Part 1

NIKKINEN NYRKKEILEE

Sanomalehtineekerin näperryksiä

Kirj.

SANTERI RISSANEN

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Isien puu Tyyppi punapäivien ajoilta Gulassinero Vaatimaton lisä yliluonnollisten yllätysten historiaan Jopi Juntusen joppaukset Konttoripäällikkö Kiikkusen käkönen Kärpäsenkyläläisten voimakas vappuhyppy Erzerumilaisten edesottoja Harha-askel Bruntilaisparat Pikkunen pakina puuttuvista pilkuista Puhelinpakinaa Runollinen Savonmaa Ha, ha, ha, ha Kuningasten jälkeläiset Kekkonen kertoo Nikkinen nyrkkeilee Nestori Nikkinen mallaa moottoripyörällä ajoa Minkätähden Nestori Nikkinen ei ottanut osaa köyden vetokilpailuun Nikkinen on ostanut moottoriveneen Nikkiset juhlivat juhannusta

ISIEN PUU

Astelen aamuna autereisena tutun kylän talvista tietä.

Askelteni alla kitisee kristalleina kimalteleva lumi, ylläni kaareutuu korkea, pirteää pakkasta tietävä taivas, kupeillani kohoavat kookkaat hongat valkovaippaisina, ylevinä, äänettöminä.

Käyntini on keveää, oloni onnekasta. On niin helppoa hengittää. Veri virtaa suonissa sukkelammin, sydän sylkyttelee rinnassa ripeämmin. Ajatukset ailahtelevat arkihuolista vapaina kuin suuret soiluvasiipiset linnut. Kaikki on kaunista minusta, maailma mallikelpoinen, elämä ehyttä ja ihminen erinomainen.

Huomaan hyräileväni:

Terve, metsä, terve, vuori — —

Terve!

Terve sinäkin, tien poskesta paistava harmaja honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vakainen vanhus, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista, isien ikivihannoiva pyhäinen petäjä!

Kun ei ole kenelle muulle mieltäni hyvää hyräjäisin, hyrään hymnini sinulle, juurillesi jykeville, rustokkaalle rungollesi, oksillesi voimakkaille, lempehille lehvillesi, latvalle laaja-alalle.

Siinä olet seisonut sataiset vuodet, siinä siinnyt, syntynytkin, siinä vaisusta vesasta ukkomännyksi mehunut, kohonnut kukkeuteesi, saanut ruskorustot rungollesi, naavan harmaan hapsillesi, latvallesi iän ihalan.

Kaikkien kunnioittamana, rakastamana, hoivaamana, hellimänä — isien pyhänä perintöpuuna.

Sillä sitähän sinä olet ollut ajalla menevällä meidän, ajalla taattojen jo turpeen turvissa nukkuvien, ajalla taattojen taattoin, aikoihin ammoisihin —

Ja kun aikamme jättää vuorollamme, jäät sinä polville perästämme nouseville perintöpuuksi.

Sinä seisoit siinä jo silloin ajassa unhoon urkeutuvassa, kun ensimäisin eränkävijä näille seuduille samosi, laati lehvävuoteen juurellesi, sytytti suojaasi yöhön yksinäisnä loistoaan luovan rakotulensa, kuunteli hämärän hiipivät hetket laajan latvasi salaperäistä, poveen poistamattomaksi painuvaa suhinaa ja uinahti sen sävelissä hyvään hoivaasi uskoutuen.

Ja kun hän, uuden päivän punertaessa luotasi läksi, ei hän ollut ainuttakaan oksaasi ottanut, lehvääsi taittanut, runkoosi pientäkään piirtoa tehnyt.

Vain sammuneen nuotion oli korvessa käyntinsä muistoksi jättänyt juurellesi.

Sillä hän tiesi ja tajusi, että olit, puu pyhäinen, taaton taivahaisen kasvattama, hyvien haltijain koskemattomaksi kohottama honka.

Sinä seisoit siinä, kun uudisasukas korpeesi kulki. Hän rakensi läheiselle salomäelle majansa, kaatoi kasken, laittoi laaksoon laitumensa, niityt pienet norontamaihin — jättäen sinut koskematta, nähden nuotion nurmettuvan juurellasi, tuntien ja pyhittäen sinut perintöpuuksi, petäjäksi pyhäiseksi, ja heittäen pikku perkkiönsä sinun hyvien haltioittesi hoivattavaksi.

