Part 38

Kauhistuen kääntyi veli hänestä pois; niin vaikutti häneenkin tuo hirveä katse, vaikk'ei hän suinkaan ollut hentomielinen luonteeltaan hänkään. Hän näki siinä erään mahdin vääntelevän kuolonkamppailussaan ja sai yksin omatkin miehensä pelvosta vapisemaan. Kallioon kytketty Loke siinä kamppaili; hän tunsi kyykäärmeen myrkyn tippuvan kasvoilleen ja tempoili senvuoksi niin että maa järisi.

Tämän purkauksen jälkeen levisi hyinen kylmyys yli koko arkkipiispan olemuksen.

"Vie se tervehdys Raseporista tulleelle!" sanoi hän nyökäten veljelleen, että tämä lähtisi.

Tämä meni hitain, viipyvin askelin huoneesta, johon arkkipiispa siis taas jäi Siggen kanssa kahden kesken.

Kesti kuitenkin kauan ennenkuin arkkipiispan sielussa kuohuilevat laineet ehtivät asettua. Hän käveli raskain askelin edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi aivan unhottanut, että oli todistaja läsnä näkemässä niitä tahdottomia liikkeitä, joita hänen sisällinen myrskynsä vaikutti. Vihdoin hän seisahtui ikkunan ääreen ja katseli Itämeren pauhaavia aaltoja ja niiden huuhtomaa kalliota. Ja kuta kauemmin hän niitä katseli, sitä tyvenemmäksi, sitä raudankovemmaksi hänen katseensa muuttui.

Hän kääntyi äkisti ja huomasi Siggen.

"Mitenkä sanoitkaan, mies?" lausui hän istuen taas nojatuoliinsa ja käärien avaraa nuttua ympärilleen, "miten sanoit? Tahdotko täyttää lupauksesi?"

"Tahdon!"

"Puheemme keskeytyi... kerroit karhusta, jota ajetaan... sinä voit kiertää sen?"

"Niin... mutta muistakaa, että se voi sitä ennen kaataa parhaan lehmänne... tarkoitukseni on tehdä hänet vaarattomaksi ja pakottaa hänet kulkemaan teidän asioillanne."

Arkkipiispan poskille nousi heikko puna, ja hänen silmänsä elostuivat omituisesti. Tällaista kieltä hän nähtävästi paremmin ymmärsi kuin veljensä puheita.

"Puhu suusi puhtaaksi, mies!" kehotti hän, "puheesi miellyttää minua!"

"Aion lyödä karhun sokeudella", jatkoi Sigge, "ettei hän ymmärrä omaa parastaan, vaan lyö toisella käpälällään toisen vialle... silloin voitte, luulen, panna riimun hänen päähänsä, ja annatte sen siinä olla..."

"Ja toinen käpälä on...?"

"Herra Niilo Sture!"

"Ja toinen?"

"Herra Steen!"

"Herramme puun nimessä, mies, nyt puhut sellaista, joka on enemmän arvoista, kuin pyydätkään... jos sinussa vaan on miestä sitä toteuttamaan..."

"Siihen minussa on miestä... Voitte luottaa minuun!" vastasi Sigge mitä täysimmällä itseluottamuksella. "Päästäkää te koirat vaan juoksemaan, minä vastaan karhusta..."

"Mutta minun jahtini ei jouda kauan odottaa...! Oletko valmis milloin tahansa?"

"Olen!... Teidän täytyy kuitenkin sallia minunkin tehdä kysymyksen tai pari. Ensiksi pyydän teidän sanomaan, kutka ovat koirinanne, sillä sen ymmärrän hyvin, ettei hän kuulu niihin, joka äsken toi kuninkaan viestin, en myöskään luule, että veljenne, David-herra, voi tähän suurta apua tuoda."

Arkkipiispa istui vaiti hetkisen, ja Siggen tarkka silmä huomasi heti, että hän nyt oli koskettanut kieltä, joka ei luultavasti milloinkaan lakkaisi soimasta tämän miehen mielessä. Näöltään oli arkkipiispa kuitenkin nyt täydellisesti tunteittensa herrana.

"Sukulaiseni ovat urhokkaita ritareja", sanoi hän hyvin hiljaan ja hitaasti. Sitten hän lisäsi: "Käänny herra Eerik Kaarlonpojan ja herra Eerik Niilonpojan puoleen!... Mutta aika on pian käsissä... pian käsissä!"

"Hyvä, armollinen herra! Enempää ei minun siis tarvitse tietää... Ja kun sitten taasen istutte vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa, niin...?"

"Silloin sinä vasta opit Jöns Pentinpojan oikein tuntemaan!"

Sitten Sigge läksi arkkipiispan luota, joka eleli yhä edelleenkin Borgholmin linnassa, yksinään ja unhotettuna, "tuskin parempana jotakin mieskurjaa", lausuu muuan kirjailija, joka eli puolta vuosisataa myöhemmin häntä.

III.

Karhunkäpälät.

Arkkipiispan karhunmetsästäjä saapui Tukholmaan joutuisammin kuin menomatkansa oli sujunut. Hän oli tarkoin miettinyt suunnitelmansa solmien silmän toisensa perään jahtiverkkoonsa, mutta käänteli hän sitä miten tahansa, pysähtyi hän kuitenkin aina erääseen kohtaan, siihen nimittäin, että hän tarvitsi välttämättä apulaista voidakseen virittää verkkonsa metsään. Ja löytämiseen tarvittiin taitoa.

Pää täynnä näitä ajatuksia astui hän Tukholmaan tulonsa jälkeisenä päivänä sitä katua, joka kulki Mustaveljesten luostarin sivu. Tultuaan Isolletorille kävi hän raatihuoneen ja Bykirkon ohi jatkaen matkaansa linnanporttia kohden. Mutta siihen hän äkkiä pysähtyi.

Vähän matkaa hänen edessään seisoi muuan synkkä, laiha mies, jonka syvällä olevat, mutta terävät silmät vilkkuivat yltympäri sen avoimen kentän, joka oli Leijonatornin edessä. Se oli Luukas, veranleikkaaja. Sigge tunsi hänet heti. Hän piti kuitenkin viisaampana tarkastella häntä ulompaa, ennenkuin ryhtyisi lähempiin tekemisiin hänen kanssaan ja vaatisi häneltä tiliä Vårdsätrametsän yöstä. Varmaankaan ei tuo kelpo mestari huvikseen tuossa seisoskellut, ja Sigge tiesi kokemuksestaan, mikä etu on päästä salaa silmäämään miehen hommiin, jota hän oli voinut tai voisi vastedes käyttää hyödykseen.

Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut, mitä veranleikkaajalla oli mielessä, ja lopuksi Sigge menikin hänen luokseen ja löi häntä olkapäälle.

"Kiitos viimeisestä, Luukas-mestari!" huudahti hän. "Sillä kertaa taisitte maistella olutta asian harjakaisiksi."

"Herran rauha!" vastasi veranleikkaaja, jolle Siggen esiintyminen ei näyttänyt tuntuvan ensinkään oudolta. "Milläs asioilla te nyt kuljette, ja kuinka ritari parka voi?"

"Monta kysymystä yhtaikaa, mestari... ikäänkuin ritari olisi hyvinkin sydämellänne... Jos te olisitte tehnyt velvollisuutenne, eivät Niilo-herra ja hänen ystävänsä olisi eroitettuina toisistaan."

Veranleikkaaja puolusti itseään sillä, ettei hän ollut päässyt tapaamaan Niilo-herraa sinä iltana, ja sitten olivat kaikki tiedustelut Steen-herrasta olleet turhia. Räfsnäsissä, hänen talossaan, jossa hän tavallisesti asui, vallitsi senvuoksi suru ja epätoivo hänen pitkän poissa olonsa takia, samoinkuin kuninkaankin linnassa. Hän mainitsi vielä ruvenneensa nyt Niilo Sturen palvelukseen, jota piti suurena onnena itselleen.

Hänen juuri puhuessa, tuli linnasta eräs asemies, joka astui lujin askelin avoimen kentän yli kaupunkiin päin. Hänen pukunsa oli valkopunainen, ja hänen nuttunsa punaiseen osaan oli ummelta Natt och Dagien vaakuna. Hän oli suurikasvuinen, vahvarakenteinen mies, ja hänen kasvonsa olivat niin perkirehelliset, että niitä oli oikein ilo katsoa.

Mutta veranleikkaajaan teki näiden kasvojen näkeminen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hän tosin hymyili, mutta hänen silmissään paloi niin pirullinen, niin vihaa puuskuva katse, että vähemminkin teräväsilmäinen mies kuin Sigge olisi heti havainnut, mitä tunteita tuo rehellinen asemies herätti veranleikkaajassa.

"Reipas poika", kuiskasi Sigge hymyillen, huomatessaan, kuinka naapurinsa koko ruumis vapisi, vaikka hän yritti näyttää välinpitämättömältä. "Ellen erehdy, olemme kerran ennenkin tavanneet toisemme, se tapahtui Enköpingin lähellä, ja silloin vaihtelimme komeita iskuja. Ellei tuota ja paria muuta miestä olisi ollut, ei Niilo-herra olisi tuonut Kaarlo-kuningasta takaisin valtaan, se on varmaa... Voittehan nyt sanoa minulle hänen nimensä, koska kerran olette saman herran palveluksessa kuin hänkin."

"Hollinger Birgerinpoika!" selitti veranleikkaaja hymyillen, vaikka hampaat kalisivatkin hänen suussaan. Hän lisäsi sitten ikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän muka välitti tästä Hollingerista. "Hän on tuonut Niilo-herralta sanaa Kaarlo-kuninkaalle; hän tulee muuten Räfsnäsistä tiedustelemasta Niilo-herran puolesta, eikö Steen Sturesta mitään kuulu..."

Tämä tieto, joka olikin aivan tosi, teki Siggeen sellaisen vaikutuksen, kuin se olisi ollut ansa hänelle itselleen tahi ainakin varoitushuuto huomaamaan, ketä hän nyt puhutteli. Hän kysyi niin välinpitämättömällä äänellä kuin mahdollista:

"Sellaisia viestejä kulkee kait usein Vesteråsin ja Räfsnäsin välillä?"

"Niin!" vastasi Luukas-mestari yhtä välinpitämättömästi. "Mutta jos ritari olisi kuollut?"

"Kuollut...?"

Veranleikkaaja katseli Siggeä niin tiukasti, että tämä ihan ällistyi.

"Mistä minä tiedän", vastasi hän, "siitä on jo pitkä aika kuin miekka hänet kaatoi Fyrisvallin kentällä..."

Veranleikkaaja ei näyttänyt olevan halukas enempiin selontekoihin vaan lähti liikkeelle, ja Sigge seurasi häntä. Mutta veranleikkaaja oli tehnyt häneen vaikutuksen, joka kohotti hänen arvoaan Siggen silmissä paljon ylemmäksi kuin silloin, kun he viimeksi tapasivat toisensa Upsalan taistelussa. Hän päätti senvuoksi tarkemmin tutkia häntä. Hän pyysi mestaria siksi tulemaan hänen kanssaan juomaan haarikan olutta. Ilma oli kolea, teki hyvää, niin hän sanoi, lämmittää hiukan ruumistaan ja keventää mieltään. Sitä vastaan ei Luukas-mestarilla ollut mitään sanomista, ja niinpä he astuivat yhdessä lähimpään olutkrouviin.

Olut maistui oivalliselta ja näytti tekevän heille kummallekin hyvää. Siinä sitten vaihdeltiin kysymyksiä ja vastauksia sellaisella taidolla, siinä hyökättiin ja puolustettiin niin viisaasti molemmin puolin, että se olisi ollut kunniaksi vaikka arkkipiispa Jöns Pentinpojalle. Miehet näyttävätkin haastelun edistyessä tulevan yhä tyytyväisemmiksi toisiinsa.

Lopuksi lausui Sigge:

"Kuten sanottu, on minulla sinun seurassasi helkkarin hauska olla, mestari, ja siihen toimeen, johon pyrit ritarin palveluksessa, tahdon sinua auttaa, niin totta kuin olen juonut ystävyydessä kanssasi oluthaarikan!"

"Otat sanan suustani, ystävä, aioin juuri sanoa samaa..."

"Mutta minulla ei ole mitään Niilo-herran kanssa tekemistä!"

"Niin sinulla..."

"Kas niin, Luukas-mestari... kullakin päivällä on suru itsestään, kuten papit sanovat. Mutta kiitos lupauksestasi aina... Mutta mitä aikonetkin ritarille tehdä, lienee sentään selvää, että kaksi haukkaa ajaa paremmin kuin yksi... vuota, vuota, en tarkoita meitä molempia nyt, tarkoitan sinua yksin haukan saaliina."

"Ja haukat?" kysyi veranleikkaaja, naamassa ilkeä hymy.

"Ikäänkuin ette älyäisi, keitä ne ovat... Niilo-herra on tietysti toinen..."

"Ja Steen-herra toinen... Ymmärrän!"

"Oikein, ja jos toista niistä pidetään piilossa, on tehtäväsi puolta helpompi ja varmempi..."

"Ilman epäilystä!"

"Siis myöskin: jos voimme pitää nuo haukat toisistaan erillään, niin että toinen karttaa toistaan, ja että he vihdoin etsivät toisiaan taistellakseen keskenään... niin onhan se sinulle voitoksi!"

"Ha-ha!" nauroi Luukas-mestari, "nyt pistin langan silmään umpimähkään, ystävä... Mutta sama se, huomaan, että voimme olla hyödyksi toisillemme, vaikkemme tosin niin, kuin sinä luulet, sillä nyt olet kerjännyt vaan omaan pussiisi, sitä et voi kieltää!... Haukat ruvetkoot toisiaan vihaamaan, niin kyllä... siihen minä suostun. Minä peitän kyllä toisen silmät, niin että hänen silmänsä ja korvansa kääntyvät nurin."

"Hyvin puhuttu, mestari!" huudahti Sigge kohottaen oluthaarikkaa ja nauraen täyttä kurkkua veranleikkaajan puheelle, jonka terävää pistosta hän ei ollut huomaavinaan. "Mutta", lisäsi hän, "työstä palkka, tyhjästä ei mitään... mitä tahdot minulta?"

"Samanarvoisen työn takaisin, kun aika tulee..."

"Joka koskee...?"

"Senkin saat tietää, kun aika tulee!"

Sigge ei kysynyt enempää. Hän oli täysin tyytyväinen kuullessaan, ettei hänelle apua tarjottu ilman omanvoiton pyyntiä. Ja veranleikkaajakin näytti olevan puolestaan tyytyväinen päiväänsä ja uuteen ystäväänsä.

Erotessaan oli heillä aivan selvillä, mitä kummankin oli ensiksi tehtävä, ja Sigge oli saanut kiinni jo siitä langastakin, joka hänen oli veranleikkaajaa varten selitettävä. Se koski varmasti Hollinger Birgerinpojan ympäristöä, ellei ihan häntä itseäänkin.

Vasta jouluviikolla saapui Sigge syrjäiselle saarelle, jossa Steen-herra asusti hänen äitinsä mökissä.

Ritari oli surullinen ja alakuloinen. Pitkällinen odotus, kun viestiä ei saapunutkaan Niilo Sturelta eikä hänen omaisiltaan, ja yhä uudelleen pettyneet toiveet olivat vaikuttaneet häneen kovin vahingollisesti. Senvuoksi hän ei ollut likikään niin paljon tointunut haavoistaan ja sairaudestaan, kuin hän olisi voinut tointua, jos olisi joutunut rehellisempiin kuin Siggen käsiin.

Tämän palaaminen pani kuitenkin veren nopeammin virtaamaan hänen suonissaan, ja hän ojensi iloisesti odottaen kätensä hänelle. Mutta nytkin kävi kuten edelliskerrallakin Siggen tultua, ritarin lämpö jäähtyi heti siitä kylmyydestä, joka levisi hänen pelastajansa olennosta. Hän purkasi nyt kysymyksiin toiveensa ja ikävänsä, jotka olivat häntä jäytäneet näinä kuukausina, ja Sigge vastasi niihin, mutta hänen vastauksistaan huokui talviyön pimeys ja kylmyys.

Eräs miesjoukko, joka kuului herra Eerik Kaarlonpojalle, oli ottanut hänet vangiksi ja vienyt hänet Stäkeholmiin, josta hän oli vasta nyt pelastunut. Niilo-herran hän oli kuitenkin tavannut ennen tätä onnettomuutta ja ilmoittanut hänelle tarkoin Steen-herran sanoman.

Ritari istui ääneti tätä tietoa kuullessaan. Oli niin uskomatonta, mutta kuitenkin totta, että Niilo Sture oli unhottanut hänet, hänet, joka oli ollut niin uskollinen ystävä hänelle onnettomuuden aikana. Jos Steen herra olisi ollut täysissä voimissa ja terveydessä, ei hän kenties olisi niin empimättä uskonut, mitä tuo synkkä mies hänelle kertoi, mutta nyt hän ei kyennyt sitä punnitsemaan ja harkitsemaan. Ja mitenkäpä tämä mies voisi sitä valhetella, olihan hän pelastanut hänet niin itsestään väliä pitämättä, ja mitä hyötyä hänelle siitä olisi?

Ei, asian täytyi todella olla, kuten mies sanoi. Niilo Sture oli nykyisessä kunniansa loistossa unhottanut kokonaan entisen ystävänsä. Se täytti Steenin sydämen surulla. Hän ei voinut vihata, mutta syvä suru masensi hänet kokonaan. Ja kavala Sigge antoi hänelle runsaasti aikaa sulattaa sitä myrkkyä, jota oli hänelle antanut.

"Niilo, Niilo!" huudahti Steen, syvän huokauksen tunkiessa esiin hänen kuumeisilta huuliltaan.

"Olisin voinut sanoa sen teille ennenkin", sanoi Sigge osaaottavalla äänenpainolla. "Mutta en raatsinut riistää teiltä toivoa. Ajattelinpa niinkin itsekseni, että Niilo-herra kenties lopuksi muuttaisi mieltään ja häpeänkin vuoksi kävisi katsomassa miestä, jolle hän on niin paljon velassa. Teidän avuttanne ei hän olisi voinut toimittaa puoltakaan siitä, mistä hän nyt yksinään saapi kunnian... ei, hän ei olisi voinut, ja sen sanoo joka mies Ruotsin valtakunnassa."

Steen salli hänen puhua. Hän tahtoi tosin inttää vastaan ja kumota joka sanan; hänen sydämensä nousi vastustamaan niitä syytöksiä, joita hänen rakasta ystäväänsä vastaan viskattiin, mutta joka kerta kuin hän avasi suunsa puhuakseen, putosi todellisuus lyijynraskaana hänen päälleen lamauttaen hänen järkensä ja kahlehtien hänen sydämensä. Ja yhä syvemmälle tunki katkera totuus hänen sieluunsa. Aluksi se oli vaan pieni puronen, joka kohta taasen kuivui.. Mutta nyt tämä puhe unhotetusta ja särjetystä ystävyydestä paisui vuolaaksi virraksi, mereksi, joka erotti hänet ystävästään. Ja ikäänkuin hänen tuntehikasta sydäntään pilkatakseen lauloi eukko kehrätessään takan vieressä:

"Kell' yksi on ystävä uskollinen, yksi, ei monta, hänell' olkoon lemmekäs, herttainen, niin ilonsa on laittamatonta."

Kiihkeä tuskan parahdus sai vanhuksen silloin katsahtamaan ritariin. Tämä istui kalpeana penkillä, pää oli vaipunut rinnalle, ja kaksi kirkasta kyynelettä vieri hänen poskiaan myöten, välkkyen tulen valossa.

Mutta äkkiä hän hyppäsi ylös.

"Minun täytyy lähteä täältä!" huudahti hän. "Olen kyllin vahva kestämään talven ja vesimatkan vaivoja... sama vene, jolla sinä tulit tänne, mies, voi viedä minut täältä pois... Huomenna, huomenna lähdemme!"

Eukko hymyili lempeästi takan ääressä.

"Henkenne sillä menetätte, jalo ritari!" sanoi hän.

Steen-herra ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan, sillä hänen sielunsa oli äärettömässä jännitystilassa. Eikä Siggekään näyttänyt kuulevan akan viisasta varoitusta. Hän riensi päinvastoin vahvistamaan ritarin päätöstä.

"Mielelläni lähden viemään teitä täältä, ritari", sanoi hän. "Tästä Aspöhön salmen yli on järvi selvä, ja Lagnöllä saanette Eerik-herran voudilta hevosen ja reen Strängnäsiin, josta pääsette helposti Räfsnäsiin."

Siggen puhe vaikutti erinomaisen elähyttävästi Steeniin. Hän katsoi häneen hartaan ystävällisesti ja pyysi hänen sanomaan, mitä hän nyt aluksi halusi kaikesta, mitä oli tehnyt Steenin pelastamiseksi ja parantamiseksi.

Tähän Sigge vastasi juronlaisella äänellä, jolla kenties oli juurensa jossakin tämän konnan sydänsopessa, jossa omatunto oli vielä hiukkasen hereillä, mutta joka, oli asia miten hyvänsä, teki oivallisen vaikutuksen antaen hänen ajatuksilleen ylevämielisyyden värin. Hän lausui, että ainoa halunsa oli vaan saada aina olla niin jalon ja uljaan ritarin läheisyydessä ja palvella häntä.

"Olkoon niin!" lausui Steen silloin ojentaen miehelle kätensä. Sitten hän kääntyi liikutustaan salatakseen takan luona istuvan eukon puoleen sanoen: "ja sinä, muoriseni, tulet myöskin luokseni Räfsnäsiin ja jäät sinne kuolinpäiviisi asti... tulethan?"

Eukko kiitti ritaria hyvin liikutettuna, mutta sanoi rakastavansa saartaan ja tupastaan, jossa oli jo lähes viisikymmentä talvea viettänyt. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa kevääseen asti.

Yöllä rupesi tuulemaan, niin että kun ritari läksi aamulla Siggen kera veneen luo, raivosi järvellä pauhaava pohjoismyrsky, joka kuletti suunnattomia lumipilviä mukanaan. Salmen yli pääsy näytti sangen hämärältä, ja Sigge äitineen koetti taivuttaa ritaria viipymään vielä päivän, että myrsky ehtisi asettua, mutta Steen-herraa ei saatu suostumaan. Hänen täytyi lähteä, vaikka henki menisi, ja he astuivatkin veneeseen ja läksivät.

Matka tuli ylen vaivaloiseksi ja salmen yli kulkeminen vei monin verroin enemmän aikaa, kuin siihen tavallisesti meni. Oli samalla niin pimeäkin, ja lumihiutaleita tuli niin taajaan myrskyn heitellessä heidän pientä venettään kuin untuvaa aaltojen harjoilla, että tarvittiin ihan jättiläisvoimia ja mitä suurinta kylmäverisyyttä, ennenkuin päästiin toiselle rannalle. Ja reipas soutaja kohosi yhä ritarin silmissä. Hän pani todenteolla henkensä alttiiksi tehdäkseen herralleen mieliksi. Viimeinkin tultiin kuivalle. Mutta siellä tarvittiin yhtä paljon ponnistusta, ennenkuin päästiin Lagnön kartanoon, joka oli kappaleen päässä rannalta. Steen-herra oli luottanut liiaksi voimiinsa; ellei voimakas Sigge olisi nyt melkein kantanut häntä kinosten halki, olisi hän jäänyt siihen paikkaan. Saavuttuaan vihdoinkin Lagnöhön, joka oli linnoittamaton kartano, herra Eerik Akselinpojan omistama, älysivät he, ettei sinä päivänä enää ollut matkan jatkamista yrittäminenkään. Sitä vakuuttivat myöskin sekä kartanon vouti että talonväki. Steen oli tosin innokas pääsemään niin pian kuin suinkin Räfsnäsiin ja sieltä kuninkaan luo ja etenkin hänen luokseen, jonka kuva alati häälyi hänen mielessään, mutta hänen täytyi kuitenkin mukautua oloihin sekä suostua ottamaan vastaan kartanon voudin tarjoomaa kestiystävyyttä.

Jäätyään yksikseen huoneeseensa, paneusi hän pitkäkseen vuoteelle, ja vaipui pian, uupunut ja rasittunut kun oli, syvään uneen.

Kun hän heräsi oli sydänyö. Myrsky oli lakannut, ja tähdet tuikkivat elokkaina tummansiniseltä taivaalta, ja maa oli kokonaan lumen peitossa. Unen virkistämänä nousi ritari ylös ja kävi ikkunan ääreen katselemaan seutua, joka oli kylmä ja äänetön, muistuttaen hänen oman asemansa toivottomuutta ja kolkkoutta.

Hänen huoneensa oli päärakennuksen päädyssä, mutta ikkuna oli pihalle päin, jonka korkeain lehmusten välitse hän voi nähdä taempaakin maisemaa. Vasemmalla kädellä oli pihalla pieni yksinäinen rakennus, jota kirkas kuunvalo kokonaan valaisi. Ympärillä olevat rakennukset ja lumiset puut ikäänkuin sulkivat kuun säteet keskeensä, joten tuo rakennus näytti erinomaisen kirkkaasti valaistulta.

Ritari ei kiinnittänyt erityisempää huomiotaan tähän rakennukseen. Kaikki esineet johtivat samalla tavalla hänen ajatuksensa maailmaan. Mutta kohta tämä muuttui.

Pienen rakennuksen ikkunasta vilahti jotakin. Ensin hän ei sitä havainnut, mutta pian se sattui hänen silmäänsä, ja sitten hän ei enää muuta katsonutkaan kuin sitä.

Hän näki siinä ihmeen ihanan naishaamun. Se oli lumivalkeaan pukuun puettu, ja hänen silmänsä tirkistivät kankeasti tähtiin ja kätensä olivat ristissä kuin rukoillessa.

Ritari kumartui eteenpäin painaen otsaansa ikkunanpuitetta vastaan. Hän ei liikahtanut, ei hengittänyt, hän katsoi, katsoi vaan, ikäänkuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja Jumalan enkelin tulevan sieltä häntä kohden tuoden taivaallista riemua ja onnea mukanaan.

Oliko hänen näkynsä todellinen, vai oliko se vaan hänen kiihtyneen mielikuvituksensa synnyttämä haave?

"Ingeborg!" huudahti hän vihdoin painaen kättään sydämelleen.

Mutta näky oli samassa kadonnut, eikä hän voinut ponnistuksillakaan enää nähdä muuta kuin valkean lumen ja kuun heijastavat säteet. Ikkuna oli musta ja ammottava. Siinä ei enää mitään ollut.

Ensi innossaan, kun neidon suloiset piirteet vielä olivat elävästi hänen muistossaan, aikoi hän hyökätä pihalle ottamaan selvää, kuka tämä nainen oli ja minkätähden hän oli täällä Lagnön kartanossa. Mutta hän ei ollut ehtinyt ottaa monta askelta, ennenkuin älysi, ettei olisi miksikään hyödyksi herättää talonväkeä keskellä yötä. Jos näky todella oli Ingeborg, mikä lähemmin ajatellen tuntui hänestä ihan mahdottomalta, niin olihan vasten kaikkea ritarillisuuden lakeja panna taivasta ja maata liikkeelle saadakseen vaan tietää, oliko neito se, joksi hän luuli häntä, vai ei. Ellei se taasen olisi Ingeborg, niin miksei hän saattaisi odottaa päivän valkenemista voidakseen turhaa huomiota herättämättä kysellä ja tiedustella.

Hän asettui siis taas ikkunan ääreen, johon pian taas nukahti ja uneksi Ingeborgista, joka oli päätään myöten lumeen peitettynä, niin että hän näki vaan suun, joka oli kuin tuskasta puristunut, ja silmät, jotka olivat kyyneliä täynnä.

Parin tunnin kuluttua heräsi hän siitä, että joku tuli huoneeseen ja viskasi puita takkaan ja teki tulen. Hän hieraisi silmiään ja katsahti ulos. Mutta piha näytti nyt niin pimeältä, tulen valaistessa ja lämmittäessä huonetta, ja uni oli niin hämmentänyt sen näyn, jonka hän yöllä huomasi kuunvalossa pienessä piharakennuksessa, ettei hän ollut aluksi varma, eikö se ollutkin unta ja harhanäkyä kaikki tyyni. Vasta hetkisen kuluttua selvisi hänelle, että hän todella oli noussut sängystä ja mennyt ikkunan ääreen istumaan. Hän näki taasen ajatuksissaan sydämensä lemmityn surullisen kylmän kuvan, sellaisena kuin oli hänet nähnyt kuunvalossa. Ja nyt hänestä taasen tuntui siltä, ettei se voisi olla kukaan muu kuin Ingeborg.

Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin sai varman tiedon asiasta, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes joutanut kutsua talonvoutia luokseen, vaan lähti itse häntä hakemaan, ottaen oppaakseen palvelijan, joka oli huonetta lämmittäessä. Tämän silmät levisivät selälleen, mutta hän noudatti kuitenkin ritarin käskyä. Vouti oli juuri paraiksi päässyt aamupukuunsa, ja hän ällistyi yhtä paljon kuin palvelijakin ylhäisen vieraansa aikaisesta käynnistä. Hän kysyi nöyrästi, mistä niin suuri kunnia hänelle tapahtui.

"Neito!" vastasi Steen-herra kiihkeästi, "neito, joka täällä on, Ingeborg!"

"Ingeborg...?"

Vouti ei näyttänyt pääsevän hämmästyksestään. Hän avasi silmänsä ja katsoi suu auki ritariin kummastellen, mitenkä hän saattoi sellaisen kysymyksen tehdä. Päästyään viimeinkin selville, mitä ritari tarkotti, selitti hän kuitenkin sangen hyväntahtoisesti, ettei Lagnön kartanossa asunut ketään Ingeborg nimistä neitoa.