Part 39

"Tuolla vanhassa piharakennuksessa asuu Mari-muori, hän on kai jo kahdeksankymmenen vanha. Hän tuli Eerik-herran mukana tänne Ruotsiin ja hän kävi niin rakkaaksi ritarin ensimmäiselle rouvalle, Kaarina Matintyttärelle, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, että hän antoi hänelle tuon tuvan asunnoksi kuolinpäiväänsä asti... Ei siellä ole mitään Ingeborg-neitiä, luulitteko te, jalo ritari, että Eerik-herra sallisi kauniin veljentyttärensä asua täällä syrjäisellä saarella maailmalta kätkössä? Ei, neito on hänen luonaan Viipurin linnassa, jonka kuningas antoi Suomesta palattuaan Eerik-herralle läänitykseksi!"

Tuntuihan tämä luonnolliselta. Sanat olivat kuin Steen-herran omia, kun hän itse tyvenesti mietti asiaa. Ei ollut epäilemistäkään, se oli ollut harhanäky, kuun säteiden leikkiä; ne olivat hänen sydämensä oman ikävän avulla maalanneet hänen lemmittynsä kuvan tuvan ikkunaan.

Vouti kysyi vielä, milloin ritari halusi lähteä, sillä nyt luuli hän olevan hyvän rekikelin. Annettuaan siitä tarpeelliset määräykset meni Steen takaisin huoneeseensa, jossa Sigge odotti häntä. Hän ei maininnut hänelle mitään yöllisestä näystään, mutta meni sitten myöhemmin, kun reki jo odotti häntä valmiina parvensillan edessä, pihan yli sivurakennukseen vanhan Marin luo.

Mari oli pyylevä muori, vielä täynnä terveyttä ja voimaa, kasvot ihmeteltävän suopeat ja hauskan näköiset. Steen kysyi häneltä samaa kuin voudiltakin, mutta sai saman vastauksen, eroitus oli vaan, että Marin vastaus oli vielä paljon varmempi ja vakuuttavampi.

Mutta siitä huolimatta, kummallinen on ihmisluonto, oli hänessä epäilys jälellä, kun hän istui rekeen lähteäkseen Lagnöstä. Ja koko matkan, monesti kun hän vähimmin sitä aavisti, tuli neidon kuva kuun valaistuksessa hänen mieleensä ja näytti viittailevan ritaria luokseen, vaikkei haamu puhunut eikä hymyillyt.

Räfsnäsissä oli kaikki järjestetty hyvin isännän vastaanottoa varten. Sigge oli älynnyt pyytää herraltaan päästäkseen lähtemään Strängnäsistä edeltäpäin perille pitämään huolta siitä, että kaikki oli oikeassa kunnossa herran saapuessa. Ja niinpä olikin laita, ilo oli korkealla katossa, ja kaikki tahtoivat tervehtiä rakasta isäntäänsä. Hänestä näytti kuitenkin kuin eräillä hänen vanhoista palvelijoistaan olisi ollut jotakin erityistä hänelle sanottavaa, vaikkei se päässyt tulemaan esille. Illalla huomautti hän sitä Siggelle.

"Minä tiedän mitä se on", sanoi tämä, "kun minä tulin Strängnäsistä oli täällä eräs Niilo-herran miehistä..."

"Niilo-herranko!" huudahti Steen iloisesti hämmästyen ja juoksi Siggeä vastaan.

"Ai, ai, herra Steen, kuinka jalo ja hyvä te olette", vastasi tämä häijysti hymyillen. "Te ajattelette hyvää ritarista senvuoksi, että pidätte oloja samallaisina, kuin ne olivat pitkiä aikoja sitten. Nyt ovat ajat toiset."