Hän raatoi ja kaatui. Hän eli vain iän lyhyisen.

Sinä jäit: Jäit pyhäksi peruksi hänen pojillensa ja poikiensa pojille. Kukkeana, koskemattomana, pyhänä perintöpuuna.

Sinä seisoit siinä, kun korkean latvasi näköpiiriin nousi yhden tuvan äärelle tupa toinen, kolmas — kohosi kylä.

Sinä näit kylän lasten karkeloivan luoksesi, laittavan leikkinsä lehväisi alle, kuulit heidän laulunsa ja liverryksensä, huutonsa ja naurelunsa — heidän ilonsa ja pienet surunsa ja viritit silloin latvasi laulun heille, sävelesi soinnit lähtemättömiksi sydämiin:

— Sitä puuta palvominen, jonka juurella asunto!

He vaikenivat hetkeksi kuiskeitasi kuullessansa, heidän kasvoillensa tuli totinen ilme, heidän sinisilmiinsä katse vakainen ja he nyökäyttivät pikkuviisaina päitänsä sinulle:

— Niin, niin, sinä ihana isien puu.

Eivätkä he hennoneet juuresi ruohoa raiskata, eivät kylkesi kaarnaan koskea, eivät havuasi häiritä.

Lapset nousivat nuoriksi, heistä hyötyi miehiä ja naisia, kasvoi kansa kehittyvä.

He saapuivat usein illoin kaunein ja kesäisin, ehtoin kukkatuoksuisin ja linnunlauluisin, lähettyvillesi ja katsoivat vuorostansa, kuinka heidän lapsensa kupeellasi karkeloa kävivät, kuinka ilo hyvä ja hupainen aitasi ilmoille yleni.

»Oiva täss' on ollaksemme, armas aikaellaksemme!»

He tiesivät sinut tutuksi, tunsivat sinut omaksi ja hymyilivät hyväksyvästi, kun heidän lapsensa sinun latvasi alaista halusta hakivat.

Eivätkä he, eivät heidän lapsensa, leikilläänkään juurtasi, runkoasi rustokkaista, lehvääsi lempeätä kovin kourin koskaan kohdelleet, piloillaankaan pahoin pidelleet.

Sillä he tunsivat, että jos he sen olisivat tehneet, olisivat he riihattomuudellansa rikkoneet isien pyhän perinnön.

Ja ah, sinä seisoit siinä, kun ehtoon varjot tummuen lankesivat, kun nousi noroista yltyvää yösumua ja kun luoksesi hiipi arkana immyt ihala, hiipi impyen sydämen sulho. He vannoivat allasi ikuista uskollisuutta, he sitoivat suojassasi elämänsä suloimman suuren siteen. Sinä suhisit heille siunauksesi, ja he kuulivat hartaina huminaasi. He tunsivat, että sinä olit onnen liitossa kolmantena ja liityit läheisesti heidän tuleviin, tuntemattomiin kohtaloihinsa.

He eivät puukoin piirtäneet pintaasi nimiä ja sydämiä — he tiesivät, että isien perintöpuu painaa viiluja vetelemättä lastensa nimet ja liitot laajaan sydämeensä.

He eivät ottaneet oksaa, eivät taittaneet havua, eivät lehvää leikanneet sinusta liittonsa muistoksi ja merkiksi. Heidän liittonsa muisto ja merkki oli — puu isien.

Sinä seisoit siinä lasten leikkiessä, niiden nuoriksi noustessa, miehuusikään muuttuessa, vanhoiksi väsähtäessä, hautaan hoippuessa. Sinä näit tultavan ja mentävän, näit sukupolvien vuorollaan vaihtuvan, näit ilot ja surut — sinä yhteinen ystävämme, yhdistäjämme.

Sinä seisot siinä vieläkin, vankkana, vaarumatonna, kookkaana, koskematonna, rakkaana ja raiskaamatonna, kansan kaiken kunnioittamana, nuoren ja vanhan vaalimana, sinä petäjä pyhäinen, isien ikivihannoiva perintö.

Terve, isien ihana honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vanhus vakainen, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista — kallis minulle ja kallis monille!

Minä astelen arvosi tuntien luoksesi, pysähdyn hartaana juurellesi, silitän hennoin, hellivin hivellyksin pintaasi rustokkaista — —

Mutta — ken on tohtinut? Ken on raskinut? Ken on osannut olla niin tyly tai typerä!

