Part 4
(Hyväksymishuutoja toisten upseerien joukosta.)
HERTTUA:
Ma teidät tunnen, jalot upseerit, ja luottaa teihin tiedän voivani. Mut vanhempia vielä kuulla myös ma halusin, siks kutsun teille, Horn, ja teille, Fleming, toimitin; siis kuulla mun suokaa, lepoaika onko saanut teit' arvioimaan asiat myös meidän, eik' yksin kuninkahan kannalta?
HORN:
Ma Teidän Armollenne vakuuttaa voin molempien meidän puolesta: kun viimeks neuvoamme kysyttiin, sen yksistänsä Teidän Armonne vain etua me huoltain annoimme. Se silmämääränämme nytkin on, kun keinot viimeisetkin käyttämään me sodan välttämiseks neuvomme.
HERTTUA:
En keinoa ma muuta enää nää kuin suoraapäätä vangiks antautua. Se parastani tarkoittavako on neuvonne?
(Ivallista naurua nuorempain joukosta.)
HORN:
Ei, Teidän Armonne, vaan sovittelijoita Tukholmaan syy toimittaa ois mielestäni vielä. Me palvelusta alttiit tarjoamaan siin' asiassa oomme.
HERTTUA:
Turhaa turhaks te käsittäneet ettekö jo oo?
FLEMING:
Mut, kuten Horn jo sanoi, vältettävä on julkisotaa viimeisehen saakka. Sen tulokset jo eeltä tiedämme: ei voimat, varat tämän pienen maan voi kauan kestää kuningasta vastaan. Pait sitä kuulunut on vanhastaan maa tämä Ruotsin valtapiirihin. Niin ollen luonnoton ja laitonkin on Suomen nousu vastaan Ruotsia.
GIPFERT:
Ma lyhyeen vain tahdon huomauttaa: Ei Suomi yksin seiso, tukenaan on tässä sillä Puolan kuningas ja Saksan keisari myös painavan voi sanan vaakaan laskea.
HORN:
Hm, sanan! Ja _voipi_ laskea! Mut jospa hän ei tahdokaan? Ja Puolan kuningas? Teill' onko mustaa valkoisella siitä, kuin suuren laivaston ja armeijan hän tarvittaissa tänne toimittais?
HERTTUA (närkästyneenä):
Teist' eikö pelkkä sana ruhtinaan jo sinänsä oo kyllin sitova?
HORN:
On kyllä, Teidän Armonne, mut usein voi kiusalliset olosuhteet tyhjäks myös sanan tehdä ruhtinaallisen. Mun mainita on tuskin tarvis, että jo sodass' entisessä tekemistä on kyllin Puolalle. — Ei, muistuttaa mun nöyrimmästi vielä suotaneen: Ei omaa asemaansa kantamaan oo Suomen maalle suotu voimia. Tää ikivanha Ruotsin yhteys on meille sentään paras, turvallisin.
NIILO SKALM:
Mun sanaa pari Teidän Armonne täss' suoko lausua? (Herttua nyökäyttää kehoittavasti.) Jos vanhastaan on valtapiiriin Ruotsin kuulunut tää Suomemme, niin — jalot neuvosherrat, se mulle sanokaa —, miss' säädetty se on, ett' ikuisesti vastakin on vallittava saman tilanteen? Meill' eikö eloon omintakeiseen ja täysin itsenäiseen oikeus oo yhtä suuri kuin on Ruotsilla tai jokaisella muulla kansalla? Niin totta vapaita kuin alkujaan me suomalaiset olleet olemme, niin totta vapaiks holhovallasta me kansan vieraan tulla tahdomme. Te, jalot herrat, meidän voimamme niin arvioitte pieniksi. Ma sanon: on kuiva järki usein arkaileva, kun kyseess' ovat suuret asiat. On uskon voimalla ne voitettava ja usko sydämen on asia.
ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA
Se oikein sanottu on!
