Part 3
Siis luotain lähdet! Mutta amuletin, tuon, jota nyt sa rinnallasi kannat, mun varmaan huostahani heität? Povellani kun sitä kantaisin, niin lähelläni öin päivin olevan sun tuntisin.
NIILO SKALM:
Mun sieluni ja sydämeni jäävät sun luokses, armas; tätä ainoastaan sä ällös pyydä, mahdoton sit' on mun luovuttaa, se herttuattaren on lahja.
ANNA:
Sikskö antaa sit' et voi, kun herttuattaren se lahja on?
NIILO SKALM:
Ei yksin siksi. — Mua ymmärräthän: kuin pantiks suuren tehtäväni antoi sen herttuatar mulle.
ANNA:
Mutta pantiks nyt suuren rakkautemme luovuttaa sit' etkö mulle voi? (Äänettömyys.) Sa vaikenet. Oi sano, Niilo: mua rakastathan?
NIILO SKALM:
Mun sanoa sit' onko enää tarvis? Sa tiedäthän jo, armas: joka hetki ma yksin sinulle ja sinuss' elän. Miss' olenkin ma milloin, ympärilläin keit' ihmisiä kulkeneekin kulloin, ma ainoastaan sinut nään ja kuulen; sun äänes alati soi korvissani; niin tähtituikkehessa mustan yön kuin välkkehessä auringon ja meren ma ainoastaan ihanat nään silmäs ja ruumiis lämmön, tuoksun armahan ma aina tunnen ympärilläni.
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin):
Oi vaikene jo, armas, sanas nuo nyt pakahtumaan saavat sydämeni, mi tulvillaan jo ylenmäärin on. Ma hupsu poloinen, jonk' uudelleen on aina kuultava sun huuliltas tuo hellä vakuutus: kun tyydytyksen on lemmenjanoni mun juuri saanut, niin uutta kohta sydän himoitsee. Ah, sanoiksi on turha yrittää mun tällä haavaa tunteitani muuttaa. Siks kaiken sen ma tähän ainoaan nyt suljen: mukana sen luovutan näin kaikki kalleimpani sulle, armas.
(Ojentaa huulensa suuteloon.)
NIILO SKALM:
Ja rajattoman antaumukseni ma pantiks puolestani pyhimmän, mit' omistan, nyt sulle luovutan.
(Ottaa amuletin kaulastaan ja ojentaa Annalle.)
ANNA:
Sa oikuks itsekkääksi etkö sano, kun aarteesi niin kiihkeästi saada ma itselleni halusin?
NIILO SKALM:
En, en. Sun lemmestäsi mittaamattomasta nyt olen varmempi kuin ennen koskaan. Kuin empisinkään silloin jättää mä sun haltuus kalleintani! Ota tää, on kaukana ja vaaroiss' ollessain mun ihanata tietää, sydämellään sit' että kantaa oma armahani. (Ripustaa amuletin Annan kaulaan.) Mut aika rientää, tehtäväni suuri mua vuorostaan nyt luokseen viittoo jo. Jää hyvästi, mun ikilemmittyni!
(Syleilee nopeasti Annaa ja rientää ovelle, jossa kuitenkin äkkiä pysähtyy ja käden otsalleen nostaen puhuu itsekseen).
Ah, uskotonko itselleni nyt ma tällä teollani ollut oisin?
ANNA:
Mi aatos kaamea sun valtasi, kun synkästi noin etees tuijotat?
NIILO SKALM:
Ah, äitini niin elävästi näin kuin edessäni tässä ois hän seissyt ja mulle varoittaen, huolissansa unt' äsken näkemäänsä kertonut. Mut kajastusta eilisestä vain se oli: kaupungissa luona olin ma äitini ja vasta näkemänsä hän unen silloin kertoi.
ANNA:
Turmiota ah, ennustiko se?
NIILO SKALM En hetkeä sit' ihanaa, min täällä viettää sain, sen muistelulla tahdo tärvellä. Ei! unet unina! Sun lempes yksin on mulle kaikki, suureen maaliini se siivillään mun kantaa. — Haltuhun sa jääös korkeimman. Nyt hyvästi!
