Part 2
Kun pilviä aamu purppuroi, sun luokses jo kiitää aatoksein; kun angelus-messuhun kellot soi, niin luonasi yhä on sydämein.
NIILO SKALM (Yhtyy piilossaan hyräillen viime säkeeseen).
ANNA (Pysähtyy hyräilyn kuullessaan hämmästyneenä):
Ah, ken se —!
NIILO SKALM (tullen esiin ja lähestyen Annaa):
Armollinen neiti, jotain täält' etsivän te näytätte?
ANNA:
Niin kyllä. Mä kultasoljen hukanneeni huomaan.
NIILO SKALM:
Sep' ihmeellistä! Minä myöskin jotain oon hukannut.
ANNA:
Ah, todellako?
NIILO SKALM:
Niin — mun vahinkoni paljon suuremp' on kuin kymmenenkään kultasolkea.
ANNA:
Siis kuulla suokaa, mitä hukannut te puolestanne ootte?
NIILO SKALM:
Sydämeni! (Äänettömyys.) Jo viime vuonna Vilnassa se sattui. (Äänettömyys.) Mun, armollinen neiti, muistatte kai Vilnan turnajaisista?
ANNA (Katse alas luotuna):
Niin — muistan.
NIILO SKALM:
Ja kuinka leikin päättyessä nää mut eteheni viskasitte?
(Ottaa povestaan käsineen ja kukat.)
ANNA:
Ah! Ne tallella siis teillä on!
NIILO SKALM:
Niit' olen siit' alkain säilyttänyt povellani. Ja niiden antajan, jonk' ansiota mun oli voittoni, kun katseellaan niin hurmas mun, oon kuvaa hellinyt ma rinnassani lailla saiturin. Sen päivän jälkeen, ah! kuin unissani ma tääll' oon harhaillut ja juopua vain kerran — kerran vielä toivonut sen katseen voimasta. — Kuin yöhön synkkään koi huomenen te tänne ilmestyitte. En toivoa ma tohdi, tähteni ett' oisitte te tänne matkannut — ja kuitenkin, kun kuluu tuokio, jo sitä toivon. — Sana ainut teiltä mun joko autuaiden joukkoon nostaa tai syöksee turmioon. (Polvistuu Annan eteen.) Ah, huuliltanne mun kuulla suokaa tuomioni nyt.
ANNA:
Siis tietäkää: Sen jälkeen Vilnassa kun ensi kerran teidät kohtasin, on rauha rinnastani poissa ollut. Ma sieluineni, ruumiineni olen siit' alkain teille yksin kuulunut. Kuin jano polttava on yltynyt mun rinnassani tuska rakkauden ja teitä huutanut on kaikki, kaikki, mi elonherkkää, syttyväistä on mun nuoress' olemuksessain: siks tänne yön, talven valtaa uhmaten mun täytyi pois kotimaasta rientää, saadakseni vain kerran vielä teidät kohdata ja kuulla äänenne ja — julistaa: ma teidän, teidän kaikkineni olen!
(Heittäytyy rajusti Skalmin rinnoille ja suutelee häntä tulisesti.)
Ah, armas, janoni tään polttavan suo sammuttaa sun huulillasi.
(Suutelee; oikealta kuuluu ääniä.)
NIILO SKALM:
Pois riennä, tuolt' ääniä ma kuulen!
ANNA:
Vielä kerran! Ja vielä — vielä!
(Suutelee rajusti ja painautuu hurmiossaan rintaa vasten.)
NIILO SKALM:
Äänen herttuan ma kuulen!
ANNA (havahtuen ja Skalmista irtautuen):
Takaisin siis piiloos käy!
(Työntää Niiloa, joka poistuu akkunasyvennykseen. Anna rientää sen jälkeen oikealle, josta samassa tulevat herttua, herttuatar, Gipfert ja Horn.)
HERTTUA:
Se merkillistä on kiirettä, kun ilta-atriaan ei aikaa meille suoda.
HORN:
Kuninkaan niin kiirehtivän ilmoittavat he. Tän' iltana jo paluumatkalle on määrä heidän lähteä.