NIILO SKALM:
Suomalainen mun sydämeni sanoo: kohtalon on meille määräämä tää ajankohta. Nyt lipuin omin Suomen käytävä on kansain itsenäisten rintamaan. Ma tiedän, tunnen, että taivaan herra on itse puolellamme seisova ja ensi askeleemme ohjaava. Ma matkustanut Pohjan puolla oon ja kansaa puhutellut: alttiita he ovat asialle herttuan, ja kaikin valmiit häntä auttamaan. Siis epäröiden, syrjäss' seistenkö on meidän nähtävä, kun luomaan käy Suomen kansa omaa valtiota?
KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ:
Ei, ei, me mukaan käymme! Herttuan me puolest' oomme valmiit taisteluun!
NIILO SKALM:
Ja valmiit suomalaisten kuninkaaksi myös hetken tullen hänet huutamaan. Niin, toverit, hän eläköön — hän, uuden ja itsenäisen Suomen valtias!
(Innokkaita eläköönhuutoja.)
HERTTUA (kädellään torjuen):
Ma pyydän, hyvät herrat, intonne tää, kiitettävä muuten, hillitkää! On aikaista tää liian sekä voisi — (Huomaa pölyisen upseerin, joka ilmestyy oikeanpuoliselle ovelle.) Mut mitä! Oikein näänkö? Tiedustaja tuoll' eikö seiso, jonka Uudenmaan me puoleen äsken lähetimme?
VIESTINTUOJA (astuen lähemmäs):
Suoraan mä sieltä tänne saavun. Ratsuni mun virstan päässä kaupungista sortui, siit' asti juosten olen kulkenut.
HERTTUA:
On tärkeät siis sulla uutiset?
VIESTINTUOJA:
On, on, siks säästämättä hevosta ma ajoin: Jaakko Hästesko jo tänne pikamarssiss' etenee, on matkass' sotilaita kuninkaan noin kymmentuhantinen joukko hällä.
HERTTUA (hämmästyneenä upseereihin kääntyen):
Näin ilman muuta Eerik alkanut siis sotatoimet vastahani on!
(Kiihtyneitä eleitä ja huudahduksia seuralaisten joukosta.)
VIESTINTUOJA:
Ja toinen tieto mull' on pohjoisesta!
HERTTUA:
No, mitä sieltäpäin?
VIESTINTUOJA:
Jöns Kurki Laukost' on huovijoukon kanssa lähtenyt ja kartanoita Teidän Armonne nyt parhaillansa ryöstelee.
HERTTUA:
Haa, näinkö siis Laukon Kurki meille maksaa nyt ne armonosoitukset, joita hälle niin mitoin runsain jaellut ma olen!
NIILO SKALM:
Oi kataluutta suurta, pohjatonta! oi mielen alhaisuutta! Kaksinverroin nyt taisteluun ma päästä halajan. On suuren asiamme lisäksi myös tosiritaruuden puolesta nyt isku iskettävä. — Toverit, me vala vannokaamme!
(Paljastaa miekkansa, samoin Vestgöthe ja toiset upseerit; asettaen ylöskohotettujen miekkojen kärjet yhteen lausuvat kaikki Skalmin perässä:)
Viimeiseen me hengenvetoon saakka taistella näin vannomme nyt niitä vastahan, jotk' uhkaa herttualle tuhoa, lait kunnian, jotk' unhottaneet ovat ja vastaan perillistä tämän maan nyt aseet nostain tänne samoovat. Näin tehdä vannomme!
KAIKKI Sen vannomme.
NIILO SKALM (pistäen miekan tuppeen):
Tään valan perusteella, toverit, ei vaalin valtaa meillä enää oo; vain voitto taikka kuolo edessä on meillä!
HERTTUA (liikutettuna):
Sydämestä, ystävät, ma kiitän teitä; hansikasta nyt ma eteheni viskattua ylös en ottaa pelkää, ympärillään kun näin alttiin joukon ystäviä nään. Nyt mieltä Suomen kansan kuulemaan ma päästä tahdon; mukaan, ystävät, te kaikin tulkaa!
(Antaa merkin torvensoittajalle, joka astuu salin halki oikealle ja merkkipuhalluksia toitottaen poistuu ovesta. Herttua, Gipfert ja upseerit lähtevät samalle suunnalle.)
