Part 48

He saapuivat vankihuoneen ovelle, joka avautui ilman vaikeutta. Rappuset, jotka johtivat alhaalle vankiluolaan, olivat kuitenkin niin soukat, että ainoastaan yksi mies voi kerrallaan kulkea niitä. Taavetti herra sai sentähden kulkea ensimäisenä. Hänen perässään asteli Haukka, sitten Erkki ja viimeisenä Hollinger. Alhaalla sattui vielä ovi eteen. Taavetti herra pakotettiin avaamaan sekin. Ja niin seisoivat he ennen pitkää ahtaassa vankiluolassa Niilo Sturea vastapäätä. Tämä oli raskailla kahleilla kiinnitetty muuriin. Hän oli kuullut askelten äänet rappusista, hän tiesi, sillä vanginvartija oli ilmoittanut, mikä kohtalo häntä odotti, että hän tänä yönä menettäisi henkensä. Sentähden kuvastuikin hänen jaloilla kasvoillaan nyt katkera, syvä suru. Hän oli istunut vankeudessa vähän enemmän kuin kolme kuukautta, mutta ne kolme kuukautta olivat tehneet häneen saman vaikutuksen, kuin jos ne olisivat olleet kolme vuotta. Hänet oli temmattu elävien ilmoilta juuri samalla hetkellä, kun hän oli valmis alkamaan suuren, jalon työn, joka oli hyödyttävä isänmaata kokonaisuudessaan. Eikä ainoastaan isänmaata, vaan myöskin kuningasta. Tälle oli hän teoillaan tahtonut näyttää, että se tahrapilkku, jonka hänen poissaolonsa kuninkaan viimeisestä taistelusta oli hänen olentoonsa kiinnittänyt, oli aiheeton, surkuteltavan kohtalon synnyttämä. -- Oliko siis ihme, jos nyt, kun nämätkin puuhat olivat ajautuneet karille, miehen sielunvoimat olivat joutuneet kovaan ahdistukseen.

Mutta siinä seisoi hän kuitenkin siltä vielä kookkaana ja voimakkaana murhaajaansa odottaen. Hän oli niinkuin pyhimys sillä hetkellä, kun tämä uhraa henkensä korkeimman totuuden edestä.

Suuret vesikarpalot vierivät alas uskollisten palvelijain poskia, kun näkivät herransa, joka tällä hetkellä ei tuntenut heitä. Kuitenkin hätkähti hän heti, kun kuuli Brodden äänen.

"Pian ... irroita ritarin kahleet."

Hollinger, nuorin joukosta, ei voinut hillitä mieltänsä, vaan tarttui ritarin niskaan kiinni ja painoi hänet alas, niin että hän kaatui suulleen maahan.

"Sillä tavalla pitää sinun ryömiä, tunnoton merirosvo!" huusi hän. "Ja kiitä Luojaa ja hänen pyhimyksiänsä, että Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet, joitten ammattia sinä olet väärin käyttänyt, pitävät sinun edes arvollisena lähestymään jaloa Niilo herraa."

"Brodde... Hollinger!" huudahti Niilo ja tähysteli ympärilleen uneksivin katsein, josta kuitenkin vähitellen ilonsäde pilkisti esiin.

"Olkaa huoleti, Niilo herra", virkkoi edellinen, "nyt on pelastuksen hetki lyönyt. Älkää kiinnittäkö huomiota meidän kauniisiin pukuihimme, meidän on täytynyt kauan aikaa leikitellä hänen kanssaan, ennenkuin meidän on onnistunut saada konna koukkuumme tarttumaan. Kas niin, Taavetti Pentinpoika, älä anna kätesi vapista, sillä, kautta Jumalan kalliin veren, henkesi on nyt kysymyksessä... Se ei olisi kumminkaan vapissut, jos olisit saanut ottaa Niilo Sturelta hengen."

Vihdoin irtautui viimeinenkin kahle pudoten kumealla jylinällä kosteaan permantoon. Veristävin silmin nousi Taavetti herra ylös tujottaen hurjasti eteensä.

Niilo Sture käänsi selkänsä hänelle ja tarttui Brodden ja Erkin käteen kiinni. Hollinger ei päästänyt hetkeksikään näkyvistään Taavetti herraa. Niin meni hetkinen, jonka kuluessa kukaan ei saanut sanaa suustaan. Ja roihuavan tulisoiton valossa voi miehistä nähdä, kuinka he taistelivat kyyneleitä vastaan, jotka väkisin pakkasivat tunkeutumaan esiin. Myös Niilo herra oli syvästi liikutettu. Ja kauan viipyi, ennenkuin hän voi oikein käsittää, mitä oli tapahtunut.

Mutta äkisti, ikäänkuin olisi tempautunut irti ajatuksista, jotka koskivat häntä itseä ja hänen uskollisia palvelijoitaan, leimahtivat hänen silmänsä ja hän kysyi intoa täynnä:

"Missä on Katillo piispa?"

Brodde ja Erkki vastasivat kysymykseen niin hyvin kuin voivat.

"Ja taalalaiset, missä menevät Taalain miehet?" tutki hän kiihkeänä.

Myös siihen vastattiin.

"Pian, miehet!" huudahti hän silloin, "meidän on heti lähdettävä Katillo piispan puheille... Viimeistelyssä tahdon ainakin olla mukana puhuakseni muutaman sanan Kaarlo kuninkaankin hyväksi."

"Mutta mitäs tämän kanssa tehdään?" kysyi Hollinger ja viittasi Taavetti herraan. Tämä seisoi siinä niinkuin vihainen koira, joka ilkeällä murinalla koittaa tukahuttaa vihaansa, kun ei uskalla purra.

Niilo pani kätensä ristiin rinnoille ja katseli kauan tutkien julmaa miestä.

"Tällä hetkellä aikoi Taavetti Pentinpoika ottaa Niilo Sturen hengeltä, niin sanoi minulle hänen uskottunsa päivällä... Ja se olisi tapahtunut samalla lailla, kun kurja konna kuristetaan. Minä en olisi saanut ripittää itseäni, en kuulla rukousta. Unhotettuna ja tuntemattomana olisin minä hävinnyt, niinkuin jos olisin kaukana isänmaastani vaipunut meren syvyyteen... Eikö asianlaita ole niin, Taavetti Pentinpoika?"

Surkea mölinä oli ainoa vastaus.

"Sillä tavalla, kun te olette minua kohdellut", jatkoi Niilo, "ei kukaan rehellinen, kunnon mies olisi koskaan saattanut menetellä... Sentähden on mielestäni alentavaa vaatia teiltä oikeaa hyvitystäkään... Sillä vähän kunniaa voittaa mies vaihtamalla iskuja sellaisen kanssa, joka ei edes tiedä, mitä rehellisellä iskulla tarkoitetaan. Minä olisin jäävä teidän vieraaksenne, sanoitte te, kun viimeksi puhelimme toistemme kanssa Krokekin luostarissa. Mutta kaikesta siitä, mitä te olette minulle tällä ajalla kärsimyksiä tuottanut, saatte te kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!... Hänelle jätän minä myöskin kostoni!"

Nämät sanat sanottuaan käänsi hän selkänsä ritarille, joka oli voimattomasta raivosta melkein puolihulluna, ja riensi torninrappusia ylös.

Mutta Hollinger pysähtyi ja tarttui kiinni Taavetti herraan, joka aikoi suoraa päätä syöstä ulos.

"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän, "hetken aikaa voitte te vielä aivan hyvin ajatella niitä sanoja, joita tässä lausuttiin teille. Ei tee vahinkoa, vaikka vähän itsekin maistaisitte niitä tuskia, joita toiselle olette valmistanut!"

Hän lennätti voimakkaalla heitolla ritarin alas olkivuoteelle, jossa Niilo herra niin kauan oli saanut maata ja huokailla vapauttaan odottaen. Sen tehtyään juoksi hän ulos ja sulki oven jälkeensä sekä alemman että myöskin sen, joka johti pihalta torniin. Ulostultuaan huomasi hän Niilo herran ja toisten miesten kiiruhtavan tallirakennuksen luo. Ja hän riensi heidän peräänsä heittäen avainkimpun niin kovasti linnantuvan oveen, että koko rakennus tärisi.

Ei hän eikä myöskään toiset olleet huomanneet kookasta pitkää haamua, joka valkoinen mantteli yllään käveli linnantuvan ympärillä, yhtä vähän kuin tämäkään oli huomannut miesten menoa ja tuloa. Hän oli nähtävästi salaisia teitä saapunut paikalle, johon ilmaantui vähän senjälkeen kun tulisoiton valo oli hävinnyt ylemmän tornioven taa. Miehien takaisin palatessa seisoi hän linnantuvan takapuolella.

Vähän senjälkeen ratsasti jo neljä miestä pois Ekolsundista ja jokseenkin samaan aikaan lyötiin linnantuvasta korkealta katonrajasta lasi rikki ja Sigge hinasi sieltä itsensä varovasti köyttä pitkin alas pihamaalle.

Hän riensi nopeasti yli pihan ja rappusia ylös ritariluhtiin. Mutta haamu, jolla oli valkoinen mantteli yllään seurasi häntä.

Ylhäällä ritarisalissa tapasi Sigge vanginvartijan. Tämä oli jo niin paljon toipunut runsaasta kestitsemisestä ja siitä voimakkaasta iskusta, joka oli kaatanut hänet maahan, että voi puhua ja vastata.

"Missä on Taavetti herra?" kysyi Sigge.

"Vankina!" oli lyhyt vastaus.

"Kenenkä ... missä?"

"Ilveilijät ne hänet veivät!"

Sigge tuumi muutaman silmänräpäyksen. Luonnollista oli, ettei heitä enää ollut talossa ja yhtä luonnollista oli myös, että he olivat suunnanneet kulkunsa joko Penningebyhyn tai taas länteen päin -- armeijaan.

"Pian, meidän täytyy saavuttaa heidät!" virkkoi hän. "Satuloitse heti hevonen ja ratsasta heidän peräänsä. He eivät ole voineet ehtiä kauas... Minä taas kiiruhdan niiden kolmenkymmenen miehen luo, jotka pitävät hallussaan Östenin siltaa. Ja tahdonpa uskaltaa kaksi yhtä vastaan, että me siellä saamme vapautetuksi Taavetti herran. Jos vielä sen lisäksi onnistumme kaatamaan Niilo herran, niin on se häväistys, jonka me tänä yönä olemme kärsineet, vähäarvoinen."

Vanginvartijan oli aluksi vaikea kävellä, mutta vähitellen reipastui hänkin ja Sigge lisäsi heidän rientäessä rappusia alas:

"Jos tapaat heidät, niin koita pidättää heitä keinoilla millä hyvänsä siksi, kun minä ehdin sillan luo ja saan miehet järjestykseen. Me kyllä vielä pölyytämme nuot petolliset ilveilijät ja Niilo Sturen, niin että heistä on vaikea sen jälkeen enää eheää paikkaa löytää."

Valkoinen haamu oli hiipinyt ihan oven taakse ja seisoi tätä lausuttaissa ylimmällä tikapuulla.

Heti kun molemmat palvelijat olivat kadonneet, riensi hän alas ja kiirehti pois kartanosta.

VIII.

Östenin sillan luona.

Reipasta laukkaa kiiti Niilo Sture miehineen tietä eteenpäin ja näitten täytyi siinä ajaessa kertoa hänelle kuluneitten kuukausien tapahtumat. Viha nousi ja laski rltarin rinnassa kuunnellessaan miestensä kertomusta, vaikka häntä toiselta puolen taas ilahduttikin, kun kuuli, kuinka uskollisesti Engelbrektin rahvas rakasti häntä. Taalainmiesten liittymistä piispaan piti hän muuten aivan luonnollisena, erittäinkin koska he, niinkuin Erkkikin, hänen oma aseenkantajansa, olivat olleet aivan varmat siitä, että hän kyllä paikalle saapuisi, ennenkuin vihollisen kanssa käsikähmään jouduttaisiin. Ainoa, joka herätti hänen huoltaan ja toi katkeran surun hänen rintaansa, oli se, mitä Brodde tiesi kertoa vihreästä ritarista. Tämän käytöksen kaksimielisyys, sen tarkoitus tuli nyt hänelle päivänselväksi. Ritari oli vihollisten salainen ystävä, ajoi arkkipiispan ja Kristian kuninkaan asiaa ja sitä varten, että se paremmin onnistuisi, oli hän kai ottanut, viekkaasti kyllä, tuon narrinkaapunkin päälleen. Mutta se ritarin käyttäytyminen, se suretti nyt syvästi Niilo herran ritarillista mieltä. Hän huomasi, että tämä oli määräillyt hänen tekojensa ja toimiensa suhteen, niinkuin olisi hän ollut pieni lapsi, joka ei vielä voi itse itseänsä hoitaa. Sillä hän se varmaankin oli, tämä ritari, joka oli estänyt kuninkaan sanatkin Penningebyhyn saapumasta.

Yhtä asiaa eivät kuitenkaan Niilo herra ja hänen miehensä olleet ottaneet huomioon ja se oli, että he välttämättä tarvitsivat levätä. Oli selvää, että monituntiset ponnistelut olivat tehneet miehet niin ruumiin kuin sielunkin puolesta peräti voimattomiksi, kokonaan kelvottomiksi enempiin ponnistuksiin, elleivät saaneet ensin ainakin muutaman tunnin lepoa. Ja samoin oli itse Niilonkin laita. Vankeus oli murtanut hänen voimansa niin, että paljas ratsastus sai hänet jo vapisemaan ja vain vaivoin lujan tahtonsa voimalla voi hän pitää itsensä ylhäällä satulassa.

Sentähden päättivätkin he, huomatessaan lähellä Enköpingiä aivan tien vieressä yksinäisen tuvan, mennä sinne muutamaksi tunniksi nukkumaan, voidakseen sitten taas uudistetuin voimin jatkaa matkaansa ja ottaa tappionsa takaisin.

Niin poikkesivat he valtatieltä syrjään ja ratsastivat ylös mäelle. Samassa kuului kavioiden kopinaa heidän takaansa. Hollinger laskeutui alas hevosensa seljästä ja riensi alas tielle ottaakseen selvän, kuka, heitä lukuunottamatta, vielä keskellä synkkää yötä oli liikkeellä. Sillä vaikka olikin jo aamupuoli, peitti kuitenkin vielä puolipimeys maan, ja taivas oli niin paksussa pilvessä, että päivän tulo senkin kautta yhä viipyi.

Tielle saavuttuaan kuuli Hollinger kavionkopinan ihan läheltä. Se lakkasi kuitenkin heti kuulumasta. Nähtävästi oli ratsastaja pysähtynyt. Vähän senjälkeen alkoi se taas kuulua. Mutta nyt kulki hevonen kävellen. Öinen kulkija pysähtyi aivan tuvan kohdalla ja näytti kuuntelevan. Hollinger hiipi likemmäksi erottaakseen, kuka tulija oli, mutta pimeyden tähden oli se aivan mahdotonta. Hän ei kuitenkaan päästänyt ratsastajaa näkyvistään. Ja kun hän siten hyvän aikaa oli seisonut ja odottanut siinä, alkoi taas kuulua kavioiden kopinaa. Mutta se, joka nyt tuli, ratsasti niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi. Sentähden ei Hollinger voinut aluksi aivan varmaan erottaakaan oliko heitä yksi vai kaksi.

Pian kuitenkin näyttäytyi, ettei tulijoita ollut muuta kuin yksi. Saavuttuaan ensintulleen kohdalle kysyi hän heti tältä:

"Oletko varmasti heidän jäljillään?"

Puhuteltu ei vastannut mitään, mutta näytti siltä, kuin olisi hän viitannut tupaa kohti.

"Hyvä on!" sanoi silloin toinen, "kun rotta menee itsestään loukkuun, on kissalla sen helpompi työ!"

Vielä kuiskasivat he muutamia sanoja keskenään, joita Hollingerin oli kuitenkin mahdoton käsittää, ja sitten ratsastivat he taas tiehensä. Selvästi kuuli Hollinger, että heidän hetkisen aikaa yhdessä laukattuaan toinen hiljensi vauhtia, kun sitävastoin toinen ajoi edelleen, niinkuin olisi henki ollut kysymyksessä. Mutta sitten vaikeni taas kaikki vähitellen ja Hollinger päätti nyt mennä tupaan ja kertoa sisälläoleville huomionsa.

Silloin astui erään jättiläispuun varjosta esiin valkoinen haamu ja mies kuuli tämän huutavan häntä nimeltään.

Hän pysähtyi äkisti ja vei kätensä miekan kahvaan.

"Anna herrasi vain maata rauhassa!" lausui haamu. "Sillä sitä kyllä hän ja hänen miehensä tarvitsevat. Olette muutenkin jo tehneet oivan palveluksen!"

Hollinger tunsi kyllä äänen tutuksi, mutta hänen oli mahdoton erottaa puhujan kasvoja.

"Kuka tahansa oletkin", vastasi hän, "niin en minä nyt ole taipuvainen kuuntelemaan muitten kuin oman herrani neuvoja."

"Ja kuitenkin noudatti isäsi usein minun antamiani neuvoja."

"Kuka olet sitten!"

"Jumalan ystävä ja kaikkien muitten vihollinen!"

"Täällä kuivalla maalla olen jo ehtinyt unhottaa edellisen elämäni, sillä olen tullut huomaamaan, että maassa pitää elää maan tavalla."

"Mutta ajattele toki lupausta, mies, jonka annoit isällesi hänen kuolinvuoteensa ääressä."

"Sitä lupausta en ole koskaan rikkonut, vaikka joskus on tuntunutkin siltä, kuin olisi sydämeni kokonaan muuttunut."

"Tunnetko nyt minut?"

"Tunnen!"

"No, seuraa sitten tahtoani ja ole huoletta, ystäväni, sillä Niilo herra on minulle yhtä rakas kuin sinullekin! Siksi tahdonkin nyt seisoa täällä ulkona ja vartioida hänen ja teidän puolestanne. Kun hän sitten herää tahdon puhua sanasen hänen kanssaan."

Hollinger meni katsellen tuon tuostakin taaksensa. Mutta vielä kun jo oli tupaan menossa, näki hän valkoisen manttelin häilyvän tuulessa jättiläispuun juurella.

Tunnit kuluivat kuin siivillä ja kun Hollinger heräsi taas, hypähti hän heti ylös nähdäkseen vieläkö valkoinen piti vahtia puun juurelle. Tätä ei näkynyt missään, mutta sen sijaan seisoi hänen edessään vihreä ritari ikuinen hymy huulillaan.

"Onko Niilo herra valveilla jo?" kysyi hän.

"Ei ole!" vastasi Hollinger ynseänä.

"Mene sitten heti herättämään hänet, mies", jatkoi vihreä, "sillä nyt on jo todellakin aika nousta satulaan."

"Luulen kuitenkin hänen olevan oman herransa ja saavan tehdä ja toimia, miten itse paraimmaksi näkee!"

Ääni oli niin loukkaava, kuin se mahdollista oli, palvelijan ritaria puhutellessa. Mutta sellainen oli tämä vihreä, että huonoinkin mies luuli voivansa saada rankaisematta sanoa hänelle mitä hyvänsä. Nyt ei ritari kuitenkaan näyttänyt antavan peljättää itseään, vaan meni Hollingerin suureksi hämmästykseksi sisään tupaan ja sulki oven jälkeensä.

Niilo Sturen käytöksessä ilmeni samaa, kuin äsken hänen aseenkantajansa, nähdessään vihreän ritarin astuvan sisään. Selittämätön vastenmielisyyden ilme kuvastui hänen kasvoillaan. Ritari näytti kuitenkin välittävän yhtä vähän isännän kuin juuri ennen hänen palvelijansa vihasta. Ei yksi ainoa piirrekään muuttunut hänen kasvoillaan.

"Heissaa, Niilo herra!" alkoi hän. "Olette ollut kauan poissa, mutta minulla on jotain sanottavaa teille!"

"Niin on minullakin teille", vastasi Niilo herra, "mutta sen tahdon nyt lykätä toiseen kertaan!"

"Ei, ei, Niilo Sture ... mitä teillä nyt on mielessänne, se pitää teidän heti lausua julki. Niin tahdon minäkin puhua teille kaikki, mitä minulla sydämelläni on. Sitä varten olen tänne tullut ja teidän täytyy kuunnella minua, vaikkapa vasten tahtoannekin."

"Rohkeita sanoja latelette te siinä, ritari", lausui Niilo, "älkää toki luottako liian paljon kärsivällisyyteeni, jolla tähän asti olen toimianne sietänyt. Toista kertaa ette enää pidäkään minua sellaisessa pimeydessä, kuin silloin piditte, kun Kaarlo kuninkaan täytyi jättää kruununsa ja valtakuntansa."

Ritari hymyili tavallista hymyänsä ja sanoi:

"Ja kuitenkin toivoin voivani tehdä sen vielä nytkin, sillä sitä varten olen juuri tänne tullut... Rauhoittukaa, Niilo herra, ja hillitkää vihanne. Asia, jota te ajatte, on itsestään mahdoton... Kaarlo kuningas ei ole enää sovelias mies Ruotsia hallitsemaan. Maa tarvitsee hallitusohjiin miehen, jolla on kykyä ja voimaa, ellemme tahdo, että Ruotsi ikuisiksi ajoiksi jää kitumaan Tanskan alle, sen orjaksi. Te ette sitä usko, mutta juuri sellainen mies kaikkine vikoineen on arkkipiispa Jöns Pentinpoika... Hän on se mies, joka kyllä kykenee raivaamaan tien vapaalle Ruotsille ja kun hänen aikansa on ohi, silloin..."

Poissa oli nyt hymy ritarin kasvoilta. Ja syvä, puhuva oli se katse, jonka hän suuntasi Niiloon. Myös hänen sanoissaan ilmeni sellainen vakavuus, että Niilo vastenmielisyydestään ja oikeutetusta harmistaan huolimatta ei voinut olla kuuntelematta hänen puhettaan. Ja ritari jatkoi:

"Mitä olisi, Niilo herra, Ruotsin valtakuntaa hyödyttänyt, vaikka te olisittekin taistellut Kaarlo kuninkaan sivulla ja siinä taistelussa ehkä menettänyt henkennekin...? Tai otaksukaamme nyt, että teidän läsnäolonne olisi muuttanut onnen, että arkkipiispa olisi tullut voitetuksi, ja Kaarlo kuningas olisi taas voinut rauhassa elää Tukholman linnassa... Minä sanon teille, se olisi vain lisännyt levottomuutta. Tyytymättömyys ja viha olisi vain herännyt kaikkien mielissä taas eloon. Ja vähän ajan kuluttua olisi tapahtunut kuitenkin sama kolahdus, mutta silloin olisi se valtakunnalle ollut jo paljon vaarallisempi... Tätä kaikkea en tietysti silloin voinut teille sanoa, enkä sitä tahtonutkaan, sillä velvollisuutenne olisi siltä kuitenkin ollut rientää kuninkaanne avuksi."

Kaiken tämän lausui vihreä selitykseksi ja puolustukseksi niille toimille, joihin kuninkaan karkotuksen aikoina oli ryhtynyt. Mutta hän ei viipynyt niissä kauempaa kuin tarpeellista oli, vaan alkoi heti puhua niistä tapauksista, jotka Niilo herraa nyt viimeksi olivat kohdanneet. Ja nyt oli hänen äänensä, katseensa ja koko ryhtinsä aivan toinen. Ja mitä kauemmin hän puhui, sitä enemmän alkoi Niilon mielessä hämärtää heikko muisto entisajoilta, jolloin hän luuli kuulleensa juuri tuon saman äänen ja nähneensä saman omituisen loisteen noissa silmissä.

"Piispa voittaa nyt ja Kristian kuninkaan on pakko jättää valtakunta...! Jos te olisitte ollut vapaa, Niilo herra, niin olisitte te varmaan vienyt tahtonne perille. Ja niin olisi meillä ollut sama hätä edessä, kuin oli ennen Kaarlo kuninkaan karkotusta. Sentähden, niin kernaasti kuin antaisinkin henkeni teidän edestänne, olisin kuitenkin mielelläni nähnyt, ettette te olisi saanut ennen vapauttanne takaisin, kuin tämä suuri työ oli ehditty päätökseen saada... Aika on vähitellen kehittänyt asiat niin, ettei syntyperäinen Ruotsin mies enää voi, vaikka laki sen myöntääkin, asettaa kuningaskruunua päähänsä ilman ettei se synnyttäisi kateutta, vihaa, taisteluja ja verisiä vainoja maassa samaten kuin salama synnyttää jyrinän jälkeensä. Mitä sitten vaatii aika, mitä Ruotsin valtakunta, että sen vapaus ja itsenäisyys voitaisiin säilyttää?... Ei muuta kuin uuden miehen hallitusohjiin, voimakkaan ja viisaan, joka täydelleen kykenee vaikeaan toimeensa, mutta tämä mies ei saa kantaa kuninkaankruunua. Sen saatte nähdä vielä, jos Herra teille elämää suo, ja jos muuten hänen tahtonsa on, että Ruotsi säilyy kukistumatta, -- sen saatte silloin nähdä, että ainoastaan sellainen hallitus on enää mahdollinen Ruotsinmaassa! Ja tältä näkökannalta katsoen olisin mielelläni halunnut, että te, Niilo herra, ja arkkipiispa olisitte paremmin ymmärtänyt toisianne. Molemmat olette te miehiä, sellaisia kuin aika vaatii. Ja kuitenkin on se ehkä sittenkin parempi, niinkuin on, sillä itse asiassa rakastan minä tuota synkkää, arvoituksen kaltaista miestä yhtä vähän kuin tekin."

Ritari puhui niinkuin isä puhuu pojalleen ja sellaisella vakuuttavalla lämmöllä, joka teki syvän vaikutuksen Niiloon. Vihreä huomasi sen silminnähtävällä mielihyvällä. Tahallaan teki hän pysähdyksen puheessaan, mutta kysyi sen sijaan, samassa kun tarttui Niilo Sturen käteen, jonka tämä kuitenkin enemmän epäillen antoi hänelle:

"No hyvä, Niilo herra, te olette kai nyt ymmärtänyt minua?"

"Ja jos olenkin sen tehnyt, niin mitä sitten...?" kysyi Niilo herra takaisin.

"Silloin ratsastamme me heti Penningebyhyn ja siellä tahdon sitten vastata teille kaikesta, josta te aiotte syyttää minua. Ja sitä pyydän minä nyt teiltä, Niilo Sture, isänmaan, niin, vapaudensankarin, Engelbrektin, ja kaikkien niitten nimessä, jotka ovat olleet ja vielä ovat teille jostain arvosta... Antakaa asian mennä menoansa, arkkipiispan palata kotiinsa! Sillä hänessä on kyllä miestä raivaamaan tietä sille, joka kerran voimakkaalla kädellään on hankkiva taas Ruotsille sen vapauden, minkä se nyt on kadottamaisillaan..."

"Ja kuka on sitten tuo mies, ritari?"

"Te itse, Niilo Sture!"

Niilo herra hätkähti ja katsoi terävästi ritaria silmiin, mutta tyynenä kesti tämä hänen tarkastelunsa.

"Jos tarkoituksenne on tällaisilla puheilla viekotella minua, ritari, niin voin ilmoittaa, että siinä suhteessa ainakin olette erehtynyt. Mitä olette tässä puhunut, sitä en voi koskaan hyväksyä, olkoonpa että se olisikin totta. Tulevaisuus, niin omani kuin maanikin, on Herran kädessä, mutta nykyhetkestä voin itse päättää ja koskaan en voi, enkä tahdo vääränvalan avulla rakentaa sitä siltaa, joka veisi Ruotsin itsenäisyyteen. Kaarlo kuninkaalle olen vannonut uskollisuusvalani, ja niin kauan kuin hän elää, olen myös sen pitävä."

Mitä uljainta riemua säteili vanhan ritarin katse, kun kuuli tämän vastauksen, mutta kuitenkin synkkeni hänen otsansa ja vasemman posken syvä arpi muuttui hehkuvan punaiseksi. Ja suuret, säkenöivät silmät alkoivat salamoida tulta, joka osotti, että luja päätös oli juuri muodostumassa hänen riehuvassa sielussaan.

"Onko tämä siis viimeinen sananne, Niilo Sture?" kysyi hän äänellä, joka vapisi mielenliikutuksesta.

"On!" vastasi tämä.

"No niin, näin siis kuoleutuu elämäni kaunein ajatus... Mutta ei, Niilo Sture, se ei saa sittenkään tapahtua. Ainoastaan viheriän ritarin ruumiin ylitse kulkee nyt tiesi Katillo piispan luo!"

"Ritari!" huudahti Niilo seisaalleen hypähtäen.

"Se on luja päätökseni...!"

"Ajatelkaahan toki, että minä voin antaa miesteni ottaa teidät kiinni ja viedä vankina Penningebyhyn."

"Ei, ei, Niilo ... tappaa voivat he kyllä minun, mutta vangita ei koskaan."

Niilon oli vaikea päästä niistä omituisista ajatuksista, joita tuo vielä omituisempi ritari synnytti hänessä. Ensi hetkellä ei hän voinut ajatella muuta, kuin että mies oli taas saanut yhden noita kohtauksia, jolloin järki petti hänet. Hän odotti vain saavansa nähdä silmäin hämmentyvän ja tutun hymyn hiipivän hänen huulilleen.

Mutta katse pysyi kirkkaana ja lämpimänä ja silmäin kostea loiste osotti, että liikutus hänessä oli syvempi, kuin Niilo olisi voinut uskoakaan. Ja tuttu hymy se pysyi huulilta kokonaan poissa.

Silloin kuului hurja sotahuuto pihalta ja Brodde, joka yhdessä Erkin ja Hollingerin kanssa oli ulkona odottanut ritarin keskustelun päättymistä, tuli juosten sisään.

"Me olemme petetyt!" huusi hän, "Taavetti herran miehet ratsastavat mäkeä ylös tänne tuvalle."