Part 2

— Luonnollisesti! Taiteetkin on pantava palvelemaan käytännöllistä kauppaa ja teollisuutta. Maamme on köyhä eikä meillä ole varaa tuhlata niukkoja pääomiamme taiteisiin ja taiteilijoille. Ottakaamme aluksi kuvanveistotaide, sillä se on hyvin helposti lyötävissä rahaksi. Ulkomailla tullaan sodan jälkeen paljon rakentamaan. Tiedättehän, kuinka paljon rakennuksia niissä meni raunioiksi kaikilla rintamapronteilla. Kalkista ja sementistä on noissa maissa varmasti tulossa ennen pitkää puute ja samalla siis niiden vilkas kysyntä. Toisin sanoen niistä tulee kuranttitavaraa. Meillä on molempia taidekokoelmissamme kiihkeimmän kysynnän ajaksi. Monet meikäläisistä kuvanveistoksista ovat ihaeltavan kookkaitakin. Savi-, kipsi-, marmori- ja vuolukivikokoelmamme siis vain murskaksi ja sementtilaastiksi, muurisaveksi ja sekuliksi — ja pistämmepä vallan varmasti oikeana hetkenä niistä 500 prosenttia pussiimme. Kuvanveistäjätkö? Lapsekas kysymys! Hehän ovat ensiluokan työmiehiä sementtitehtaisiin. Voimme tarjota heitä myös ulkomaille muuraus- ja rappaustöihin ja he saavat siellä suuria päiväpalkkoja ja elävät paremmin kuin nyt.

Me vilkaisimme toisiimme. Emme olleet osanneet aavistaakaan moista afäärineroutta.

Tuomas myhäili oikeutetun itserakkaasti.

— Mikäli tulee taidemaalareihin, jatkoi hän, niin me hankimme heillekin ulkomailla mainioita työansioita. He menevät sinne uiko- ja sisämaalareiksi, tapetsoijiksi, puleeraajiksi ynnä muuksi, mikä ala mitäkin enimmin miellyttää. Kysymys on vain siitä, päivä- vai urakkapalkkako heille on edullisin, mutta sehän selviää kyllä sittemmin. Taulukokoelmien suuret pinta-alat voidaan taas käyttää tonniston purjeiksi, pienemmät öljyllä kyllästetyt kankaat ovat taas käytännöllisiä ja kauniita korkkimattojen vastineiksi ja permantomatoiksi. On hyvin mahdollista, että niiden kysyntä voisi tuottaa jopa kaksi-, kolmesataa prosenttia.

— Pianonsoittajat olen ajatellut konekirjoittajiksi sekä tehtaisiin että paikanvälitystoimistoihin, mutta voisi heitä tarjota myös ulkomaille sähköhissien käyttäjiksi. Näyttelijät ovat taas mainioita ja itseoikeutettuja eläviksi reklaameiksi, laulajat ja lausujat pörssimeklareiksi ja tarjontahuutokauppoihin myyjiksi.

— Entä tiedemiehet? kysäisi uteliaasti lehtori Lukevainen.

— Ooh, heidät on helppo sijoittaa myös ahväärialoille! Kemistejä tarvitaan tulevissa massa- ja sementtitehtaissa, tilastotieteilijät toimivat kirjanpitäjinä, museomiehet varastonhoitajina, matemattimiehet tilin tarkastajina, maantieteilijät kauppamatkustajina tai uusien kauppamaiden tunnustelijoina. —

Tuomas vaikeni ja vaipui syviin mietteisiinsä. Sitten hän huomautti kuin tuskaisen avuttomasti:

— Mutta tähtitieteilijöille minä en ole löytänyt sopivaa alaa. Olen mietiskellyt sitä usein, mutta —

Mekin vaivuimme syviin ajatuksiin noiden tähtitieteilijöiden tulevaisuuteen nähden. Tuijotimme miehissä paksuun brysselimattoon.

Me kai tuijottaisimme vieläkin, ellei Tuomas olisi tuskin puolen tunnin kuluttua äkkiä lyönyt nyrkillään nerokkaaseen otsaansa ja huudahtanut:

— Vihtoriini! Hehän voivat suunnitella uusia leveranssimahdollisuuksia esimerkiksi Marsiin.

