Part 5
Niin, yhtä heillä on vähemmän nyt laivoja ja uuteen jos Teidän Armoltanne suunnitelmaan nyt luvan saan, niin viikon sisällä tie merelle on auki meillä.
HERTTUA Skalm! On vailla palkkiota entisetkin viel' urotyönne —
NIILO SKALM (kumartaen):
Oh, ma pyydän —
HERTTUA:
Ei! Nyt kohta kapteeniksi drabanttein teen teidät. Tuonnempana laivaston teit' odottaapi päällikkyys.
NIILO SKALM:
En koskaan ma palkkiota ajatellut ole. On paras palkintoni saada nähdä, kun voittajana Teidän Armonne on saavuttanut suuren maalinsa.
HERTTUATAR:
Noin seuralainen tosisankaruuden on aina hieno vaatimattomuus. Nyt aika minun antaa takaisin on teille amuletti. Neiti Anna, ma pyydän, tuolta makuukammion se tuokaa pöydältä. (Anna poistuu vasemmalle.) Te takaisin jo ennen ansainnut sen olisitte, mut unhottanut oon sen kokonaan.
ANNA (tullen makuukammiosta):
Voi armollinen taivas!
HERTTUATAR:
Mikä' nyt? Sa ihan kalpenet?
ANNA:
Tuo amuletti on lattialla vallan murskana!
NIILO SKALM (otsaansa tapaillen):
Oh, Jumalani!
HERTTUATAR Onko mahdollista!
(Syöksyy makuuhuoneeseen.)
GIPFERT:
Tuo tykinkuula varmaankin —
HERTTUATAR (makuuhuoneessa):
On ketjut vain kalleudesta jälellä. (Tulee kappeliin amuletin ketjut kädessään.) Tää hyvää ei meille ennusta!
HERTTUA (olkapäitään kohauttaen):
Hm! Kohtalomme ei toki tuollaisesta riippune. — Skalm, suunnitelmanne — mut mitä, kuinka? Te pahoin voitteko?
HERTTUATAR:
Niin kipeästi se teihin koskiko?
NIILO SKALM (havahtuen ja suoristautuen):
Ma muuten vain — niin suunnitelmani, sen — mut toinenhan mull' oli asia, jot' esittämään ma tänne tulinkin.
HERTTUA:
Me kuuntelemme.
NIILO SKALM (katsahtaen epäröivästi herttuattareen):
On arkaluontoinen se asia — ja synkkä, mieltä masentava.
HERTTUA:
Oh!
HERTTUATAR:
Mua älkää vieroksuko! — Totuutta on paras silmiin katsoa.
HERTTUA:
No siis!
NIILO SKALM:
On sotilaita viime yönä taas noin satakunta täältä karannut.
(Anna painaa hiljaa huudahtaen käden rinnalleen ja nojautuu seinään.)
HERTTUA:
Oh, kuinka? Kavallusta jatkuvaa siis linnass' on?
NIILO SKALM Ei epäilystä enää.
GIPFERT
Ken syynä moiseen kataluuteen lie?
HERTTUATAR:
On yllyttäjät kiinni saatava!
HERTTUA:
Niin, apua on vuottaa mahdoton, jos pohja alla pettää. — Kirous ja kuolema, ett' tähän umpikujaan on täytynytkin joutua! — Skalm, Gipfert! Te jotain sanokaa! Nyt neuvot hyvät on tarpeen.
NIILO SKALM:
Yhden hänen armonsa jo neuvon lausui: yllyttäjät kiinni on saatava. — Ma pari vangitsin jo miestä; heitä kuulusteltava on heti, sitten epäluotettavat kaikk' eristettävä ja upseerit yön aikaan vartiota hoitamaan. On linnan kantajoukko luotettava, kun paha leviämäst' estetään, niin puolustusta hyvin jatkamaan me kykenemme, kunnes apu ehtii. Ja avun täytyy ehtiä!
