Part 46

"Se oli kaikki vain kamalaa vilppiä, petosta, Pentti ukko", puhkesi Erkki puhumaan ja kiivaus, jolla sanat lausuttiin, ilmaisi aivan täydelleen sen kiihottuneen mielentilan, jossa hän oli. "Pelkkää, inhottavaa petosta kaikki! Niilo herraa pidetään yhä edelleenkin vangittuna."

"Vilppiä, petosta?... Kautta Jumalan kuoleman, poika, mitä sanot?" Ukko mietti hetkisen ja lisäsi sitten: "Minun täytyy heti puhua piispan kanssa. Tule, Erkki... Tahdonpa nähdä, uskalletaanko taalalaisia heitellä niin vain kuin leikkipalloja heidän saamatta edes rehellistä sanaa kiitokseksi rehellisestä työstä."

Erkki sitoi hevosensa puuhun kiinni ja niin menivät he molemmat nopein askelin oikotietä metsän läpi sille suunnalle, jossa Pentti tiesi piispan olevan.

"Mihin nyt, Pentti ukko?" kuului yhtäkkiä ääni, kun he olivat kulkeneet hetkisen matkaa tietä pitkin. Ja nuori ritari loistavissa varuksissa astui esiin metsäpolulta ja laski kätensä vuoristolaisen hartioille.

"Piispan luokse", vastasi Pentti lyhyesti ja äreällä äänellä.

"Mutta sinähän jätät paikan, jonka minä olen osottanut sinulle, ukko... Kuningas voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Oletko asettanut edes toista miestä tilallesi?"

"Se on kyllä oikeaa puhetta, mitä te siinä pidätte", vastasi ukko, "mutta nyt on asianlaita niin, että meidät on tänne houkuteltu petollisella tavalla ja sitä me emme kärsi... Sitä minä myös menen nyt sanomaan piispalle. Hän saa itse katsoa eteensä, kun kuningas tulee, miten paraimmaksi näkee. Mutta minä ja meikäläiset ja paljon muita lisää, me palaamme takaisin kotiin..."

"Kautta Jumalan kalliin veren ... mitä sanot, ukko?"

"Puhtaan totuuden vain, en muuta! Eikö meille luvattu, että Niilo Sture kyllä saapuisi oikeaan aikaan, juuri silloin, kun me häntä tarvitsisimme. Ja nyt olen minä, Jumala paratkoon syntiset ajatukseni, seisonut täällä ja ajatellut pahaa tuosta jalosta miehestä sentähden, että hän on pysynyt poissa... Sen lisäksi saan minä vielä nyt kaiken muun hyvän lopuksi kuulla, että hän kituu yhä edelleen pimeässä vankiluolassaan, odottaen ehkä kuolemaa vapauttamisen asemasta... Kautta Jumalan kalliin veren, Steen Sture, siinä on jo enemmän kuin rehellinen mies voi kärsiä."

Steen Sturen, joka samaten turhaan oli odottanut ystäväänsä, täytyi myöntää, että ukon viha oli oikeutettua, ja tämä jatkoi:

"Katsos nyt, Steen, kun rauta on vielä kuumaa, täytyy meidän takoa. Katillo piispan on pyhimysten nimessä vannottava, että hän antaa ritarille hänen vapautensa takaisin, muuten lähdemme me miehissä kotiin, sen vakuutan minä, Pentti Björnsson."

"Anna minulle kätesi, ukko", huudahti Steen lämmöllä, "toivoisinpa, että sinä pitäisit minua yhtä rakkaana kuin pidät Niilo Sturea... Usko minua, myös minä olen ritarin ystävä ja tahdon uhrata henkeni ja vereni hänen edestään. Sinä, Erkki, tunnet minut ja voit sanoa, tapaanko minä pöyhkeillä tyhjillä sanoilla ja lupauksilla!... No niin, minä vannon nyt sinulle tämän ystävyytemme nimessä, ukko, vannonpa kautta kolmen lummekukan kilvessäni, että hankin Niilo Sturelle hänen vapautensa jälleen, vaikka minulta sitten henki menisi. Ja siinä en viivyttele hetkeäkään, jos vain saan elää tämän taistelun jälkeen, joka nyt on edessämme."

Lämpö, jolla nuori ritari puhui, sekä myös hänen avonaiset ja rehelliset kasvonsa tekivät huomattavan vaikutuksen vuoritilalliseen.

"Mutta jos sinä vähänkin luotat minuun, Pentti ukko", jatkoi Steen Sture, "niin jätä asia edemmäksi. Tämä päivä ei ole sitä varten. Muuten on minun uskoni se, että Katillo piispa yhtä vähän kuin minä on voinut ajatellakaan mitään sellaista mahdolliseksi, josta sinä nyt tässä tiedät kertoa. Itse tulen, niinkuin tiedät, Elfsborgin seuduilta ja kun erosin Niilo Sturesta, oli puhe, että me tapaisimme toisemme täällä... Kuka on se konna, joka on uskaltanut vangita hänet?"

"Taavetti Pentinpoika!" vastasi Erkki.

"Voitko näyttää väitöksesi toteen, mies?" kysyi Steen äkisti.

"Voin niin, että te, Steen herra, olette uskova sen yhtä varmasti kuin minä sen uskon... Mutta tuomioistuimen edessä en sitä voi todistaa?"

"Hyvä, luota minuun... Minä olen pitävä sanani... Mutta tänä päivänä, Pentti ukko, ajatelkaamme ainoastaan Ruotsin valtakuntaa, niinkuin Engelbrekt aikoinaan teki... Hän ei olisi oman veljensäkään tähden luopunut velvollisuudestaan!"

Hevosten kavioiden kopina, joka alkoi kuulua kapealta metsäpolulta, katkaisi keskustelun. Katillo piispa itse tuli sieltä ratsastaen murrokselle. Huolimatta raskaasta ja kömpelöstä ruumiistansa oli hän väsymätön valvomaan puolustustoimia. Kaikkialla tahtoi hän itse olla läsnä. Nyt tuli hän varhaisena aamuhetkenä murrosta tarkastamaan, katsomaan, tekivätkö kaikki siellä edes velvollisuutensa. Joukko ritareja oli piispan mukana.

Kolme samallaista murrosta, tehdyt korkeista, kaadetuista hongista, oli siinä perätysten. Kaikki olivat ne täynnä uljaita, taisteluihin tottuneita talonpoikia. Se murros, jossa Steen piti komentoa, sijaitsi keskellä. Piispa loi Steeniin, jonka hän ensimäiseksi huomasi, tyytymättömän katseen. Häntä ei tietysti voinut miellyttää se, että tämä seisoi ja kaikessa rauhassa keskusteli miesten kanssa niin kaukana sivulla murroksesta, varsinkin kun vihollinen voi saapua millä hetkellä hyvänsä. Mutta heti kun huomasi harmaantuneen vanhuksen, kirkastui hänen katseensa.

"Sinä olet vielä sitä vanhaa rotua, ukko, näen sen sinusta", sanoi hän ja nyökkäsi Pentille muhoillen päätään. "Jos teillä, vuoristolaiset, on vielä yhtä lujat kourat ja yhtä vahvat jänteet joutsissanne kuin Engelbrektin aikana, niin näytämme me Kristian kuninkaalle, mitä paksu pappi voi aikaansaada... Sillä nyt juuri tänä päivänä aikoo hän hyökätä kimppuumme, saat uskoa minua... Hän tahtoo vetää minut tukasta täältä, täältä Taalainmaasta, ha-ha-haa... Mitä sanot sinä siihen, ukko? Emmekö tarjoa hänelle sitä pääsiäisolutta, jota täällä olemme valmistaneet, vai kuinka? Seuratkaa minua, Steen herra!"

Piispa ratsasti pois ja Steen herra seurasi häntä. Hän ei tahtonut odottaa mitään vastausta vuoristolaiselta, hän tahtoi vain kehottaa ja rohkaista, täällä niinkuin muuallakin, missä katsoi sellaista tarpeelliseksi. Se olikin ehkä tällä hetkellä parainta. Sillä tuskin on luultavaa, että Pentti ukko olisi saattanut olla tuomatta esiin sitä asiaa, joka hänen mieltänsä painoi, varsinkin jos olisi saanut aikaa ja päässyt alkuun puheessaan. Ja mitä seurauksia siitä olisi ollut, on helppo arvata, varsinkin kun tieto tuli, että huhuissa kuninkaan tulosta oli todellakin perää. Hän oli tänä päivänä paneva uhkauksensa täytäntöön ja marssiva koko armeijansa kanssa suoraan Taalainmaahan.

Pentti ukko ja Erkki palasivat äänettöminä polkua pitkin takaisin samalle paikalle, jossa Erkki ensinnä oli tavannut tuon rehellisen vuoritilallisen. He aikoivat jo kääntyä sivulle tullakseen murroksen taa, kun yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua pauhaavan sotamusiikin säveleet. Samassa kuulivat he ratsastajan laukkaavan takanansa ja kun he kääntyivät katsomaan, näkivät he piispan, joka raskaana ja kankeana heilui pärskyvän sotaorhinsa seljässä.

"Huomaan, että nyt on jokaisella aika mennä omiensa pariin", virkkoi Pentti ukko. "Toivonpa, että pyhän kolminaisuuden nimessä tämä päivä saa hyvän lopun ja taistelu kunniallisen päätöksen. Silloin voimme me huomenna toden teolla ryhtyä ajamaan Niilo Sturen asiaa."

Erkin sydäntä kirveli, mitä enemmän hän ajatteli herraansa ja sitä tuskaa, jota tämä epäilemättä tuntisi, kun saisi kuulla taistelusta ja niistä urhotöistä, joita siinä oli suoritettu, ilman että hän oli saanut olla mukana. Mutta kuinka katkeralta tuo ajatus tuntuikin, niin täytyi nyt antaa asiain mennä menoansa. Ja Erkki pyysi ukolta, että saisi hänen poikainsa rinnalla ottaa osaa taisteluun. Silloin kuuli hän voimakkaan äänen takanansa huutavan häntä nimeltä ja kun hän pysähtyi, saavutti hänet Steen Sture.

"Kuuleppa, mies", huusi tämä Erkille, "riennä lähimmän miehen tykö murroksessa ja sano hänelle, että päällikköjen on kokoonnuttava tänne minun luokseni!"

Koko sotajoukko oli jaettu kolmeen osaan murrosten mukaan. Kullakin osastolla oli oma johtajansa. Steen herra piti komentoa keskimäisessä, kun sitä vastoin Katillo piispa itse hoiti päällikkyyttä taaimmaisessa ja Krister Pentinpoika etumaisessa murroksessa, Tuossa paikassa suoritti Erkki tehtävänsä. Steen Sture oli näet totuttanut väkensä murroksessa erinomaiseen nopeuteen. Heti kun Erkki oli ilmoittanut päällikön käskyn ensimäiselle miehelle, lähti tämä viemään sitä toiselle ja niin meni tieto miehestä mieheen, kunnes sen hetken kuluttua tunsi jo koko sotajoukko.

Sillä välin lähestyi Steen herra itse murrosta. Se oli suuri, laaja hakkaus, joka ulottui kauas sivuille ja jossa puut olivat kasattuina tylsän kulman muotoon. Sen sisäpuolelle oli hänen osastonsa sijoitettu. Ulommaisina murroksen sivulla seisoivat vuoristolaiset, joiden päällikkö Pentti ukko oli. Steen Sture nyökäytteli ystävällisesti joka taholle päätään ja jatkoi matkaansa, kunnes päällysmiehet toinen toisensa perään alkoivat saapua.

Kun kaikki olivat koossa, ilmoitti hän heille, mitä piispa oli hänelle kertonut. Kuningas, joka ei tiennyt, että piispa oli niin lähellä, samosi rientomarssissa eteenpäin tunkeutuakseen Taalainmaahan, josta hän oli vetävä paksun papin tukasta esiin, niinkuin hän oli sanonut. Nämät tiedot oli piispa saanut eräältä nuorelta vesteråsilaiselta kauppiaalta, joka yön aikana oli saapunut leiriin.

"Meillä on nyt siis ankara ottelu edessä!" lisäsi hän, "ja minä olen varma siitä, että te näytätte hänelle, mistä on lyhin tie kotiin. Mutta sellainen on piispan tahto, että tanskalaisen pitää saada esteettömästi marssia ensimäisen ja toisen murroksen ohi. Vasta sitten kun se on saapunut kolmannen murroksen luo, on sen päälle joka taholta hyökättävä. Sanokaa sentähden miehillenne, ettei sanaakaan saa puhua, ei jousta jännittää eikä miekkaa vetää tupesta, ennenkuin piispan merkkilaukaus on kajahtanut."

Päällysmiehet menivät ja Steen herra jäi siihen yksin seisomaan. Hän kuunteli. Tanskalaisen soittokunnan säveleet kuuluivat nyt aivan selvään, kuului torventörähdyksiä ja rummun pärrytystä. Nuoren soturin rinta kohosi, sen täytti rohkeus ja taistelunhimo, halu saada viedä miehensä vihollista vastaan. Se oli ensi kerta, kun hän suuren sotajoukon johtajana oli astuva taisteluun, ja sentähden sykkikin nuorukaisen povi kuuluvasti. Herra Taavetti Pentinpojan oli oikeastaan ollut määrä johtaa tätä sotajoukonosastoa. Mutta vuoristolaiset eivät olleet hyväksyneet häntä, kun piispa oli heille puhunut siitä. Ja kun sitten Steen Sture saapui paikalle, olivat taalalaiset, jotka tunsivat hänen suhteensa Kaarlo kuninkaaseen ja rakastettuun Niilo Stureen, pyytäneet ja saaneetkin hänen päällikökseen. Steenin näitä ajatuksia hautoessa, astui yhtäkkiä nuori mies hänen eteensä.

Se oli sama vesteråsilainen kauppias, joka oli tuonut piispalle nuo tärkeät tiedot Kristian kuninkaasta. Hän oli jo kauan seisonut ja katsellut Steen herraa, nähtävästi epävarmana, sopisiko hänen nyt lähestyä vai olisiko parempi pysyä paikoillaan. Mutta lopuksi teki hän reippaan päätöksen ja astui esiin.

"Te olette kai nuori herra Steen Sture?" lausui hän nöyrällä äänellä ja kun Steen herra nyökäytti siihen päätään, lisäsi hän: "oletteko tavannut asepalvelijaa?"

"Mitä asepalvelijaa?" kysyi Steen herra.

"Palvelijaa, joka viime yönä tuli minun kanssani kaupungista tänne... Me erkanimme Skultunassa, sillä hän ei uskaltanut tulla yhteyteen Oxenstjerna-veljesten väen kanssa. Mutta hän etsii teitä ja hänellä on varmaan tärkeitä asioita, joista hän tahtoo puhella kanssanne."

Steen herran into nousi ja hän kehotti kauppiasta kiireesti ilmoittamaan, mitä tiesi. Sillä, sanoi hän, jos jotain tahdottiin tehdä miehen hyväksi, se piti tapahtua heti tuossa paikassa. Ja samassa ilmoitti sotamusiikki, että vihollinen jo lähestyi ensimäistä murrosta. Se vahvisti siis hänen sanansa ja sai kauppiaan kiirehtimään.

"Mitä nyt kerron, tapahtui toissa yönä", alkoi tämä. "Minulla oli asioita kaupungin ulkopuolelle ja kotiin palatessani kuljin minä erästä syrjätietä, ettei minun olisi tarvinnut tulla tekemisiin tanskalaisten leirin kanssa. Ollessani jo aivan lähellä kaupunkia, kuulin minä yhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa takaani tieltä. Minä pysähdyin ja samassa saavutti minut kolme ratsastajaa, jotka olivat menossa samaan suuntaan kuin minäkin. Pimeydestä huolimatta huomasivat he heti minut, pysähtyivät ja yksi heistä kysyi, tiesinkö minä, missä herra Ove Laurinpoika asusti kaupungissa. Ja kun hän majaili juuri meidän naapurissa, otin minä toimekseni saattaa heidät sinne. Saavuttuamme naapurini kartanolle, huomasin minä, että kolmas heistä olikin vanki, jota toiset olivat kuljettaneet välillään. Toinen vangin kuljettajista meni heti Ove herran puheille ja hetken perästä tuli hän ulos mukanaan kaksi Ove herran miestä. Nämät ottivat vangin haltuunsa ja veivät hänet kellariin. Mutta molemmat ratsastajat hypähtivät taas hevostensa selkään ja menivät matkoihinsa. Olin hyvin utelias tietämään, kuka vanki oli. Ja kun aivan helposti voin päästä puheisiin hänen kanssaan, minun ja naapurini kellarin välillä on ainoastaan vahva puuovi, niin päätin ottaa selvän siitä. Vanki sekä kuuli että vastasi ja niin sain minä tietää, että mies oli herra Niilo Sturen asepalvelija."

"Niilo Sturen palvelija!"

"Niin... Niilo Sturen, Steen herra. Mutta minä tahdoin nyt myös, kun kerran olin oppinut tuntemaan hänet, auttaa häntä vapaalle jalalle. Ja sen tein yhtä mielelläni, kuin ennen olin halunnut saada tietää, kuka hän oli. Kun se minulle oli yhtä helppoa, kuin edellinenkin, niin päätin ensin tutkia, mitä herra Ove Laurinpoika vangista ajatteli. Menin sentähden eilen aamulla varhain Ove herran luokse ja kysyin, tiesikö hän, mikä mies se oli, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Sitä hän ei tiennyt. Kun minä sitten selvitin hänelle, kuka vanki oli, tuli hän intoa täyteen ja riensi heti kellariin puhuttelemaan miestä. Heidän keskustelunsa kesti hyvän aikaa. Jälkeen puolisen lähetti Ove herra hakemaan minua ja kysyi, tahtoisinko minä Katillo piispan tähden -- hän tiesi, että minä henkeen ja vereen asti olin tähän kiintynyt, koska tämä samotessaan Vesteråsin kautta Taalaihin itse omassa persoonassaan kävi antamassa äidilleni viimeisen voitelun -- niin hän kysyi, tahtoisinko minä piispan tähden auttaa häntä vapauttamaan vankia..."

Steen herra viittasi kädellään ja juoksi jo samassa murrokselle. Siellä kiipesi hän korkeimpaan kohtaan tähystelemään. Tuuli, joka puhalsi etelästä, toi torvien toitotuksen metsässä olevan aukon kautta niin kovaäänisenä paikalle, jossa keskustelevat seisoivat, että tuntui siltä, kuin olisi vihollinen ollut jo aivan murroksen vieressä. Tämä se oli, joka sai Steen Sturen juoksemaan ja sentähden myös hyväntahtoisen kauppiaan kertomus keskeytyi. Sillä Steen Sturella ei enää ollut aikaa ajatella muuta, kuin alkavaa taistelua.

Varovasti kohotti hän päänsä murroksen harjan yli, josta voi nähdä hyvän matkaa tielle. Tämä kierteli pilviä piirtelevien honkien keskellä mennen murrosten läpi juuri molempien kylkien välistä. Taisteluun valmiiden talonpoikain pitkä rivi ulottui tieltä syvälle metsään niin kauas kuin silmä voi nähdä. Ja joka miehen katse oli luotuna Steen herraan tai taas johonkin muuhun niistä, joita pitkin murroksen harjaa oli asetettu vahtiin.

Hetkinen kului kaikessa hiljaisuudessa. Kuului ainoastaan, kuinka tuuli suhisi puitten latvoissa, ja vähän etäämpää etelästä päin saapui korviin kumea, yhtämittainen töminä. Mahdotonta oli kuitenkin tästä ponnahtelevasta äänestä päättää, oliko vihollinen jo saapunut murrosten sisäpuolelle, joitten seiniä kasvavat puut estivät näkymästä, vai oliko se vielä ensimäisen murroksen edessä, joka muodosti ikäänkuin portin seuraaviin. Monien tuhansien ihmisten ja hevosten jalanastunta synnytti töminän, joka tiheässä metsässä ja rosoisissa vuorenseinissä sai aikaan mahtavan, juhlallisen kaiun. Tuntui, niinkuin olisi kuullut valtavan kotkan siipien äänen sen juuri laskeutuessa vuoren onkalossa olevaan pesäänsä, sittenkun nuolennopean lennon aikaansaama suhina on tauonnut.

Yhtäkkiä alkoi soittokunta puhaltaa täydellä voimallaan ja torvien ääni kajahteli niin kauniisti ja iloisesti ihanana talviaamuna. Hevoset hirnuivat ja päällysmiesten kehotukset antoivat ikäänkuin lisää vauhtia joukolle, joka niinkuin pitkä suomuinen käärme kiemurteli esiin puitten välistä.

Liikkumatonna niinkuin kuvapatsas istui Steen Sture, mutta vilkkaista silmistä ja pingoittuneista kasvojen lihaksista voi huomata, että odotettu hetki yhä läheni. Silloin hirnahti hevonen murroksen alapuolella, vähän edempänä talonpoikaisjoukon takana. Steen herra loi tuikean silmäyksen sinne päin, jossa hevoset seisoivat, ja samassa viittasi hän kädellään, että kaikkia sellaisia, jotka voivat ilmoittaa viholliselle asianlaidan, piti koittaa estää. Vihollisen liikkeistä voi kuitenkin nähdä, ettei tämä ollut vielä mitään huomannut. Suuri armeija samosi näet yhä herkeämättä eteenpäin, joukko joukon perässä. Steen Sture seisoi juuri murroksen ulommaisessa päässä. -- Siinä oli vaarallisin paikka ja siinä myöskin luotetuimmat miehet seisoivat, koska, jos hakkaus olisi huomattu, siihen epäilemättä ensimmäinen ja ankarin hyökkäys olisi suunnattu. Paikasta oli mainio näköala yli koko seudun, joten hän siitä voi eroittaa jokaisen osaston, niin vieläpä jokaisen yksityisen sotilaankin kuninkaan armeijassa. Näitten kasvoista loisti rohkeus ja taistelunhalu. Ja niitten näkö ei ollut suinkaan omiansa elähyttämään isänmaanystävän toiveita, kun nimittäin niitä komeissa, uljaissa puvuissaan vertasi talonpoikiin, joilla oli kotitekoiset turkit yllään. Mutta sen minkä talonpojat jäivät jälkeen komeudessa, sotaisessa taidossa ja harjoituksessa, sen voittivat he täydelleen takaisin ruumiinvoimissa, sillä siinä suhteessa olivat he vastustajistaan verrattomasti edellä.

Mahdollisesti tekivät juuri nämät vihollisarmeijan hyvät puolet valtaavan vaikutuksen nuoren Steen herran mieleen, sillä varjo levisi siinä hänen jaloille kasvoilleen. Mutta sen voi myös yhtä hyvin aikaansaada kookkaan kuninkaan näkö, joka juuri silloin ratsasti murroksen ohi. Tällä oli yllään kallisarvoinen turkki, jonka alta haarniska välkkyi, ja päässä vihreä hattu, jota oli lämpimämpi pitää kuin kypäriä. Kypäriä ja kilpeä kuljetti hänen takanaan aseenkantaja.

Silloin hirnui taas hevonen ja Steen herra hätkähti. Äänen oli täytynyt kuulua aina tielle asti ja heti huomasikin hän, että kuningas pysähtyi ja kuunteli. Arvattavasti oli hirnunta herättänyt hänessä epäluuloja. Miesten onnistui kuitenkin saada levoton hevonen, joka oli Steen herran oma, heti asettumaan, niin että kaikkialla oli taas hiljaista. Ja vihollinen jatkoi matkaansa. Mutta kuningas ei näyttänyt enää ratsastavan yhtä levollisena kuin ennen. Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan. Seutu oli tässä suuressa määrin hänelle sopimaton, jos nimittäin tappelu olisi syntynyt. Tie oli raivattu ainoaan mahdolliseen paikkaan. Muualta ei se olisi voinut kulkeakaan. Sillä molemmin puolin sitä kohosivat korkeat, metsän peittämät kallioseinät, jotka uhkaavina ja varoittavina tujottivat alas kuninkaaseen ja häntä ympäröiviin ritareihin. Oli aivan selvää, että jos hyökkäys täällä tapahtuisi, eteenpäin samoava sotajoukko olisi auttamattomasti hukassa. Ja epäluulo, kun se kerran oli herännyt, kasvoi pian peloksi, josta kuningas ei voinut päästä erilleen. Kerta kerran perään teki hän itselleen kysymyksen, minkätähden hänen juuri nyt pitäisi peljätä väijytystä, kun kerran varmaan tiesi, että vasta Taalaissa toisella puolen Långhedeniä saattoi odottaa yhteentörmäystä paksun papin kanssa.

Silloin kuului hevosen hirnunta vielä kerran ja nyt pysähtyi kuningas siihen paikkaan. Sekä Steen herra että muutkin murroksella olevat vahdit luulivat näkevänsä, kuinka hän vaaleni.

"Meidän täytyy heti kääntyä!" kuultiin hänen huutavan ja käsky meni tuota pikaa osastosta osastoon. Koko sotajoukko pysähtyi.

Mutta samalla viittasi myöskin Steen Sture alhaalla seisovalle torvensoittajalle antamaan ryntäysmerkin. Ja pian kuuluivatkin ilmassa tutut säveleet, joihin joka taholta murroksista heti vastattiin. Samassa satoi jo tuhansittain nuolia Tanskan armeijan päälle.

Kiireesti kiipesi nyt koko talonpoikaisjoukko murroksen harjalle ja nuolipilvi nuolipilven jälkeen satoi tielle, kunnes Steen Sture itse ensimäisenä hyppäsi alas toiselle puolelle ja alkoi ahdistaa vihollista miekalla. Talonpojat päästivät mahtavan sotahuudon, jota kaiku moninkertaisesti kallioissa toisteli. Piispakin tuli murrokselle heti kun sai kuulla hyökkäysmerkkiä puhallettavan ja häntä seurasi oma osastonsa.

Taistelu tuli yleiseksi ja piispa ja Steen Sture heittäytyivät keskelle tulisinta tuoksinaa. Hurjia iskuja otettiin ja annettiin. Tanskalaiset taistelivat erinomaisella urhollisuudella. Kristian kuningas oli heittänyt pois turkkinsa ja tarttunut kilpeensä kiinni, mutta hän ei ollut ehtinyt vaihtaa viheriää hattuansa kypärään. Hän istui hevosensa seljässä juuri keskimäisen murroksen kylkien kohdalla ja tunnettiin helposti hatustansa, vaikka tuskin yksikään talonpoika siltä tiesi, että se oli kuningas.

Uloimpana vasemmalla raivosi Pentti Björnsson Erkin ja kolmen poikansa kanssa itselleen tietä, kulkien eteenpäin yhtä tyynenä ja levollisena, kuin jos olisi kävellyt omia peltojansa pitkin. Ja varmasti kaatui aina vihollinen siellä, mihin he leveillä sotakirveillään iskivät. He vetivätkin sentähden ennen pitkää vihollisen huomion puoleensa ja pian oli heillä vastassa tihein joukko. Pojat ja Erkki ottivat silloin askeleen eteenpäin, niin että he tulivat ukon eteen, jossa seisoivat niinkuin muuri päälletunkevia tanskalaisia vastaan. Mutta ukkoa se ei ollenkaan miellyttänyt ja hän huusi:

"Mikä teitä riivaa, pojat ... vai ettekö häpee sulkea tietä vanhalta mieheltä!"

Ja hän aikoi juuri teoillaan vahvistaa sanansa, kun yhtäkkiä pysähtyi ja tujotti suoraan eteensä tielle. Hänen silmäänsä oli pistänyt sieltä tuo viheriä hattu ja ne monet loistavavarusteiset ritarit, jotka ympäröivät tuon hatun omistajaa. Ajatus, että se mahtoi olla kuningas, syntyi siinä äkisti hänen päässään ja hän kääntyi katselemaan jousta itselleen. Mutta kaikki olivat nyt tarttuneet miekkaan ja kirveisiin käsiksi, eikä hän huomannut ainoatakaan, niin kauas kuin nähdä voi, jolla olisi ollut jousi. Sillä nuolivarasto oli suureksi osaksi tullut tyhjennetyksi jo hyökkäyksessä. Ukolta pääsi silloin harminhuudahdus ja hän aikoi taas rientää poikainsa perään, joitten jälkeen oli jäänyt tyhjä tila. Mutta silloin huomasi hän, että vihreähattuinen lähestyi itse Katillo piispaa, jota sitä paitsi ympäröi jo joukko muitakin vihollisia. Ja nyt kääntyi hän taas katkeralla mielellä katselemaan asetta, jota tarvitsi.

Kun hän siinä niin silmillään etsi sitä, astui hän askeleen eteenpäin, huomaamatta, mihin jalkansa pani. Vasta kun oli kompastua, loi hän katseensa maahan. Ja katso, juuri siinä hänen jaloissaan oli jousi, jota etsi. Luultavasti oli se siihen hyökätessä heitetty tai oli se jäänyt siihen miekkaan ja kirveeseen tartuttaissa, kun taistelu mies miestä vastaan alkoi. Myös muutama nuoli oli jäänyt sen viereen. Nyt tähysteli ukko poikiansa. Ne kulkivat eteenpäin hurjassa sankari-innossa ja mielihyvästä vetäytyi ukon suu hymyyn. Hän huusi heille, he eivät kuulleet häntä. Hän kutsui Erkkiä, mutta ei tämäkään kuullut. Hän oli kuitenkin lähinnä ja voi hänet sentähden helpoimmin saavuttaa. Ja jättiläisaskelin kiirehti vanhus hänen luokseen, huutaen kuuluvalla äänellä hänen nimeään. Mutta hänen levottomuutensa kohosi huippuunsa, kun hän etsiessään silmillään vihreähattuista, huomasi tämän jo olevan täydessä rysyssä piispan kanssa.

"Kautta Jumalan kuoleman, Erkki... Erkki", huusi hän, ponnistaen äänensä viimeisiin, "luulenpa, että kuningas aikoo pitää sanansa ja vetää piispan tukasta ulos Taalainmaasta!"