Ken on ilveillyt ivaten isien puulla, ken honkaamme häväissyt, kuka perintöämme pahoin ja pilkaten pidellyt?

Juoksen isien puun juurelle. Povessani vaihtuu toivo ja pelko. Huohotan hädissäni — —

Ja tyrehdyn tuskaani, kauhuuni kivetyn.

— Oi, puu isien, puu isien!

Vihreä, vehmas ruoho on juurellasi tallattu maan tasalle, siimeksessäsi kasvanut kukkanen katkaistu, suojassasi versonut samettisammal kuokittu kantapäillä, pengottu maa mustalle mujulle. Tuossa on paksuilla naulakengillä poljettu penkereeseen, tässä istuttu, siellä seisottu, täällä maaten lojuttu. Tuohon on sinkautettu savukkeiden päitä ja poltettuja tikkujen tynkiä, tänne särjetty kauas kirpeästi tuoksuva pullo ja pullon kumppaniksi revitty likainen pelikorttipakka — —.

Isien puun pintakin on häväisty mitä häikäilemättömimmin, herjimmin ja häpeällisimmin.

Saastutettu ja rikkirevitty.

Tuosta on katkaistu kaunein oksa ja jätetty rumasti sitkeimmästä sydänsyystään roikkumaan. Tästä on karsittu vehmaasta oksasta raa'asti neulaset ja karsittu kohta jätetty kaljuna kitumaan. Tuohon on piirretty rungon pintaan kauas irvistelevä inhoittava puukon viillos, tänne räikeä epäsiveellinen kuva. Sinne tänne on uurrettu nimimerkki: puumerkki puun häväisijästä, tunnus tekijästänsä — —

Puu pyhäinen häväisty, pinta puhkaistu, käsivarret katkottu, rinta raastettu.

Ja ken? Ken on ollut niin raaka, niin kypsymätön, niin kehittymätön, niin vailla sääliä ja sydäntä? Kenen järki on sallinut, kenen tunto hyväksynyt moista?

Kysy, ken!

Oma koira on omaansa purrut.

Sillä tuohonhan on naulittu, tuumaa pitkillä piikeillä lyöty, laittajainsa leima: iso paperipala, jonka laidoissa juoksee tulipunainen reuna, jonka pinnalla paistaa painajansa ja painattajainsa punainen kultturikanta ja jonka keskellä seisoo hurmeista soihtua heiluttava, kiiluvakatseinen miesolio — punainen piru.

Naurava, ilkkuva iletys.

»Jo nouskaa, orjat, sorron yöstä — —»

Ha, ha, ha, ha!

He, he!

He ovat sen tehneet. He ovat raiskanneet isiemme perintöpuun juuret, häväisseet sen puhtaana pysyneen pinnan, raastaneet rikki sen kauniin kaarnan, vetäneet alas sen oksat ja lehvät, tehneet sen ilkkuvan punapaholaisen tyyssijaksi — syöneet suvusta sukuun, polvesta polveen pyhinä pidetyt, vakaiset valat, pettäneet pyhäisen koskemattomuuden — saaneet kenties ainiaan entiseen kukkeuteensa ja kunniaansa kohoamattomaksi isiemme perintöpuun.

Isien puu! Isien puu!

Minä poistun. Pääni riippuu rinnalla, poveani painaa niin raskaasti, kurkussani niin kummasti nielettää, ja silmistäni kihoaa kyynel.

Minä kujertelen kulkiessani sydämeni särkevää tuskaa:

— Isien puu! Isien puu!

1918.

TYYPPI PUNAPÄIVIEN AJOILTA

Hän potkaisi kenkänsä korolla asemahallin oven edestään selkoselälleen ja astui lakki takaraivolla ja kädet housuntaskuissa rehtevänä sisään.

Hänen vettä valuvassa, vinoon vääntyneessä suupielessään roikkui rentona epämääräisen likaiseen imukkeeseen istutettu, kirpeästi tuoksuava »Työmies».

Hän suitsutteli suustaan ja leveistä karvaisista sieraimistaan valtavia haikupilviä halliin.

Hallin seinälle naulattu kookas kolmikielinen »Tupakanpoltto on täällä kielletty» ei näyttänyt olevan tarkoitettu pienimmälläkään tavalla hänelle.