HERTTUATAR:
Ma kiittää, ah, sydämestä — (Annan syvään huokaistessa katsahtaa häneen, keskeyttää lauseensa ja rientää luokse.) Rakas lapsi, mikä sun on, kun kalpenet noin? Syvästi niin koskivatko sinuun sanomat nää synkät?
ANNA (peittäen käsillä silmänsä):
Oh, niin kamalaa tää on!
HERTTUATAR:
Ma ymmärrän sun jalon sydämes, sen kuohuksiin saa moinen kataluus. Mut tyynny, kaikki hyväks kääntyä voi vielä.
HERTTUA:
Skalm! Te valopilkku ootte täss' synkkyydessä: toivon raukeevan te jälleen kohensitte. — Toimintaa ma taasen kaipaan: tulkaa, kavallus ens töiksi meidän tukahuttaa täytyy.
(Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle.)
HERTTUATAR:
Ma pyydän, Niilo Skalm, te saattakaa pois turvaan täältä neiti Biehowska. Se mieluinen lie teille tehtävä.
(Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät oikealle. Ampuminen ulkona vaikenee.)
NIILO SKALM (Annaa lähestyen ja hänen käteensä tarttuen):
Mut uutta elonriemua nyt tunsin ja omat apeani unhotin, kun asiaamme osaa ottavan niin syvästi sun näin. Sain hillitä ma itseäin, jo tässä heidän nähden, sua etten sylihini sulkenut.
(Yrittää syleillä Annaa.)
ANNA (torjuen):
Oi vaikene jo — vaikene!
NIILO SKALM:
Kuin? Mikä sun on?
ANNA (heittäytyen äkkiä rajusti Skalmin rinnoille):
Oi unta pahaa jospa edes tää kaikki ois! (Riistäytyen äkkiä irti) Mut oikeutta mulla ei levätä oo tässä!
NIILO SKALM:
Sano, ah, mit' outoa tää on? Vai saivatko niin suunniltaan sun synkät viestini?
ANNA:
Oh, vaikene!
NIILO SKALM Mut —
ANNA (eteensä tuijottaen):
Nyt se tehtävä mun on jos koskaan. Mutta vaikea, niin suunnattoman vaikea mun hälle on sitä paljastaa.
NIILO SKALM:
Oi Jumalani! Kuin painajainen paha aavistus mun valtaa!
ANNA (havahtuen):
Oh, sa mitä aavistat?
NIILO SKALM:
Oi sano, ennenkuin ma tukehdun, sa ettet lemmenasioissa ole mua vastaan rikkonut?
ANNA (kiivaasti):
Ei! Ei! Sit'ei se ole! Mitä rikkonutkin lien, juur' rakkauteni sinuun tulinen mun siihen houkutellut on.
NIILO SKALM:
Ah, muu on kaikki yhdentekevää! — En tietää ma enempää nyt tahdo; keveäksi niin sanoillas mun sydämeni sait. Nyt vastaan vaikka koko maailmaa taas valmis olen taisteluun, kun varma siit' olla kerran saan, ett' edelleen sun ehyesti omakseni tiedän. —
(Yrittää jälleen sulkea Annan syliinsä.)
ANNA (vetäytyen hänestä loitommas, kiivaasti):
Ei, ei! Sa tiedä: linnan kavaltaja — se olen minä!
NIILO SKALM (Annaan tuijottaen):
Suuri Jumala! Noin kokonaanko tasapainosta sun mieles sai mun synkät uutiseni?
ANNA:
En houri ma! Näin totuus kolkko on: Mun toimestani Gonsiesky täällä on linnan sotilaita yllyttänyt.
(Äänettömyys.)
NIILO SKALM:
Maan vajoovan ma tunnen allani! (Äänettömyys.) Mut minkätähden — sano, minkätähden näin tapahtua onkaan täytynyt?
