuuli tuon kuiskauksen, meni papan luo, taputti pappaa olalle, iski silmää tyttärilleen ja sanoi hymyillen:

— Kyllähän me aina pappaa osaamme hoidella!

Kun nuori herra Kiikkunen käväisi seuraavan kerran parhaan toverinsa Kröönperin Epun kotona, antoi hän tälle kookkaan paketin ja sanoi:

— Tattis vain! Täytetty kanahaukkasi toimi kuluneine höyhenineen metkasti ja moitteettomasti. Minä sidoin sen ukon nukkuessa pihlajanoksaan, ja kun ukko istui kuistilla ja hörppi aamukahviaan, aloin minä vedellä sitä nuorasta puun alta ja kukuin savikukolla. Ukko ei huomannut kiikarillaan mitään, ja mamma ja likat pelasivat teatteria erinomaisesti. Perhe on nyt sovussa ja hajoaa halunsa mukaan kesälomalle minun fiksun keksintöni ansiosta.

KÄRPÄSENKYLÄLÄISTEN VOIMAKAS VAPPUHYPPY

Emme tosin häpeäksemme tiedä, missä kohdassa rakasta ja ihanaa isänmaatamme Kärpäsenkylä sijaitsee, mutta meillä on varma vakaumus siitä, että siinä kylässä on ja elää tavallista voimakkaampaa ja aloitteissaan arvonantoa ansaitsevaa kansaamme.

Vakaumuksemme perustuu kärpäsenkyläläisten viime Vappuna suorittamaan suurenmoiseen voimannäytteeseen.

Kärpäsenkylässäkin vietettiin viime toukokuun ensimmäisenä päivänä kevään suurta ja sytyttävää juhlaa. Ja kun kevät ja varsinkin Vappu on omiaan nostattamaan sekä mielen, kielen että kengät matoisesta maasta, päättivät kärpäsenkyläläiset mielensä ylentämiseksi ja jalkojensa keventämiseksi pistää tuona toukokuun päivänä piskuiseksi vappuhypyksi ja kokoontua sitä varten tienoonsa tunnetulle ja vanhastaan käytetylle huvipaikalle, Okeroisten ja Simolan väliselle sillalle.

Illansuussa ilmestyikin sillalle sekä sirkeitä Kärpäsenkylän suloisemman sukupuolen pullukoita että jykeitä ja jäyhiä pojanpallukoita Vappua valssaamaan. Eikäpä aikaakaan, niin alkoi jo haitarin tiitterä tiskantti hujeltaa houkuttelevasti ja karkeampi paassi pompottaa pyytelevästi ja — pojat kohensivat housujaan ja tytöt koettelivat vöitään ja kummatkin antautuivat tuossa tuokiossa ryöppyävien »Tonavan aaltojen» ankarasti ajeltaviksi.

Okeroisten ja Simolan välisellä sillalla alkoi perin voimakas vappuhyppy, hetkutus ja nytkytys, touhu ja trafiikki. Poikien kiilteleville otsille kihoili herneilevä hiki ja tyttöjen poskille kauas paistava puolukkapuna. Kärpäsenkylä unohti ajat ja paikat, maiset menot ja murheet ja vain valssasi, polskasi, hyöri ja pyöri ja polki sekä siltapalkkeja että toistensa varpaita ja liiteli »Klaata enkan» ja »Kulkuripojan valssin» suloisissa sävelissä sillan toisesta päästä toiseen.

Hetki hetkeltä ja tunti tunnilta, levähtämättä ja tyhjää lorvailematta he ponnistivat kunnes Vappuyön hämyiset tiimat olivat hiipuneet huomaamatta ohitse ja toukokuun toisen päivän ujo aamuaurinko pilkisteli pilvenraosta.

Silloin kärpäsenkyläläiset vasta havahtuivat taas kylmään ja runottomaan todellisuuteen, huoahtivat ja päästivät käsivartensa sekä kosteilta ja nuhraantuneilta neitojen uumilta että palavilta poikien kauloilta ja läksivät hieman väsähtäneinä, mutta muutoin suloisen, tyydytetyn nautinnon raukeassa tunnelmassa tallustelemaan kotikontujaan kohti.

Kun oli tultu sillalta syliä viitisensataa, viskattiin vielä kaihoisa katse sen suloisten muistojen palkeille ja — jäätiin siihen suut auki ja silmiä hieroskellen kotvaksi aikaa kummastuksen kysymysmerkeiksi.

Siltaa oli näet mahdoton tuntea äskeiseksi hauskaksi hyppelöpaikaksi.

Se oli vääntynyt vatupassistaan sekä kontiolleen että keikalleen ja sen toinen kaide tavoitteli taivaita ja toinen joen mustia mujuja.