(Rosengren ja Bruser, Flemingin saattamina, tulevat oikealta.)
HERTTUA (lähettiläille):
Mun ois kai lausuttava: tervetultua! Mut hoppunne, jok' illastukseen aikaa ei meille suo, sen sananparreksi vain turhaks tekee. — Ilman kursailuja siis suoraan asiahan käykäämme!
ROSENGREN:
Ma pyydän valittaa, näin häiritä kun pakko meill' on Teidän Armoanne Mut käsky tinkimätön kuninkaan meit' ajaa siihen.
HERTTUA:
No, siis asianne?
ROSENGREN:
Se vastaus, min viime käynnillämme soi kuninkaalle Teidän Armonne, ei tyydyttänyt häntä. Liivin linnat hän valtiolle muitta mutkitta nyt oitis vaatii.
BRUSER:
Arbogan kun sääntöön tää sisältyvi selvästi.
HERTTUA:
Kas vain, kuin ootte selvillä te säännöistä!
ROSENGREN:
Ja Puolaa vastaan sotajoukkonne nyt heti viemään käskee kuningas.
HERTTUATAR:
Kuin? Veljeäni vastaan taisteluun mun miehenikö käydä tulis?
ROSENGREN:
Selvä on kuninkaan se vaatimus.
HERTTUA:
Ja muuta teill' onko varastossa vaatimusta?
ROSENGREN:
On käynyt selville —
(Kääntää neuvotonna katseensa Bruseriin.)
BRUSER:
On todisteita —
(Keskeyttää ja silmäilee Rosengrenia.)
HERTTUA:
No, esiin todisteet ja vaatimukset! En hämmästymään enää kykene.
ROSENGREN:
Niin, eräs aatelinen, joka ennen on Teidän Armoanne palvellut, nyt vangiks jouduttuaan kuninkaalle on tunnustanut kaiken —
HERTTUA:
Minkä kaiken? Ja kuka?
ROSENGREN:
Johan Slang.
HERTTUA:
Se hupsu raukka, jonk' erotin ma palveluksestani, kun selvästi hän oli vajanainen! Ja hänkö nyt on todistajaks saatu mua vastaan?
ROSENGREN:
Joka tapauksessa nyt vastaamahan tulla Tukholmaan on käsky meillä Teidän Armollenne.
BRUSER:
Ja ennen päättymistä kolmen viikon on käsky täytettävä.
HERTTUA:
Ehkä lisäks on käsky teillä vangiks minut ottaa?
ROSENGREN:
Me kaikki määräykset kuninkaan jo ilmoitimme. Siispä vastauksen nyt viipymättä saada pyydämme.
HERTTUA:
Sen ilman sarvia ja hampaita te saapa olette. — Te Fleming, viekää siks aikaa pitosaliin herrat nää ja itse tänne kohta palatkaa. Me vastauksen oitis laadimme.
(Lähettiläät Flemingin saattamina menevät oikealle.)
HERTTUATAR:
Kuin julkeneekaan tehdä kuningas tuon vaatimuksen sydämettömän, ett' oisi sotaan ryhdyttävä meidän mun veljeäni vastaan!
HERTTUA:
Selvästi ne verukkeit' on vain, mun kimppuuni joill' Eerik päästä tahtoo. (Fleming palaa.) Tukholmaan mun lähtemään nyt neuvotteko, Horn?
HORN:
En siihen kehoita. On vaarallista nyt päätään sinne pistää; Danzigiin sen sijaan neuvon teitä lähtemään.
HERTTUA:
Ja miksi sinne?
HORN:
Rajuilma täällä meit' odottaa ja...
HERTTUA:
Entä kotonani jos sittenkin mä päätän pysyä?
HORN:
Hm, silloin toden totta neuvoa en muuta nää kuin kiirein lepyttämään on kuningasta käytävä; ja siihen ens askel oisi linnain jättäminen, ne kun —
HERTTUA (keskeyttäen):
Jo riittää! — Kuulla saanko, Fleming, nyt teidän mieltänne?
FLEMING:
En parempaa voi antaa neuvoa kuin Horn jo antoi.