Elokas odottava ilme katosi Steen-herran kasvoilta, mutta hän katseli vielä kysyvästi puhujaa, joka jatkoi:

"Sanon teille totuuden kerrassaan... Niilo-herra tavottelee salassa Ruotsin valtaa, ja kuningas auttaa häntä... Niin, te ette usko sitä, mutta minä tiedän sen, kuningas luovuttaa testamentissaan linnat Niilo-herralle, ja hän on silloin valtakunnan mahtavin mies... Se Niilon mies, joka oli täällä, oli kuullut sen Eerik Akselinpojan omasta suusta ennen hänen Suomeen lähtöään."

"Mitä asiaa miehellä sitten oli?" kysyi Steen äänellä, joka vapisi hillitystä vihasta.

"Hän oli täällä teitä vakoomassa... Sillä onhan selvää, että kuta kauemmin te pysytte piilossa, sitä vapaampi on vihollisenne toimia!"

"Viholliseni!" huokasi Steen.

Sigge oli liian viisas enempää sanoakseen. Hän näki selvästi hedelmän kypsyvän hänen käsissään. Nyt tarvittaisiin suorastaan ihme toimittamaan Steen-herraa ja Niilo-herraa ystävälliseen ja rakkaaseen kohtaukseen kuin ennen. Mutta samana yönä hiipi Sigge talosta pois tapaamaan kahta miestä. Hänellä oli heille paljon sanomista, mutta erotessaan läksi toinen pohjoiseen, toinen etelään päin.

Toinen meni Ekolsundiin päin kohdatakseen herra David Pentinpoikaa, joka oli nyt päässyt vankeudesta vapaaksi ja oli, kuten kerrottiin, sopinut kuninkaan ja herra Niilo Sturen kanssa. Toinen meni etelään tapaamaan herra Eerik Kaarlonpoikaa.

* * * * *

Levättyään jonkun aikaa matkansa jälkeen Mälarin saaresta, joka oli ollut hänen heikontuneille voimilleen sangen vaivaloinen, päätti hän lähteä kuninkaan luo Tukholmaan. Joulujuhlat ehtivät kuitenkin kulua, vieläpä viikko uuttavuottakin, ennenkuin hän tunsi tarpeeksi voimistuneensa matkaa varten. Hän oli kuitenkin lähettänyt sanan kuninkaalle, niin että tämä tiesi hänen kohta tulevan. Kuningas oli vielä tervehtinyt häntä lausuen kärsimättömyydellä odottavansa häntä. Steen odotti vaan Siggen palaamista Tukholmasta lähteäkseen itse matkalle.

Ja Sigge tuli kertoen suuttumuksella, jota hän ei voinut eikä koettanutkaan salata, että Niilo-herra oli kuninkaan luona ja että he, kuningas ja Niilo, olivat kuin sydän ja sielu. Kuningas ei voinut ilman Niiloa tehdä mitään. Ritari oli kuninkaallisen herransa päänä ja kätenä. -- Joka sana putosi raskaana ja kylmänä Steen-herran mieleen. Siellä vallitsi täysi talvi jäineen, lumineen. Mutta nyt päätti hän lähteä kuninkaan luo, ja Sigge voi tulla mukaan. Sillä kelvollisempaa palvelijaa älyn ja sydämen puolesta ei Steen-herra voinut löytää mistään.

Niin läksi Steen Sture Tukholmaan, ei ystävää etsimään ja hänen kanssaan yhdessä alettua työtä jatkamaan, vaan mieli katkerana ja suuttumusta täynnä siitä muutoksesta, joka oli tapahtunut hänen ja Niilo-herran keskinäisissä väleissä. Hän ei kuitenkaan tahtonut, eikä voinutkaan suoraan osoittaa tyytymättömyyttään. Hän ymmärsi antaa täyden tunnustuksen ja arvon sille työlle, jonka Niilo Sture oli suorittanut. Lähemmin ajatellen ei hän myöskään voinut pitää luonnottomana sitä, että hän tulisi työnsä palkaksi kerran vaatimaan oikeutta päästä valtakuntaa johtamaan, ei tosin kuninkaana, vaan Engelbrektin tavoin, tahi kuten Jöns Pentinpoika oli sitä hallinnut, kuninkaallisella vallalla ilman kuninkuuden ulkonaisia arvonmerkkejä.

Tästä edellytyksestä tuli hän pian siihen johtopäätökseen, että Niilo todella voi ruveta pitämään häntä syrjässä, koska hän oli itse asiassa saavuttanut rahvaan rakkauden ja uskollisuuden niin suuressa määrässä, että voi panna kysymykseen, olisiko Niilo oikeastaan voinut suorittaa tehtäväänsä ilman hänen apuaan. Täällä juuri hän tahtoi kohdata menestyksen ja vallan muuttamaa ystävätään. Hän ei voinut häntä vihata, hän ei myöskään tahtonut ruveta entisyydelleen uskottomaksi, mutta hän tahtoi näyttää, ettei häntä niin vaan käynyt ilman muuta tieltä työntää.

Kuninkaalla oli kutsut sinä iltana, jona Steen Sture tuli. Siellä oli Niilo-herra Briita-rouvan kanssa, kuninkaan lanko herra Kustaa Kaarlonpoika (Gumsehufvud) rouvineen, rouva Briita Steenintytär, joka oli Steen-herran omaisia sekä neiti Briita Turentytär (Bjelke). Kuten sanottu oli täällä jo tietona, että kauan kaivatun Steen-ritarin piti vihdoinkin saapua, ja vaikkei hänen tulopäiväänsä tiedettykään, oltiin kuitenkin jonkinlaisessa jännityksessä ja odotettiin joka hetki hänen saapumistaan.

Nuori Briita Turentytär oli tietystikin innokkaimpia odottajia. Suurempaa iloa ei hänelle voinut tehdä kuin kertoa hänelle pienimmänkin seikan Tukholman ja Räfsnäsin väliseltä matkalta. Hänen piirteissään ja koko olennossaan oli kuitenkin jotakin itsekästä ja synkkää, mikä vaikutti sen, ettei hän ollut suinkaan mikään ihailtu ja rakastettu kaunotar ajallaan.

Hän seisoi eräässä salin nurkassa, katsellen muuatta jo monesti katseltua kuvaa seinätapetissa. Silloin astui nuori Juho Maununpoika (Natt och Dag) hänen luokseen. Hän oli sama Niilo Sturen asepoika, johon Upsalan tappelussa sattui nuoli, kun hän oli viemässä viestiä Steen-herralle vasemmalle siivelle. Hän oli kuitenkin parantunut paljoa nopeammin kuin tämä haavastaan Vesteråsin linnassa Briita-rouvan häntä mitä hellimmästi hoitaessa.

"Nyt tulee Kaarlo-kuninkaalle uusi vieras!" sanoi hän ja hymyili, huomattuaan kuinka valtavan vaikutuksen tämä tieto teki arvoisaan neitiin.

"Ja sitäkö te luulette niin merkilliseksi uutiseksi?" kysäsi tämä niuheasti.

"Ei teille, arvoisa neiti, ei suinkaan", kiiruhti Juho vastaamaan, "mutta minulle...! En ole nähnyt sitä ritaria sittenkuin näin hänen sinikeltaisen sotavyönsä heiluvan Upsalassa vähää ennen kuin hän kaatui hevosensa selästä... ja kun äsken niin mielellänne kuuntelitte kertomustani siitä tappelusta, niin luulin, että mielellänne näkisitte urhoollisen ritarin itsensäkin... voi kun tietäisitte, kuinka kalpea ja synkkä hän oli, en tahtonut häntä enää tunteakaan!"

Neidon poski kalpeni ja punastui, mutta hän oli ylpeä ja jäykkä. Hän kääntyi voitonvarmalla hymyllä asepojasta pois. Ken vaan tahtoi häntä tarkata, voi hänen itseensä tyytyväisistä, kopeista kasvoistaan nähdä todeksi jutun, jota kuiskailtiin, että hän olisi nimittäin tehnyt Nyköpingin häissä suuren valloituksen, josta hän näytti olevan täysin itsetietoinen. Hän ei vastannut ensinkään ikäisensä puhutteluun, vaan mennä purjehti juhlallisena ja ylpeänä salin läpi sellaiselle paikalle, josta ne hänet heti huomaisivat, jotka tulivat kuninkaan huoneesta saliin.

Eräs kuninkaan asepojista avasi tämän huoneen ovet, ja kynnykselle ilmestyi Steen Sturen korkea vartalo, synkkänä ja vaiteliaana kuin syyttävä muisto, kuin musta pilvi paisteisena päivänä. Ja kuninkaan huoneensa oli pelkkää päivänpaistetta ja kukkia, juuri ritarin odotetun tulon tähden niitä olikin erittäin runsaasti.

Kuningas istui viruen nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi Niilo-herra. He puhelivat jostakin kumpaisellekin mieluisasta asiasta, -- sen näki katseiden tyvenestä lämmöstä ja huulten herttaisesta hymystä. Heidän kasvojensa ilme ja koko näky oli Steenin silmissä niin täydellinen vahvistus Siggen kertomuksiin ja väitteisiin, että talvinen kylmyys levisi hänen sydämeensä jäähdyttäen häneltä kaiken halun rientää ystäväänsä syleilemään.

Niilo ei voinut salata liikutustaan. Hän riensi avosylin häntä vastaan, ikäänkuin kuninkaan läsnäolon aivan unhottain. Mutta Steen ei tehnyt niin. Hän astui Niilon sivutse kuninkaan luo tarttuen hänen ojennettuun käteensä. Tämä oli kuin pitikin, mutta vielä kerran, kun Steen oli kuningasta tervehtänyt, lähestyi Niilo häntä, ikäänkuin aikoen sulkea rakkaan ystävänsä syliinsä, mutta Steen ojensi vaan kätensä. Hänen liikkeensä oli silloin hiukan kiihkeä ja jäykkä. Niilo huomasi puristaessaan hänen kättään sen vapisevan kuin horkassa. Hän heitti senvuoksi kummastuneen ja kysyvän katseen häneen.

Mutta asian laita oli nyt sellainen, että Steen näki ja kuuli kaiken, mitä Niilo teki, erään puolihämärän läpi. Hän oli Steenin silmissä pimeän yön ja kirkkaan päivän keskivaiheella, hänen järkensä kehotti häntä uskomaan edellistä, sydän puolusti voimakkaasti jälkimmäistä. Hyväksi olisi ollut epäilemättä, jos hän olisi jatkanut käytöstään samaan tapaan, johon hänen järkensä johti häntä ensi esiintymisessä. Siitä olisi ollut seurauksena selitys hänen ja Niilon välillä, josta taasen olisi syntynyt täydellinen sovinto. Mutta nyt hän antoi, kuten luuli, älyn vallita, ja saikin pannuksi käytökseensä vähitellen sen verran entistä tuttavallisuutta Niiloa kohtaan, että kysymykset haihtuivat tämän huulilta ja että tämä piti ystävänsä kummallista käytöstä vaan pitkällisen sairauden luonnollisena seurauksena. Olihan myöskin selvää, että kauan kestävä erillä olo ihmisistä vaikuttaa paljon miehen luonteeseen, ja sitäpaitsi tunsi Niilo Sture erään seikan, joka hänen silmissään täydellisesti selitti, mitä kaikesta huolimatta voi jäädä käsittämättömäksi, -- ritarin rakkauden. Ja kukapa voikaan paremmin kuin Niilo tietää, mihin onneton rakkaus voi johtaa parhaimmankin ja jaloimmankin mielen.

Hän hymyili senvuoksi surumielisesti nähdessään kuninkaan menevän Steenin kanssa huoneitten läpi naistupaa kohden. Hän ajatteli itsekseen, ettei ystävänsä rakkauteen nähden voinut tulevaisuuskaan parannusta tuoda. Häntä odotti suru, jonka kantamiseen vaadittiin miehuullisia voimia. Näitä miettien läksi hänkin kuninkaan ja Steenin perään.

Naistuvassa riensi rouva Briita Steenintytär poikaansa vastaan. Hän voi tuskin puhua itkultaan nähdessään hänen synkeät, kalpeat kasvonsa. Kaikki läsnäolijat, nuoret ja vanhat, ottivat hänen liikutukseensa osaa, vaikkapa ilo voitetuista vaivoista pääsikin ennen vallalle jälkimmäisissä kuin edellisissä. Ensi innostuksen tauottua ja mielten tyynnyttyä lähestyi Steen-herra neiti Briita Turentytärtä. Neito punastui ja kalpeni, ja hänen kopeat silmänsä vilkkuivat nopeasti ympäri huoneen. Ne näyttivät haluavan sanoa: tulkaa katsomaan minun voittoani! Voi, hän ei ymmärtänyt varmuutensa olevan pelkkää luulottelua, hän ei tiennyt, että se rakkaus, joka ritarin toi hänen luokseen, koskikin toista. Neito ei älynnyt vielä sittenkään, kun Steen ensi kysymyksillään selvästi, omasta mielestään liiankin selvästi, ilmaisi oikean asiansa, miten asian laita oli. Ritari kyseli nimittäin tietoja Ingeborgista, jonka hän tiesi olleen Tukholman linnassa silloin, kun Briita-neiti läksi hänen äitinsä kanssa sieltä ja saapui Upsalaan päivää ennen taistelua, mutta arvoisa neiti käsitti tämän kysymyksen vaan keinoksi, jonka avulla hänen liian ujo ritarinsa muka toivoi saavansa sujuvasti kumpaisellekin rakkaan keskusteluaiheen.

Mutta juuri senvuoksi, että hän asetti itsensä ensi sijaan, riensi hän sydämettömyyteen vivahtavalla ajattelemattomuudella tekemään ritarille selvää kaikesta, mitä tiesi onnettomasta Ingeborgista.

"Ingeborg-neiti oli mukanamme Upsalassa!" sanoi hän. Ritarin silmät aukenivat. Hän hämmästyi, mutta samalla hänelle selvisi varmaksi eräs asia.

"Näkyni oli siis ainakin todellinen!" huudahti hän. "Lähtiessäni äitini talosta, luulin näkeväni eräät kasvot ikkunassa, jotka saivat minun silmänräpäykseksi miettimään, kääntyisinkö takaisin taloon katsomaan... hänhän se olikin, ja sitä ette minulle sanoneet, te ja äitini!"

Briita-neidin silmä välähti. Ääni, jolla ritari puhui, ilmaisi enemmän kuin hän itselleenkään myönsi. Mutta sitä innokkaammaksi hän tuli kertomaan Ingeborg-neidin tarinaa, antaakseen siitä ritarille kyllikseen niin pian kuin suinkin.

"Miksei hän tullut silloin minua vastaan?" kysyi ritari yhä innokkaammin.

"Jos on totta, mitä hänestä kerrotaan", lausui Briita-neiti silloin ylpeällä hymyllä, "niin oli hänellä kylläkin syitä siihen..."

"Mitä hänestä sitten kerrotaan...?"

"Että arvoisa neiti on rakastunut... ja että hänen täytyy salata rakkautensa!"

Steen tarttui Briita-neidin käsiin puristaen niitä kovasti.

"Mitä sanotte neiti?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin sydämensä olisi ollut halkeamaisillaan.

"Älkää niin kiivastuko, jalo ritari... mikäli kuulin, lienee hän kohtalonsa ansainnut. Hän katosi samana päivänä asepojaksi puettuna..."

"Hän katosi...?"

"Niin!... Tosin kerrotaan, että hänet on otettu kiinni, mutta eihän tässä maailmassa tule kaikkea uskoa, mitä juorukielet kertovat."

"Sanokaa, sanokaa kaikki mitä tiedätte...!" pyysi ritari kiihkeästi, ja Briita noudatti hänen pyyntöään.

"Niin kerrotaan, että hyvä ystävänne, Niilo-herra, on otattanut hänet kiinni ja antanut hänet sitten neidon sedän haltuun, ja on vienyt hänet joko Suomeen mukanaan tahi lähettänyt hänet isänsä tykö Tanskaan! Muuten olette, jalo ritari", lisäsi hän, "minulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä, mitä olen teille nyt kertonut, sillä tietäkää, ettei nykyään kukaan enää puhu tai halua kuulla puhuttavan Ingeborg-neidistä."

Steen-herra oli mykkänä surusta ja epätoivosta. Mutta hän pudisti valtavalla ponnistuksella hartioiltaan raskaan murhetaakan ja lausui pystyin päin ja miehekkäin katsein neidolle:

"Kyllä, minä kiitän teitä paljon, että sanoitte minulle totuuden suoraan, neiti Briita!... Minä tiedän nyt, mitä minun on tehtävä, ja niin varmaan kuin tahdon kilpimerkkiäni kunnialla kantaa, olen poistava sen pilkun, jolla Ingeborgin nimeä halutaan tahrata, tahi uhraan sen asian edestä henkeni, sillä se on valetta ja petosta kokonaan!"

Hän kääntyi pois Briita-neidistä, joka nyt vuorostaan hämmästyi ja katseli pitkään, kun ritari riensi niin kiireesti salista kuin aikoisi lähteä linnasta kerrassaan.

Ovelle hän pysähtyi. Siellä oli kuningas, joka viittasi häntä luokseen. Herra Krister Pentinpoika seisoi hänen vieressään ja lähellä heitä olivat Niilo Sture ja Kustaa Kaarlonpoika.

"Sinun tullessasi kuninkaanlinnaani, sain samalla tärkeitä uutisia, Steen serkkuni... Krister-herra on saanut tänään kirjeen ja sanoman Borgholmin linnasta, että hänen veljensä, arkkipiispa Jöns on kuollut! Jumala armahtakoon hänen sieluansa... olin toivonut saavani puristaa hänen kättään sovinnoksi, ennenkuin minutkin kutsutaan täältä pois."

Steen seisoi äänetönnä kuten muutkin herrat kuninkaan ympärillä, joka oli hyvin liikutettuna.

"Minun aikani ja sen miehet menevät pois toinen toisensa jälkeen, sekä ystävät että vihamiehet, ja minä, vanha ja raihnas, olen yksinäni jälellä, enkä voi enää mitään toimittaa muuten kuin teidän avullanne..."

Hän ojensi kätensä tarttuen Niilo Sturen ja Steenin käsiin sekä lisäsi:

"Pysykää lujasti yhdessä, niin te saatatte työnne hyvään loppuun, ja Ruotsin kansa on siunaava teidän muistoanne ja pitävä teitä yhtä rakkaina kuin minäkin, teidän ijäkäs kuninkaanne!"

On omituista, että hyvän ja pahan taistelussa paha aina esiintyy tässä maailmassa kootuin voimin, varttuneen miehen voimalla ja viisaudella, ja hyvä taasen tyytyy näennäisesti vähäpätöisiin ilmaisumuotoihin, se näytäksen vaan joko naisen sulosilmäyksenä tahi väräjävänä hymyilynä lapsen viattomilla huulilla.

Tällä kertaa se ilmeni vaan toivomuksena, huokauksena, jonka heikko, voimaton vanhus lausui, mutta se huokaus tuli sydämen pohjasta. Voi, tämä hopeahapsinen vanhuspa hyvin tiesikin, kuinka pahuus hiipii sydämiin, erottaen ystävät toisistaan, ja Ruotsin onni ja onnettomuus riippui nyt niiden siteiden lujuudesta, jotka liittivät molemmat Sturet yhteen.

* * * * *

Tämän tapahtuessa Tukholmassa istui Eerik Olavinpoika Upsalassa työpöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperia ja kirjoja. Takassa loimusi tuli, joka valaisi huonetta ja hurskaan kaniikin kalpeita, kuihtuneita kasvoja, joiden piirteissä vakavuus otti voiton siitä sielun hyvyydestä, joka loisti hänen syvistä silmistään. Pöydällä paloi lamppu, jonka varjostin esti valon paistamasta tämän oppineen historiankirjoittajan silmiin.

Hän kirjoitti suurella innolla. Hänellä oli nähtävästi nyt juuri joku ajatus selvillä, jonka hän tahtoi panna paperille. Sen tehtyään laski hän kynän kädestään ja luki nostamatta silmiään paperista, kiireesti kirjoittamansa läpi ikäänkuin saadakseen täydemmän kokonaiskäsityksen siitä. Hänen kasvonsa osoittivat tyytyväisyyttä ja luettuaan heittihe hän nojalleen tuoliinsa.

Oven ulkopuolella hapuili joku lukkoa, mutta oppinut tuomioherra ei huomannut sitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla, ja hänelle oli luultavasti nautinnoksi, että ne olivatkin siellä: suurten vainajain parissa. Hartaimman riemun hymy levisi hänen kalpeille kasvoilleen ja hänen silmistään loisti ihastuksen tuli.

Pöytä oli ihan seinän vieressä, niin että Eerik itse istui kylki ikkunaan päin, josta hän voi milloin tahansa katsoa ulos, tai paremminkin ylös, sillä hänen huoneensa oli ylhäällä maasta eräässä niistä rakennuksista, jotka ympäröivät tuomiokirkkoa. Eräs torneista risteineen oli aina ensimmäinen, jonka hänen katseensa kohtasi, kun hän sen kohotti työstään. Tänä iltana oli hänen sielunsa kuitenkin niin täynnä ajatuksia, että vaaleansinistä talvitaivasta vastaan kuvastuva torni saapui vasta pitkän ajan kuluttua hänen tajuntaansa. Kirkas kuunpaiste valaisi tuomiokirkon tätä puolta, ja ristin takaa vilkkui Otavan tähtisarja omituisella loistolla.

Ovi avattiin hyvin hiljaa ja korkeavartaloinen mies astui huoneeseen, mutta kaniikki ei ollut tänä hetkenä altis lähimmän ympäristönsä vaikutuksille. Hän ajatuksensa vaelsivat kaukaisissa maailmoissa ja taivaallakin tapahtui eräs seikka, joka veti hänet nykyhetkestä pois.

Eräs tähti näytti irtauvan ja putoavan siitä tähtisarjasta. Kaniikki tarttui molemmin käsin tuolinsa sivunojiin kiinni ja kohousi puoleksi seisomaan. Tähti, joka äkkiä loisti ja äkkiä katosi, veti hänen mielensä kokonaan puoleensa.

"Tähdenlento...!" mutisi hän vihdoin, mutta lisäsi, istuessaan taas tuoliinsa, kalpeat kasvot lempeästi hymyssä: "Jos tarinassa olisi mitään perää, niin se merkitsisi piispanmuutosta tässä arkkihiippakunnassa... Hm! Jumala armossaan tuomitkoon Jöns-arkkipiispan tekoja, mutta kyllä hän on unhottanut arkkipiispansauvansa sen kruunun tähden, jonka Kaarlo-kuningas riisti hänen suvultaan... ja siinä hän on ollut totisesti epärehellinen!... Päämieskirja [vanha ruotsalainen teos] luettelee aivan oikein kahdentoista kelvottoman asian joukkoon sen, jos piispa unhottaa pyhän virkansa, joka hänelle on Jumalalta annettu, ja etsii maallista arvoa, kunniaa... Mutta Herran on tuomio, Herran on tuomio!"

Hänen ajatuksensa päättyi huokaukseen, mutta samassa lausui syvä, totinen ääni ovensuussa:

"Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt seisoo arkkipiispa Jöns Jumalan istuimen edessä!"

Kaniikki hypähti ylös hämmästyneenä. Hänenkin kasvoilleen ilmestyi sama syvä vakavuus tämän merkillisen tiedon johdosta kuin sen tuojankin äänessä ja piirteissä oli. Mies ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään pahaa vaikutusta kaniikkiin: näki selvästi, että hän oli Eerikille rakas.

Hän ojensi kätensä hänelle ja pyysi hänen perinpohjin kertomaan, mitä hän tiesi kuolemantapauksesta. Hän ei paljon tiennyt; se vaan oli varmaa, että arkkipiispa Jöns oli kuollut ja että nyt tulisi uusi arkkipiispa valittavaksi.

Tulija ei ollut kukaan muu kuin Brodde. Hän oli oleskellut koko ajan Upsalassa ja sen ympäristöillä etsimässä murhaajaa pakottaakseen hänet tunnustamaan piilopaikat, joihin oli kätkenyt herra Steen Sturen ja Ingeborgin, jos viimeksi mainittu enää oli elossakaan, sillä selväähän oli, että murhaajan tarkoitus oli toimittaa tieltä hänet, kuten herra Eerik Olavinpojankin, päästäkseen siten kaikista syyttävistä todistajista. Hän oli pitänyt koko tämän ajan olopaikkansa tarkasti salassa, koska hyvin tunsi vihollisensa ja tiesi, kuinka valpas ja tunnoton hän oli. Oli tosin paljon luonnollisia syitä, jotka kehottivat Brodden lähtemään herransa luokse, mutta jo sekin seikka, että kaniikki, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä, voi minä hetkenä tahansa saada Siggen vieraakseen päättämään alotetun murhatyön, sai hänet viipymään ainakin siksi, kunnes pahin vaara oli ohi.

Nyt hän oli kuullut, että Steen-herra oli täydessä mahdissaan taas tilallaan, ja kun rakasta kaniikkiakaan ei nyt enää mikään vaara näyttänyt uhkaavan, oli hän päättänyt jo lähteä Upsalasta herransa luo. Tätä päätöstä oli Hollingerin kaupunkiin tulo vielä varmistanut.

Niilo Sture oli lähettänyt monta viestiä Upsalaan saadakseen tietoa siitä, miten rakkaan Brodden oli käynyt, sillä Brodde oli hänelle todellinen ystävä -- sinä hän häntä piti samoin kuin Briita-rouvakin, vaikka yhteiskunta-aseman erilaisuus panikin joitakuita rajoja heidän välilleen. Brodde oli kuitenkin pysynyt tahallaan tietämättömissä; hän oli pitänyt näitä viestejä haitallisinakin tehtävänsä suorittamiselle, vaikka hän kyllä sydämessään iloitsikin niistä, sillä olivathan ne selviä todisteita siitä, kuinka rakas hän oli ankaralle ritarille.

Hollinger oli, kuten sanottu, nyt saapunut, ja Brodde jätti senvuoksi mielellään piilopaikkansa, saatuaan vielä koko joukon uutisia yhteisestä herrastaan, Steen-herrasta sekä arkkipiispasta. Hollinger puolestaan oli saanut tietonsa arkkipiispan kuolemasta eräältä Krister-herran asemieheltä. Hän oli Tukholmasta tullessaan kohdannut ritarin seurueineen, joten tieto ehti samaan aikaan oppineelle kaniikille Upsalaan kuin kuninkaan linnaankin.