Silta oli tanssittu huomaamatta sinä yhtenä yönä vasuuniltaan. Sen tanakat takonaulat ja pultit ja pitimet olivat irtautuneet lujista niittauksistaan taikkapa siellä ja täällä rapsahdelleet rikki, ja silta oli polskattu monta metriä paikoiltaan sekä toiselle kyljelleen.

Ihme ja kumma vain, etteivät kärpäsenkyläläiset olleet valssanneet itseään veteen ja saaneet vappupaalinsa lopuksi vappupaatiakin.

Niin, semmoisia kansalaisia sitä Kärpäsenkylässä kasvaa, jotka yhtenä vappuyönä hypätä heiskuttelevat suuria siltojakin sijoiltaan.

Ensi luokan eppuja ja tanakoita tyttöjä kerrassaan!

ERZERUMILAISTEN EDESOTTOJA

Missä paikassa Erzerum on, se jääköön kunkin lukijan itsensä ilmikopeloitavaksi. Siellä se kai vain jossakin vähemmän Aasian laitojen sisässä lienee.

Ja olkoonpa missä tahansa. Joka tapauksessa ajautui sieltä joku aika sitten Angoran kansalliskokoukseen läähättävä ja lääpästynyt lähetystö, tempasi taskustaan tanakan tukullisen ankaria asetusehdotuksia, paiskasi ne kokouksen puheenjohtajan pöydälle ja vaati niiden tavallista vikkelämpää promulgoimista.

Sillä erzerumilaiset eivät ole enää ollenkaan tyytyväisiä tähänastisiin lakeihinsa ja asetuksensa, vaan vaativat niiden kiireellistä korjausta ja kohennusta. Erikoisesti ja ennen kaikkea aviosäätyasetukseensa.

Erzerumilaisten maassa ja valtakunnassa on kaikesta päätellen naimaikäisiä naisia ja miehiä kuin kirjavia kissoja, mutta siellä ei vain tahdo syistä tai toisista syntyä sellaisia sulositeitä, jotka vain kuolema katkaista taitaa. Haikaran vierailut ja pyriskelevien pikkulasten saunan karsinasta löytämiset ovat päinvastoin alkaneet käydä Erzerumissa niin erikoistapauksiksi, että erzerumilaisia on kohta tuskin nipin napin viittä persoonaa peninkulmaneliölle. Ja jos moista menoa jatkuu, niin kunnon erzerumilaiset ovat pian haukotelleet elämänsä viimeistä kertaa.

Tämä Erzerumin taantumus ja tyhjentyminen oli alkanut syvästi huolettaa maan ja valtakunnan hyvää hoivailevaa hallitusta, ja se oli päättänyt pitkän ja perinpohjaisen tuumailun jälkeen tarttua tarmolla moista lisääntymis- ja maantäyttämislakkoa lopettamaan. Ja otettuaan ylleen ankaran ilmeen ja tuikean katsannon se oli laatinut lujan ja lahjomattoman lakiehdotuksen lapsiluvun pakolliseksi parantamiseksi.

Tälle laille ja sen painaville pykälille henkeään haukkova lähetystö vaati viipymätöntä vahvistusta kansalliskokoukselta.

Eikä laissa ollut pienintäkään takaporttia tai tulkinnan monia mahdollisuuksia, vaan se sääti suorin ja selvin sanoin seuraavaa:

Jokaisen erzerumilaisen 25-vuotiaan miehen ja naisen on mentävä ilman mitään mukinaa ja vastaan vikuroimista heti paikalla naimisiin. Jollei heistä joku sitä tee, niin — henki pois! Poliisi käy vain kysäisemässä, että mitenkäs se on, jokos sitä ollaan emännän isäntiä ja isännän emäntiä, ja jos ei jokainen kykene silloin poliisille esittelemään Eevaansa ja Aatamiansa tai lupaa pyhästi vielä sinä iltana löytää kylkiluutaan tai sen kaipaajaansa — niin lyhyt lähtö vain tästä murheen alakuloisesta alhosta.

Se oli ankara asetus ja merkitsevä pykälä jo sekin. Mutta se oli vain yksi lehti laista. Toinen lehti ja luku momentteineen oli yhtä luja ja lahjomaton: jokaisella erzerumilaisella aviolla tulee olla joka kolmas vuosi »käärö kätkyessä». Jos ei ole, niin poliisi antaa heti vakavan varoituksen ja käy kuukauden moniaan mentyä tarkastamassa, että onko jo vai eikö ole, ja jos ei sittenkään ole, niin sanoo, että tuleeko siitä mitään vai —? ja jos ei, niin mars maistraattiin ja — ensin rästinkiä ja sitten västinkiä ja lopuksi henki hangelle.