NIILO SKALM (pistäen kätensä Vestgöthen kainaloon):
Siis ratkaisun nyt hetki lyönyt on!
VESTGÖTHE:
Niin on. Ei vaalin valtaa, kuten sanoit, meill' enää ole. Mitä tulkoonkin, nyt taisteltava on!
(Seuraavat toisia oikealle.)
HORN (Flemingille):
On surkeaa, ett' ovat nuorukaiset mokomat noin asioille päässeet antamaan tään onnettoman suunnan! Kuitenkaan ei meillä osaa, kiitos Jumalan, oo tässä sotkussa!
FLEMING:
Ei, rauhassa me pestä voimme kätemme. — Ja muuten: nyt yhdestoista meill' on hetki, tomut maan tämän jaloistamme pudistaa.
HORN:
Niin juuri. — Ja kun viivyttelemättä nyt matkaan lähdemme, niin kuningas ei hevin salaliiton osuudesta voi meitä epäillä. — Mut täältä ei niinkään helppo ole huomaamatta pois matkustaa.
FLEMING:
Sen tiedän. Siksi onkin sun Louhisaareen paras tulla; sieltä mun oma alukseni huomaamatta vie Ruotsiin meidät.
HORN:
Mainiota, veli! Nyt heti Kankaisihin omia käyn asioitani ma järjestämään ja sieltä suoraa päätä Louhisaareen.
FLEMING:
Mut pidä kiirutta! Tän' ehtoona jo itse sinne palaan. Sitä ennen ma hiukan selvää otan, mitä tapahtuu nyt kansan kesken tuolla kaupungilla. Niin tiedot tuorehimmat kuninkaalle on tästä hullun yrityksestä meill' antaa.
HORN:
Mainiota, mainiota! Se suosiohon luona kuninkaan on suoraa tietä meidät nostava. Ma ylihuomenissa viimeistään oon Louhisaaressa. Sua kaupunkiin nyt seuraan.
(Menevät oikealle.)
GONSIESKY (Tulee vasemmalta):
Hah, hah, haa! Ma ellen aivan lie väärin kuullut, niin he kuninkaan jo itsellensä täällä huusivat. Jos mustain, kähiseväin käärmeitten niin kietoma ei sydämeni oisi, niin kuollakseni tätä komediaa ma nauraisin nyt — komediaa, joka niin huiman pian tragediaks muuttuu. (Tuijottaa hetkisen ääneti eteensä.) Oh, maata kirotumpaa liekö maan päällä toista kuin tää peikkojen ja noituuden ja velhoin kotimaa! (Dozka tulee oikealta.) Tääll' ilmakin jo pelkkää noituutta on täynnä, järjen päästä mieheltä tää viedä saattaa.
DOZKA:
Armollinen herra!
GONSIESKY (Säpsähtää ja kääntyy äkkiä Dozkaan, hilliten kuitenkin heti itsensä):
Kas, pikku Dozka! Kultadukaatin kai mielelläsi taaskin ottaisit vai kuinka?
DOZKA:
Miten ilkeä te, herra, täll' erää oottekaan!
GONSIESKY:
Heh! Entä kuinka sun kaunis emäntäsi tänään voi?
DOZKA:
Ah, hänen luokseen teitä hakemaan ma juuri tulinkin. On onneton hän vallan — syytä vaikken tunne — ja kyynelissään kylpee. Joutukaa, oi herra kulta, häntä lohduttamaan!
GONSIESKY:
Sa erehtynyt olet, pulmusenil Kai rippi-isää mennä hakemaan sun oli tarkoitus?
DOZKA:
Oi jättäkää tuo ilkastelu! Teitä hakemaan hän nimenomaan minut lähetti.
GONSIESKY:
On pater Leonardus kappelissa kai parhaillaan: hän lemmenrikkeimistä ja muista synnin eljistä niin pian sun emäntäsi päästää.
DOZKA:
Hirmuinen kuin olla voittekin! — Siis ette tule!
GONSIESKY (Heittäytyy kädet rinnalla ristissä ylvääseen asentoon nojatuoliin):
En voi, ma kuningasta näyttelen! Jos purkaa haluaa ken huolensa, hän eteen valtaistuimeni tulkoon!