HERTTUA:
On katkerata kuulla, että miehet, jotk' auttajiksi isä mulle uskoi, näin veljelleni liittyin neuvoillaan mun turmiohon syöstä tahtois.
HORN:
Pyydän —
HERTTUA:
Ei enää sanaakaan! En neuvojanne ma enää kaipaa! Täältä poistukaa! Me vastausta laatimahan käymme.
(Horn ja Fleming kumartavat ja lähtevät oikealle.)
FLEMING (Hornille):
Nyt alkaa se!
HORN:
Täss' etehensä paras. on katsoa!
(Katoavat oikealle.)
HERTTUA:
No, Gipfert, sanaakaan viel' ette ole lausunut. Vai sama myös teillä onko mieli kuin on noiden?
GIPFERT:
Hm, kyllä tavallaan.
HERTTUA ja HERTTUATAR
Kuin?
GIPFERT:
Nimittäin ett' ootte kaikkeen myöntyvinänne, ja nöyrää, taipuvaista näyttelette, mut itse asiassa mihinkään te ette suostu.
HERTTUA (naurahtaen):
Tämähän on toista!
GIPFERT:
On tärkeätä aikaa tässä voittaa ja langollenne Puolaan sekä Saksan myös keisarille sana oitis saattaa: nyt apuun sovittuun te rientäkää! Niin, ratkaisun nyt hetki tullut on. Jos koskaan, niin nyt teidän luotava on valtakunta Suomesta.
HERTTUA (kuullessaan liikettä ikkunasyvennyksestä):
Ken siellä? Ken hiipii täällä salaurkkija? Pois, lurjus, piilostas! (Skalm tulee esille.) Kuink' uskallatte?
NIILO SKALM:
Ma anteeks nöyrimmästi Teiltä pyydän; en salaa kuunnella ma aikonut. Ma sattumalta jouduin tuonne.
HERTTUA:
Kuinka?
NIILO SKALM (epäröiden):
Ma erään neidon kanssa juttelin, kun lähestyivät Teidän Armonne ja muutakaan kun pakopaikkaa en tääll' löytänyt, niin tuonne piilousin. Ma luulin, että Teidän Armonne vain läpi salin kulkevat.
HERTTUA (nauraen):
Vai niin! siks hätäisenä niin se neito tuolla meit' äsken riensi vastaan; oikeastaan siis meidän oisi anteeks pyydettävä, kun toisten rendez-vous'ta häiritsimme. No, unhotettu olkoon tämä! Mutta te myöskin osaatteko unhottaa, min täällä vahingossa kuulla saitte?
NIILO SKALM:
Kuin hauta minä siitä vaikenen! (Hetken mietittyään:) Vain sanaa pari Teidän Armonne viel' lausua mun suoko?
HERTTUA:
Puhukaa!
NIILO SKALM:
Ne sanat, jotka sihteerinne Gipfert tääll' äsken lausui, siinä määrin sai mun haltioihini, ett' ilmaisseeksi ma tahtomatta tulin itseni. Oi ihmettä, ma ajattelin, samat nyt toisen suusta sanat kuulla sain, jotk' äsken lausuin ystävälleni.
HERTTUATAR:
Ah, niinkö!
NIILO SKALM:
Ystävällein parhaalle ma lausuin: miksi vapaa, itsenäinen ei valtakunta Suomi olla voisi ja kuningas sen herttuamme? Ah! Mun anteeks suokaa rohkeuteni, mut julistaa mun täytyy: Herra taivaan on varmaan teidät valinnut tään maan ja kansan unhost' esiin nostamaan! Siis rohkeasti pyörään kohtalon nyt tarttukaatte! Palvelukseenne mun tarjoon miekkani ja sydämein. En palkintoa siltä suurempaa ma halaja kuin että kerran nähdä saan Teidät suomalaisten kuninkaana.
GIPFERT (herttualle):
Kas tuollaista me juuri tarvitsemme. On leimuun liekki tuo vain saatava.
HERTTUATAR:
Ens kerran intoa ja tulta nään tään kylmän, juron kansan miehissä. Oi kuinka teille sanoistanne oonkaan ma kiitollinen! Tosiasiaksi tää muuttaa unelmamme arimmat. (Herttualle) Mun herrani, te samaa mieltä ootte kai minun kanssani?