Erzerumissa oli saatava lulluun laulamista, oli miten oli.

Sillä kas, sillä tavoin aikoi Erzerum nostaa valtakuntansa väen kahdeksasta kainosta miljoonasta viidenkolmatta ajastajan kuluessa kahdeksattakuuteen miljoonaan eli pienokaisen joka ainoalle neliömetrille.

Mitä Angoran kansalliskokous erzerumilaisten ehdotuksesta päätti, se oli kerrassaan ennenkuulumatonta.

Se ei promulgoinut tätä kekseliästä kansoittamista.

Erzerumilaisten kiukuksi ja kummastukseksi.

Mutta ehkäpä tämä edesotto riitti promulgoimattakin ensi pelotukseksi Erzerumin avioväelle ahkeroimaan vastedes paremmin.

HARHA-ASKEL

Menlösasta, Etelä-Hollannista, on kulkeutunut kaukaiseen Suomeenkin runollinen kertomus eräästä romanttisesta harha-askelesta.

Kun siitä kumpuilee kesän yltäkylläisyyden suurta ja armasta antaumusta, nuorta lempeä salojen salaisissa siimeiköissä, kukkien huumaavaa tuoksua, honkien kaikki huomaansa kätkevää humua — sanalla sanoen luontoa, rakkautta ja rakastavaisia, julkaisemme mekin jutun joutoajan lukemiseksi yleisöllemme.

Se nyt oli sillä tavalla, että eräs nuori menlösalainen immyt läksi kerran kuuna kesäisenä runollisesti sanoen marjahan mäelle, metisille mättähille, simakukkien sekahan. Ja kun se ilta oli kaunis ja ihana ja linnut lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta ja kukat kedolla kasvoivat, viivähteli immyt ihana viidakoissa ja lehahteli luonnon helman hempeydessä sekä sen ehtoon että seuraavan suvisen yön ja palasi vasta uuden auringon yletessä, uuden päivän paistaessa kotipihoille.

Oliko immyt ehkä nähnyt laivan seilaavan ja kolme kreiviä laivassa vai tavannut salojen sinisiimeiköissä jonkun yksinäisen ystäväänsä kaipailevan metsien miehen vai oliko hänelle käynyt kuin meikäläiselle Kalevalan Marjatta-muruselle — joka tapauksessa vietettiin vuoden vierryttyä impyen kotona hänen harha-askelensa hedelmänä ristiäiset, tosin tuntemattoman isän iloihin yhtymättä ja osaa ottamatta.

Kun ristiäisissä läsnäolleet vanhaan tuttuun ja tiedonhaluiseen tapaan tutkivat ja tyyten tarkastelivat impyemme harha-askelen tulosta, huomasivat he hämmästyksekseen pienokaisen olevan ihan uppo-outoa rotua, isää ihan vierasmaista. Pienokainen oli kaukana hollantilaisesta tyypistä ja rodusta, jotakin etäistä pohjoisperukkalaista, Lapin raukkojen rajojen tapaista: tummanruskea, kiharakutri, silmät surunvoittoisen haalean harmaat, jäntereet ja lihakset kookkaat ja voimakkaat, juoksijarodun perikuvia.

Ilmeisesti oli immyt kohdannut salossa jonkin pohjoismaista Hollantiin harhailleen väkevän ja voimakkaan, pohjan koleissa korpimaissa katseeltaan kaihoisaksi kasvaneen metsien kävijän ja solminut tämän oudon eränkävijän keralla nopeaksi kesäiseksi yöksi lemmen lumoisen liiton, jonka seurauksena impi ihala sai laulella harha-askeltaan helliessään:

Tuo pohjan poikasen lempi, oi, kuink' oli lämpöinen. Suvi-iltaakin suloisempi on muisto sen poikasen.

Mut niin kuni kevät jättää kesän haltuhun kukkasen, hän päätään nyökkäs, löi kättä, hänet kiskaisi pohjoinen.

Lempensä haihtunutta hempeyttä murehtiva menlösalainen neito on syystä joutunut harvinaisine harha-askelhedelmineen koko Hollannissa yhteisen ja jakamattoman, ansaitun huomion esineeksi.

_J.K._

Unohdimme mainita edellisen yhteydessä, että puhe on eräästä Menlösan Ahlmanin hyvärotuisesta hiehosta ja paikkakunnalla harvinaisuutena ylempänä mainittuna aikana samoilleesta hirvestä sekä näiden salaisen lemmenliiton huomiota herättäneestä hiehomaisesta hirvi- tai hirvimäisestä hieholapsesta.

BRUNTILAISPARAT

Ovatko lukijat kenties jo kuulleet, mihin murheelliseen muljaukseen ne bruntilaisparat ovat joutuneet vesisäiliönsä vuoksi?

Kun tapaus on alallaan ainutlaatuinen ja syrjäisenkin sydänjuuria syvälti järkyttävä, juttelemille sen tässä, joskin se jo lienee yhdelle ja toiselle tuttu.

Brunti on eräs kaivospaikka Amerikassa ja Bruntin kaivoksen vieressä oli bruntilaisten verraton vesisäiliö.

Sanomme »oli», sillä sitä vesisäiliötä ei enää ole.

Bruntin vesisäiliö toimi vielä viime talveen asti virheettömästi ja aina ahkeran palvelushaluisena ja lirisi ja lorisi käyttäjilleen kehuttavalla ja kiitettävällä kernaudella yllin kyllin ja joskus ylitsevuotavaisen anteliaastikin sekä pesuetta juomavedet, toisin sanoen täytti kaikki bruntilaisten vesitarpeet.

Mutta viime talvena vesisäiliö rupesi äkkiä ja ilman minkäänmoista edeltäpäistä ilmoitusta kujeilemaan ja konstailemaan ja tekaisi lopuksi vakavan vesilakon. Ei niin, että se olisi saanut nykyään esim. Suomessa ja Norjassa raivoavan tarttuvan lakkotaudin tai itämaalaisen saboteerausruton taikka alkanut meikäläiseen tapaan vaatia työnsulun uhalla korotettua kalliinajankorotuksen palkanlisäyksen korotusta — ei, se vain yksinkertaisesti ja lyhyesti lopetti työnsä eikä antanut enää pisaraakaan vettä.

Ja mitenkäpä se olisi antanutkaan, kun se oli jäätynyt pakkasen kynsissä perustuksiaan myöten.

Todettuaan mihin murheelliseen tilanteeseen heidän vesisäiliönsä oli joutunut, ryhtyivät bruntilaiset heti ripeästi, tarmokkaasti ja ystävällisesti vedenantajaansa auttamaan.

Saadakseen taas vesisäiliönsä hauskasti lirisemään ja lorisemaan päättivät bruntilaiset pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen ryhtyä sulattamaan säiliötään ja sytyttivät sitä varten sen alle ja kupeille kookkaan roihuavan rovion.

Sitä heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä.

Se oli näet ylen ajattelematon ja lyhytnäköinen toimenpide. Sillä sen sijaan että olisi sulanut, syttyikin säiliö jäineen ja kaikkineen tuprahtelevaan tuleen.

Kun ei Bruntissa ole vielä toistaiseksi palokuntaa eikä edes puhetta sen vastaisestakaan perustamisesta, kääntyivät bruntilaiset lähimmän naapurikaupunkinsa puoleen ja pyysivät sieltä palokuntaa vesisäiliön sammuttajaksi.

Päästyään bruntilaisten hädästä selville läksivät naapurikaupungin palokuntalaiset tuossa tuokiossa reippaasti ja ripeästi bruntilaisten palavaa vesisäiliötä sammuttamaan. Palokunta vaelsi hälisten ja laillisten, rämisten ja kolisten kohti Bruntia. Mutta kun se oli päässyt parhaiksi puolimatkaan, täytyi sen seisahtua. Sen edessä oli luonnoneste, suuri suunnaton kinos, jonka ylitse ja alitse kuppuroivat ja huppuroivat palokuntalaiset turhaan pyysivät päästä. Palokunnan oli pyörrettävä puolitiestä takaisin ja käännyttävä kotiinsa sekä jätettävä bruntilaiset vesisäiliöineen oman onnensa varaan.

Keräiltyään pari päivää voimia, teki palokunta uuden yrityksen ja pääsi kuvaamattomia vaivoja ja vastuksia kärsittyään Bruntiin. Siellä se tutki säiliön tarkoin kaikilta tahoilta ja raapi hetken korvallistaan, mutta löi sitten iloisesti näppiä ja vihelsi ja sanoi jännittyneinä odottaville bruntilaisille, että _well_, säiliön seinät on ammuttava seulaksi, niin että vesi voi virrata säiliöstä ja sammuttaa itse tulipalon.

Sen kuultuaan bruntilaiset nyökkäsivät naapureilleen ja sanoivat, että yes ja hakivat kaikki paikkakunnan pyssyt ja pistoolit ja revolverit ja haulikot ja alkoivat ammuskella auttajineen säiliötään sekä yltä että alta ja kupeilta kummaltakin.

Parin tunnin iloisen ammunnan ja pirteän paukuttamisen jälkeen oli bruntilaisten vesisäiliö yhtä huokoinen kuin Suomen kansan oppivelvollisuuslaki — mutta vettä siitä ei valahtanut pienintäkään pisaraa.