DOZKA (katsoen pitkistään Gonsieskyä, syrjään):
Hän järkensä on menettänyt varmaan.
(Kiiruhtaa oikealle.)
GONSIESKY (yksin):
Jos ymmärtäisin, mitä minusta hän tahtoo taas, kun vallan kyynelin hän luokseen mua haastaa? — Salaliittoon mun vastaan puoluetta herttuan hän ensin viettelee, mut sattumin ma äsken sylissä tuon Skalmin näin niin autuaana hänen lepäävän kuin unho niellyt kaiken menneen oisi. Nyt taasen kyynelissä kylpien mua luokseen vaatii! — Oh, tää viimeisenkin voi päästä viedä järjen kipinän. (Tuijottaa ääneti eteensä.) Mi noituus lamasi mun käteni — vai oma heikkous ja hämmästys sen tekikö? — kun miekkaan tarttua ja samaan pistoon heitä naulita en voinut! — No, sen syvempi ja monipuolisemp' on oleva mun kostoni. — Ma luokseen menisinkö? — En, krokotiilin kyyneleitään en ma nähdä halua! Hän itse tulkoon mua etsimään, jos mielii niin —. Mut kas, hän tuolla tuleekin! No, tähän nyt ma jäykistyn ja armollisna varron.
(Suuntaa katseensa vasemmalle. Anna lähestyy hiljalleen oikealta.)
ANNA (syrjään):
Ah, tuolla istuu hän! Kuin kaamean hän onkaan näköinen! Mut puhua mun sentään pakko asiani on. On pysähtymään heti saatava tuo sotilaiden kiihoitus ja hyväks on kaiken muututtava jälleen; muuten en hetken rauhaa saa, en silmihin ma lemmittyni mielin rauhaisin voi katsoa! (Gonsieskyn luo pysähtyen arasti.) Herra Gonsiesky!
GONSIESKY (Hypähtää ylös ja kumartaa ivallisesti.)
Ah, nöyrin palvelijanne!
ANNA (syrjään):
Häll' on niin ilkamoiva väre äänessään! (Gonsieskylle.) Niin syvästi ma olen katunut ja kovin väärin tehdyks huomannut, ett' yllyttämään sotilaita täällä ma olen teidät vietellyt.
GONSIESKY Sen uskon.
ANNA:
Siks hartaasti ma pyydän lakkaamaan tuost' yllytyksestä ja sotilaita päinvastoin uskollisiks valalleen ja herttualle teitä käännyttämään ma tästälähin pyydän. — Suosioni jos teille jotain merkitsee, niin multa tät' ette palvelusta kieltäne. Se luvatkaa ja taakan raskaan alta niin vapahtakaa minut!
GONSIESKY:
Kysyä yht' asiaa mun ensin suonette?
ANNA:
Niin mielelläni.
GONSIESKY Yllyttämään minun kun sotilaita silloin pyysitte, se tahdosta tuon Skalmin tapahtuiko?
ANNA (säpsähtäen):
Kuin! Mitä tarkoitatte!
GONSIESKY:
Arvelin: Kun mielenmuutos tämä äkillinen juur'ikään nähtävästi tapahtui tuon Skalmin sylissä, niin kaiketi on sama suomalainen tuulihattu myös aiheen edelliseen antanut.
ANNA:
Oi Jumalani!
GONSIESKY:
Ha, haa, miksi noin te kauhistuneen muodon otatte? Täss' eihän hätää, teillä varsinkaan: tääll' lemmenkisoiss' elelette vain sill'aikaa kuin ma lakeijana hoidan nuo pienet ulkotehtävät ja huolen niin hellän sotilaista pidän, että he kaikki ehein nahoin pelastuvat pois turvaan täältä surman luolasta. Tää eikö mainiosti käy? Vai kuinka? Kai tyytyväinen ootte järjestelyyn ja siunauksen sille annatte?
ANNA:
Oh, vaietkaa, te salahiipijä, te myrkkykieli! Ja nyt tietäkää: jos ette toimestanne katalasta nyt heti lakkaa, ilmoituksen siitä ma herttualle teen ja tuokiossa on silloin majananne vankiholvi.