HERTTUA:
En kieltää voi nuo sanat että rohkaisivat meitä. (Skalmille.) Mut vaiti tarvittaissa osaattehan myös olla; suuri avu varovaisuus on näissä asioissa.
NIILO SKALM:
Ymmärrän.
HERTTUATAR:
Tään hetken muistoks sekä onneksi sen työn mi teitä vartoo, ottakaa tää amuletti kallis; vaaroissa se kaikissa on teitä suojaava.
(Ottaa rinnaltaan ketjuissa riippuvan medaljongin ja ripustaa sen Skalmin kaulaan.)
NIILO SKALM (Suutelee polvistuen herttuattaren kättä):
Ma saakka viime hengenvetooni oon palveleva kuningatartani.
HERTTUA:
Nyt vastausta kiirein laatimaan me kirjastohon käymme. (Skalmille.) Teitä, luulen, on pian meillä tarvis. Näkemiin!
(Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät vasemmalle. Ensimmäinen lakeija tulee oikealta ja ryhtyy korjailemaan kynttilöitä.)
NIILO SKALM (Yksin, huomaamatta lakeijaa):
Ah, totta voiko olla tämä kaikki? Näin suuri autuus osaks ihmislapsen maan päällä tulla voiko? Unta eikö tää ihanaa ja pettäväistä lie? Mut suudelmansa hellät, tuliset nyt polttavathan vielä huuliani! Näin riutuvaiset lemmenunelmani ne hetken rahtusessa todeks muutti. Ja — todeks, todeks eikö muuttumassa myös suomalainen unelmani ole? Tää amuletti herttuattaren sen todeks vakuuttaa.
(Ottaa amuletin kaulaltaan, katselee sitä hetkisen ja suutelee kiihkeästi.)
Oi kalleus, sa tunnuskuva itsenäisen Suomen täst' alkain olet mulle! Nimessäsi ja nimessä mun nuoren lempeni näin vannon aatteelleni ihanalle nyt uhraavani kaiken elämäni!
(Suutelee kiihkeästi amulettia.)
_Esirippu_.
TOINEN NÄYTÖS.
Tornihuone Turun linnassa. Oikealla ja vasemmalla kapeat ovet. Perällä pieni ikkuna. Oikeassa nurkassa avonainen uuni, vasemmassa jykevätekoinen kirstu. Keskellä pienoinen pöytä, jolla naiskäsitöitä. Pöydän ympärillä muutamia lavitsoita. Seinillä pari gobeliinia.
Anna Biehowska ja Dozka työskentelevät pöydän ääressä.
DOZKA (laulaa):
Niin kiihkeä ol' lemmessään tuo nuori Marusja.
Hän kodin jätti ja isä-vanhan ja maailmalle pois hän lemmittyään seuras.
Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain lemmelleen hän kaikki uhras tuo nuori Marusja. — — — — —
ANNA:
Kas sellaista ma lemmeks kutsuisin! Kaikk' uhrata ja antaa sydän, sielu — niin, kaikki, kaikki lemmitylleen antaa ja vastalahjaks kaikki hältä saada: siin' onni rajaton on lempiväisten. Ah, suurempaako vielä autuutta vois tarjon' olla ihmislapselle kuin minkä suopi lemmenantaumus, tuo rajaton ja kaikki uhraava? Ei, ei — en muuta voi ma kuvitella. Jos meille tuskaa kuolon-riutuvaista tuo lempi mukanaan, se autuutta myös rajatonta, hurmaa taivahaista maan lasten maistaa suo.
DOZKA:
Kuink' ihanasti sen kuvaattekaan, armollinen neiti! Niin juuri tunnen minäkin.
ANNA (halveksivasti):
Hyh, sinä! Kuin koppakuoriainen käsittää vois kotkan lentoa!
DOZKA (loukkaantuneena):
Voi rinnassa myös koppakuoriaisen olla sydän.
ANNA:
Niin kyllä — sydän koppakuoriaisen. (Dozka painaa päänsä alas ja nyyhkyttää.) Kas nyt, taas kyyneleitä! — Dozka kulta, en pahaa tarkoittanut, lemmestäsi suon sydän täynnä sunkin nauttivan, ja laulustas sua kauniista ma kiitän.
DOZKA:
Oi armollinen neiti, kuinka hyvä te jälleen oottekaan! — Kuink' onnellinen se onkaan ritari, jok' osakseen saa kerran lempenne.
ANNA (syrjään):
Oi, rientäkää, te hetket verkkaiset, ett' armahani taas syleilyyn saan pian hukuttaa mun polttavaisen kaipuuni!
DOZKA:
Te jotain sanoitteko? Kuin, neiti?
ANNA:
Kolmen messuun jo liekö päivä ehtinyt?
DOZKA:
En luule.
ANNA:
Käy sentään katsomaan, jo messuun eikö lie herttuatar matkalla. (Dozka menee ikkunaan. — Anna syrjään:) Mun pois on hänet saatava, kun kohtaamaan mua saapuu armaani.
DOZKA (ikkunan luota):
Vain sotilaita nään siellä liikkuvan; ei messun aika viel' ole käsillä.
(Palaa työn ääreen.)
ANNA:
Siis lemmityinen, niin sanoithan, on sulla, pikku Dozka?
DOZKA (iloisesti nauraen):
Kuin lemmest' tänään uneksuttekaan, oi armollinen neiti! — Omastani en mitään puhunut, vaan — sanoa ma rohkeisinko?
ANNA:
Kyllä. Kuulla suo siis, mit' on sun sydämelläs.
DOZKA:
Chevalierin ma erään tiedän, jonka lemmellä ei teitä kohtaan, armollinen neiti, oo pohjaa, rajoja —
ANNA (keskeyttäen):
Vait! Lörpötystä en mokomaa ma siedä!
DOZKA:
Ylimys hän puolalainen on, ja kaunis, uljas —
ANNA:
Ma sanon: vaiti! Sulle eivät kuulu ne asiat! — Kas, lörpöttäissäs siinä taas helmen rikoit!
DOZKA:
Armollinen neiti, se anteeks mulle suokaa, käsitellä niin vaikea on näitä.
ANNA:
Lörppäkieli kun olet, vaikea on mieltäs työhön sun kiinnittää. — Kas niin, pois kyyneleet ja hoida työtäs. Valmiiks saatava on tämä nimipäiväks herttuan!
DOZKA:
Ah, ja te lahjaks annatte sen hälle?
ANNA:
Ei, herttuattaren tää lahja on. Hän messun jälkeen tänne työtämme voi katsomahan tulla. — Valmiiksi sun hutiloimiseltas jos nyt vain tää kerran tulis.
DOZKA:
Tulee varmasti! Jos iloisempi olla voisitte, niin sitä varmemmin. — Mut ihmekös, jos synkäks käykin täällä ihminen tään harmajan ja synkän taivaan alla ja keskell' ihmisten niin jurojen kuin kivipaadet. Kuinka jäykkinä ja liikkumatta niinkuin patsaat jäiset tääll' istui viime juhliss' seinustoilla, kas näin, nuo suomalaiset arvon rouvat! Ja entä kielensä: kiks-kaks-päkä-kää! Ha, ha, haa! Koskaan elämässäin en sen hullunkurisempaa kuullut ole. Mut viime juhlass', ah, nyt muistan vasta: te kuullutkin jo, armollinen neiti, sen lienette?
ANNA:
Niin minkä?
DOZKA:
Suosikin ett' uuden löytänyt on herttuatar.
ANNA (säpsähtäen):
Sa houritko?
DOZKA:
Kuin? Sitä ettekö te kuullut ole? Kaikkihan vain siitä nyt kuiskii.
ANNA:
Suosikin? Ja ken se ois?
DOZKA:
Oh, ajatelkaa, muuan suomalainen vain se on! Muuten kyllä uljas mies ja kauniskin, noin tavallaan, mut silti vain täkäläinen jurojukka. — Lahjaksi on herttuattarelta kuulemma hän saanut kalliin amuletin, jota nyt rinnallansa onnellisna kantaa.
ANNA (kiivaasti):
Se lakeijain on tyhjää lörpötystä!
DOZKA:
Sen mulle kertoi eräs, joka läsnä on tapauksen sattuessa ollut.
ANNA:
Kun amuletin antoi herttuatar?
DOZKA:
Niin, niin, ja kuinka oli saaja tuo — en nimeänsä muistaa jaksa nyt, niin outoja nuo täkäläiset nimet! — niin, kuinka kiihkeästi suudellut ol' amulettia tuo suomalainen ja valan vannonut niin tulisen —
ANNA (nousten):
Sa kurja kielikello! Juoruillas mun ympärilläin ilman saastutat! Pois silmistäni! (Vasemmalle osoittaen.) Tuonne sivuhuoneen käy pimeimpähän soppeen häpeemään ja sieltä ällös liiku minnekään, sua ennenkuin ma saapuville kutsun. (Dozka menee nyyhkyttäen vasemmalle.) Näin tylynkö nyt vahvistuksen saivat mun omat aavisteeni? Amuletti on hällä herttuattaren, sen tiedän, ja omin silmin, sydän tuskaa täynnä, ma illalla sain nähdä, loistavin niin silmin kuinka herttuattarelle hän kuiskutteli, saaden vastalahjaks hält' onnen täyden hymyilyn ja katseen niin hempeän kuin konsa lemmitylleen voi nainen suoda. — Mua onnetonta! Miks sydämeeni tämä oka saada mun täytyi kohta, lemmen hurmasta kun tilkkasen sain maistaa? Tarkoitus se yksistäänkö Kohtalolla oli, kun tieni tänne johti? (Hetkisen vaiettuaan kiivaasti:) Ei! Niin ei se olla voi, ei saa! En merten takaa ma tänne lempeänsä jakamaan oon toisen kanssa tullut! Kokonaan, niin totta sieluin ruumiineni kuin ma itse hälle kuulun, kuuluttava myös hänen kokonaan on minulle, vain yksin minulle! — Hän kohta saapuu, on selväks silloin kaikki saatava. Ei epäilyksen häivä ainutkaan saa taivastamme sumentamaan jäädä. (Painaa käden rinnalleen.) Niin kiihkeästi rinnassain lyö sydän kuin pakahtumass' ois se kaipuun tuskaan. Ah, ulos temmata sen sijoiltaan jos voisin, rajattoman lempeni sen todisteeksi hälle ojentaisin. Hst, askeltensa kaiun kuulenko? (Kuuntelee.) Ei, oman sydämeni lyönnit vain ma kuulin. — Mutta missä viipyy hän? (Menee ikkunasta katsomaan.) Nyt vasta pater Leonardus tuolla käy kappeliin ja meikäläisiä on perässänsä joukko. (Siirtyy kuunnellen keskelle huonetta.) Varmasti nyt kuulen askeleensa! Hiljaa, sydän! Saan sylihin jo armaan vaipua!
NIILO SKALM (Tulee oikealta):
Kuin pyhäkköön — ei, ei, vaan niinkuin kaikkein ma pyhimpähän matkall' oisin ollut, se tunne portaissa mun valtas tuolla. (Sylinsä avaten.) Sa armas lemmittyni!
ANNA (heittäytyen Skalmin rinnoille):
Sinä — sinä! Ah, silmiis noihin hukuttaa jos voisin ma pohjattoman kaipuuni, ja huultes jos suudelmat vois iäks sammuttaa sen tulen, jonka hehkuun menehdyn!
(Suutelee Skalmia pitkään ja kiihkeästi.)
NIILO SKALM:
Oi armas, sydän ylivuotavaisen on täynnä mulla, sanottavaa sulle niin paljon, paljon oli mielessäin, mut — sanoja nyt turhaan tavoitan! Kuin tenholaulu korvissani soi sun kummat kuiskehes, sun tuoksuas vain hengittäin ja juopuin katseestas ma sanattomaan autuutehen vaivun.
(Suutelee Annaa.)
ANNA (painaen päänsä Skalmin rintaan ja puhuen uneksuvalla äänellä):
Sun sydämesi ääntä kuunnellen näin iäks uinahtaa ma tahtoisin. Mun tunne pikaisesta kuolosta niin usein valtaa: sydän parkani kuin rakkauteni tulta kiihtyvää vois ajan mittaan kestääkään! Jos kerran sen tapahtua täytyy, sylissäs sun, armas, uneen tahdon viimeiseen ma silmät ummistaa ja raueten sun suudelmaas tään elon maisen jättää.
NIILO SKALM:
Oi ällös, armas, ällös puhu noin! Kuin kalman henkäys sanoistasi käy, ja hyytää sydämen, min sykkimään niin kuumasti sun lempes saanut on. Ei, Anna, lemmittyni ihana, ei kuoloon saattaaksensa Kohtalo lie kaukaa meitä yhteen johtanut! Ei, elämä on avoin edessämme ja tulevaisuus kultahaavehin meit' ihanasti viittoo puolehensa. Sen, armas, valloittaa me tahdomme ja paratiisin itsellemme luoda. On tehtävä mull' edessäni suuri ja valan pyhän sitoma ma olen —
ANNA (äkkiä havahtuen ja Skalmin sylistä irtautuen):
Ah, valan! — Ja — tuo amuletti?
NIILO SKALM:
Kuin? Sa jotain tiedätkö jo?
ANNA:
Antama siis herttuattaren on aarre tuo?
NIILO SKALM:
On, Anna. Sen siis tunnet?
ANNA:
Tunnen, tunnen. Mut sano mulle, miksi rinnallas noin kannat sitä?
NIILO SKALM:
Esikuvana ma suuren, jalon aatteen sitä kannan.
ANNA:
Kuin? Aatteen?
NIILO SKALM:
Niin, mi lemmellemme on kuin kaksoissisar.
ANNA:
Mitä? Kaksoissisar!
NIILO SKALM:
Niin, siten nimittää mä sitä tahdon, kosk' yhtä rintaa kukkaan puhkesivat niin lempemme kuin aate tää.
ANNA:
Ja mikä tuo aate sitten on?
NIILO SKALM:
Se paljastaa nyt tarkoitus mun oli. Lyhyesti: on isänmaani vapauttaminen pois vieraan kansan holhouksesta se aate, joka lumoihinsa sai mun saman' iltana kuin tuliset sun suudelmasi palon valtavan sai rinnassani syttymään. — Siit' alkain nuo kaksi tunnetta on kukkuroineet mun sydämeni.
ANNA (katkerasti):
Lempi yksinään mun täyttää sydämeni; köyhempi siis olen sinua.
NIILO SKALM:
Miks puhut noin? Sun osalliseks tehdä aatteestain ma tahdon.
ANNA:
Kuin? Sa todellako luulet, mun että rinnassain on tilaa muulle kuin Iemmellemme yksin?
NIILO SKALM:
Mutta onhan nää kaksi asiaa niin eriluontoiset, ett'eivät toistensa ne tiellä ole; päinvastoin toisiaan ne täydentävät kuin alttiit sisarukset konsaan.
ANNA:
Oh, kaksoissisaret! Kuin kiusaakaan tuo sana minua! En lemmelleni ma kilpailijaa siedä.
NIILO SKALM:
Mutta, armas, noin ethän pelkäll' asialle voine sa Iemmenkade olla?
ANNA:
Kaksoissisar!
NIILO SKALM:
Niin, mutta sisar vailla lihaa, verta — vain pelkkä asia!
ANNA:
Mut enemmän ma siinä nään, en mitään sille voi. Tuo amuletti?
NIILO SKALM (naurahtaen):
Ah, nyt ymmärrän! Siis herttuatar. No, ma tarkemmin viel' asian nyt selitän — mut huomaa: se toistaiseksi meidän kesken jää — Tään suuren unelmani etupäässä on herttua ja herttuatar; heistä on hallitsijat saapa vapaa Suomi. Kun palvelukseen tämän asian ma sydämin ja miekoin vannouduin, niin haltioissaan herttuatar silloin tään mulle ojensi, se vaaroissa ja taistoiss' että suojais minua. Ei enempää siis merkityst' oo tällä. Sun lempes, armas, yksin ehtymätön on voimanlähde mulle; alun alkain tään aatteen sulle tutuks tehdä aijoin. Ah, tiedätkö, niin paljon merkitsis sun myötätuntos mulle: kaksinverroin ma voimaa siitä saisin.
ANNA:
Ihana on tuike syttynyt sun silmiis, armas! Oi kuinka mielelläni seuraisinkaan sua kaikessa ja kaikkeen, omani! Mut, ah, se sanoa mun suoraan täytyy: on vierasta muu kaikki minulle ja vierahana pysyy, intohimo yks ainut hallitsee vain sydäntäni: sua rakastaa ja rakastetuks tulla. On lapsuus- sekä nuoruusvuoteni niin yksinäiset olleet — äidistäni jo aikaisin ma orporaukaks jäin — ja kiihkeästi lapsuudesta saakka ma rakkautta olen janonnut. Kun Vilnassa sun ensi kerran näin, niin kohtaloni eteen tulleheni ma heti silloin veressäni tunsin. Siit' alkaen ei muulla merkitystä oo vähintäkään mulle: Sinä vain ja lempes sun on mulle kaikki, on koko maailmani. Saiturina, jok' kauan etsimänsä aartehen pois näkyvistä ahnaan naapurin vie kätköön metsän, kera onneni niin tahtoisin myös maailmalta minä pois kauas piiloutua. — Sanoa nyt, armas, salaisimman toiveeni jos sulle rohkeisin.
NIILO SKALM:
Oi puhu, armas! Kuin viini kuohumaan mun vereni sun sanas saavat.
ANNA (kiihkeästi):
Puolaan takaisin ma kanssas matkata nyt tahtoisin. Niin, ainoastaan sua noutamaan ma tulin tänne kylmään Pohjolaan. Nuo oudot asiat ja valjut aatteet sa huostaan heitä arki-ihmisten ja lemmen maailmahan mua seuraa. Mun isäni on vanha, yksinäinen, niin mielellään hän pojakseen sun ottais, siit' olen varma; vanha sukulinna on siellä seuduss' yksinäisessä, se korkealla virran äyräällä ja siimeksessä seisoo tammiston. Siell' elomme ois riemu-sunnuntaita ja puiston satakielet sävelillään, kun illan kuutamossa kävisimme, suurt' onneamme ylistäisivät. (Ojentaa kätensä rukoilevasti Niilo Skalmia kohti.) Ah Niilo, tähtesi tuon rauhansijan ma jätin; vuorostas nyt sinne mua pois seuraa täältä, lemmellemme niin kaikk' uhrataksemme! Oi lähde sinne! Sun aattees vaarallinen on, se hengen voi viedä sulta kesken keväämme. Siis lähde, ystävä!
NIILO SKALM (Annan käsiin tarttuen):
Oi, armahin, oon kaikkeen valmis rakkautemme tähden, mut tätä ällös toki multa vaadi. Niin liki sydäntäin on aate tää ja kaksoissisar, kuten sanoin jo, se Iemmellemme on; ei toista ilman vois eloon jäädä toinenkaan. Sun lempes mun suuren aatteheni siivittää ja vapaus-aate toteutumisellaan on kerran sinetöivä lempemme. Kun synnyinmaa, tää köyhä Suomeni on vapaa vierahista kahleista, sua seuraamaan on valmis Niilo Skalm. (Äänettömyys.) Miks vaikenet noin, armas? Matkalle mun tuokiossa lähdettävä on; mua myötämielin, onnenkuiskehin sun aatoksesi seuraavatko?
ANNA:
Matkaan? Ah, minne?
NIILO SKALM Siitä enkö maininnut oo vielä? Pohjoisehen lähden oitis ma kansaa nostattamaan. Kuukauden tai parin päästä täällä leimahtaa ja lipun oman Suomi silloin nostaa. Mi suuri päivä oleva se onkaan! Ja sitten — sitten, Anna, taivaan ovet meill' aukenevat täydelleen ja silloin on aika tullut onnelaamme käydä.
ANNA (ikäänkuin unesta havahtuen lähestyy Niiloa):