(Poistuu.)
ANNA (yksin, palaten hitaasti pöydän luo):
Hän rientää pois ja askeltensa kaiku jo kuulumasta lakkaa. Äänensä, nuo sanat rakkaat, korvissani soivat vain lailla taivahaisen musiikin, ja suudelmansa huuliani yhä ma polttelevan tunnen. (Ottaa amuletin kaulastaan ja katselee sitä.) Tämän mulle hän jätti siis; on mustat epäluulot nyt rinnastani kaikonneet; nyt tiedän: mua yksin lempii hän. En teeskentelyn mä jälkeäkään käytöksessään nähnyt, kuin kirja avonaiset kasvons' ovat ja sanansa niin suorat, miehekkäät. (Laskee amuletin pöydälle, istuutuu tuolille ja painaa käsin rintaansa.) Oi kuinka täys nyt onkaan sydämeni! Kuin kestänenkään päivät eron raskaan, kun nyt jo jälkehensä huutaa niin mun sydämeni tuskass' äänekkäässä ja silmät uskolliset jälleen nähdä ja kuulla ääntänsä se himoitsee! Niin kauan sillä tiellään viipyy hän! — Oo, Ievottuus tää mistä leyhähti nyt äkkiä mun rintaani: ma etten hänt' enää näkisi, en ääntään kuulis? Tää viimeinenkö kohtaus ollut ois, kun juuri toisemme me löysimme? Ah ei! Niin leikkiä ei julmasti tok' onnellamme taivaan vallat voi! Pois aavistukset pahat kaikotkaa, en alkuhunsa salli särkyvän mun nuoren onneni! (Painaa vaieten päänsä käsiin.) Tuo aattehensa, mi häntä hurmaan saakka innoittaa, on outo, vaarallinen, pahoja vain aavistuksia se mulle tuo. Oh, jospa siitä vieroitetuks hänet ma saada voisin? Niin, miks kaikkea en nyt jo siinä asiassa tehnyt, miks —
HOVIPOIKA (avaten oikealla olevan oven selälleen):
Hänen Armonsa Herttuatar!
(Herttuatar astuu sisään. Anna kavahtaa ylös ja niijaa syvään. Hovipoika asettuu ovenpieleen seisomaan.)
HERTTUATAR:
Työn ääressä niin täällä istutte te ahkerasti, että messuunkaan ei aikaa teillä tulla. (Kumartuu työtä tarkastamaan.) Hyvä, hyvä! Jos näin te jatkatte, on huomenissa jo valmihina työ. (Huomaa amuletin pöydällä.) Mut mitä tää? (Anna tekee avuttoman liikkeen temmatakseen amuletin, mutta herttuatar ehtii ennen.) Ma oikein näänkö? — Totta totisesti tää amuletti sama eikö ole, jonk' annoin Skalmille ma äskettäin? (Katsoo kysyvästi Annaan.) Te kalpenette! Kuulkaa, sanaakaan teill' eikö selitykseksi, miks täällä se pöydällänne viruu? (Äänettömyys.) Yhä vain te vaikenette? — Hyvä, selon kyllä ma ottaa tiedän. Paashi, alas riennä ja tänne kutsu herra Niilo Skalm, hän linnan pihalla ol' äsken juuri.
(Hovipoika poistuu.)
ANNA:
Ei ei! On tarpeetonta hänen tulla, on — niin, hän hukannut sen varmaan on, ma tuolta — tuolta portaista sen löysin.
HERTTUATAR:
Tuo hämillinen änkytys saa toista mun uskomaan kuin mitä tarkoitatte. Täss' selvästi on jotain vinossa. No, pianpa ma selvän siitä saan.
HOVIPOIKA (tullen hengästyneenä ovelle):
Skalm ratsain lähtenyt oi' ihan juuri ja viikkoihin ei palaavan hän kuulu.
