Part 40

Brodde kertoi nyt kaikki Hollingerilta saamansa uutiset kaniikille. Sitten seurasi hetkisen hiljaisuus, jolloin kaniikki seisoi kädet selän takana ikkunan edessä katsellen tornia ja tähtiä. Brodde lähestyi silloin pöytää ja lausui tuntehikkaalla äänellä, joka ei ollut tekemättä vaikutustaan Eerik Olavinpojan kaltaiseen mieheen:

"Nyt tekee mieleni lähteä herrani luokse takaisin; mutta sitä ennen tahtoisin lausua teille sanasen. Pyytäisin, ettette unhottaisi minua rukouksissanne... olenhan kuitenkin verenvuodattaja enkä voisi, kuten kerroitte Davidista, Israelin kuninkaasta, astua Herran kasvojen eteen..."

Kaniikki, kääntyi ja katseli hurskailla silmillään miestä hellästi liikutettuna.

"Herran kasvot", toisti hän. "Herran kasvot, ystävä... loistakoot lempeästi sinun tiesi ylitse! Sinä olet miekan mies, mutta miekka tarvitsee myöskin miehensä kuten kirkkokin... Suokoon Jumala, että kirkon miehet ajattelisivat aina, kuten sinä ajattelet... paljon, paljon vähemmän huokauksia ja kyyneleitä olisi silloin maata rasittamassa. Sen vuoksi, rakas ystäväni, sanon sinulle Jumalan kasvojen edessä ja niiden maailmain nähden, jotka hänen taivaaltaan lähettävät säteitään ylitsemme, että lausun täydellisemmin Herran siunauksen sinun, vähäpätöisen asemiehen yli kuin voisin konsanaan lausua sen miehen yli, joka vaihtoi arkkipiispansauvansa miekkaan."

Hän kääntyi nyt pois, sydän täynnä valtavia tunteita, mutta kohta hän taasen kääntyi katsomaan tuota kelpo miestä, jonka leppeä sallimus oli lähettänyt hänen pelastuksekseen äärimmäisen vaaran hetkenä, kun kuolema ei ollut hänestä sen kauempana kuin kohotettu kirves tarvitsee pudotakseen. Hän astui Brodden luokse ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Siitä, että nyt elän ja voin täyttää alkamani teoksen isänmaamme vaiheista, siitä kiitän sinua, sinä olit silloin ase Jumalan kädessä... Kuinka olisin siis puolestasi rukoilematta? Niin, kun ajattelen tätä ihmiselämää ja sen monia värivaihdoksia, jotka hohtavat milloin valkoisina, milloin mustina, milloin ruusunpunaisina, niin kuinka pieneltä silloin näyttääkään se, mikä on ajallisesti suurta, kuinka suurelta, mikä on ajallisesti pientä! Sinä lausuit minulle kerran, kun makasin avutonna verissäni metsälätäkössä, että minä olin pelastanut sinun henkesi, ja että sinun oli tehtävä minulle sama. Kenties teit enemmänkin... on kenties tuleva aika, jolloin tuota työtäni pidetään niin suuressa arvossa, että sen keskeyttäminen olisi ollut suurempi vahinko kuin elämäni lyhentäminen muutamilla vuosilla... Lähinnä Jumalaa kiitän siis elämästäni sinua... kiitos, rehellinen kiitos siitä rakas, hyvä ystävä!"

"Tervehdä minulta myöskin herraasi, Niilo Sturea", lisäsi hän hetken kuluttua, "ja anna hänelle tämä kirjoitus... Se on" -- hän otti samassa täyteen kirjoitetun paperin pöydältä, kiersi sen kokoon ja antoi sen Broddelle -- "se on Engelbrektin kronikka, joka tulee kuulumaan siihen teokseen, jota olen useita vuosia jo valmistanut. On jo monta vuotta siitä kuin lupasin lähettää Niilo-herralle kertomukseni Engelbrektistä... Se tapahtui Vadstenassa monta vuotta sitten, pian marskin, urhean Tord-herran kuoleman jälkeen, surujen ja huolten raskaasti painaessa herrasi sydäntä... silloin annoin hänelle lupaukseni, jonka tahdon nyt täyttää..."

"Se on suuresti ilahuttava Niilo-herraa, siitä saatte olla varma", lausui Brodde, kun tuomioherra vaipui silmänräpäykseksi ajatuksiinsa. "Ja monta kiitosta lähettävät teille vielä sekä hän että Briita-rouva, istuessaan uudessa Penningebyssään ja lukiessaan piskuisesta miehestä, joka oli niin suuri... Minäkin kiitän teitä, ja sanon, että ikävöin kuulla hänen tarinaansa luettavan..."

"Niin, niin... kuule ja ihmettele ja ihaile Herran armoa ja laupeutta, joka lähetti isänmaallemme sellaisen miehen hädän hetkenä... Sinun herrasi Brodde, on myöskin tehnyt Engelbrektin työn; hän on, kuten Engelbrekt ennen, Ruotsin tuki pahoja vihollisia vastaan, ja Kaarlo-kuninkaan kruunu kimaltelee ilta-auringon paisteessa hänen miekkansa kärjellä... Saamme nähdä... saamme nähdä, onko Niilo-herralla myöskin Engelbrektin tarmo voittaa itsensä... silloin olen kuuluvasti ylistävä hänen nimeään."

"Se tarmo hänellä on!" sanoi Brodde, ja hänen silmänsä liekehtivät riemusta ja siitä tiedosta, että sellainen mies oli hänen herranaan.

Mutta kaniikki hymyili leppeätä hymyään ja jatkoi:

"Saamme nähdä, saamme nähdä! Korkeita, mahtavia ja arvossa pidettyjä herroja on nyt kuten ennenkin Ruotsin valtakunnassa, ja kruunu houkuttelee heidän mieltään. Voihan sattua, rakas ystävä, että herraasikin odottaa sellainen hetki, jonka Engelbrekt sai nähdä, sellainen hetki nimittäin, että toinen mies valitaan valtakunnanhoitajaksi... silloin, silloin saamme nähdä onko hänellä Engelbrektin valta itsensä yli!"

"Hänellä on se valta!" lausui Brodde lujasti. "Ruotsin eteen on hän uhraava itsensä kuten tähänkin asti, herra Eerik. Saatte nähdä sen, jos Herra vielä kerran sallii sellaisia kohtalon vaiheita maallemme!"

Lausuessaan näitä sanoja katsoi Brodde hurskaaseen herraan, ja tämän silmistä kohtasi häntä niin valoisa ja lämmin ja niin vakuuttava katse, ettei sen tulkitsemiseen sanoja tarvittu, ja tämä katse mielessään erosi hän oppineesta ystävästään.

Tämä istui vielä kauan katsellen tähtiä tuomiokirkon tornin yli, ja monta harrasta rukousta nousi hänen sydämestään silloin Ruotsin edestä Jumalan ja Jumalan äidin taivasta kohden. -- Mutta samaan aikaan olivat myöskin pahuuden voimat liikkeellä katkoakseen ne siteet, jotka pitivät molempia Stureja ystävyydessä keskenään.

IV.

"Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."

Alkoi taaskin taistelu Ruotsin maassa. Oli kuin kirous olisi painanut Kaarlo-kuningasta. Tuskin oli hän ehtinyt saada kruunun kolmannen kerran päähänsä, kun myrsky alkoi taas, uhaten syöstä kumoon hänen valtaistuimensa. Huolia täynnä laski hän päänsä kättensä varaan miettien, millainen hänen elämänsä päivä oli ollut. Ja hän rukoili sydämensä pohjasta. Niin hän oli ennenkin tehnyt, mutta nyt hän rukoili Ruotsinmaan edestä, -- ennen olivat hänen rukouksensa saaneet kannattaa hänen valtansa ja kunnianhimonsa raskasta kuormaa. Se oli voitto hänen monista vaivoistaan ja taisteluistaan.

Se rajuilma, jolla oli juuret vanhassa arkkipiispassa, joka asui Borgholmin linnassa, kasvoi ja synnytti pahat päivät Ruotsin yli taasen, kun sitä vähimmin odotettiin. Urhea ja rohkea ritari oli tämän hyökkäyksen johtajana, jolla Ruotsin rauhaa ja Kaarlo-kuninkaan hallitusta taasen häirittiin -- hän oli herra Eerik Kaarlonpoika, Linköpingin uljaan piispan veli. Hänellä oli suuri menestys. Hän kulki Itägötanmaalta pohjoiseen päin Västmanlantiin, voitti Kaarlo-kuninkaan väen Arbogan luona ja jatkoi kulkuaan Uplantiin jätettyään osan joukkoaan Vesteråsiin. Upsalassa hän julisti Kaarlo-kuninkaan valapatoksi, kantoi veron ja käyttihe kuin valtakunnan herra ja hallitsija.

Kuningasvanhus kirjoitti hätäisesti kirjeen Niilo Sturelle, joka istui nyt kaikessa rauhassa vasta rakennetussa Penningebyssään lukien yhä uudestaan Engelbrektin tarinaa, että hän lähtisi vielä kerran matkaan, ja että kansa nousisi mies talosta taistelemaan Ruotsin vapauden edestä. Mutta vihollinen tuli niin yllättämällä, ja vaara oli niin lähellä, ettei Uplannissa saattanut enää mitään tehdä, vaan Niilo-herra riensi Taalainmaahan. Steen-herrakin, joka suri kadonnutta Ingeborgiaan, oli valmis unhottamaan surunsa ja rientämään sukulaisensa, kuninkaan avuksi. Hän nosti Södermanlannin väestön aseisiin, avusti Vesteråsia ja läksi Uplantiin. Mutta hänen joukossaan oli kavaltajia, niin että hänen täytyi paeta Taalainmaahan. Eerik-herra ylpeili silloin menestyksestään ja laski leikkiä ritarien kera, jotka olivat häneen liittyneet, ja piti suurta ääntä voitostaan sekä kirjoitti vaimolleen, että hän riemuitsisi, sillä pian, tai ainakin vuoden kuluttua saisi hän kantaa Ruotsin kruunua. Tämä tapahtui syksyllä 1469, ja jouluoluensa joi tämä voitoistaan ylpeilevä ritari ystävineen Uplannissa. Uudenvuoden jälkeen aikoi hän heti lähteä Taalainmaahan kukistamaan kumpaakin Sturea, ja sitten hän olisi yksinään herrana Ruotsinmaassa, sen hän lupasi joulumaljain ääressä.

Hän toteuttikin lupauksensa. Hän läksi Pitkännummen kautta Daljoen yli ja tuli Faluniin saakka. Täällä hän kohtasi Steen Sturen, jolla oli mukanaan lähipitäjäin äkisti koottu rahvas, ja täällä Eerik-herraa kohtasi vastoinkäyminen. Hänen väkensä pakeni kuuman taistelun jälkeen, vaikka hän itse taisteli ensimmäisten joukossa. Hänen tappionsa ei ollut kuitenkaan perinpohjainen, vaan hän sai väkensä kootuksi uudestaan Upsalassa, josta oli Daljoen yli lauttauspaikka. Siinä päätti hän vielä kerran koettaa onneaan taalalaisia vastaan. Hänessä kuohui viha saamastaan häpeästä, ja sama mieliala vallitsi muissakin herroissa leviten koko miehistöön. Heitä hävetti ja harmitti suunnattomasti äskeiset tapahtumat, he kun antoivat talonpoikain voittaa itsensä.

Mutta Runnin talonpoikaisleirissä olivat päinvastaiset tunteet vallalla. Toivottiin vaan, että Niilo-herra olisi ollut saapuvilla Siljanin taalalaisten kera, silloin olisi meteli kerrassaan lopussa, sillä silloin ei yksikään vihollisista olisi päässyt pakoon, ei Eerik-herra itsekään. Samaa mieltä oli Steen-herrakin, joka istui muutamassa vuorimiesmökissä lähellä järven rantaa. Mutta hän istui synkkänä ja harvasanaisena seinäpenkillä, kädet ristissä rinnallaan ja katse sammuvaan takkavalkeaan tuijottain.

Hänen edessään seisoi Sigge, hänen asemiehensä ja kaikkensa kaikessa. Hän oli valmis lähtemään tuvasta, mutta näytti ensiksi odottavan, oliko herrallaan jotakin käskemistä. Mutta kun Steen-herra pysyi vaiti, virkkoi Sigge:

"Teidän tulisi nyt ajatella erästä asiaa, Steen-herra, istuessanne täällä nyt yksinänne... se kunnia, jonka olette nyt saavuttanut, haihtuu savuna ilmaan, ellette käytä tilaisuutta hyväksenne ja kukista Eerik-herraa, ennenkuin..."

Steen kohotti päätään ja katsoi kysyvästi Siggeen.

"Ennenkuin toinen tulee sieppaamaan sekä voiton että kunnian teiltä!" lisäsi tämä jatkaen ilkeästi hymyillen, kun ritari taas laski katseensa hiilustaan: "sanoinhan teille jo ennen, tullessani takaisin luoksenne Niilo-herran tyköä, ettei hän tulisi. Huomasin hänen viekkautensa hänen hymystään ilmoittaissani hänelle viestinne, että vihollinen oli mennyt virran yli, ja että te ette voi sitä vastustaa. Hän jätti tahallaan teidät auttamatta, että joutuisitte tappiolle Eerik-herraa vastaan. Nyt hän tulee kuin myrskytuuli, nyt kun teidän urhoollisuutenne ja onnenne on jo ehtinyt tulla tunnetuksi, ja silloin teidän maineenne häviää hänen maineensa rinnalla kuin tuhka tuuleen."

Ritari polki lattiaa jalallaan, mutta pysyi vaiti. Sigge lähestyi ovea.

"Siitä saatte olla varma, herra", lisäsi hän kääntyen takaisin ollessaan jo ovella käsi ovenvintassa, "siitä saatte olla varma, ettei voittoa ole milloinkaan sen helpommin saavutettu, kuin te nyt saavutatte Eerik-herrasta, jos paikalla lähdette matkaan ja iskette, ennenkuin hän on vielä oikein ehtinyt tappiostaan tointua!"

Sitten hän meni pihalle jättäin ritarin yksinään. Hän astui rannalle menevää tietä myöten, pysähtyi katsellen avaraa, lumenpeittämää tasankoa, käännähti, ikäänkuin katsomaan, seurasiko ketään ja meni sitten nopein, voimakkain askelin järvelle päin. Mutta se levollisuus, jolla hän oli herransa nähden esiintynyt, hävisi samassa, kuin hän jäi yksikseen, näkijöittä. Kaikki liikkeet, joita hän teki käydessään Runnin jäällä olevaa polkua myöten, osoittivat, kuinka kiihkeässä mielentilassa hän oli.

Äkisti hän kääntyi suurelta polulta, jota myöten oli ensiksi kulkenut, eräälle pienemmälle, joka kävi muutamaan pitkään niemenkärkeen järven toisella rannalla, ja kulki yhä kiireemmin kuta lähemmäksi ehti. Rannalle päästyään kääntyi hän enemmän etelään päin, ikäänkuin aikoisi Aspebodaan. Mutta tultuaan jonkun satasen askelta metsään pysähtyi hän eräälle tasaiselle paikalle muutaman pilvenkorkuisen korpikuusen alle. Melkein raivoissaan päästi hän vihlovan vihellyksen, jonka täytyi kuulua hyvinkin etäälle. Hän kuunteli, ja melkoisen kaukaa kuului samanlainen ääni.

Kotvasen perästä ilmestyi erään pienen polun mutkauksesta miehen vartalo, joka lähestyi sitä puuta, jonka juurella Sigge seisoi.

"Oletko onnistunut?" kysyi jälkimmäinen kiihkolla, joka ilmaisi, kuinka hänen mieltään poltti saada mieheltä odotetut tiedot.

"Niilo-herra on tulossa!" vastasi toinen lyhyesti.

Sigge seisoi hetkisen hiljaa, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt näitä sanoja, mutta sitten hän löi kädellään otsaansa ja tarttui puhujan käsivarteen niin vimmatusti, että tämä oikein vaikeroi.

"Sitten minä kiroon ja sadattelen sitä hetkeä, jona hänen henkensä oli minun kädessäni enkä sitä ottanut!" huudahti hän vihasta puuskuen. "Hornan kautta, verkkoni langat rupeavat katkeamaan, toinen toisensa perään!"

"Sinulla on syytä olla harmissasi", lausui toveri, "sillä verkkosi oli hyvin viritetty, ja asiat juoksivat hyvin... Hän tuli pakolaisena tänne joen yli, ja olen varma siitä, että hän olisi helppo saalis Eerik-herralle... Mutta nämä ritarit, Niilo-herra ja Steen-herra ovat todellakin kummallisia miehiä! Vaikka koetin kaikkeni panna puhuessani hänen kanssaan, ja vaikka näin kuinka syvästi se häneen koski, niin ei hän tahtonut odottaa yhtäkään tuntia saatuaan tiedon Eerik-herran tulosta. Ellet sinä olisi tullut tuomaan sanaa Steen-herralta, että hän uskaltaa yksinään ryhtyä taisteluun vihollisen kanssa, kunnes rahvas oli siellä saatu kokoon, niin olisi hän tullut, niin tyytymätön kuin hän olikin mielessään entiseen ystäväänsä... Nyt hän tulee mieslukuisena virralle; jos Eerik-herra on siellä, on hän mennyttä kalua..."

Kului hetkinen, jolloin Sigge käveli huulet yhteen puristettuina Niilo Sturen palvelijan, veranleikkaajan edessä. Tämäkin vaipui miettimään, mitä tekisi tarkoituksensa saavuttamiseksi. Steen Sturen voitto oli tehnyt heidän tuumansa tyhjiksi, ja tässä tarvittiin tavatonta neuvokkuutta, että vene saataisiin käännetyksi ja tie selväksi, ennenkuin syvyys oli tarpeeksi pohjailtu ja väylä tunnettu. Mutta nyt oli tullut hetki, jolloin oli otettava rohkea askel, eikä kumpikaan näistä miehistä epäillyt sitä tehdäkseen, kun kerran olivat käsittäneet, että se oli ainoa keino, jolla heidän tarkoituksensa oli saavutettavissa.

"No niin!" huudahti Sigge vihdoin, "viimeinen nuoli on siis ammuttava!"

"Keneen?" kysyi veranleikkaaja laupeimmalla äänellä.

"Sinun herraasi, veranleikkaaja!"

"Hm... niin, jos pysymme lujasti yhdessä, saamme kyllä kiinni hauin, jopa kahta suuremman..."

"Pysymme yhdessä... mitä sillä tarkoitat, mestari...?"

"Tarkoitan aina mitä sanonkin... ja palveluksesta palvelus, sehän on vanha välipuheemme...!"

"Anna kuulua, veranleikkaaja, minä olen mies pysymään sanassani, sen tietänet; mitä tahdot siis?"

"Tulinen mieli tekee äkkikypsää työtä, Sigge... tapani on olla tyyni, eikä tehdä ajattelemattomuuksia.... muuten sopii toivoni hyvin yhteen sinun toivosi kanssa, sillä se tarkoittaa ymmärtääkseni erään miehen henkeä...!"

"Niin tekee, Luukas mestari, minä tarkoitan sinun herrasi henkeä!"

"Minä tavotan vaan hänen asemiestään, mutta se sopii hyvin, sillä he pysyvät yhdessä. Kun he pääsevät joen yli, ratsastavat he yhdessä Skaraan Pyhän Kaarinan luostariin. Niilo-herra vie sinne vanhan ystävänsä Fjalar Orminpojan ruumiin ja hänen asemiehensä..."

"Mikä asemiehen nimi on?"

"Hollinger Birgerinpoika!"

"Hm... Hollinger! Olisin toivonut, että hänellä olisi ollut toinen nimi, mutta samantekevä, kannettakoon siis sitäkin nimeä viimeinen kerta! Mutta mitä sinä tahdot Hollinger Birgerinpojalta? Miksi hänen tulee päästä hengestään? Hänellä on miekka, joka kelpaa!"

"Hänellä on muutakin, joka on minulle ja monelle muulle suuriarvoisempi kuin hänen miekkansa... Se on pieni paperinpalanen, jota säilytetään nyt Upsalan tuomiokirkossa, mutta joka viedään myöskin silloin Skaraan. Kirkot ovat, ymmärräthän, pyhiä, eikä niihin voi päästä, mutta tie Upsalan ja Skaran välillä ei ole pyhä, ei myöskään mies itse!"

"Oikein, Luukas-mestari... se asia käy kyllä päinsä! Katsokaamme kuitenkin kerta vielä, eikö onni suosi meitä toisella tapaa. Jos Steen-herra ehtii virralle ennen Niiloa, on hän hukassa, ja jos Eerik-herra saa silloin vähän aikaa puhutellakseen Taalain miehiä, niin saadaan nähdä, ovatko he niin ihan unhottaneet hänen veljensä, Kettil-piispan, ettei Niilolle käy vaikeaksi pelastua hengissä täältä..."

"Ja silloin olen minä siis ajanut sinun asioitasi ilman palkkaa!" virkkoi veranleikkaaja, vilkauttaen viekkaasti silmiänsä, joissa paloi kammottava pahuuden tuli.

Sigge ymmärsi häntä ja sanoi varmasti:

"Sanassani pysyn... pidä tarkasti silmällä miestä, niin otamme hänet kiinni ennen tappelun alkua, ja silloin on voitto sinun yhtä hyvin kuin minunkin."

Veranleikkaaja mietti hiukkasen.

"Olkoon niin niillä edellytyksillä, joita nyt olemme otaksuneet... Mutta jos Niilo-herra saa voiton joella..."

"Jos Niilo-herra saa voiton...? Silloin, veranleikkaaja, löydämme sekä hänet että hänen asemiehensä matkalta Pyhään Kaarinaan. Vihollisella on hyviä piilopaikkoja, ja jos Eerik-herran täytyy paeta, niin vilisevät kaikki polut metsänkävijöitä, jotka mielellään taistelevat meidän puolestamme... Se jää minun asiakseni, sinun pitää vaan antaa minulle varma tieto, milloin he matkustavat..."

"Sen teen."

"Kruunu ja arkkipiispansauva olkoot tunnussanamme, että tuntisimme toisemme... Silloin saamme voiton, vaikkei vanha arkkipiispa Jöns, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, enää sitä sauvaa heilutakaan!"

"Kuten sanot, kruunu ja arkkipiispansauva, ha-ha-ha... se vaipuu alaspäin, se pyhä sauva, sillä herra Eerik Kaarlonpoika ei ole voinut sitä pystyssä pitää, se joutuu tavallisen palvelijan varaan!"

Sigge säpsähti. Veranleikkaajan viittaus koski häneen nähtävästi, mutta hän suoristi itsensä ja sanoi laskien raskaan kätensä liittolaisensa olalle:

"Jos voitamme, mestari, niin luulen, että arkkipiispansauva viittaa meille tien kauemmaksi, kuin sinä ja minä voimme tänä hetkenä ajatellakaan!"

"Hyvä, Sigge, joka enemmän uskaltaa, hän enemmän voittakoon!"

He erosivat keskusteltuaan ensin, mitä kussakin erityistapauksessa olisi tehtävä. Veranleikkaaja läksi pohjoiseen päin yhtyäkseen Niilo-herraan, joka oli sieltäpäin tulossa taalalaisjoukon kanssa; Sigge meni järven yli takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.

Tullessaan vuorimiestuvalle, näki hän Steen-herran istuvan kumartuneena erään paperin yli, joka oli hänen toisessa kädessään. Toiseen käteensä hän nojasi poskeaan. Hän ei katsonut ylös; Sigge jäi seisomaan oven ääreen hetkeksi, mutta kun hän kääntyi mennäkseen pois, kohotti Steen-herra silmänsä paperista ja huoahti:

Päivänsäde multiin kätkettiin Vaan käärmekuningas neitosen haudan ties!

* * * * *

Uppbon taistelu kääntyi täydelliseksi tappioksi herra Eerik Kaarlonpojalle. Voittavat taalalaiset saivat tavattoman suuren saaliin, muitten muassa puolitoista tuhatta pantsaria ja lukemattomia rekiä ja hevosia, joilla vihollis-herrat olivat aikoneet kulettaa pois kaiken saaliin, minkä olivat toivoneet saavansa tältä joulumatkalta Taalainmaahan. Eerik-herra seurueineen pääsi vaan mitä kiireimmällä paolla pelastumaan. Monet saatiin kuitenkin matkalla kiinni. Niin kävi entisen arkkipiispan veljien, Davidin ja Kristerin. He joutuivat vangeiksi, ja heidät vietiin Nyköpingiin säilytettäviksi. Siellä David-herra kuoli, jättäen jälkeensä maineen, jota tuskin hänen omat puoluelaisensakaan mielellään muistelivat. Hän oli yhtä tunnoton kuin arkkipiispakin, mutta vielä hurjempi ja raaempi, niin että hän vietti, aikansa mieluimmin merirosvojen ja muiden arvoistensa parissa.

Päästyään vankeudestaan oli hän taas, kuten Krister-herrakin, liittynyt Kaarlon vihollisiin, kohta kun nämä rupesivat uudestaan liikkumaan. Hän himoitsi kostaakseen Niilo Sturelle ja nautti jo ajatuksissaan siitä hetkestä, jona saisi oikein mielin määrin purkaa vihansa paisuvaa sappea hänen ylitseen. Sokeassa raivossaan hän kuitenkin erehtyi. Hän tunsi vielä raskaasti häpeän vangitsemisestaan Salestassa, silloin kun torvet kehottivat hyökkäykseen Uppbon lauttauspaikalla, ja tieto siitä lisäsi moninkertaisesti paon ja uuden vankeuden häväistystä.

Herra Eerik Kaarlonpoika läksi Kalmariin pakoon, josta lähti Tanskaan.

Mutta Kristian-kuningas oli itse lähtenyt Ruotsia vastaan. Hän oli jo Länsigötanmaalla matkalla Tivedeniin saadessaan luotettavat tiedot ystäviensä tappiosta ja paosta. Silloin täytyi hänen kohta lähteä takaisin ja heittää uudelleen toiveensa saada Ruotsin kuninkaankruunu. Steen Sture tuli häntä vastaan sotajoukolla, ja Niilo-herra puhdisteli Värendiä vihollisista. Molemmilla oli menestystä. Tanskan kuningas kärsi suuren tappion ja sai itse haavoitettuna paeta takaisin maahansa.

Niilo Sture meni Värendistä Kalmariin, jota alkoi piirittää. Mutta silloin saapui sanoma, että herra Eerik Kaarlonpoika oli tulossa Tukholmaan laivastolla, jonka varustamiseen Kristian-kuningas oli antanut apua. Silloin jätti Niilo Kalmarin ja riensi pääkaupunkiin.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Sigge astui eräänä iltana herransa luo, joka istui Varnhemin luostarituvassa taaskin katsellen ajatuksiinsa vaipuneena laulua Päivänsäde-neidosta. Hän uinaili siinä maailmassa, jossa hänen Ingeborginsa eli hymyillen hänelle -- surun, kalman hymyä, niin hänestä näytti, sillä elävitten joukossa ei neito ollut, sen hän hyvin tiesi.

Kun vakavammat toimet soivat hänelle hetkiseksikin rauhaa, oli hänen suurin ilonsa ottaa tämä laulu esille, jonka hän oli saavuttanut Ingeborgin takia, ja jonka tuli olla ehto Ingeborgin sydämen voittamiseen. Silloin hän vaipui tuohon vanhaan lauluun ajatellen ja uneksien suloisesta neidosta, joka viittaili hänelle toisesta kauniimmasta maasta, jossa maallisen elämän houkutukset ovat kadottaneet voimansa ihmisen yli.

"Luvallanne, herra", lausui Sigge astuen hänen luokseen vapaudella ja tuttavallisuudella, mikä kyllä kävi laatuun, sillä hänen suhteensa ritariin oikeutti sen, "haluaisin käydä äitiäni tervehtimässä."

"Äitiäsi!" huudahti Steen-herra sellaisella äänellä, kuin tuon pienen saaren muistuttaminen olisi tehnyt erityisen vaikutuksen häneen.

"Niin, herra, tapani on, kuten tiedätte, pistäytyä silloin tällöin hänen luonaan, ja nyt en ole ollut hänen mökissään siitä asti kuin tulin palvelukseenne. Ette siis voi sanoa, että..."

"Ei, ei, hyvä ystävä", keskeytti Steen-herra, joka arvasi hänen tarkoituksensa, "saat kernaasti luvan käydä äitisi luona. Minut tapaat sitten joko Räfnäsissä tahi kuninkaan luona Tukholmassa."

Mies lähti jättäen ritarin taas yksin. Mutta aamulla tuli kuninkaalta pikaviesti pyytämään Steen-herraa itseään Tukholmaan, koska oli tullut tietoja, että herra Eerik Kaarlonpoika purjehti laivastolla Itämerellä Tukholma päämääränä.

Steen-herra ei vitkastellut täyttääkseen kuninkaan toivoa. Hän kulki miehineen Tivedenin kautta Nerikeen ja sieltä Arbogaan. Siellä antoi hän miesten jatkaa matkaansa maata pitkin, haluten itse kulkea vesitietä Mälaria myöten.

Monesti käy niin, että mielessä voi syntyä, kasvaa ja varttua ajatus ja olla siellä kauan kypsyneenä johtamatta tekoon, kunnes tämä yhtäkkiä tapahtuu mitättömästä aiheesta, jostakin sanasta, liikkeestä, aivan oudon nimen kuulemisesta, se on kuin ylen täysi malja, joka tarvitsee vaan yhden ainoan pisaran lisäksi vuotaakseen reunojensa yli. Niin oli Steen-herrankin laita. Siggen puhe äidistään, joka asui pienellä saarellaan, herätti Steenissä muiston Lagnöstä ja näystä, jonka hän silloin yöllä näki siellä ollessaan kotimatkalla Räfsnäsiin. Hänelle oli tosin monasti johtunut mieleen, että hänen tulisi vielä kerran käydä Lagnöllä tiedustelemassa kadonnutta neitoa, mutta hän oli aina torjunut sen ajatuksen luotaan, kunnes se nyt yhtäkkiä ilmeni hänelle niin voimakkaana, ettei sitä käynyt vastustaminen.