Hän ei ollut näkevinäänkään lippuluukulla jonottavaa joukkoa eikä porvarillista jonotuspoliisia, vaan käveli kursailematta ja kulmikkailla kyynäspäillään tyrkkien vuoroaan odottamatta lippuluukun luo.

Hän ei suvainnut kumartua luukulle asiaansa ilmoittamaan. Sanoi vain toisella vapaalla suupielellään ja pinttyneellä etusormellaan luukun rahakuurnaan koputtaen:

— Pist ny ja sassiin tuaho yks tiketti kaupunkiin!

Hän kääntyi lippuaan odotellessaan päin jonoa ja loi vain yhden ainoan, syvästi halveksivan silmäyksen hermostuneina vuoroaan vartoaviin ihmisiin. Sitten hän röyhtäytti kuuluvasti ja puhaltaen suustaan vastenmielisen löyhkän lähinnä seisovan säätyläisnaisen kasvoihin, ja syventyi ivallisin ilmein katselemaan vastakkaisella seinällä olevaa Singerin konekaupan kuvitettua ilmoitustaulua — porvarillisen suurriistäjäkoplan keinottelureklaamia.

Lipunmyyjä ryiskeli ristikkonsa takana ja huomautti kerran toisensa jälkeen aralla äänellä kohteliaasti, että herran lippu oli valmis. Lopuksi lipunmyyjä uskalsi nykäistä häntä varovan kohteliaasti kyynäspäästä.

— Viisikymmentä penniä, olkaa hyvä.

Hän kääntyi ja laski savuavan »Työmiehensä» keskelle lippuluukun uloketta. Savuke poltti siihen syvän tumman täplän. Hän avasi liivinsä, mikäli sen riekaleissa nappien puutteessa oli mitään avaamista, ja alkoi etsiä rahaa. Hän tarkasteli samalla vaatteittensa riippuvia rikkinäisyyksiä tahallisen hitaasti, täsmällisesti ja kiusoittavan perinpohjaisesti. Tarkastus ei näyttänyt tuottavan tyydyttäviä tuloksia, ja hän kääntyi nopeasti ja kiinnitti himokkaan terävän katseen jonottavien vaatteisiin. Jokainen joko napitti vaistomaisesti takkinsa tai koetteli varmuuden vuoksi, oliko takki todella kiinni ja rahakukkaro tallella.

Kopeloituaan kaikki kolot puvussaan hän vihdoin löysi etsimänsä porvarillisen puolimarkkasen ja heitti sen huolimattomasti luukusta sisään. Raha tuntui kierivän kilahtaen lattialle.

Hän otti lippunsa, tavaili kotvan sen kirjoituksia ja pisti sen taskuunsa.

Jonottajat huokasivat helpotuksesta ja liikahtivat likemmäksi.

Hän kiinnitti kuitenkin vielä härsyttävän hitaasti liivinsä ja takkinsa, otti sammuneen savukkeensa, tutki tarkoin sen pituutta, sytytti sen ja läksi, jonottajain rivit puhkaisten, luukulta.

Hän käveli ketään väistämättä hetken hallin permannolla. Jokainen kiersi häntä kaukaa kuin ruttoa.

Hän näytteli hallissa koko komeuttaan: takaraivolle työnnettyä ja huolimattomasti toiselle korvalliselle kallistettua lippalakkia, otsalle kaartuvan rasvaisen sakilaistukan alaista pisamaista ja uhmaavaa naamaansa, likaisen kaulan ympäri kääräistyä ja ohuen, tahraisen voimistelupaidan alastomaksi jättämälle karvaiselle rinnalle roikkuvaa, huutavan punaista kaulahuivia, liian isoa, riippuvaa rikkinäisyyttään ja likaisuuttaan loistavaa takkia, lahkeiltaan hamemaisia, epämääräisen värisiä samettihousuja ja paksupohjaisia patiinikenkiä.

Hän karisteli tupakkansa tuhan erään kauppamatkustajan uudenuutukaiselle keltaiselle matkalaukulle. Vetäistyään vielä viimeisen voimakkaan sauhun kuin ahmaisemalla nielaisten ja suitsutettuaan sen sieraimistaan hän puhalsi tupakkansa pätkän imukkeesta muutaman jonottavan rouvan koruompeleiselle kantohihnalle. Se rupesi kytemään ja käryämään.

Hän käyskenteli vielä kotvan aikaa kädet syvälle housuntaskutkin upotettuina edestakaisin, viheltäen kimeästi ja kuuluvasti. Sävel oli mahdollisimman väärin vihelletty »Internatsionaali».