GONSIESKY:
Ah, mainiota! Seurakseni tyrmään saan silloin teidät, armollinen neiti, jok' alkuun panitte tään oivan tuuman. Ma, halpa lakeijanne, parempaa en kuvitella vois!
ANNA (Vaipuu tuolille ja peittää silmänsä):
Oi Jumala! Nyt vasta paljastuu mull' onneton tuo harha-askeleeni kuin kuilu pohjattoman syvyyden!
GONSIESKY (kumartaen):
Ma suosioonne sulkeudun!
(Poistuu vasemmalle.)
ANNA (kohoten kiivaasti seisomaan):
Mutta miksi mun taivas syössyt tähän turmaan on? Ma viittausta Pyhän Äidin enkö näin ole seurannut? — Niin tehneeni ma uskoin, mutta kuiluun pohjattomaan oon kuitenkin ma syöstyks tullut näin! — Oo, rikosko siis lempi rajaton on vastaan taivasta? Mun sydämin vain puolinko ois tullut lempiä ja toisin puolin kylmää harkintaa ja järkeilyä epäröivää käyttää? — Ei, sellaiseen ei taivu sydämeni! Mut ah, näin turman kuiluun vajosin, jost' ulospääsyä ei silmä näe. Jo pilvet synkät taivaan saartavat ja myrskyn pyörre vinhaa vauhtia käy kohti mua — (Pysähtyy kuuntelemaan. Ulkoa linnan pihalta kuuluu lähenevän kansanjoukon kohinaa ja riemuhuutoja.) Mitä! Nytkö jo? Ei, mahdollista ei se olla voi!
(Yrittää lähestyä akkunaa, mutta pysähtyy samassa, kun vasemmalta tulee herttuatar parin hovinaisen saattamana.)
HERTTUATAR:
Mut mitä outoa tää merkitsee, kun joukoin noin he tänne rientävät? (Skalmille, joka innoissaan rientää oikealta.) Kas siinähän on Skalm! Te selittäkää, tuo väenliike mitä merkitsee?
NIILO SKALM:
Niin innostuksiin puhe herttuan sai kansanjoukon äsken torilla, hänt' että riemuhuudoin saattamaan se tänne linnaan lähti.
(Toinen herttuattaren seuranaisista on tällävälin avannut ikkunan, jolloin ulkoa kuuluvasta kohinasta eroittuu selvästi huutoja: herttuatar! herttuatar!.)
Kuulkaa! Kuulkaa! He Teidän Armoanne tahtovat nyt nähdä! Ikkunaan siis, jalo rouva, niin että voivat Teitä tervehtää!
HERTTUATAR (epäröiden):
Mut puolisoni —?
NIILO SKALM Tänne saapuvi hän oitis. — Kuulkaa, miten palava on heillä halu Teitä näkemään!
(Herttuatar nousee avonaisen akkunan ääreen, tervehtien alhaalla olevaa kansaa, joka huutaa suosiotaan. Herttuattaren seuralaiset tunkeutuvat uteliaina toisen akkunan ääreen.)
NIILO SKALM (Annaa lähestyen):
Ah, kuuletko? Vain omaa valtiastaan voi kansa tervehtää noin intomielin! Mi suuri hetki! Suuren unelmani tää päivä todeks muuttuvan on nähnyt. Oi sano, lämpenemään myöskin sua tää hetki eikö saa? — Mut synkästi miks etehes noin tuijotat?
ANNA:
En voi — ah, mahdotonta —
(Keskeyttää sanansa, kun oikealta kuuluu ääniä ja huudahduksia, minkä jälkeen saliin astuu herttua Vestgöthen ja muutamien muiden upseerien saattamana.)
HERTTUA Puolisoni mun tääll' onko?
NIILO SKALM (ikkunaan osoittaen):
Kansaa tuolla tervehtii.
HERTTUA (nousten ikkunaan):
Mi riemun päivä, Katariina armas!
(Herttuan ilmestyessä ikkunaan kuuluu alhaalta entistä myrskyisempiä suosionosoituksia. Kädellään tervehtien puhuu herttua kansalle:)
Niin ilon suuren, hyvät Suomen miehet, te tänään mulle valmistaneet ootte. On siteet lujat entisvuosina jo tähän maahan minut kiinnittäneet, mut päivä tämä kaksinkertaisiksi ne välillämme lujittanut on. Ma suomalaisemmaks kuin koskaan ennen nyt tunnen itseni. (Suosionhuutoja ulkoa.) Ja tämän jälkeen, te jalot porvarit ja talonpojat, ma myrskynpuuskaa, meitä uhkaavaa, en pelkää käydä vastaan ottamaan. Nyt tiedän, että teihin luottaa voin.
(Ulkoa: "Eläköön Suomen herttua! Eläköön herttuatar!" Niilo Skalm ja toiset upseerit yhtyvät eläköönhuutoihin.)
ANNA (syrjään):
Kuin kaunis, ylevä ja jalo on hän haltioissaan noin! Oi Jumala, jos siivillään hän minut temmata vois mukahansa tuonne korkeuksiin!
HERTTUA (kansalle):
Siis vielä kerran: kiitos, suomalaiset! (Tervehtii kädellään ja herttuatarta tukien ryhtyy laskeutumaan ikkunakomerosta.) Myös teitä, hyvät herrat upseerit, ma kiitän tästä päiväst' ihanasta!
NIILO SKALM:
Mi synnyinpäivä vapaan Suomen on! Sen valtiaana Teitä tervehdämme!
(Kätensä kohottaen kajahuttavat upseerit eläköönhuudon.)
_Esirippu_.
NELJÄS NÄYTÖS.
Katolilaiseksi rukouskappeliksi sisustettu pienempi linnansuoja. Oikealla sivuseinällä, enemmän etualalla, ovi, samoin sitä vastapäätä vasemmalla. Perällä pieni akkuna, joka auki. Vasemmalla sivuseinällä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kynttilänjalkoineen. Oikealla rukousjakkara ja sen yläpuolella Neitsyt Maarian kuva. Peräseinällä vihkivesiastia. Seinillä siellä täällä pyhimysten kuvia ja kynttilänjalkoja.— Ulkoa, milloin etäämpää, milloin lähempää, kuuluu tykinjyräyksiä.
ANNA (Tulee yksin vasemmalta):
Oi tuskaa pohjatonta! Sydäntäin kuin veitsi sanat herttuattaren niin raatelevat aina, milloin mulle hän lemmestäni luottavaisna puhuu. Jos pahaa houretta tää edes ois, niin paremmin sen kestää jaksaisin! Mut muoto huolestunut armaani ja silmät valvonnasta väsyneet ja hyväilynsä kiihkeät, joill' uusiin hän ponnistuksiin innostua koittaa, ne unheesta mun kolkkoon totehen taas uudelleen jo ajavat. — En missään nää pelastusta tästä, pilkkanaurun tuon pahan demoonin, mi vietteli mun ansahan, vain korvissani kuulen. — Mut käyntiänsä jatkaa koneisto, tuo tyly, armoton, min liikkeelle nuo mustat intohimot kerran sai, ja tappaa uhkaa nuoren onnemme. Kuin noiduttu, kuin varjo rauhaton saan Gonsieskyn jäljiss' seurata ja työtään kirottua turhaks tehdä. Jos hedelmää tuon työni kantavan ma pienintäkään edes nähdä saisin! Mut ei, on sotilasten virnistys ja iva ainoa mun palkkani. —
(Tuijottaa hetken Neitsyt Maariaan kuvaan ja polvistuu sitten sen eteen, ristityt kätensä kuvan puoleen ojentaen.)
Ah, Neitsyt pyhä, äiti Jumalan, sun neuvoasi seuranneeni luulin ja parhaaks lemmittyni toimivan, kun askeleen tään onnettoman tein. Sun nimessäsi häijy demooni mua tähän askeleeseen rohkaisi. Siis vuorostas sa, äiti taivainen, nyt päästä minut pahan lumoista! Ah, keino näytä, pelastuksen tie nyt osoita, tää raskas pimeys mun ympäriltäin hajoita! Oi, äiti, sa tuskaa etkö sääli, tuskaa, jolle ah, kyyneleetkään huojennust' ei tuo, kun syvyyttä tään onnettuuden säikkyin ne lähteisiinsä piiloutuvat pois? (Vaikenee ja nousee hitaasti seisoalleen.) Sa vaikenet ja kylmin ilmenin ja huulin jäykin vastaan tuijotat! Niin raskaaks harhani mun arvioitko, ett' armon kipinää et pienintäkään luo pimeään, mi sieluani saartaa? (Kääntyen pois kuvasta.) Ah, kauemmin en povessani kantaa ma tätä jaksa! Kiinni pysyessä noin taivaan ovien, tie jälellä yks ainut on: mun sydän, tuskan-täysi on hälle — armaalleni avattava. Se tehtävä mun on, vaikk' kiroais sen johdosta hän minut, lempemme ja iäks multa sydämensä sulkis. Niin, niin, se ainoa —
(Vasemmalta kuuluu tykinjyräystä seuraava, murskautuvan ikkunan helinä, sekä jymäys kuin raskaan esineen lattialle kimmotessa, mitä säestää pari kimeätä naisäänen kirkaisua.)
Oh, kauheaa!
DOZKA (Syöksyy voivottaen vasemmalta kappeliin):
Voi hirmua! voi! Kuula kanuunan tul' akkunasta tuonne, mullinmallin niin pannen kaikki —
ANNA:
Hänen armonsa? Kuink' onkaan laitansa?
(Kintereillään Dozka rientää Anna vasemmalle, josta seuraava sananvaihto kuuluu.)
ANNA:
Oi kiitos taivaan, ett' elävänä Teidän Armonne ma löydän! — Kuinka, haavoittanut onko —
HERTTUATAR:
Ei vahinkoa pienintäkään mulle se tuottanut.
ANNA:
Oi, tulkaa, kappeliin ma tuonne saatan Teidän Armonne, pois täältä hävityksen keskeltä. Tuo tuoli ota, Dozka, kappeliin, se nosta, sitten hänen armolleen vie herttualle sana, mutta joudu! (Dozka tulee tuolia kantaen kappeliin, asettaa sen etualalle ja rientää oikealle.) Kas niin, mun käteeni nyt nojatkaa! (Herttuatar, aamupuvussaan ja tukka puoliksi laitettuna, tulee Annaan nojaten vasemmalta.) Ja tuohon tuoliin hetkeks suvaitkaa nyt käydä lepäämään, ett' etemmäs pois sisäsuojiin käydä jaksatte.
HERTTUATAR (tuoliin istuutuen):
Mun tukkaani juur neitosenne laittoi, kun ylös alas kaikki mullisti tuo kuula; suunniltaan lie säikäys nyt tyttö polon saanut. — Täydentää te, Anna-neiti, työnsä suvaitkaa!
(Anna ryhtyy laittamaan herttuattaren tukkaa. Oikealta kuuluu ääniä ja kiireisiä askelia. Kappeliin tulevat herttua ja Gipfert.)
HERTTUA (rientäen herttuattaren luo ja tarttuen häntä kädestä):
Oi Jumala, mit' onkaan tapahtunut! Sa kuinka voit? Ei naisiakaan näy ne hurtat säälivän! Kuin laitas on?
HERTTUATAR:
Se ohitse jo meni. Pyhä neitsyt mua varjeli, en naarmuakaan saanut. Vain pieni säikähdys, mi ohitse jo on.
GIPFERT:
Täss' ihmeellinen varjelus on osaks tullut Teidän Armonne. Mut uljaitahan itse taivaskin ain' etupäässä suosii, sanotaan, ja uljuutt', ihailtavaa kerrassaan täss' osoittaapi Teidän Armonne.
(Menee vasemmanpuoleiselle ovelle, kurkistellen varovasti sisään.)
HERTTUA (herttuattarelle):
Sa jaksatko jo käydä? Huoneeseen sun turvatumpaan saattelen.
HERTTUATAR:
Ei tarvis. Kyll' äiti taivaallinen suojelee mua täälläkin; ei Sforzain jälkeläisen niin sovi yhtä kuulaa pakoon juosta.
GIPFERT:
On pirstaleina ikkuna ja loven on peräseinään kuula iskenyt.
HERTTUA:
Ma uljuuttasi, armas, ihailen. Niin kevyt kantaa päivän taakkaa on sun rinnallas.
(Siirtyy ikkunan ääreen.)
GIPFERT:
Ma sinne menemään en Teidän Armoanne kehoittaisi; se vaarallist' on.
HERTTUA Pelkoako näyttää mun enemmän kuin puolisoni tulis! (Tähystää ulos. — Gipfert hiipii varovasti hänen luokseen.) Kas, kuinka hyvin silmä eroittaa voi tästä Korpolaisten mäelle, miss' osa piirittäjäin kanuunoita on; katsokaas, tuoll' eikö töyräällä oo pari päällikköä? — Haa, nyt tunnen! Jöns Kurki, Laukon herra, toinen on! Se kurja ahmatti, jok' aikansa kun hyvyyttäni oli nauttinut, pois kääntyi, liittyin vihollisiini ja niinkuin hurtta ryöstää, raastaa, mun alkoi omaisuuttani; tuoll' ilkkuin hän seisoo nyt ja tänne tähystää. Mun tekis mieli suoraan kanuunan luo juosta ja se häneen suunnata.
GIPFERT:
Se sopivin ois palkka mokomalle!
HERTTUATAR:
Hän palkkansa on saapa aikanaan. Ei mieltään katkeroittaa moisilla mun puolisoni sovi.
GIPFERT:
Todellakin! On paras heittiöistä katseensa pois kääntää!
HERTTUA:
Mut ilahuttavampi ei näköala toisaallakaan ole: siell' laivat vihollisen sulkevat tien merten ulapalle.
HERTTUATAR:
Murtumaan se sulku saadaan, kunhan laivasto on Puolan tänne ehtinyt.
HERTTUA:
Mut milloin se ehtii — milloin? Varmaan sadannen jo kerran tähystämäss' olin tuolla ma äsken tornin huipulla, mut aina vain yhtä turhaan! — Gipfert, peljätä jo alan, että neuvoihinne olen ma liiaks luottanut.
GIPFERT:
Ma parastani oon Teidän Armollenne tarkoittanut, ja toivon edelleenkin —
HERTTUA (katkerasti):
Toivotte! Mut mitä pelkät toivomukset painaa, kun toisessa on vaakakupissa nuo raskaat voimat, jotka rautaiseen on syleilyynsä meidät sulkeneet.
GIPFERT:
Ma toivon kuitenkin —
HERTTUA:
Oh, toivotte ja toivotte! — Jos tuohon laivaston te loihtisitte, toista ois, mut sitä me turhaan vuotamme! Ja missä ovat nyt porvarit ja talonpojat, jotka niin auliist' apuansa lupasivat? Ei yhtä askelt' oo he ottaneet!
HERTTUATAR (Nousee Annan lopettaessa työnsä tuolista):
Mun puolisoni, kärsivällisyyttä vain hiukkanen ja tyyntä uskoa, niin kaikki hyväks vielä kääntyy.
(Ovikäytävästä kuuluu askelia ja kynnykselle ilmestyy Niilo Skalm.)
NIILO SKALM (kumartaen ja herttuaan kääntyen):
Ma pyydän anteeks rohkeuttani, mut Teidän Armoanne välttämättä mun piti tavata.
HERTTUATAR:
Ah, Skalmimme! Te kotonanne ootte luonamme, siis sisään astukaa!
HERTTUA:
No, mitä uutta? Niin, yöllisestä retkestännekään en itseltänne vielä kuullut ole?
NIILO SKALM:
Se hyvin onnistui. Me huomaamatta luo pääsimme, niin, keskeen laivaston me suoraan laskimme ja ennenkuin he mitään huomasivat, pohjaa kohti jo laiva lähimmäinen matkall' oli.
HERTTUA:
Te upotitte sen?
NIILO SKALM: