Part 47

Huuto, joka nyt kuului kauas ympärille, herätti uutta intoa taistelevissa vuoristolaisissa ja ukon pojat näyttivät ottavan isänsä sanat moitteeksi, sillä he kulkivat kahta rajumpina eteenpäin. Mutta Erkki oli silmänräpäyksessä tämän sivulla.

"Jos voit lähettää vielä nuolen, niinkuin ennen voit, niin ammu!" virkkoi ukko tälle. "Katso tuonne tielle! Näetkö tuota viheriähattuista. Minä luulen, että se on kuningas itse... Mutta katso, katso nyt, kuinka se käy piispan päälle!... Ammu, ammu, Herran tähden, poika, ja antakoon itse pyhä Eerikki kuningas nuolellesi oikean suunnan."

Ukon vielä puhuessa oli Erkki jo jännittänyt jousensa ja asettanut nuolen paikalleen. Olikin jo aika. Innokas vanhus itsekin, niin luja ja voimakas kuin olikin, vapisi levottomuudesta, kun hän silmillään taistelevien päitten ylitse seurasi vihreähattuisen liikkeitä. Piispa istui siellä juoksijansa seljässä taistellen aivan yksin kolmea vastaan, joista yksi oli tuo vihreähattuinen. Hänen miekkansa välähteli, niinkuin olisi niitä ollut neljä, mutta siitä huolimatta kohosi vihreähattuinen mies satulassaan antaakseen piispalle kuolettavan iskun.

Silloin helähti jousen jänne ja nuoli lensi suhisten tiehensä. Vihreä hattu lennähti silmänräpäys senjälkeen kookkaan miehen päästä maahan ja ukko näki hänen sipaisevan kädellään otsaansa, ikäänkuin olisi nuoli osunut siihen.

"Poika", huusi hän Erkille, "se oli oikea Taalain miesten laukaus!"

Kuningas ei kuitenkaan haavoittunut. Mutta Erkillä oli heti taas toinen nuoli jänteellä. Sillä oli sama vaikutus kuin edellisellä. Näytti siltä, kuin olisi sekin osunut maaliinsa. Sillä kuningas jätti heti sikseen ottelunsa paksun papin kanssa ja alkoi vain kaikin voimin pyrkiä metsästä ulos.

"Kautta Jumalan kuoleman, nämät talonpojat ampuvat minut kuoliaaksi!" kuulivat ympärilläolevat hänen huutavan. Senjälkeen kannusti hän hevostaan ja ratsasti pois, niin nopeaan kuin yleisessä ahdingossa voi.

Kuningasta seurasivat ritarit, ratsu- ja jalkamiehet. Kuuma ottelu syntyi ensimäisen murroksen luona, ennenkuin tanskalaiset pääsivät tunkeutumaan läpi. Mutta heti kun tämä oli onnistunut, hajoutui koko sotajoukko hurjaan pakoon. Talonpoikaisjoukko ajoi sitä kiivaasti takaa ja metsä kajahteli voittavien sotahuudoista. Tuhansittain makasi kuolleita ja haavoitettuja siinä osassa metsää, jossa taistelu oli taisteltu ja voitto saatu. Katillo piispa, kokonaan taistelu-innon hurmaamana, kiiti mustalla sotaratsullaan, niinkuin ukkospilvi, eteenpäin. Mutta kiihkon ollessa juuri suurimmillaan, pidätti hänet Steen Sture, joka oli koonnut ympärilleen useimmat osastoonsa kuuluvat päälliköt. Nyt nähdessään piispan ratsasti hän tämän luo sekä esitti hänelle, kuinka välttämätöntä oli, että armeija, mikäli mahdollista, pidettäisiin koossa, koska saattaisi tapahtua, että vihollinen kentälle saavuttua voisi jälleen yhdistyä ja tehdä vastarintaa. Piispa huomasi Steen Sturen muistutuksen oikeaksi ja kiitteli suuresti tämän ajattelevaisuutta sekä antoi käskyn koota väen yhteen. Tämän määräyksen annettuaan syöksyi hän itse taas eteenpäin taistelun tuoksinaan saattaakseen voittonsa täydelliseksi.

Talonpoikia oli jo saapunut useita tuhansia metsän rantaan ja samosivat siitä nyt tasangolle. Pentti ukko poikineen oli myös niitten joukossa. Mutta yhtäkkiä pysähtyi vanhus.

"Pojat!" huusi hän, "nyt pysähdymme me tähän. Minä en näe meidän Steeniä ja häneen vain minä luotan!"

Ja niin pysähtyivät he ja suuri joukko vuoritilallisia palvelijoineen teki samoin. Siten muodostui juuri metsän rantaan vahva kantajoukko, johon oli helppo yhdistää metsästä ulos pyrkivät talonpojat. Niin kävi kuin Steen Sture oli aavistanutkin. Kristian kuningas ja koko hänen ritaristonsa olivat harmista haljeta, kun heidän oli täytynyt väistyä talonpoikaisjoukon tieltä. Ja sentähden panivat he kaikki voimansa liikkeelle, kootakseen väkensä, joka heille ennen pitkää onnistuikin. Niin olivatkin he jo, ennenkuin takaa-ajajat sitä huomasivatkaan, täydessä taisteluasennossa.

Silloin saapui Steen Sture metsästä ratsastaen paikalle ja ennen pitkää marssi talonpoikia joukko joukon perään metsästä ulos ja yhdistyi vuoristolaisiin. Steen herra katseli mielihyvillä näitä, jotka kookkaina ja jäykkinä niinkuin vuoresta tulleet jättiläiset seisoivat paikoillaan. Ja hän ratsasti heidän luokseen pysähtyen ulommaiselle siivelle, jossa Pentti ukko itse seisoi suuren suuri sotatappara olkapäällään.

"Hyvin käy, ukko!" sanoi hän, "ennen iltaa olemme me, jos Jumala tahtoo, voittaneet Kaarlo kuninkaan kruunun takaisin!"

"Muista vain lupauksesi, Steen!" oli vanhuksen juro vastaus.

Steen nyökäytti vastaukseksi tarkoittavasti päätään ja ratsasti järjestämään hyökkäystä.

Samassa kuuli Pentti ukko kiivasta juoksua takaansa ja joku kutsui Erkkiä nimeltä. Sekä ukko että Erkki, joka seisoi juuri tämän vieressä, kääntyivät ympäri ja näkivät kookkaan, hartevan miehen, joka juosten lähestyi heitä.

"Brodde!" huudahti Erkki ja astui rivistä tulevaa vastaan.

"Niin, minä se olen... Ja nyt saa tuo kavala konna Ekolsundissa pian tuntea, miltä kosto tuntuu... Tule, seuraa minua, en hetkeäkään enää tahdo kadottaa, kun kerran olen löytänyt sinut. Olen yrittänyt tavata Steen herraa, mutta taistelu tuli väliin... Olisinpa vain ennemmin tietänyt, että sinä olet täällä, niin olisin jo aikaa ollut luonasi..."

Erkki katseli Pentti ukkoa ja tämä tujotti sekä Erkkiin, että Broddeen, voimatta ymmärtää, mistä nämät puhuivat, kunnes Erkki lyhyesti selitti hänelle, kuka Brodde oli. Mutta silloin tuli vanhus intoa täyteen ja vähältä oli, ettei hän jo itse jättänyt sotajoukkoa rientääkseen rakkaalle Niilo herralle avuksi.

"Mene, mene!" sanoi hän, "sinä tiedät, missä hevoseni seisoo, ota se ja anna tälle miehelle. Eikä eläintä tarvitse säästää, kyllä se sellaisen matkan kestää. Jos minä elän tämän päivän yli, niin tulen minä itse poikineni teille avuksi."

Brodde ei ehtinyt vastata, sillä samassa puhalsi torvensoittaja hyökkäykseen. Mutta hän pusersi vanhuksen kättä ja hänen silmänsä puhuivat enemmän kuin mitä sanat olisivat voineet ilmituoda.

Hitaasti lähti sotajoukko liikkeelle. Molemmat miehet seisoivat hetkisen aikaa hiljaa ja katselivat tuota suurenmoista näytelmää, kun molemmat armeijat lähenivät toisiaan.

Mutta sitten kiiruhtivat he metsään.

VII.

Eräänä yönä Ekolsundissa.

Herra Taavetti Pentinpoika istui salakammiossaan Ekolsundin kartanossa tuiman ja julman näköisenä. Hänen vaanivat silmänsä olivat luotuina seinään, jossa muuten ei ollut mitään, mikä olisi voinut katsetta miellyttää. Käsillään nojasi hän polviin, joten hän tuli istuneeksi vähän etukumarassa. Se teki koko hänen olentonsa kavalan ja konnamaisen näköiseksi. Silmät kiiluivat ja säkenöivät, ikäänkuin olisi hän hautonut jotain ajatusta, joka synnytti hänessä erityistä tyydytystä.

Mies, ulkonäöltään vielä konnamaisemman näköinen, kuin herransa olikaan, seisoi hänen edessään.

"Eikö hän puhu mitään?" kysyi ritari.

"Ei!"

"Ja sinä ilmoitit hänelle, että hänen täytyy kuolla?"

"Sen tein... Mutta hän vastaanotti sanoman niin välinpitämättömän näköisenä, kuin olisi järki paennut pois hänen päästään."

Taavetti herra hiveli partaansa ja vaaniva katse kääntyi taas seinään.

"Minä aion ... niin, minä tahdon ... käydä itse hänen luonaan."

Ovi avautui ja Sigge astui sisään, ilmoittaen, että herra Ove Laurinpojan lähetti oli saapunut taloon ja pyysi päästä Taavetti herran puheille. Tämän kuullessaan hypähti Taavetti herra innoissaan ylös istuimeltaan.

"Saata hänet heti suureen saliin!" sanoi hän.

Sigge meni ja myös ritari alkoi tehdä lähtöä.

"Älä puhu hänelle nyt mitään", lausui hän odottavalle palvelijalle, "minä käyn sitten myöhemmin itse hänen luonaan."

Sen sanottuaan poistui hän huoneesta ja myös palvelija meni toimiinsa.

Suuressa salissa odotti jo vieras asemies, kun Taavetti herra astui sisään. Ritari heitti tutkivan katseen häneen.

"Sinä olet herra Ove Laurinpojan lähetti", kysyi hän.

"Niin, minä tulen Ove herran luota", vastasi mies, "ja vaikka minä itse en ymmärrä sanaakaan siitä tervehdyksestä, joka minun on tuotava teille, niin on minun velvollisuuteni kuitenkin ilmoittaa se."

"Hyvä on mies, luulenpa ymmärtäväni puolinaisenkin laulun sisällön... Kuinka kuuluu tervehdys?"

"Että kaikki on jo silloin tehtynä, kun minä tuon tämän tervehdykseni teille, Taavetti herra."

"Ha-ha-haa", nauroi ritari, "sen laulun kyllä käsitän ja minä en voi muuta kuin kiittää sinua niin hauskasta tiedonannosta."

Sanoma teki Taavetti herran ylenmäärin iloiseksi. Sen huomasi kaikista hänen liikkeistään. Hän käveli edestakaisin huoneessa ja huulilla häilyi autuaallinen hymy, vaikka vaanivissa silmissä kuten tavallisesti pysyi sama karsas ilme.

"Onko sinulla muuten mitään uutta kerrottavaa, mies?" kysyi hän edelleen, kävelleen nopein, levottomin askelin lattialla. "Missä päin kulkee Kristian kuningas nyt tähän aikaan joukkoineen?"

"Kun jätin Ove herran", virkkoi mies, "valmistelivat tanskalaiset juuri taisteluun itseään, mutta erotessani armeijasta oli piispa jo lyönyt Kristian kuninkaan."

"Kun jätit armeijan, sanot?"

"Niin, Ove herran kanssa puhelin kaupungissa, mutta sotajoukkoa täytyy minun seurata aina Hällametsään ja Harakerin kirkolle asti, ennenkuin uskalsin erota siitä ja lähteä tälle matkalle."

"Niin on siis serkkuni voittanut!" huusi ritari voimatta salata iloaan. "Mene alas linnantupaan mies. Tahdon, että ilo ja riemu vallitsee tänä iltana Ekolsundissa ja sinun ei pidä ainakaan saada sanoa, ettei olut olisi tänään kylliksi väkevää. Sano keittiömestarille, Sigge, että hän tuo ylös tynnyrin parasta olutta!"

Sigge ja vieras, jonka silmät kummallisesti välähtelivät tuuheain kulmakarvain alla, menivät ja jättivät Taavetti herran yksin. Hän jatkoi kävelyänsä kädet seljän takana ja hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun Sigge hetken kuluttua palasi takaisin. Tämä astui ujostelemattoman vapaasti kuten suosikki ainakin ritarin luo.

"Älkää antako ilon sokaista itseänne, Taavetti herra!" sanoi hän. "Tulee päivä tämänkin jälkeen ja aina on hyvä, että oman oven edusta on puhtaaksi lakaistuna."

"Mitä oikeastaan tarkoitat alituisella kotkottamisellasi?" puhkesi ritari vihastuneena puhumaan.

"Samaa mitä aina olen tarkoittanut ja joka nyt on tullut Haukan osaksi... Saman kohtalon pitäisi valmistaa myös tuolle tornissa-olijalle, herra, ja sen niin kauan kuin teillä vielä on voimaa siihen. Sillä kukaan ei voi päättää, mitä huomenna tapahtuu. Jos piispa on voittanut ja me jätämme taas talon, niin voi paljon silloin tulla päivänvaloon sellaista, joka nyt on salassa..."

"Niinhän se on!" mörisi Taavetti herra, "oikeassa olet. Kun se on tehty, on vaara poissa... Pidä vain nyt huoli siitä, että miehet linnantuvassa saavat, mitä tahtovat. Sillä tulevana yönä, kun työ pannaan toimeen, täytyy heidän nukkua lujasti... Ja huomenna ratsastamme me sitten serkkuni, piispan, luo."

Mies meni. Ilta tuli ja linnantuvassa pääsi hillitön ilo valloilleen. Eivät ne olleet juuri hienointa lajia, ne huvitukset, jotka tähän aikaan huovien juomingeissa olivat tavallisia. Ja vielä vähemmin sopi odottaa siivoutta tällaisessa seurassa, jonka pääasiallisesti muodostivat vanhat merirosvot ja pahinta lajia metsäsissit. Pila olikin mitä karkeinta ja laulut, joita vuoron perään esitettiin, erittäin rivoja. Kaikkea tätä osasi Sigge erinomaisella taidolla johtaa.

Mutta hän sai sen lisäksi vielä aivan odottamatta kaksi apulaista, jotka huvittamistaidossa olivat vallan voittamattomat. Pari kirjavapukuista miestä oli saapunut taloon ja nyt astuivat he Taavetti herran omalla luvalla sisään linnantupaan huvittaakseen ilveilyillään miehiä. Taavetti herra tuli itse heidän mukanaan ja asettui istumaan pitkän tammipöydän ääreen miestensä keskelle sekä tuotatti itselleen mukillisen olutta. Sen saatuaan virkkoi hän:

"Miehet, meistä on tuntunut elämä ikävältä Ekolsundissa, kun meidän on täytynyt loikoa täällä ja pitää silmällä Stäken linnaa. Mutta tänä päivänä on siitä kaikesta tuleva loppu. Huomenna nousemme me sitten satulaan ja ratsastamme serkkuni, Katillo piispan, luokse."

Hurjat hyväksymishuudot täyttivät huoneen ja ritari sekä miehet joivat mukinsa ja haarikkansa pohjaan.

"Riemuitkaa nyt sentähden oikein sydämenne pohjasta ja pitäkää kaikin puolin hauskaa!" lisäsi hän. "Mutta mihin ovat ilveilijät joutuneet? Heti esiin näyttämään, onko teillä mitään huvittavaa meille tarjottavana, muuten saatte, niin totta kuin elän, istua jalkapuussa yli yön!"

Molemmat ilveilijät astuivat esiin. Nämät olivat lujarakenteisia miehiä, yllä kirjavat vaatteet, koristetut pienillä kelloilla ja kulkusilla, jotka helisivät vähimmästäkin liikkeestä. Kasvot olivat kummallakin miehellä maalatut mitä kummallisimmalla tavalla, niin että kukaan ei voinut tuntea heitä, vaikka olisi sattunutkin näkemään heidät joskus ennen.

Ritarin huutaessa hyppäsivät he molemmat nyt esiin, niin että kellot helisivät ikäänkuin peljästyksestä. Mutta heti senjälkeen vierivät he jo niinkuin kaksi pyörää pitkin pöydän toista sivua. Saavuttuaan paikalle, missä ritari itse istui, otti edellinen miehistä aika vauhdin, asetti kätensä keskelle pöytää ja heilautti itsensä toiselle puolelle. Ja ennenkuin Taavetti herra ja hänen miehensä ehtivät toipua hämmästyksestään, teki toinen mies jo saman rohkean hyppäyksen, jonka jälkeen he molemmat samalla tavalla vierivät takaisin siihen osaan huonetta, josta olivat lähteneet. Sitten alkoi toinen ilveilijöistä laulaa hauskaa laulua, jonka sisältöä toinen koitti kasvojen ilmeillä ja liikkeillään jäljitellä. Mutta juuri keskellä laulua pysähtyi hän yhtäkkiä ja juoksi ovelle, johon tullessaan oli jättänyt suuren pullon. Sen nosti hän nyt, sittenkun oli ensin huolellisesti tarkastanut sitä, ylös ja vei huulilleen, ottaen sieltä, niinkuin näytti, pari aika kulausta.

"Hei, mies", huusi ritari ilveilijälle, "tule vain tänne juomaan minun oluttani! Siitä saat sinä enemmän voimaa, kuin sekoituksesta, jota sinulla on pullossasi."

Mutta miehet eivät kuunnelleet ritarin sanoja, vaan alkoivat molempain laulaissa rajun tanssin, joka herätti noissa hurjissa seikkailijoissa mitä suurinta mieltymystä. Tanssin lomassa kävivät he aina tuon tuostakin pullolla, josta ottivat kulauksen kulauksen perään. Hyppyä katsellessa kääntyi Sigge kerran Taavetti herran puoleen ja kuiskasi:

"Ellen olisi itse vienyt Haukkaa herra Ove Laurin pojan luokse, niin uskaltaisin vannoa, että toinen ilveilijöistä on hän."

Mutta Taavetti herra päästi leveän naurun ja arveli oluen menneen Siggen päähän, niin että hän näki aaveita. Ja niin jäi asia siihen ilman että siitä enää sen enempää puhuttiin. Juotiin vain, laskettiin leikkiä ja naurettiin ilveilijäin tempuille, joista toinen oli toista ihmeellisempi, mitä rohkeuteen, notkeuteen ja voimaan tuli.

Niin kului aika myöhään yöhön. Lopulta nousi Taavetti herra ylös ja alkoi tehdä lähtöä. Mutta mennessään kuiskasi hän Siggelle, että tämä heti, kun miehet olivat saaneet kyllänsä, tulisi hänen luokseen. Ja Sigge lupasi sen. Ritarin mentyä pääsi ilo vasta valloilleen linnantuvassa. Nuo hurjat miehet hoilasivat ja kirkuivat, minkä jaksoivat, niin että tupa oli yhtenä rähinänä.

Kun tätä tällaista menoa oli hetken aikaa jatkunut, huusi Sigge toiselle ilveilijälle, joka juuri seisoi pullo huulilla:

"Mitä sinulla on pullossasi, mies?... Jos se on jotain hyvää, niin täytyy sitä jokaisen saada maistaa. Ja hyvää mahtaa se olla, koska sinä itse niin usein käyt sitä tervehtimässä!"

Puhe sai yleisen hyväksymisen puolelleen ja ennen pitkää huusi jo koko juomaseura, että pullon piti kulkea miehestä mieheen. Se ilveilijöistä, joka piti pulloa kädessään, jätti sen vastahakoisesti toverilleen. Tämä, joka näytti olevan nuorempi ja notkeampi, kulki naurettavin liikkein ympäri pöytää ja kaatoi aina joka juoma-astiaan muutaman tipan pullostaan. Sitä tehdessään lauloi hän hauskaa, yleisesti suosittua laulua, johon toinen ilveilijä alhaalla oven suussa löi tahtia kahdella, suurella juomakannulla.

Niin jatkui leikkiä, kunnes pullo oli aivan tyhjä. Ja miehet joivat ja heidän naamansa paistoivat, niinkuin olisi keskikesän aurinko kemuissa loistanut. Ainoastaan yksi mies, joko hän sitten vainusi petosta, tai huomasi toveriensa tylsistä, kankeista katseista nautitun juoman nopeat vaikutukset, ei koskenut pikariinsa, vaan alkoi sen sijaan tarkkaan katsella toista ilveilijää. Mies oli Sigge. Jota kauemmin hän tarkasteli ilveilijän kasvonpiirteitä, vartaloa ja ruumiin koko ryhtiä ja liikkeitä, sitä enemmän varmeni hän epäilyksissään, että se oli Haukka, joka seisoi siinä hänen edessään. Ja siihen määrin oli väkevä olut jo vaikuttanut häneenkin, että hän nyt kokonaan unhotti vieneensä vaarallisen vihollisensa herra Ove Laurinpojan luokse, joka oli Taavetti herralle vanha tuttu ja jonka oli määrä saattaa vanki joko Tanskaan tai vielä varmempaan paikkaan, mistä hän ei koskaan voisi takaisin palata. Tämän olisi Ove herra kyllä tekevä, siitä oli ritari ollut varma, vanhan ystävyyden vuoksi, joka johti alkunsa niiltä ajoilta, kun hänellä ja Taavetti herralla yhdessä Jost von Bardenvlethin kanssa oli ollut erityisiä pieniä seikkailuja, jotka eivät kärsineet päivänvaloa. Mutta samalla hetkellä, kun tämä ajatus selvisi Siggelle, jota seurasi luja varmuus, että jotain oli tekeillä, mikä voisi tuottaa hänelle ja hänen herralleen tuhon, samalla hetkellä selvisi hänelle myöskin, että hän oli antanut pettää itseään. Hän huomasi, että ryhtyi hän mihin tahansa, niin oli se nyt joka tapauksessa myöhäistä. Ja se ajatus halvasi hänet, saattoi hänen kykenemättömäksi toimimaan.

Hän hypähti ylös ja kääntyen oveen päin huusi hän:

"Haukka, mitä kaikki tämä merkitsee?"

Mutta kukaan ei vastannut. Päinvastoin alkoivat molemmat ilveilijät taas huimaavan piiritanssin, joka teki unijuoman vaikutuksen vielä tehokkaammaksi. Koko miesrivi istui ja mulkoili ympärilleen, mutta vähitellen lakkasi rähinä. Pikarit ja mu'it putoilivat heidän turtuneista käsistään raskaasti alas pöydälle ja pian vaipui toinen toisensa perään täydelliseen tunnottomuuteen. Silloin hypähti Sigge ylös penkiltä ja juoksi ilveilijää kohti, jota hän luuli Haukaksi. Hän oli itse juonut aika lailla, osaksi koska tiesi nyt olevansa vapaa kaikesta vaarasta, osaksi taas sentähden, että tarvitsi rohkeutta edessä olevaan mustaan konnantekoon. Sillä hänessä oli kuitenkin vielä hitunen omaatuntoa jälellä, jonka piti saada sammumaan, ennenkuin kylmäverisesti voi murhata turvattoman.

"Haukka!" huusi hän ja yritti tarttua ilveilijään kiinni, "sinä menettelet konnamaisesti."

Mutta voimakas nyrkinisku kaatoi hänet maahan ja samassa tanssivat molemmat ilveilijät ovesta ulos. Kahdella miehellä oli vielä niin paljon tuntoa jäljellä, että huomasivat nyt asiain ei olevan oikealla kannalla. He koittivatkin sentähden nousta paikoiltansa rientääkseen apuun, mutta kaatuivat heti suin päin kivilattiaan.

"Sulje ovi, Hollinger!" huusi toinen ilveilijöistä heti kun olivat tulleet ulos, "ja lykkää salpa eteen!... Kas niin, nyt menemme me Taavetti herran puheille!"

Kun he lähestyivät rappusia, jotka johtivat luhtisillalle, kohtasivat he kookkaan asepalvelijan, joka seisoi siellä vahtina. "Onko hän tuolla ylhäällä?" kysyi se miehistä, jota Sigge oli luullut Haukaksi.

"Hän on siellä!" vastasi asepalvelija.

"Hyvä on, menkäämme sitten sinne!"

He nousivat niin hiljaa kuin mahdollista ylös luhtisillalle ja tähdet, jotka välkkyivät huhtikuun taivaalla, levittivät himmeää valoansa tikapuille ja luhdin eteiseen, mihin se tunkeutui pienien aukkojen kautta. Ylös päästyään astuivat he suuren ritarisalin ovelle. Siellä sisällä mitteli joku raskain, kiivain askelin lattiaa. Ne ilmaisivat, ne askeleet kärsimättömyyttä ja mieltä, joka ei voinut kauan aikaa pidättää itseään. Jälkimäistä ilmaisi vielä selvemmin askelten kiivaus, sillä vielä kauan aikaa niitten lakattuakin kajahteli niiden ääni pöydissä ja penkeissä.

"Sillä tavalla on hän hyvän aikaa kävellyt edestakaisin!" kuiskasi mies, jolle vahdinpito oli uskottu.

Mutta samassa tempasivat he oven auki ja astuivat sisään.

"Mitä lempo vieköön tällainen viivytteleminen merkitsee, Sigge!" huusi Taavetti herra ja kääntyi ympäri, mutta vaikeni äkisti, kun huomasi yhden sijasta kolme astuvan sisään.

Silmänräpäyksessä tarttuivat molemmat ilveilijät häneen kiinni. Hän päästi kauhean huudon, aavistaen heti, että jotain oli edessä, josta hän vain hädin tuskin voisi selviytyä. Mutta hänen huutonsa ei hyödyttänyt mitään. Lujat kädet pitelivät siitä huolimatta tiukasti kiinni. Kuitenkin alkoi samassa kuulua ulkoa askelten ääniä ja joku, jolla oli kaliseva avainkimppu vyössään, nousi hitaasti luhdinrappusia ylös. Ilveilijät kuuntelivat ja ritari jatkoi huutamistaan, kunnes ovi avautui, ja kynnykselle ilmautui vanginvartijan ilkeä, konnamainen haamu. Mutta hänen niskaansa tarttui siinä paikassa oven vieressä seisova mies heittäen hänet pitkäkseen kauas lattialle. Silloin vaikeni ritari.

"Kas niin, Taavetti Pentinpoika", alkoi toinen ilveilijöistä, "nyt voin minä vihdoinkin kiittää teitä viimeisistä. Muistatteko vielä Stäkeä, Haukkaa ja lupausta, jonka annoitte hänelle...? Teillä on merkillinen tapa täyttää sananne. Mutta nyt saatte te sen takaisin... Ei, ei, herra", lisäsi hän, kun ritari alkoi taas huutaa miehiään apuun, "nyt on teidän oltava vaiti, tai kautta herrani kalliin hengen, minä muussa tapauksessa pistän miekkani läpi teidän mustan sydämenne... Hei, vanginvartija, anna heti tänne herra Niilo Sturen vankilan avaimet... Erkki, ota ne häneltä...!"

Vanginvartija näytti epäröivän, mutta Erkki tempasi avainkimpun häneltä ja pudisteli sitä ritarin kasvojen edessä.

"Ota avaimet, että pääsemme lähtemään!" virkkoi Haukka, johon lisäsi: "ja nyt, Taavetti Pentinpoika, näytä meille tie herra Niilo Sturen vankilaan."

Voidaan osottaa rohkeutta niin hyvää kuin pahaakin tehtäessä. Mutta varmana tosiasiana täytyy pitää, että jälkimäinen on läheisessä yhteydessä raukkamaisuuden, pelkuruuden kanssa, kun sitä vastoin edellinen uhraa vaikka henkensä asiansa edestä. Konna, joka keinoista välittämättä verivirtojen ja kaikellaisten julmuuksien kautta pyrkii maaliinsa, epäilee ja pötkii pakoon, heti kun tehdään kysymys, tahtooko hän hengellään vastata teoistaan. Näin juuri oli myöskin asianlaita, mitä ankaraan ritariin, herra Taavetti Pentinpoikaan, tulee. Taistelun tuoksinassa, keinuvassa laivassa, kun oli kysymys rauhallisen kauppa-aluksen ryöstöstä, tai kun sai hurjissa kemuissa olla mukana, raiskata ja polkea neidon siveyden ja kunnian, kas silloin oli hän miesten ensimäisiä. Niin myöskin nyt, kun oli saanut päähänsä, että mies, joka hänen tielleen esteitä pani, oli poistettava. Mitään epäilystä ei hän tuntenut, eikä myöskään mitään sääliä. Ainoastaan tuskallinen huoli lakaista jälkensä niin puhtaiksi kuin mahdollista pysyi hänessä. Siis aivan niinkuin petoeläimessä, sittenkun se on kaatanut uhrinsa maahan. Hänelläkin oli petoeläimen rohkeus, mutta myös tämän pelkuruus.

Sentähden antoi Taavetti Pentinpoika, kun hän nyt näki, ettei mikään auttanut, ettei hänen huutonsa, vaikka sen olisi pitänyt saada koko maailman liikkeelle, saanut nukkuvia miehiä heräämään -- sentähden antoi hän vapaaehtoisesti viedä itsensä salista ja rappusia alas pihalle. Hän oli itse tehnyt voitavansa saadakseen miestensä unen niin sikeäksi kuin mahdollista. Ja nyt sai hän kärsiä seuraukset siitä. Pihalla pysähtyi hän yhtäkkiä kuuntelemaan ja aikoi nähtävästi vielä kerran huutaa miehiään apuun, mutta Haukka, joka huomasi hänen aikomuksensa, asetti nopeasti miekan hänen rintaansa vastaan. Hän oli tosin aivan varma, että kaniikki Helmichin valmistama unijuoma oli tehnyt täyden vaikutuksen, mutta hän tahtoi kuitenkin joka tapauksessa olla varoillaan, sillä olihan juoma jo kauan aikaa seisonut pullossa ja siis mahdollisesti voinut menettää voimansa, niinkuin sanotaan. Eikä ollut asioille ollenkaan edullista, jos nukkuvat olisivat ennen aikaansa heränneet.

Niin asteli pelkurimainen ritari äänetönnä eteenpäin molempien ilveilijäin välissä, joitten kädet pitelivät häntä kiinni niinkuin rautapihdit. Erkki kulki edellä palava tulisoitto kädessä.