Hänen mieleensä muistui äkkiä jotakin tavattoman tärkeää. Hän pysähtyi keskelle hallia, otti lakin päästään ja laski sen erään matkustajan matkakorille. Sitten hän veti taskustaan rikkinäisen peilin palasen ja pyyhki sen pinnan huolellisesti nuttunsa hihalla. Hän ihaili peilistä kasvojaan kaikissa kaltevuusasteissa, suki suussaan kostuttamallaan kädellä otsatukkansa, irroitti kaulahuivinsa ja sitoi sen uudelleen. Viimeinen vilkaisu peiliin antoi kai tyydyttävän tuloksen, koskapa hän irvisteli mielihyvästä, pisti peilin taskuunsa, painoi lakin rennosti takaraivolleen, vilkaisi koriin, sylkäisi sille, naurahti, kohautti housujaan ja hartioitaan ja läksi taas vihellellen kävelemään.

Matkustajat alkoivat lappautua hallista asemasillalle. Hänkin läksi, potkaisten oven auki ja tuuppien toisia tieltään.

Hän jätti jälkeensä halliin pistävän, koko olemukseensa iskeytyneen huonon tupakan ja suolaisen likaisuuden tuoksun.

Hän tapasi aseman edustalla ystävättärensä, räikeän kirjavasti puetun, häikäilemättömän kaksimielisesti ruosteisine hampaineen hymyilevän, kovaäänisesti kaakattavan ja nauraa remuilevan julkeakäytöksisen sakilaistytön, suomalaisen apaashimaailman lakastuvan liljan.

Hän asteli tyttönsä luo, syleili häntä kuin yleisöä uhmaten ja keikautti merkitsevästi keskiruumistaan. Hän ei kainostellut. Ympäristöhän olikin hänelle vain parvi nollia, halveksittavia porvarillisia puolieläimiä, jotka hän kavereineen ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua hirttäisi yhteiskunnan loisolijoina ja proletäärien hiellä eläjinä.

Hyvästeltyään samaan tapaan kuin tervehtikin rakastajatartaan hän nousi kolmannen luokan tupakkavaunuun. Hän otti sijansa siellä lähimmällä pitkälläpenkillä, siirsi sille asetetut tavarat huolimattomasti lattialle ja laskeutui mahdollisimman mukavasti lojumaan. Tilanahtaus tai muut sellaiset porvarilliset hulluttelut eivät kuuluneet häneen, vapaaseen »temokraattiin».

Viereiselle penkille jätetty sanomalehti herätti hänen huomiotaan. Hän otti sen, sytytti uuden »Työmiehen», heitti jalkansa ristiin, maiskautti suutaan ja valmistautui herkuttelemaan hengenravinnolla.

Lehti sattui olemaan porvarillinen Helsingin Sanomat.

Hän irvisti sen huomattuaan ylenkatseellisesti, repäisi lehden kahtia, puristi puoliskot palloksi ja heitti halveksivasti penkin alle.

Hänen ajatuksensa kuvastuivat hänen ilmeestään: porvaripösöjen laittelemia töherryksiä, joita ne sanovat lehdiksi, vaikka hyvin tietävät, ettei ole muita oikeita ja todellisia lehtiä kuin temokraattiset Työmies, Vapaus, Sosialidemokraatti ja toiset semmoiset. Viitsiikin lahtarijoukko levitellä noita riistäjälappujaan, joissa — kiesavita — ei ole muuta kuin valheita ja kieroiluita, rovosointia ja tämän roletäärin räkyttämistä!

Hän sylkäisi inhoten ja veti taskustaan oikean sanomalehden ja syventyi nauttimaan sen nerokkaista, hänen kielikorvalleen repäiseviä ja kehitystasolleen mainiosti mallautuvia kirjoituksia.

Löydettyään jonkin mielestään oikein osuvan letkauksen porvareille hän räjähti remuavaan nauruun, löi kämmenellään läiskähtäen reiteensä ja huudahti riemun runsautta kumpuilevalla äänellä:

— Jumalauta, saatana!

Hän jäi poistuessani junasta siihen lehtineen, likoineen, haikuineen ja hajuineen — parissakymmenissä oleva, vielä parraton, laiha pojanhuiskale, siltasaarelainen gentlemanni, uuden punaisen Suomen huomen, kommunistisen kansan toivo ja — isänmaan hoiva.

GULASSINERO

Tukkukauppias Tuomas Tuppurainen on epäilemättä etevimpiä ja rohkea-aatteisimpia gulassinerojamme.

Hän osoitti niitä vinkeitä jo hamasta nuoruudestaan. Hän keinotteli näet, ties millä mahdin ja tavoin, itsensä ensin repaleisesta ja kaikkien kieroon katsomasta kerjuripojasta rehteväksi renkimieheksi, renkimiehestä leskiemännän (ja emännän talon) isännäksi, insänästä pyyleväksi puulaakin pomoksi, pomosta piiripäälliköksi ja päälliköstä suuria summia käsitteleväksi kasööriksi, ryhtyen lopuksi kokeilemaan omalle kontolleen, aluksi haloilla ja tukeilla, sitten taloilla ja tiloilla ja lopuksi pörssipapereilla, ollen nyt huipussaan ja omaten miljoonan, kuusikerroksisen kivimuurin pääkaupungin parhaalla liikepaikalla, auton, paljon painavasanaisia ja hienoja tuttavuuksia ja rajattoman luoton pankeissamme.

Te tunnette hänet helposti Helsingin kaduilla, rahan ja räätälin porstaaman gulassiparoonin ja kaikilla brancheilla touhuilevan nousukasmaailman high lifen.

Meillä, muutamilla harvoilla ja valituilla hänen kirjallis-taiteellisilla armoitetuillaan, oli äskettäin kunnia olla kutsuvieraina ja alamme näytteinä hänen loisteliaassa asunnossaan pidetyillä päivällisillä.

Tarinoimme ylen syötettyinä ja juotettuina kahvin ja sikaarin ääressä, muiden vieraiden mentyä, päivällisten päättäjäisiksi sen siitä ja tuon tästä.

Kirjailija Kynälä mainitsi viimeaikaisesta vilkkaasta kirjallisesta tuotannostamme ja tiedusti samalla huomaavaisesti arvoisan isäntämme mielipidettä tästä ilahduttavasta kulttuuri-ilmiöstämme.

Tuomas leikitteli hetken paksuilla kultaisilla kellonperillään, rykäisi sitten äänekkäästi ja lausui hänen asemalleen sopivin pitkin pausseerauksin:

— Tsah! Tällaisilla kylttyyrikysymyksillä on mielestäni sekä hyvät että huonot puolensa. Riippuu siitä, miltä taholta ja tasolta sitä katselee. Puhtaasti ja pelkästään teidän kirjaltajain ja kirjanpainajain kannalta katsoen on ilmiö tietenkin ilahduttava. Kuta enemmän te jaksatte näet noita romaanejanne rustailla ja novellejanne värkätä, sitä suuremmat tulotkin teillä on tiedossanne. Mutta meidän ahväärimiesten kannalta tuo kaikki teidän touhunne on tuskin kolmenkymmenen prosentin arvoista. Minä annan teidän tuotannollenne tietenkin sen aivon, jonka se ansaitsee, sillä onhan esimerkiksi äskettäin ilmestynyt »Korkokirja» erinomainen tekele ja Kauppalehti ja Merkaattor ovat varsin paikallaan nekin ja onhan Aleksis Pakkalainen tehnyt puutavarapransseilla puuhaileville tärkeän »Tukkijoen», Teuvo Aholainen kirjoittanut traketiiansa »Kruununmetsistä», Eino Leinolainen novellin »Pankkiherroista», samoinkuin Hannes Linnankoskelaisen kirjasessa »Tulipunainen kukko» kuuluu olevan monia hyviä tetaljitietoja puutavara- ja uittoaloilta, mutta —

Hän nosti jalokivillä komistetuilla sormillaan 20 markan havannan huulilleen ja imaisi siitä pari sauhua.

— Mutta me kesehtimiehet järjestäisimme periaatteen pohjalla tuon kaiken paljon edullisemmin kuin mitä te kykenisitte koskaan tekemään. Sillä, kas, kaikki tuo teiden tuotantonne on tuskin epävarmaa osaketta parempi. Aikani on tosin näihin kirjallisiin kysymyksiin valitettavan vähän hersyvä, mutta olenpa kuitenkin luonut mielipiteeni ja suunnitelmani tästäkin, kuten luonnollisesti kaikista kansallisista kylttyyrikysymyksistä. Ja mielipiteeni on, että tuo teidän työskentelynne on — mitenkä se ruotsalainen runoilija Shakespeeri sattuvasti sanookaan — »Liian paljon melua ihan turhasta.»

Hän naurahti ja maistoi kahvikupistaan.

— Jaah, juuh, hyvät herrat! Me ahväärinerot katselemme usein asioita paljon kauasnäkevämmillä pinksneillä kuin te ja meillä on paljon hienompia johtolankoja kuin teillä kehutuilla kirjaltajilla, he, he. Toivon, että voitte seurata ajatukseni säkenöiviä säikeitä.

— Hm. Lähden eräästä tosiasiasta. Ja se on se, että ulkomaiden markkinoilla tarvitaan nyt ja lähitulevaisuudessa tavattoman paljon hyvää paperimassaa. Tiedättehän kai, että siitä tehdään konttinenssin teollisuuskeskuksissa kenkiä, kankaita, nuoraa, lankaa, huonekaluja, jopa talojakin. Monet massatehtaamme eivät tule jaksamaan tyydyttää kasvavaa kysyntää. Ja siinä parhaillaan päivänkysymykseksi tulevalla ahväärialalla minä olen keksinyt oivan kesehtin. Miksi tuhlata niin paljon paperia kotimaassa teidän kirjoihinne, kun paperia voidaan käyttää paljon hyödyllisempään hankkeeseen! Ei, painettakoon täällä vain almanakkoja ja joku kauppa- ja pörssilehti, mutta — muu paperi leveranssattakoon ulkomaille massamarkkinoille, 200 prosentin varmalla tuotolla.

Hän hymyili alentuvasti.

— Tsah! Minä näen naamastanne, että te olette hieman vörpluhvatuita, he, he. Te ette ole huomanneet, että asia on niin naurettavan helppo ratkaista. No niin, teiltähän ei voi sitä vaaliakaan, mutta me liikemiehet, me luemme kaikki tuollaiset kauppamahdollisuudet kuin ilmasta.

Tuomas kulautti taas kahvitilkan ja tuprutti hetken havannaansa. Sitten hän haastoi:

— Tuota massakysymystä voisi vielä helposti laajentaakin ja säästää samalla toistaiseksi paperipuitamme. Meillähän on näet vuosikaudeksi kyllin entistäkin varastoa vietäväksi. Onhan Helsingissä, Turussa, Tampereella, Viipurissa, vieläpä miltei joka kaupungissa ja joissakin kauppaloissa ja kirkonkylissäkin suuria kirjastoja, joissa lojuu aivan hyödytönnä tuhansin leivisköin kirjoja, kansallisomaisuutta korottomana pääomana. Otetaan ne ja sulatetaan uudelleen massaksi — ja sitten ulkomaille, he, he, he! Kas siinä, hyvät herrat kirjaltajat, minun mielipiteeni kirjakylttyyristä.

— Mutta silloinhan kirjailijat jäisivät — —, uskalsi joku huomauttaa.

— Työttömiksi ja puille paljaille, aiotte sanoa? Ehei, minulla on mietitty heillekin tehtävänsä. Hehän tuntevat tarkoin kirjallisuuden ja kirjastot. No niin, pantakoon heidät kokoamaan massatehtaisiin noita kirjastoja. Monet heistä osaavat muutoin kieliäkin ja ovat laajalti matkustaneita. He ovat siis paikoillaan tehtaiden ulkomaankirjeenvaihtajiksi ja kauppamatkustajiksi.

Meiltä pääsi yhteinen ihastuksen hyminä.

Muistaen asemani sanomalehtimiehenä tiedustin:

— Entäs jos kaikki sanomalehdet, jotakin kauppa- ja pörssilehteä lukuunottamatta, lopetettaisiin, niin mihin olette aikoneet käyttää sanomalehtimiehiä?

— No, heitähän on meidän maassamme vielä verrattain vähän ja heille on helppo saada sijansa. Me panemme heidät kyhäämään lentäviä reklameerauksia ulkomaille suurenmoisesta suomalaisesta massatuotannosta ja suomalaisen massan eduista. Se on kysynnän kiihoittamiseksi hyvin tärkeää ja tarpeellista.

Taiteilija Maisema uteli:

— Herra komesroodilla on epäilemättä omat nerokkaat suunnitelmansa ja laskelmansa meidän taiteilijoidenkin ja harjoittamiemme taiteiden varalle?