HERTTUATAR:
Oh, harmillista, että matkalle niin tärkeälle ilman selitystä hän pääsi näin! Ma lujaks, uskolliseks niin luulin häntä, mutta epäilys tää valtaa minut, kevytmielisyyttä ei tämän moista sovi osoittaa sen miehen, joka suosioni niin on voittanut kuin hän. Mut tilin tästä saa ankaran hän palattuaan tehdä. (Annalle) Ja te — te suosioni menettänyt täll' ootte teollanne! Eteeni te ette toistaiseksi ilmesty, siks kunnes selvyyden mä täyden täst' olen saanut. Silloin edessänne on matka Puolaan, täysin puhtahana jos tästä ette selviytymään pääse.
(Kädessään amuletti poistuu hovipojan seuraamana oikealle.)
ANNA (Yksin. Kohottaa uhmaavasti päänsä ja tuijottaa herttuattaren jälkeen.)
Siis sittenkin! — On jotain takana täss' sittenkin! — Niin, uskottomaks tuo hänt' eikö syyttänyt? — Ja silmänsä, nuo mustat sforza-silmät, kuinka ne täynn' intohimon tulta liekehtivät! — Oo, sinä Katariina Jagellonika, sun sukus taipumukset tunnetaan! — Kuin petolinnut, äsken häädetyt, nuo mustat aavistukset, epäluulot jok' ilmansuunnalta nyt syöksyvät taas sydän-parkaani mun raastamaan. — Oo, valossa kuin salaman nyt nään: sa silmäs Niilo Skalmiin iskenyt jo oot, hän auttaa ensin luvan saa sun päähäs kruunun, sitten lemmellään sun kuningattaruuttas lämmittää. Se suunnitelmas, ylväs Katariina. Nyt jotain näit ja aavistit — ja siksi mun Puolaan tahdot täältä toimittaa. — Mut tietäös, ei sydäntäni luotu oo leikkikaluks sulle, syvemmät mun lemmelläni juuret on. — Sa puoleks mun intomieli-armahani luulet jo kietoneesi verkkohos. — Mut varro! Niin totta kauemmas kuin sukujuuret mun menneisyyteen ulottuvat, tyhjäks sun suunnitelmas tekevä ma olen, sa jälkeläinen rahall' ostettavan ja seikkailevan palkkasoturin! — Niin selvästi ma nään: mun armaani on uhri viaton sun haaveittes, sun intohimojes ja kruununkaipuus. Mut nimeni ei Anna Biehowska, jos lumoverkoistas en häntä päästä! (Tuijottaa hetken vaieten eteensä.) Ah, keinokin jo mieleheni johtuu! — Mut oikeutta siihen onko mulla? Ma teenhän siten onnettomaksi sen, jota yli kaiken rakastan? — Ei, ei, ma siten onnettomuudesta vain hänet pelastan; niin menetellä on Iemmenoikeus mulla. Suunnitelman vain Katariina Jagellonikan ma murskaks lyön ja raunioista korjaan mun armahani kauas, kauas täältä.
(Hyräilee:)
Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain Iemmelleen niin kaikki uhras tuo nuori Marusja.
Oh, Gonsieskyn puoleen kääntyä mun paras ois. — Mut vastenmielistä niin kovin on se. — Ah, jos tietäisin! (Vaipuu tuolille ja ristien kätensä kohottaa katseensa ylös.) Ah, pyhä neitsyt, äiti Jumalan, (Vasemmalta kuuluu koputus.) sa, joka ahdingossa ennenkin oot mua auttanut, taas puoleeni sä äidinkatsees luo ja neuvollas käy lastas avutonta opastamaan! (Uusi koputus vasemmalta.) Ken siellä? Sisään tullos! (Dozka astuu sisään.) Sinäkö? Kuink' uskallat?
DOZKA:
Mull' anteeks antakaa, mut eräs kavaljeeri puheillenne nyt heti päästä pyytää; ilmoittamaan mun sitä täytyi tulla.
ANNA:
Ken se on?
DOZKA:
Hän hyvin, hyvin rakastettava ja kaunis, uljas on ja teihin, neiti, niin silmittömästi —
ANNA:
Ei lörpötellä täss' aikaa ole, sano suoraan kohta, ken on se?