Meiltä kirposi kuin raskas kivi sydämeltämme ja me päästimme helpotuksen naurun.

Tuomas nauroi itse eniten.

— Hjaa, hjaa, hyvät herrat, he, he, he. Täytyy osata vain eläytyä asiaan ja mukautua olosuhteisiin ja seurata ajan virtauksia, olla ketterä keksimään kaikessa käytännöllinen mahdollisuus ja ryhtyä sitten rohkeasti luotua suunnitelmaa lyömään rahaksi. Kekseliäs ja kaikkiruokainen täällä voikin vain kulassiksi kehittyä, tulla joppineroksi.

Hän heitti pois sikaarinsa ja iski meille silmää.

— Tarvitsee enää vain perustaa osakeyhtiö, jokin »Aktiepolaket Massa Osakeyhtiö Vinlant suomalaisen kirjallisuuden kansantaloustuttamiseksi» ja sille haaraosastoksi »Taiteteosten käytännöllistyttämiseksi», harjoittaen samalla välitystoimintaa tiedemiehillä.

— Ja tehdä komesroodi Tuomas Tuppurainen toiminimen per prokuraksi! huudahti Maisema mukaansatempaavasti.

Tuomas nousi, kumarsi kainosti ja puristi tästä luottamuksesta kiitollisena kättämme.

VAATIMATON LISÄ YLILUONNOLLISTEN YLLÄTYSTEN HISTORIAAN

Allekirjoittaneen elämässä on sattunut muuan mielestäni eriskummainen yllätys, jonka toivoisin kernaasti liitettäväksi kainona kertomuksena ihmeiden historiaan todisteeksi yliluonnollisten yllätysten olemassaolosta.

Tarvitsin viime syksynä, tarkalleen sanoen syyskuun 25 päivänä, tusinan tavallisia paidannappeja. Menin siksi ostamaan niitä Tettaraisen puodista.

Tettarainen, perin arvoituksellinen olio ihmiskunnassa, jonka tapoihin kuuluu alinomainen silmien epäilyttävä vilkuileminen ja hermostunut, luihuileva hääräileminen, oli itse puodissaan. Hän onkin aina ostajan saapuessa puodissaan, koska hänellä ei ole emäntää, ei poikaa, piikaa eikä puotilaista.

Tettarainen kuunteli nappitarpeeni tavattoman tarkkaavaisena ja kiipesi kahden minuutin kuluttua päänsä kaupalla kolmen sylen korkeuksissa hyllyillään ja latoi niiltä eteeni tiskille täsmälleen laskettuna 36 erikokoista, -pituista ja -paksuista pahvilaatikkoa, uhaten lähteä hakemaan makasiinistaan toisen mokoman samanlaisia laatikoita, mutta luopui ilmeisen vastahakoisesti aikeestaan jyrkän protestini vuoksi.

Tettarainen avasi nuo laatikot ja levitti eteeni 3265 tusinaa »Parisienne», »Patent», »Victoria», »Trade mark», »Non plus ultra», »Grand prix», »Made in Germany» y.m., y.m. paidannappeja.

Valikoin siitä lajista, jota oli ainakin 2000 tusinaa, mieleisiäni nappeja ja maksoin tusinasta kaksi Suomen Pankin takapuoletonta markan seteliä ja poistuin, Tettaraisen hykerrellessä käsiään.

Saman kuun viimeisenä päivänä saapui luokseni eräs sukulaisekseni lukeutuva (me olimme olleet kerran sattumalta samoilla päivälliskutsuilla) maalaisserkku, näki pöydälläni noita samoja paidannappeja, ihastui niihin ikihyväksi ja pyysi minua ostamaan niitä hänellekin puoli tusinaa.

Pistäydyin Tettaraisen puodissa ja tein paidannappikaupat suuremmitta seikkailuitta. Se vain eroa, että napit maksoivat sillä kerralla kolme markkaa tusina.

Lokakuun 5 päivänä ostin samoja nappeja telefonipuhelumääräyksen mukaan kaksi tusinaa maalaisserkkuni sisarentyttären miehen serkun tuttavan puolisolle. Hinta oli silloin 5 markkaa tusina.

Lokakuun 8 päivänä sain kirjeen mainitun maalaisserkun, anopin tädin pojan tyttäreltä, jossa hän pyysi minua ostamaan samoja nappeja tulevan miehensä paitoihin neljä tusinaa.

Ihmiskuntaa aina auliisti auttavan avuliaisuuteni ajamana lensin taas Tettaraisen puotiin, sain vielä kerran eteeni samat huonolta liisteriltä löyhkäävät 36 nappilaatikkoa ja niistä 48 nappia, hinnan ollessa sillä kerralla 7 markkaa tusina.

Saavuin kotiini kello 2,35 i.p. ja riisuin eteisessä päällystakkini. Huomasin silloin harmikseni kadottaneeni uudet käsineeni ja muistoksi saamani hauskan sikaarinimukkeeni. Etsittyäni niitä tarkoin eteisestä, eteisen rapuilta, pihamaalta ja kadulta, käsitin unohtaneeni ne Tettaraisen puotiin ja pistäydyin niitä sieltä tiedustamaan.

Käsineitäni ja sikaarinimukettani ei löytynyt sielläkään mistään. Päinvastoin tiedusti Tettarainen minulta jokseenkin terävästi, olisinko mahdollisesti luullut hänen tiskillä ollutta metrimittaansa kävelykepikseni ja ottanut sen mukaani. Metrimitta oli näet hävinnyt epäilyttävän merkillisellä tavalla minun puodissa käydessäni. Vieläpä lisäksi kauppiaan saksetkin, jotka tosin olivat jo ruostuneet ja poikkikärkiset, mutta vielä käyttökuntoiset sakset kuitenkin.

Poistuin Tettaraisesta hyvästiä sanomatta ja päättäen, etten astu enää jalallani hänen puotiinsa.

Toisin oli kuitenkin määrätty.

Saman kuun 10 päivänä sain näet jo mainitsemaltani tulevalta ja minulle täysin tuntemattomalta rouvalta suloisen ja huumaavalle orvokkihajuvedelle tuoksuvan kirjeen, jossa hän pyysi minua olemaan niin erinomaisen kiltti ja ostamaan noita »niin ihmeen ihastuttavan ihanteellisia» nappeja — hm — hänen nimettömiinsä kaksi tusinaa.

Etsien yhäkin onnettomia käsineitäni ja sikaarinimukettani ja toivoillen niiden ehkä kenties mahdollisesti löytyneen Tettaraisen puodista, riensin juoksujalkaa nappien ostoon.

Tettarainen vilkaisi asiani kuultuansa minuun arvoituksellisilla silmillään, huokasi haikeasti ja antoi sitten murheelliseksi muuttuvan katseensa painua rajahintahaililta vahvasti hajahtavaan vaakakuppiinsa. Sitten hän nosti katseensa, vilkaisi minuun kehoittavasti ja siirsi silmänsä luihuina liukuilemaan pitkin hyllyrivejä, joissa nappilaatikoita säilytettiin.

Nappilaatikkohylly oli typötyhjä. Laaja laatikkopino oli kadonnut. Hyllyillä oli vain parin sentin paksuudelta suomalaista tomua.

Tettarainen huokasi taas ja levitti kuvaavasti käsiään. Sitten hän laukasi jännittyneen jousen kahdella surullisella sanalla:

— Myyty loppuun!

Palasin kotiini vakavana ja mietteissäni.

Lokakuun 13 päivänä (lukija huomatkoon hyväntahtoisesti luvun 13) kello 9,23 a.p. soi puhelimeni, kuinka sanoisin, salaperäisen paljon enteilevästi.

Kauppias Tettarainen tahtoi puhua kanssani, ilmoitti keskusneiti.

— Haloo! Onko herra Sam? Jaahah! Tettarainen täällä toisessa päässä. Hyvää huomenta! Oli pari päivää sitten kysymys eräistä priima paidannapeista. Ne, ikävä kyllä, olivat silloin lopussa. Muuan kaikkiruokainen tukkuostaja — noh, niin, niitähän on nykyisin kuin kirjavia kissoja, he, he! Nyt niitä nappeja olisi kuitenkin taas saatavissa. Vallan samaa lajia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tänä aamuna pikatavarana Tampereelta, erikoistilauksena suoraan tehtaasta. Haettiin juuri asemalta ja tuskin on ehditty vielä laatikoitakaan avata. Hinta tosin — hm, niin, se nyt on jonkin verran kohonnut — kysyntä kai suuri kaikkialla — mutta voidaan myydä teille, pysyvälle kundille, 15 markkaa tusina — —

Kiitin ystävällisestä tiedonannosta ja iloitsin, että voin tyydyttää tulevan rouvan kenties hyvinkin kipeän ja kriitillisen nappitarpeen.

Tullessani puotiin oli Tettarainen loistavalla tuulella. Tervehti oikein kädestä pitäen.

— Nappeja —? Jaahah! Onhan niitä. Priima lajia ja kuten ilmoitin, vallan samanlaisia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tunti sitten aamujunassa Tampereelta ja ehätettiin heti hakemaan asemalta. Hintakin perin kohtuullinen — näin huimaavana hinnannousuaikana, he, he, he. Vain toista markkaa kappale.

Tettarainen viittasi käsiään hykerrellen tiskillä olevaan laajaan laatikkokasaan.

— Suoraan tehtaasta, herra Sam! Suoraa päätä koneiden kynsistä, he, he! Tuoreita ja vielä tehtaalle tuoksahtavia. Kas tässä. Erinomaisia, vai —?

Hän avasi erään suoraan Tampereelta tulleen, äsken asemalta haetun laatikon, ja veti siitä esiin joukon nappipahvikoita ja — minun toisen, kateissa olleen käsineeni.

Otin käsineeni, totesin siinä hansikasnumeroni ja nimimerkkini ja odotin toisen laatikon avaamista. Sieltä ilmestyi hänen metrimittansa ja minun sikaarinimukkeeni puoleksi polteltuine Bahara-Batteineen.

Kolmannesta laatikosta kohosivat nappipahvikoiden keralla toinen käsineeni ja hänen poikkikärkiset saksensa.

Suoraan sinä aamuna pikatavarana Tampereelta tulleina ja ihan äsken asemalta haettuina.

Kauppias Tettarainen oli yhtä yllättynyt tästä yliluonnollisesta tapahtumasta kuin allekirjoittanutkin. Ehkäpä hieman enemmänkin.

Kertomustamme on enää turha jatkaa. Sen jännittäväisyys päättyy näet tähän.

Jaa-ah!

Mikä on heikko ja avuton ihmislapsonen olevaisuuden ylevyydessä? Vain leikkipallo, jota aavistamattomat yliluonnollisuudet yllättävät milloin missäkin muodossa ja milläkin taholta! Väliin maan uumenista, väliin taivaan tarhoista, väliin samana aamuna Tampereelta tehtaasta tulleina.

Vuonna 1917 henkilökohtaisen kokemuksen mukaan vaatimattomaksi lisäksi yliluonnollisuuksien historiaan liitettäväksi muistiin kirjoittanut ja nimimerkillään todeksi vahvistanut

_Sam_.

JOPI JUNTUSEN JOPPAUKSET

Tämä suurhuijauksen, gulassauksen ja joppauksen kultainen aika ei ole sivuuttanut mökinmies Jopi Juntustakaan Juurikkamäestä.

Hän näki — sillä mihinkäpä sitä hänkään kaksi katsomaan tottunutta silmäänsä selvässä asiassa pisti — koko tietyn ja tunnetun maailman joppailevan jos johonkin sorttiin ja päätti jopata jollakin tavalla hänkin.

Hän harkitsi asiaa puolin ja toisin, jopa kerran kolmanneltakin, ja tuli siihen tulokseen, että pääasia koko siinä ahveeringissä oli vain keksiä kyllin ketterä, mutta muiden silmissä kuitenkin laillinen ja luvallinen sekä viattomalta näyttävä keinottelumuoto, niin muu kyllä sitten sujuisi kuin itsestään.

Sen keinon ja muodon löytäminen tuotti vain jonkin verran päänvaivaa ja hankaluutta.

Hän mietiskeli, että mitenkähän olisi, jos kokeiksi ensin jopata taloilla, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Tosinhan hänellä oli talon tapainen, mutta se oli vain laho ja minä hetkenä hyvänsä päälle pyllähtävä mökin lättänä, jota ei ostaisi ei pähkähullukaan, yhtä vähän kuin kenenkään päähän juolahtaisi tulla ja lahjoitella hänelle parempia taloja kauppailtaviksi.

Sitten hän tuumiskeli hieman tilajoppailua, mutta havaitsi senkin sopimattomaksi. Hänellä ei ollut edellytyksiä siihenkään. Sillä yhtä vähän kuin hänen mökkiään, ostaisivat ihmiset hänen mökkipalstaansakaan, jonka rajat näki rappusilla seisten.

Yhtä hyödytöntä oli mennä tarjoilemaan kenellekään metsiä. Sillä sokeakin olisi jo oivaltanut, etteihän paria kituvaa katajapensasta ja kolmea, neljää pajukkoa, jotka mökkipalstalla kasvoivat, voinut metsänä myydä.

Toivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain yksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta hävittäminen.

Hän yritti kaloilla.

Hän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan hankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai heti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen kaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin kalanvarkaudesta.

Parempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla. Hän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo asemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa elintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja niin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen.

Vaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino tahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän kitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton.

Mutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan Jopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi, kunhan vain konstin keksisi.

Eräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä järjestelmällisesti käytäntöön.

Hänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei oltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä kasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta kylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa.

Pellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja. Maantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti, joka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni.

Seuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun kylän karja löntysti siitä ohitse.

Kymmenkunta hatarasarvea päästi uteliaisuutensa ja lehmämaailmalle ominaisen tiedonhalunsa valloilleen ja pistäytyi tutustumaan Jopi Juntusen viiteen horsmaan ja pariin hajuheinäpensaaseen, aikoen ahmaista ne suuhunsa, mutta ehtimättä kuitenkaan sitä tehdä.

Sillä Jopi Juntunen jouduttautui siihen hänkin ja ehkäisi tämän tunkeilevaisuuden.

Joku toinen olisi tietenkin kyydinnyt karjan pihaltaan ja pelloltaan karjuen ja himphamppua ja aidanseivästä heilutellen takaisin maantielle ja lukinnut porttinsa ja harmitellut hatarasarvien häikäilemättömyyttä, mutta ei Jopi Juntunen.

Hän ei ollut niin äärettömän yksinkertainen, eikä se sopinut hänen laskelmiinsa.

Hän ei kiroillut, ei karjunut eikä katkaissut aidanseivästä tai suotta säikytellyt lehmiä. Päinvastoin hän liikuskeli mitä säädyllisimmin ja säyseimmin, kuten luontokappaleen kohteluun kuuluukin.

Hän otti vain vaatimattoman pajuvitsan ja ajoi karjan vitsalla vaisusti ja säälivästi rapsien lääväänsä.

Sitten hän lähetti poikansa lehmien omistajan, Israel Ovaskaisen luo.

Ovaskainen sai olla hyvä ja tulla hakemaan hatarasarviaan Jopilasta. Jopi luovuttaisi ne kernaasti, jos maksettaisiin 20 markkaa syönnösvahingon korvausta kappaleelta eli yhteensä 240 markkaa. Ellei maksua suoritettaisi heti tai annettaisi hyväksyttävää tunnustettu tai pätevää takausta, niin voitaisiin asiasta kyllä sopia kihlakunnanoikeudessakin.

Ovaskainen tuli ja haki hatarasarvensa, vieläpä pyyteli Jopilta anteeksikin lehmiensä ymmärtämätöntä ja typerää käyttäytymistä.

Seuraavana iltana pistäytyi Pehkonen hakemassa lehmiään Jopilasta ja maksoi niiden aiheuttaman syönnösvahingon samoin 20 markkaa kappaleelta tusinasta päästä.

Pehkolankin lehmät olivat kotiinsa kampuroidessaan pistäytyneet avoimesta portista Jopin kylvöheinikköön.

Viikon kuluessa oli koko kylän karja vieraillut milloin vuoroin, milloin useamman talon Ynikit yhdessä Jopin horsma- ja hajuheinämaalla ja niiden omistajat suorittaneet, mikä suosiolla mikä mukisten ja puoliväkisten Helanteriensa ja Kullankukkiensa syönnösvahingot ja Jopi jopannut itselleen pyöreissä luvuissa 1000 markkaa kontanttia.

Seuraavalla viikolla alkoi uusi kokeilu, ja jo keskiviikkona olivat Jopin tulot nousseet 1500 markan korville.

Torstaina paikkasivat kylän karjanomistajat paimenen kyyditsemään lehmiään Jopilan ohitse.

Jopi oli ottanut senkin mahdollisuuden lukuun.

Samoihin aikoihin kun näet paimen ajoi kylän karjaa yhteiselle laitumelle, ilmestyi Jopin portin vierelle, aidan sisäpuolelle, korkea ruko vasta viikatteella katkaistuja, kauas tuoksuilevia ja houkuttelevan herkullisia heiniä.

Kolme neljännestä paimenparan kaittavista karkasi Jopin heinien kimppuun ja lahmasi ja pilasi ne perinpohjin, ennenkuin Jopi ehti tuvastaan kahden sattumalta hänen luokseen vierailulle tulleen naapurimökkiläisen kanssa tätä hävityksen kauhistusta todistamaan.

Lehmät vielä laukkailivat pitkin pihamaatakin ja tallasivat Jopin kylvöheinäpeltoa mitä kamalimmin.

Lehmien omistajat maksoivat Muurikkiensa mellastuksen hyvitykseksi kaikkiaan 300 markkaa.

Perjantaina ei paimen enää ollut karjan mukana. Sen sijaan kyyditsi lehmiä kolme kylän isäntää. Ja vaikka Jopi oli keräillyt hajoitetut heinät porttinsa pieleen vielä viettelevämmäksi kasaksi, jopa pannut mehevää kukka-apilaakin päällimmäiseksi, eivät hatarasarviset kasaa koskettaneetkaan. Eräs isännistä seisoi näet koko ajan Jopin portilla ja vartioi laumaa mitä visuimmin.

Karjan kuljettua tällä kerralla vahinkoa aiheuttamatta Jopilan ohitse ja päästyä karjametsään, ilmestyivät isännät Jopin mökkiin, jossa he taas sattumalta Jopilaan pistäytyneiden parin kolmen naapurimökkiläisen kuullen ja vierasmiehinä ollen vaativat Jopia pitämään porttinsa kiinni.

Jopi lupasi pyhästi. Samalla hän ilmoitti, että portti olisi kyllä ollut koko ajankin kiinni, ellei siitä olisi sattunut katkeamaan saranaa ja portti siten lengahtanut auki. Ja kun ei Jopi ollut ehtinyt käydä noilta alinomaisilta vieraan karjan hänen pellollaan ja pihallaan laukkailemisilta sepässä uutta saranaa taottamassa, niin — siinä sitä oli oltu.

Vai tahtoivatko ehkä isännät väittää, että hän olisi tahallaan porttinsa auki pistänyt ja houkutellut heidän karjaansa omaa pihaansa likaamaan ja lahmaamaan taikka että hän, Jopi, olisi ehkä vartavasten pakkoveroitellut parhaita naapurejaan tai jotakin konnankoukkua harjoittanut?

Ehei, eihän toki, eiväthän isännät toki semmoista (todistajien kuullen) olleet edes ajatelleetkaan. Päinvastoinhan Jopi oli tunnettu mitä rehellisimmäksi mieheksi ja tehnyt hyvän työn karjaa kaitessaan. Mutta portti oli kuitenkin paras panna kiinni.

Ja Jopi pani isäntien nähden portin kiinni ja valitteli vakaasti, että hänen pitikin asua näin kylän karjan kulkutien varrella, jotta syntyi väärinkäsityksiä ja selkkauksia ja — —

Seuraavana iltana portti oli taas auki. Sen toinen sarana oli pettänyt vuorostaan, ja — kylän paimeneton karja oli taas Jopille kiusaa ja vahinkoa tekemässä: hajoitti kolme kookasta heinäkasaa ja söi säkillisen aitan rapuilla ollutta rehujauhoa, jonka Jopi oli suurin vaivoin kantanut lehmälleen kylän kauppiaasta.

Jopi oli äreissään.

Hän oli kyllä aikonut mennä tänään seppäänkin noiden saranoiden teettoon, mutta sekös tästä pääsi änähtämään mihinkään, kun jo kauppiaassa käydessä kartano oli kirjavinaan kylän kaitsematonta karjaa.

Kyläläiset maksoivat, mutta huomauttivat, että Jopin sopisi jo alkaa pitää porttiaan hieman kurissa, koskei tässä enää aiottu ruveta syöntivahinkoja penniäkään hellittämään, ja Jopi puolestaan huomautti tyynesti, että tietenkin, tietenkin — vaikka eikös se laki mainitse, että karjalla pitäisi olla paimenkin yleisillä paikoilla, ettei se pakkaudu asiattomille alueille.

Huomisaamuna kyyditsi kymmenen henkeä kyläläisten karjaa laitumelle, ja samana iltana kylän kuusi isäntää toi Jopilan porttiin uudet saranat ja säpit ja laittoi portin kuntoon ja sanoi, että Jopin asia oli nyt pitää portti tästedes hoidossaan.

Jopi ei jopannut sinä päivänä penniäkään.

Mutta jo sunnuntaiaamuna oli Jopilan piha taas kylän karjaa täynnä, samoin kuin sitten Jopilan lääväkin.

Myrsky oli yöllä kaatanut pihamaan aidasta pitkän palan.

Kyläläiset kiroilivat ja aukasivat kukkaronsa nauhoja ja korjasivat aidan miehissä ja olivat hyvin harmissaan.

Seuraavana yönä kaatui aidasta toinen osa.

Sekin korjattiin ja kyläläiset paikkasivat taas paimenia, joiden oli kuljettava kaiken aikaa Jopilan aitojen lähettyvillä.

Silloin purki Jopi koko aidan ja ilmoitti panevansa sen uudelleen, se kun oli liian laho ja kaatuili kuin itsestään.

Mutta panematta se jäi. Ja panematta se on vielä tänäkin päivänä.

Sillä kun kyläläiset kuulivat Jopin aidan purkamisesta, päättivät he käyttää siitä lähtien lehmiään vuoron perään itsekunkin karjanomistajan ulkometsässä vallan toisessa päässä kylää.

Jopi ei ollut tästä aavistamattomasta käänteestä milläänkään. Laskettuaan näet joppaamansa rahat hän huomasi niitä kertyneen niin paljon, että voi alkaa ostella halkoja ja jopata niitä Pietarin polttokomitealle — jonka kustannuksella, kuten tunnettu, moni muukin Jopi Juntunen kehittyi kapitalistimieheksi.

Kuulopuheiden mukaan on Jopilla jo joppausaloinaan monet muutkin ahväärit: tilat, talot, tukkimetsät.

Vain kuulopuheiden mukaan siksi, ettei Jopi Juntunen joppailekaan enää Juurikkamäessä, vaan hummaa ja hommaa jo suuremmassa maailmassa.

Senpä vuoksi se aidanpanokin jäi kesken.

KONTTORIPÄÄLLIKKÖ KIIKKUSEN KÄKÖNEN

Konttoripäällikkö Kiikkunen oli saanut kuukauden kesäloman liikkeestään ja tiedoitti tämän ilosanoman päivällispöydässä perheelleen.

Sanoma synnytti seitsemäksitoista minuutiksi myrskyisen mielenosoituksen.

Mamma Kiikkunen kimposi kuin hyvin ammuttu potkupallo pappa Kiikkusen kaulaan ja halaili ja hyväili häntä niin hurjasti ja hehkuvasti, että pappa Kiikkunen oli läkähtyä syleilyihin ja suuteloihin. Perheen vanhempi, äsken valkolakkinsa saanut neiti huokasi kuin raskaasta painajaisesta päässeenä ja alkoi katsella autuaallisesti hymyillen johonkin epämääräiseen etäisyyteen. Nuorempi, yhteiskoulua käypä neiti päästeli vilkkaita huudahduksia ja taputteli pulleita kätösiään. Perheen vehrein vesa, lyseon kolmasluokkalainen nuori herra Kiikkunen alkoi puhaltaa kouraansa Porilaisten marssia ja paukutti patarummun tehtävät nyrkillään pöytään niin innostuneen perinpohjaisesti, että maito roiskahteli sekä laseista että kannusta pitkin pöytäliinaa.