ANNA:
Mun lemmenkiihko hurja, intohimot sai sokeana siihen vietellyksi. Sun aattees — amuletti — herttuatar — ne valtaan rajun mustasukkaisuuden mun saivat silloin lähtöpäivänäsi ja Gonsieskyn tuohon katalaan ma toimeen viettelin; niin tekeväni ma viittauksesta Pyhän Äidin luulin ja meidän onneksemme kantavani tään suuren uhrin Iemmenalttarille. Voi houkkaa mua! Pian aukenivat mun silmäni, kun herttuattaren päinvastoin suosivan näin lempeämme. Nyt tehdyn saada tekemättömäksi ma koetin, mut mustasukkaisuus nyt vastassani Gonsieskyn oli. Hän kauan jo on mua lempinyt, mut sattumin kun meidän lemmestämme nyt selville hän pääsi, vallassa niin silmittömän vihan riehuu hän ja kuurona mun rukouksilleni vain työtään katalata yhä jatkaa. (Äänettömyys.) Oi jotain sano, mua kiroa tai miekallasi oitis lävistä mun rintani, mut vaiti ällös ole! Tuo tuijotukses kolkko, aavemainen, on kuolon tuskaa kaameampi.
NIILO SKALM (ikäänkuin itsekseen puhuen):
Voi, nyt toteutuvaks sanat äitini ma nään ja omat aavistukseni, jotk' alas turhina oon painanut. Sai lempi minut aatteen pettämään: sen tunnuskuvan pois ma luovutin, ja lemmen, oman heikkouteni kautta nyt kosto mulle koituu: tunnuskuvan jo kuula vihollisen murskasi, ja kavallus — (äkkiä kiihtyen) Kuin? Perikatoonko jo lopulliseen oisi tuomittu mun suuri aatteeni? Ei, ei! Niin ei saa tapahtua! Niin ei taivaan Herran voi tahto olla! Siksi selvästi hän toteutumaan on sen määrännyt. (Miettii hetkisen.) Min rikkonut ma oon, sen sovittaa myös tahdon — tahdon vaikka henkeni ma sovitukseks uhrata, mut aatteen — sen elää täytyy, todeks muuttua! Sen täytyy!
ANNA:
Mutta minä — minähän täss' olen rikollinen.
NIILO SKALM:
Oo, nyt tiedän!
(Tuijottaa Annaan.)
ANNA:
Oi sano, sano! ÄIlös katseellas noin mua kiduta! — Oi jouduta sun tuomiotas!
NIILO SKALM:
Uhrina kun lemmen tää petos, kavallus on syntynyt, niin aate vuorostaan nyt uhriksi mun saakoon lempeni!
ANNA (heittäytyen Skalmin jalkoihin):
Oi surmaa minut! mut lempeäs mult' älä kiellä!
NIILO SKALM:
Ei, noin ällös polvistu mun edessäni, ei sydämeni sitä kestää voi! (Auttaa Annan ylös.) Nyt viime syleilyyn sun sulkea ma tahdon. (Avaa sylinsä, mutta peräytyy samalla ja antaa käsiensä vaipua.) Ei, ei! Kosketuksesta sun olemukses Iemmenhehkuvan mun uusi heikkous voisi vallata. Ei, pois nyt kaikki hentomielisyys! Sa sydän, vaikene! Mun uhrata tää uhri täytyy! (Astuu päättävästi oikeanpuoliselle ovelle.) Hoi, te sotilaat! Kaks teistä tänne käyköön! (Kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta tulee oikealta. Skalm osoittaa heille Annaa.) Vankilaan nyt suoraan hänet täältä saattakaa, hän kavalluksen alkuun linnassa on saattanut, ja sitten etsikää pääyllyttäjä, herra Gonsiesky, ja vankilaan myös hänet teljetkää!
ANNA (päänsä alas painaen):
En valita, mun että vangitset, mut lempesi, min alku taivaass' on, kun kieltää tahdot sa, niin sitä en ma tahdoks Jumalan voi tunnustaa!
(Poistuu sotilasten välissä oikealle.)
NIILO SKALM (yksin):
Oo, kolkosti kuin hautaholvista nuo kaikuu askeleet! (Pusertaa molemmin käsin päätänsä.) Tää houretta tai pahaa unta eikö oo? — Nuo tuolla sun morsiantas eikö vankilaan juur' parhaillansa raahaa? — Käskystä sun tapahtuiko se? — Sa houkkio, nyt sydän rinnastasi repäise, se jalkoihinsa tyhjiin kuivukoon! — 01, vaiti sydän, vaiti sielu, aistit! Tää uhri raskas kannettava on, sen vaikka nääntyisit sa taakan alle ja järkes valon nielis pimeys! — Pois hentous! Sa sydän, alallas! Tään uhrin eessä taivaan valtojen on pakko heltyä!
KLAUS VESTGÖTHE (Tulee kiireesti käyden oikealta):
Kas täältäkö sun vihdoin löydän! Linnan ympäri sua etsinyt ma oon. (Menee ikkunaan ja tähystää ulos.) Sa huomannut jo oletko, ett' uutta jotakin on tuolla tekeillä, kun tykkejään ja miehiään noin uusiin asemiin he siirtelevät! Jotain merkitsee myös tämä hiljaisuus: he rynnäkköön, ma pelkään, lopulliseen valmistuvat. (Katsahtaa olkansa yli Skalmiin ja rientää hänen luokseen.) Mut kuule, kuinka laitas onkaan sun, kun vailla tolkkua noin tuijotat? Sa sairas oletko vai —?
NIILO SKALM:
Herttuatar kuin luulla voikaan pahaa ennustavan tuon pikku seikan? Ei, ei, muistutus se taivaan oli vain, ei enempää!
VESTGÖTHE (Pudistaa Skalmia käsivarresta):
Sa hourithan! Mi sinuun mennyt on?
NIILO SKALM:
Kuin sanoit? Rynnäkköönkö valmistauvat? Ma siihen sulle vastaan: rynnäkön me lyömme takaisin kuin ennenkin! Ei sortua voi suuri asiamme, kun taivaan Herra onnistumaan sen on kerran määrännyt; jos synkältä nyt näyttääkin, vain koetust' on se. Nääs hetki yhdestoista muuttava on kaiken toiseksi.
(Ulkoa alkaa kuulua tiuhaa ampumista ja taisteluhuutoja.)
VESTGÖTHE:
Kas niin! Siin' on se nyt!
NIILO SKALM:
Haa, siispä tullos! Takaisin päin verisin ne täältä viskaamme! Mun polttaa suonet, sydän pauhinaan nyt toisten himoitsee. Sa tule, veikko!
(Paljastaa miekkansa ja syöksyy, Vestgöthe kintereillään, oikealle. — Näyttämö hetken aikaa tyhjä, minkä kestäessä ampuminen ja taistelunpauhina ulkona yltyvät.)
GONSIESKY (Tulee juosten oikealta ja telkeää hätäisesti oven):
Tää vainoojani tänne pääsemästä sen aikaa estänee kuin vallattu on linna. (Juoksee ikkunasta ulos tähystämään.) Hyvin käy! Jo vallattu on ulommainen valli!
(Jyskytystä ovelle.)
ÄÄNI OVEN TAKAA:
Avatkaa tai oven murramme!
GONSIESKY (Juoksee ovelle ja huutaa sen läpi):
Te pähkähullut! Juur antaumassa linna on ja te — niin, ase käissä miehet kuninkaan jos teidät sieltä löytää, hirsipuu on ennen iltaa palkkananne! (Jyskytys lakkaa.) Ahaa! Se tepsipäs! (Palaa ikkunaan.) Hei, tuolla laskevat jo aseitansa miehet herttuan! — Kas tuolla yksinään kuin mielipuoli Skalm ympärilleen silmitönnä huhtoo. — Haa, miekan käsistä nyt vääntävät — kas niin, sa vankina nyt itse olet, sen sijaan että minut vankilaan sa tahdoit teljetä!
(Ulkoa kuuluu voimakkaita hurraahuutoja. Gonsiesky heiluttaa ikkunasta lakkiaan ja huutaa mukana.)