DOZKA Herra Gonsiesky.
ANNA (syrjään):
Mitä! Tää Pyhän Neitsyenkö vastaus ois mun neuvonpyyntööni? Kuink' ihmeellistä! On muuten mahdoton tät' ymmärtää kuin että ylhäältä se viittaus on.
DOZKA:
No, armollinen neiti, mimmoisen ma hälle vastauksen vien?
ANNA:
Hän tulkoon (Dozka menee vasemmalle.) Oh, nyt mun teeskentelyn naamari on verhoks silmieni ottaa pakko, jos tuumani on toteutua mieli.
GONSIESKY (Tulee vasemmalta):
Ma tervehdyksen lausun nöyrimmän ja kiitokseni siitä, että vastaan mun suvaitsitte ottaa. — Huomenna jo kotimaahan lähden, tavata siks teitä halu palava mull' oli.
ANNA:
Oo, Puolaanko jo palaisitte? — Mistä noin äkkiä se päätös?
GONSIESKY:
Toiveeni on kaikki täällä tyhjiin rauenneet.
ANNA:
Mut viipymään jos minä teitä pyydän?
GONSIESKY:
Oh, miksi lyötyä te pilkkaatte?
ANNA:
En pilkkaa, totta tarkoitan, kun sanon: viel' älkää menkö!
GONSIESKY:
Miksi viipyisin? Ma sanoin jo: on kaikki rauenneet mun toiveheni.
ANNA:
Erehdystä, sanon!
GONSIESKY:
Ah, julma leikkinne tuo jättäkää! Ne haavat, jotka sydämeeni sain, kun viimeks teitä lähestyä koitin, viel' ummess' eivät ole.
ANNA:
Jättäkää pois mielestänne se; niin onneton ma olin silloin, siksi toisia muIl' oli halu haavoittaa. — En sillä ma totta tarkoittanut.
GONSIESKY:
Toivoa ma vielä rohkeisinko?
ANNA:
Toivoaan ei menettää saa koskaan. — No, nyt kuulla ma halajan: te tänne jäättekö?
GONSIESKY (Käsi sydämellään):
On laki mulle tahtonne! Ma jään!
ANNA:
Ma kiitän teitä lupauksestanne! On turvallista tietää, lähellä ett' ystäviä on, kun taistelu tääll' ennen pitkää syttyy.
GONSIESKY:
Taistelu?
ANNA:
Niin. — Tietävän te vielä ette näy, tääll' että — (syrjään) Jumalani, kavallanko näin oman lemmittyni? — mutta ah! sen lemmittyni vuoksi tapahtua niin täytyy — (Gonsieskylle) — että nousta aikomus on kuningasta vastaan, erilleen maa tämä Ruotsist' irroittaa ja tehdä täst' oma valtakunta, kuninkaana miss' sitten hallitsisi herttua.
GONSIESKY:
Oo, todellako jotain sellaista on täällä tekeillä?
ANNA:
On, varmasti sen tiedän. — Muukalaisinahan tää ei oikeastaan meitä liikuta, mut toistaiseks kun pakko viipyä on täällä, niin ei hauskalta se tunnu, kun linnaan piiritettyyn suljettuna saa puutteess' elää —
GONSIESKY (innokkaasti):
Niin, ja hengenvaara on silloin alinomaa uhkaamassa!
ANNA:
Siks hartaasti niin soisin alkuunsa tuon puuhan mielettömän raukeevan. Jos mies ma oisin, ennenpitkää sen ma tyhjäks tekisin.
GONSIESKY:
Jos tietäisin —?
ANNA:
Jos tietäisitte —?
GONSIESKY:
— keinon, millä se ois tyhjäks tehtävissä —
ANNA:
Kuulkaahan! Jos linnassa ei piiritetyssä voi sotilaihin luottaa, silloin eikö kaikk' itsestänsä raukene?
GONSIESKY:
Oo, nyt ma ymmärrän! (Syrjään:) Mi oiva tilaisuus täss' aukenevi kostaa herttualle ja samoin tuolle Skalmille, jonk' arvaan myös liitoss' olevan ja jonka tiedän nyt kilpailijakseni. (Annalle.) Sanoa mun julki täytyy: Minerva ja Venus te samass' ootte persoonassa, sillä teiss' yhtyy nero lahjaan kauneuden. Oi Venus-Minerva, mua käskekää ja orjana ma täytän tahtonne!
ANNA:
En käskeä ma tahdo, sanon vain: se suosiostain varma olla saa, ken tyhjäks tämän hullutuksen tekee.
GONSIESKY:
Te minuun luottaa saatte! Tähtenne oon henkenikin valmis uhraamaan. Mun tekojani tästä hetkest' alkain yks ainut ohjaa tahto. — Suosioonne ma pyydän sulkeutua, sitten oitis käyn työhön käsiksi!
(Suutelee Annan kättä ja poistuu vasemmalle.)
ANNA (yksin):
Niin ihmeen vaiti mun sydämeni on. — Ma uneksinko? Ei, juurhan Gonsiesky täältä poistui, hän käyntiin koneiston tuon kaamean nyt ryhtyy saattamaan. — Mun tahdostani tää tapahtuiko? — Ei, ei yksin mun, vaan Pyhä Neitsyt siinä myötä on, niin selvästi hän tahtons' ilmaisi. Siks alistuen sydän vaikenee, se viittausta ylhää noudattain on lemmenuhrin suuren uhrannut. Sua rukoilen nyt, taivaan pyhä äiti, suo hyvään loppuun kaiken johtua!
_Esirippu_.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä.
HOVIPOIKA (tullen Niilo Skalmin seurassa oikealta):
— — — tänne saattamaan hän teidät käski sekä ilmoituksen siit itsellensä kirjastohon tuomaan. Siis täällä vartokaa, hän heti saapuu.
NIILO SKALM:
Mut sano, poikaseni, tietoa sull' onko minkäänlaista, miksikä näin kiireisesti hänen armonsa mua tahtoo tavata?
HOVIPOIKA:
Aavistusta ei pienintäkään mull' oo siitä. Mut täällä vartokaa, mä ilmoitan siit' oitis hänen armolleen.
(Menee vasemmalle.)
NIILO SKALM (yksin):
Ma luulen — ei, aivan varma olen siitä että täss' amuletti kysymyksess' on. Se taikakalu todellakin lienee, kun paljon noin se harmia on tuonut. Jos pyyntöön armaani en suostunut ma silloin ois, ei ikävyyksiä ois näitä tullut: viikkoja nyt Anna on huoneissansa mustin miettehin ja onnetonna viettää saanut; mulla taas ikävä on tilinteko eessä. — Kas tuolla tulee hän, on muotonsa niin tuikea. — On paras heti suoraan kaikk' ilmisaattaa hälle.
(Herttuatar tulee vasemmalta. — Hovipoika pysähtyy ovelle.)
HERTTUATAR:
Matkastanne te hänen armollensa herttualle jo selon liette tehnyt. (Skalm kumartaa.) Mulla toinen on teille asia. (Amulettia näyttäen.) Te tämän tunnette? (Skalm kumartaa ja yrittää sanoa jotakin, mutta herttuatar keskeyttää.) No hyvä! Tuona suurna hetkenä kun kaulananne tämän ripustin, sen suojaks, pantiksi ma teille annoin vuoks jalon tehtävänne; kuitenkin ma päivän, parin päästä sattumin tään pöydält' erään hovinaisen löydän: kuin lelu joutava se rihkamain siell' ajelehti joukossa! — Niin vähän, niin ylen vähän merkitsikö teille mun suosioni osoitus? Niin pieneks te arvioida saatoitteko tämän, jot' aina lapsuudesta kantanut ma kalleutena rinnallani olen? Se onhan vertauskuva aattehenne. Ei luonteestanne hyvää todista tää käytöksenne!
NIILO SKALM:
Teidän Armonne! Niin rikkoneeni kuin ma tunnenkin, en vähäks arvanneeni kuitenkaan ma suosionne osoitusta myönnä. Tuon että lahjan suuriarvoisen ma hetkeks toisen huostaan luovutin, niin syynä välinpitämättömyys ei siihen ollut, vaan — vaan lempi.
HERTTUATAR:
Lempi?
NIILO SKALM (laskeutuen toiselle polvelleen):
Niin, Selityksen tyydyttävän antaa ma että Teidän Armollenne voisin, on pakko ilmaista mun asia, min salass' oisin vielä toistaiseksi ma suonut pysyvän. Kun paljastan sen Teidän Armollenne, ymmärtävän ma tiedän tapaavani sydämen. Siis: neito, jolta amuletti löytyi, on mulle kaikki kaikessa; ma tuolloin jäähyväisillä olin luonansa ja lemmen rajattoman todisteeksi ma silloin kalleimman mit omistin, tuon amuletin, uskoin haltuunsa — niin, haltuunsa sen uskoin vain, en pois ma sitä lahjoittanut. — Rikkonut siis minkä tässä lien, sen sokeudessa oon lemmenhurman tehnyt.
HERTTUATAR:
Lievempään nyt valoon silmissäni tekonne tuo saattaa tunnustus. — Niin! Nouskaahan! Ei ankaruutta lempiväisten erheisiin syy ole sovittaa. En epäillä ma sanojanne tahdo, kummastusta jos herättääkin mielessäni se, noin että nopsa vaalissanne olla te ootte voinut, sillä montakaan ei päivää täällä neiti Biehowska viel' ollut silloin viettää ehtinyt.
NIILO SKALM:
On kotimaassa Teidän Armonne tää lempi saanut alkunsa; se liekkiin ens kerran Vilnassa jo hulmahti.
HERTTUATAR:
Nyt yhä selvemmin sen tajuan: vuoks teidän palvelustaan tarjoomaan siis saapui Anna Biehowska tänne. No hyvä! Suojelustaan tarjota kai lemmensuhteellenne toki saan?
NIILO SKALM:
Ma sanoja nyt etsin kiittääkseni täst' ylenmääräisestä suosiosta —
HERTTUATAR:
Siis hyvä, tähän unhoittukoon nyt tää koko juttu! Rangaista ma sentään teit' aijon hiukan: amuletin tään ma toiste vasta annan takaisin. Nyt toista osapuolta hyvittämään mun käskee sydämeni käydä. — Ah, hän kovin onnettomaks itsensä lie varmaan tuntenut! (Hovipojalle) Sa ilmoittamaan käy tulostamme neiti Biehowskalle. (Hovipoika rientää oikealle.) Te tiedätte, ett' yhä nopeammin käy kohti ratkaisua asiat. Siis pian puolest' asiamme teillä on tilaisuus jo uljuuttanne näyttää ja kalleus tää voittaa takaisin. Ma jätän teidät haltuun Korkeimman!
(Ojentaa kätensä Skalmin suudeltavaksi ja poistuu sen jälkeen oikealle.)
NIILO SKALM (yksin):
Mi jalo, uljas nainen onkaan hän ja ruhtinatar armost' Jumalan! Tään jälkeen innoin kaksinkertaisin ma häntä palveleva olen. (Klaus Vestgöthelle, joka ilmestyy oikeanpuoleiselle ovelle.) Veikko! Maan altako sa siihen kohosit, kun vielä matkall' olevan sun luulin?
(Tervehtivät toisiaan.)
VESTGÖTHE:
Ma saaristosta juuri koteusin. — Mut ihme nähdä, kasvot loistavat taas sulla, kuten kerran ennenkin, täss' samass' salissa kun tavattiin. Mi uusi liekään onnenpuuskaus sua kohdannut?
NIILO SKALM:
Niin kyllä, vaikkakin sen sanomatta tällä kertaa jätän. — Sa tulit muuten aikaan parhaaseen, näät herttua kun tänne kutsunut on koolle upseerit ja aatelin ja lopullisen vastauksen heiltä nyt vaatii, myötä vaiko vastahan he olla tahtovat; sen jälkeen aikoo hän itsehensä kansaan vedota.
VESTGÖTHE:
Sen tiedän jo. Kun läpi kaupungin ma äsken samosin, niin kuuluttajat juur' ilmoittivat siitä kansalle. — Sun äitis pikimmältään tapasin ma myös; niin huolissaan hän vuokses oli ja kiihkeästi multa uteli sun matkastas ja mitä yleensä on täällä tekeillä. — Hän kummallista ol' äsken nähnyt unta —
NIILO SKALM:
Tiedän jo! Hän ennen matkaani sen mulle kertoi. Ah, äiti kulta, aina uniinsa hän luottaa niin. — Mut sikseen se! Sa miten sait paljon saaristossa aikoihin?
VESTGÖTHE:
En totta puhuin paljon. Tiedäthän, on kovin hidasta tää meidän kansa: se kyhnii, miettii, päätään kynsien, ja pankollensa jääpi mieluummin kuin toimeen ryhtyy vuoksi asian, mi omaan nahkaan suorastaan ei koske.
NIILO SKALM:
Mut liikkeelle kun suomalainen kerran on saatu, kahta, kolmea yks vastaa: kuin karhuja he ovat. — Olen varma, tää myrsky että talviunestaan on heidät herättävä.
VESTGÖTHE:
Senhän pian me nähdä saamme, sillä ovella jo myrsky on. — Sun vaikka intoas se loukkaa, sanoa mun sentään täytyy: on eelle meistä tapausten vyöry jo Iiiaks ehtinyt, se hyvää ei meill' ennusta: on valmistelut meillä vast' alussaan.
NIILO SKALM:
Sä epäilykses, veikko, nuo ainaiset jo heitä! Toiminnan nyt hetki lyönyt on ja sydämin on ehein meidän taistoon käytävä.
VESTGÖTHE:
Sun suurta uskoas ma kadehdin. Sen mistä, veikko, tavoittanut olet?
NIILO SKALM:
Hm! Petrus Särkilahden, enoni, se perintöä lie: vei hehkuva tuo uskonsa myös hänet voittoon.
VESTGÖTHE:
Vaikk' alkuaan hän yksin seistä sai.
NIILO SKALM:
Niin juuri. — Kuinka liekin, itänyt tää aate vuosia on sielussani, siks kunnes täyteen kukkahansa se puhkes yhtä rintaa tuntehen viel' ihanamman kanssa — ei, ei niin, ne molemmat on yhtä ihanat ja yhtä lähellä mun sydäntäni! — Mut aatteles, tää eikö ihmeellistä: niin kohta kuin tuo suomalainen aate mun oli sielussani selvinnyt, sain myöskin muiden suusta kuulla sen. Kuin ilmassa sen tunsin leijaavan mä ympärilläin, kaikkialla täällä, ja tosieloon pyrkivän kuin lapsi, mi emostaan jo irti päästä tahtoo. Ma siinä merkin nähnyt olen että on takana tään voimat korkeammat, ett' itse maailmoiden valtias on unelmamme todeks päättänyt. Siks uskoni niin järkkymätön on ja sellaiseks sen toivon muuttuvan myös sinussa. — Mut toisiakin tuolta ma nään jo saapuvan.
(Oikealta tulee Horn sekä joukko nuorempia aatelismiehiä ja upseereja.)
HORN (tervehtien edellisiä):
Kas enempää tääll' eikö herroja oo vielä koolla? Mit' uutta muuten?
NIILO SKALM:
Tiedot tuoreimmat on herttualla itsellään; niit' äsken toi viestintuoja Tukholmasta tänne. On pian täällä hänen armonsa.
(Oikealta tulee Fleming ja pari nuorempaa aatelismiestä. Muiden hiljaa keskustellen ryhmittyessä perälle kohtaavat Horn ja Fleming toisensa etualalla.)
HORN:
Kas terveeks! Pariin viikkoon ainakaan ei veljeä oo täällä näkynyt.
FLEMING:
No, kaivattu ei mua sentään lie?
HORN:
Hm, hänen armonsa ei kylläkään, mut aina jotkut muut. Ma luulin sun jo kauemmaksi täältä siirtyneen.
FLEMING:
Ma Louhisaaress' olen järjestellyt vain kotiasioita, kauemmaksi kun todellakin matka tulla voi.
HORN:
Hm! Tukholmaa kai tarkoitat?
FLEMING:
Niin juuri. Sen sulle sanoa kai uskaltaa?
HORN:
Heh, luulisinpa, kun ma itse juuri sit' olen samaa tuuminut; maa näes tääll' alkaa jalkoja jo poltella. Kai tiedät, että raatihuoneen luo on koolle tänään kansaa kutsuttu ja että yllyttämään heitä herttua on itse menevä.
FLEMING:
Sen tiedän jo. Mut tarkoitus mi tällä kaikell' on, sit' arvaillut ma sinne tänne olen. Sain kaupungissa äsken kutsun tänne ja vähäll' oli etten pois jo jäänyt, kun suoraan sanoen ma pelkäsin siin' ansan piilevän.
HORN:
Hm, pelkoa ei siitä sentään lie. Sen verran kuin ma tietää olen saanut, lopullisen nyt vastauksen tahtoo herttua, me mitä köyttä kukin vetämään täss' alkavassa käymme kiistassa.
FLEMING:
Hm, kiistassa? Miksei jo: sodassa?
HORN:
Niin todellakin, sillä veljessotaa nyt välttää enää tuskin voitaneen. On loppuvaatimukset kuninkaan jo Tukholmasta tänne saapuneet, ja oikein jos ma arvaan, herttua ei niihin tule myöten antamaan. Siis välttämätön seuraus on sota.
FLEMING:
Mi taasen seuraus on siitä, että on meidän neuvoillemme herttua niin kuuro ollut. Turhaa tietyst' on nyt enää niitä hälle tyrkyttää. Jos neuvoani täällä kysytään, niin suoraan kantani ma ilmaisen, ja kantani on entinen.
HORN:
Niin munkin. Mut syytä varovasti, luovien on meillä ilmi tuoda aatoksemme. Hän kiihdyksissä vois — mut tuoltapa hän juuri saapuu!
(Vasemmalta kuuluu torvenääni. Salissa syntyy liikettä ja kaikki vaikenevat. Sisään astuu torvensoittaja, joka asettuu ovenpieleen seisomaan, sekä heti sen jälkeen herttua ja Gipfert. Herttua tervehtii salissa olevia kädenviittauksella, minkä jälkeen nämä ryhmittyvät piiriin hänen eteensä.)
HERTTUA:
Te osaks, hyvät herrat, tunnette jo asemamme: herra veljemme kuink' alkanut on ahdistella meitä niin vaatimuksin monin, mahdottomin kuin julki riitaan meidät tarkoitus vain ärsyttää ois hällä. — Kohtuuton jo yksin eikö vaatimus se ole, ett' omaa lankoani vastaan mun ois sotaan käytävä? (Paheksumisen sorinaa kuulijain joukosta.) Ja tähän kun en suostua oo voinut yhtä vähän kuin muihin vaatimuksiin, jotka on yhtä kohtuuttomat laadultaan, niin vastaamahan siitä Tukholmaan on herra veljeni mun haastanut. Toi lähettinsä tänään Tukholmasta nyt yhä jyrkemmässä muodossa tuon saman haasteen: selvän sodan uhkan se sisältää, jos noudata en sitä. Tää kaikkityyni veruketta on: niin kerta kaikkiansa kuningas vain isän perinnön, maan tämän, tahtoo, pois riistää minulta ja teljetä mun perheineni vankilaan. Siks päätin täss' ahdingossa kansaan vedota. Sit' ennen, hyvät herrat, halusin ma teitä kuulla, selvill' ollakseni, mun puolellani seistä aijotteko, jos puhumaan käy välillämme aseet?
NIILO SKALM:
Ei valinnan oo varaa meillä, yksin jo vala meitä siihen velvoittaa.