_Esirippu_.
VIIDES NÄYTÖS.
Vankiholvi linnassa. Perä- ja oikealla sivuseinällä makuupenkit. Peräseinässä, lähellä kattoa, pieni ristikkoikkuna. Vasemmalla kapea ovi.
On yö. Vankiholvia valaisee talikynttilä, joka palaa seinään kiinnitetyssä rautajalassa.
Vestgöthe, päätään käteen nojaten, makaa sivupenkillä. Niilo Skalm kävelee edestakaisin lattialla.
Kuuluu salpojen kolinaa ja lukonratinaa. Vanha, pitkäpartainen vanginvartija, kädessään vesiastia, vyöllään avainkimppu, astuu sisälle.
VANGINVARTIJA (asettaen vesiastian penkille):
Kas siinä juotavaa! — On hupaista, kun taasen asukkaita saanut on tää vanha komeroni; autiona se yli parin viikon onkin ollut, näät hirteen edellinen asukas kun vietiin — (Aivastelee pitkään.) Iänkaiken kirottu tuo nuha mua vaivaa, kosteus nääs noiden muurien saa aikaan sen. — Niin, hirteen edellinen asukas siis vietiin, mutta sitä peljätä ei herrain tarvis ole: Tukholmaan, ma kuulin, teidät ennen pitkää viedään. — No, hyvin teidän täällä viihtyvän ja unta saavan toivon. — Hyvää yötä!
(Menee, sulkien visusti oven.)
VESTGÖTHE (hetkisen kuluttua Skalmille):
Sun eikö jalkojas jo väsytä? Oot penikulmia noin yhtämittaa siin' astuskellut edestakaisin.
NIILO SKALM (kävelyään jatkaen):
En mitään kykene ma tuntemaan. On sielu, ruumis mulla turtuneet kuin yhdeks möhkäleeksi, tuntoa mi vailla iänkaiken tuomittu näin ilman määrää vaeltamaan on. Maa kaunis, vihannoiva, palanut on ympärilläin mustaks autiudeksi ja taivas ylhä alas romahtanut. Sen pirstain keskellä mä pimeässä nyt vailla tarkoitusta käyn.
VESTGÖTHE:
Ja tuolla käy ylhäällä nyt samoin herttua. Ma askeltensa kaiun koko illan oon läpi unenikin kuullut.
NIILO SKALM (Pysähtyy kuuntelemaan. — Ylhäältä kuuluvat raskaat askeleet):
Niin, siell' astuu — astuu Suomen kuningas. Kuin? Kuningasko? — Ei, vaan poloinen siell' astuu vanki loputonta tietä ja ympärillään kuolon autius on. Jos tuskan lisää rinta kykenis mun tuntemaan, tuo kaiku lohduton ja ontto verta saisi vuotamaan mun sydän-parkani. (Kävelee hetken ääneti, pysähtyen sitten Vestgöthen luo.) Klaus ystävä, sua kadehdin, kun nukkua voit noin.
VESTGÖTHE:
En nuku enkä valvo, kuoleman vain esikartanossa varron.
NIILO SKALM:
Niin, niin. Mut sano mulle, ajatusta yhtään jos tallella on päässäs, ymmärrätkö, mi kaikella on tällä tarkoitus — jos tarkoitusta siin' on laisinkaan?
VESTGÖTHE:
On varmaan sillä tarkoituksensa, vaikk' käsittää ei ahdas järkemme voi kaikkea. Siks päätäni en huoli ma vaivata, vaan kohtalooni tyydyn.
NIILO SKALM:
Sen tehdä jospa voisin minäkin! Mut ei, on uhmaa, vihaa kolkkoa mun rintani niin täys, ett' alistuminen, tuo kylmän tyyni, mull' on mahdoton. Kuin öiset virvatulet risteilee mun päässäin kysymykset tuhannet. Miks päättyä niin järjettömästi tään kaiken piti? — Pelkkä sokea vain sattumako täällä hallitsee? Niin johdonmukaiselta kaikki näytti: kuin rengas renkaasehen liittyen kaikk' asiat niin jouduttavan tuntui tuon suuren tuuman toteentumista. Ma kaiken takana näin Herran käden ja asiaani järkkymättä uskoin. — Mut äkkiä on kaikki pirstaleina ja kasvot isän ylhäisen, jotk' äsken niin suopeasti hymyilevän näytti — ne peikon naamana nyt irvistää tään sekamelskan järjettömän takaa. En pienen pientä järjen kipunaa nää kaaoksen tään kolkon keskellä! Ois tuskan taakka paljon keveämpi, jos pohjan varman allaan tuntisi. Mut ei, kaikk' olevainen hervahtain on liitoksistaan ratkennut, ja pohjaa ei jalka kuolevaisen missään tapaa. Klaus, sano: Jumalaan sa uskoa tään kaiken jälkeen vielä voitko?
VESTGÖTHE:
Voin. Hän suuri on ja mittaamattomat on hänen työnsä, yli vuosisatain käy niiden vaikutus ja käsittää ei niitä ahdas ihmisjärki voi kuin vasta aikain päästä; siksi en, ma, kuten sanoin, päätäin vaivata noill' asioilla huoli, kohtalooni vain alistua tahdon. — Uupumus niin raskas valtaa mun, siks nukkua taas hieman koitan. — Hyvää yötä, veli!
(Kääriytyy viittaansa ja nukkuu.)
NIILO SKALM (jatkaen kävelyään):
Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa, yön parmahille ikipimeän ja ikiäänettömän vaipua! Mut ei, mun taakkaa kantain laahustaa näin väsymättä täytyy! (Pysähtyy ylös katsahtaen, josta edelleen kaikuu askelten kumina.) Siellä toinen, jot' äidin helmaansa ei uni korjaa, jok' yksin astuu, yöhön tuijottain, ja väsyneitä vaivaa aivojaan tään pohdinnalla tylyn ongelman. (Jatkaa kävelyään.) Niin, siellä käyös sinä, täällä minä sun askeltesi tahtiin yhdistäin mun omat askeleeni käyskelen ja käyskelen siks kunnes pyövelin on rattaat valmihina oven eessä.
(Lukot ja salvat kirskuvat, sisään astuu Iivari Maununpoika.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
On ikävä, tääll' että orpanani mun täytyy kohdata. (Skalm tuijottaa häneen mitään puhumatta.) Mun tunnet kai?
NIILO SKALM:
Niin luulen. Päällikkyyttä hoitavan sun näinhän vihollisten joukossa.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Kuin sanoa sa voitkaan: vihollisten? Ei armeijata maan ja kuninkaan niin sovi nimittää!
NIILO SKALM:
Sun kuninkaas on Ruotsin, Ruotsin myöskin armeija, ne vihollisiks lukee Suomen mies. Sa sanoit ikävällä näkeväs mun täällä. Ikävällä suuremmalla näin minä, että oma orpanani on synnyinmaansa unhottanut noin ja joukkoon vihollisten liittynyt.
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Sa yhä sama haaveilija olet kuin miksi Iasna tuntemaan sun opin. Ei miehen meidän ikään saanehen käy rakennella pilvilinnoja, vaan mukaan kuivain arkiolojen on viisaint' elämänsä järjestää.
NIILO SKALM:
Ja mahtavia noita Iiehitellen vain omaa etuansa tavoitella.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Mut itseäänhän, herra paratkoon, täss' sentään kukin lähimpänä lie. Sua enkö puuhista ma herttuan jo varoittanut ajoissa? Jos oisit mua kuullen palvelukseen kuninkaan sa tullut, silloin meidän tavata ei täällä tarvis ois, vaan edessäs ois tulevaisuus varma, loistava. — Mut turha siit' on puhua nyt enää, kun asiat on tällä kannalla. Ma vuoksi vallan toisen asian sun puheillesi tulin: päällikkyyttä ma hoidan linnassa ja valmistaa voin tilaisuuden sulle pakohon, jos itse suostut sitä käyttämään.
NIILO SKALM:
Ja jos en suostu?
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Sitä pahempi sull' itsellesi; sillä tiedäpäs: juur' äsken saapui tänne Göran Persson hän jota pahakshengeks kuninkaan niin yleisesti sanotaan, — hän vangit kaikk' aamun tullen ottaa huostaansa ja vartioituna vie Tukholmaan. Siell' että mestauspölkky, teiliratas on teitä vartoomassa, siitä varma saat olla. — No niin, sinne haluatko?
NIILO SKALM:
En. Toverini herätän ja sitten me yhdess' oitis pakoon lähdemme.
(Lähenee Vestgötheä.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Hst, häneen älä kajoo! Yksinäs sun lähdettävä on, jos kerran mieli.
NIILO SKALM:
Sen arvasinkin! — Itses kaltaisiksi sa kuvittelet muita: samoja on mielestäsi onnenonkijoita ja oman edun katsojia kaikki. Vai ystäväni parhaan jättävän mun luulit, itse turvaan päästäkseni! Oon henkeni ma puolest' asiani jo monta kertaa alttiiks antanut, sun kädestäskö armopalana sen ottaisin ma nyt? Ei, luotani pois kaikkoa ja rauhaan minut jätä!
(Jatkaa kävelyään.)
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Ma ennen tuittupäänä pidin sua, nyt täysihulluksi sun vasta huomaan. On turha kanssas järjen kieltä haastaa, siis pääsi pidä, itse itsestäs saat vastuun kantaa.
(Menee, panematta ovea lukkoon ja telkiin.)
NIILO SKALM (yksin):
Onnellisinta täys hullu oiskin olla: hulluutta tään elämän ei silloin huomaisi ja turhill' ongelmilla vaivata ei päätään tarvis ois, mut aivoistani on hulluus tasan yhtä etäällä kuin elämästä kaikki järjellisyys. (Istahtaa penkille ikkunan alle.) On kaiku askelten jo vaiennut tuoIl' ylähällä: helmaan unosen on vaeltaja päänsä väsyneen jo painaa saanut; mulle armoa ei sitä suotu. (Ovi aukenee hiljaa ja Anna Biehowska, mustaan kaapuun verhoutuneena, hiipii sisälle.) Oi, sa haamu öinen, jos harhakuvitelma aivojen et liian väsyneiden liene, sano, mist' äkkiä niin järjettyys tää kolkko on keskellemme tullut, myllertäen kuin myrskytuuli kaiken sekaisin, niin että kasvot itse Jumalan on peikon naamaks mulle muuttuneet?
ANNA (lähestyen hitaasti Skalmia):
En valon, vapahduksen tuojana ma tule, pimeytehen vajonnut on multa elonpäivän ihanuus ja synnintaakka maahan painaa mun.
NIILO SKALM:
Tuo ääni joskus soinut korvissani on kauan, kauan sitten — aikoina, jotk' iäks ovat menneet!
ANNA (polvistuen Skalmin eteen):
Polvistua suo etehesi sun ja keventää mun rikokseni taakkaa.
NIILO SKALM:
Onneton siis toinenkin tän' yönä tuskalleen käy huojennusta etsien. — Mut miksi mun eteeni sa polvistut? Sa väärän oot paikan ripillesi valinnut.
ANNA:
Niin onnettuus tää sumentanut on sun aistis, ettet ääntäin tunne!
(Paljastaa kasvonsa.)
NIILO SKALM (Tuijottaa häneen hetken ääneti):
Anna! Ah, ijankaikkisuus on vierähtää jo siitä ehtinyt, kun valoivat sun silmäs tiellein päivänpaistetta. Se tapahtunut taivaankappaleella lie kokonansa toisella; on meidät yö synkeä sen jälkeen yllättänyt. (Hetken vaiti oltuaan:) Mut miksi polvistut sa edessäni? En sua tahdo syyttää, tuomita, syyn tästä kantaa yksin kohtalo. Se onnettuuteen meidät molemmat on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon oon uhri kuten sinäkin, siis sun ei polvistua edessäni sovi. (Nostaa Annan ylös.) Jos anteeksantoni sun tuskallesi tuo huojennusta, niin sen sydämestä suon sulle.
ANNA:
Jalon Iuontees mukaista niin on se; polvilleni uudelleen ois halu mulla etees langeta ja kiittää sua, ellei kiitokset niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas on päällikkönä täällä, hän se mulle soi luvan tänne tulla; myöskin sun hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää nyt pue päälles sekä oitis lähde, ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan oot vihdoin päässyt, luona isäni on sulla varma turvapaikka.
NIILO SKALM Hm! Ja entä sinä, Anna?
ANNA:
Naisena ei vaara mua suuri uhanne, ja kärsiä jos hieman saisinkin, niin huojennusta tuskalleni tois se vain. (Kätensä rukoilevasti ojentaen.) Oi kuule mua, pakoon lähde! Vois kaikki vielä — niin, sen lausua ma julki uskallanko? — muuttua vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa kuin pahan unennäön koittaisimme tään nykyisen ja siellä kaukana me onnen uuden rakentaisimme. Oi sano, onko liian uskaljas tää haave, tuhkan alta elohon juur' herännyt?
NIILO SKALM:
Tuo haave murskata mun surukseni täytyy; pakohon ei mikään mua viehätä sen jälkeen — niin, sanotuksi tulla täytyy sen — kuin kaksoissisar toisen surmaten on surman valmistanut itselleenkin. Kuin hauta autio on sydämein, ei lemmenruusut enää puhkee sieltä.
ANNA (painaen päänsä alas):
Niin, niin. — Sen ymmärrän mä hyvin. Niin täytyy olla sen. — Siis hyvästi, sa kevätpäiväin kirkas unelma, mi lemmen autuutta mun hetkisen soit täysin siemauksin nauttia. Jää hyvästi, sa uljas sankarini! Ma jälkiäsi olen seuraava.
NIILO SKALM:
Mun jälkiäni?
ANNA:
Niin. Jos hautahan sun johtaa polkus, hauta minunkin on osani; jos vangin kuihtuvaa saat elämää sä jäädä viettämään, niin pimentoon käyn silloin luostarin ma nuoren elämäni hautaamaan.
NIILO SKALM:
Niin — hauta! Syliin äänettömään sen nyt päästä ainoa on kaipuuni. — Kuin tähden piirto syksyn taivahalla niin lyhyt oli lemmenunelmamme; se hautahan vain tietä meille näytti. (Ovi aukenee hiljaa ja Martta Skalm astuu sisään.) Ma näkyjäkö nään, vai äitini siin' onko todella?
MARTTA SKALM:
Ma äitis oon.
(Painautuu Niilon rinnoille.)
ANNA (vetäytyen ovensuuhun, syrjään):
Ma hetken vielä tahdon viivähtää ja nähdä, äiti eikö paremmin voi pakoon saada häntä suostumaan.
MARTTA SKALM:
Mun poika poloiseni! — Aavisteeni ja pahaa ennustavat uneni, jotk' ovat painajaisten lailla mua siitä lähtien niin vaivanneet, kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit, siis toteen ovat käyneet! — Kohdata oi että tällaisessa paikassa mun pakko sua on!
(Itkee.)
NIILO SKALM:
Äiti, valoon kerran te yöstä ikuisuuden toitte mun, nyt jälleen pimeästä valkeuteen mun auttaa voitteko?
MARTTA SKALM (nopeasti kyyneleensä kuivaten):
Voin, poikani! Siis kuule: pakoon päästä tilaisuus on sulla: orpanasi Iivari sen tapahtuvan sallii; oitis siis nyt täältä lähde, pian valkenee jo aamu, jolloin myöhäistä se on. Siis joudu!
NIILO SKALM: