Part 7

»Onko teillä sisaruksia?»

»Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi yhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän on hiukan kovapäinen.»

»Entä neljäs?»

»Hän on sisko.»

»Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?»

»Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä suhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika itsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi seppeleen laskenut.

Mutta Elma ei nauranut.

»Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?»

»Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui jälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa.

»Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta, ja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla nuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan heistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He pelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin.

Kerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen auki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä Tukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä kustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat vaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että tahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan, opintomahdollisuuksia.

Ja äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua saada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta pojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta veljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti ajatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten elämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt keskeneräiseksi, hän oli tyhjä.

»Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää, uutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille ihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville keskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä sateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat luontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä taas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui tukahduttavalta.

Tähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai vähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan inhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten suristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän tunsi päinvastoin halua lähestyä heitä.

Niin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa — ei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun puhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä, eikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse pakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja vastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa ääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta toisten katseita ujostelematta.

Sellaista oli kai vapaus.

Elma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen jättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille Muriuksille:

»Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?»

Poika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä taulukoita ja merkkejä, ja vastasi:

»On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.»

Tämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo tuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi kalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein myrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet takaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta.

Hän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin niitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää hämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi.

Mutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä jonkinlaisella ylpeydellä:

»Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu. Neiti ehkä tietää.»

»Tiedän», vastasi Elma nyökäten.

Hän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta tyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua, hän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen edessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun hän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi oli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna monta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta nyt se oli herännyt: Murius.

Kerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta vuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli itse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista sinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!» Ja toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti ja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa hän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka jollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa ja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti joutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen soittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut konsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt kolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä nyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin hyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä.

Elma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui kauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai elää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista onnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta sentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden ääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja pidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta.

Nuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei äänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua.

Kun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika kuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin päähän hänestä.

»Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma.

Poika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän tunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi:

»Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut paikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin helteinen päivä.»

»Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti.

Nuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei näyttäytynyt lainkaan.

Elma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset onnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla katseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut hänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan kaupungissa, sanoivat toisilleen:

»Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin. Rick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy virkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja, pieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä arvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun hän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät he sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun esineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin Rickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita.

Kiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille, kävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko tuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä mielestä entisellään.

Mutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut kylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti hänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden ihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen hän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut sitä selittää.

4.

Pontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen ohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin väki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan toivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei ollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin naukin säilynyt, mutta siinä kaikki.

Vieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille. Sen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli kotona.

»Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?»

»Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä aamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.»

Ihan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä itsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä edelleen.

Alexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet ja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan mahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria.

Eittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki edut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan kanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää, mutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara. Heidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja ilmeisesti viihtyvän toistensa parissa.

Hänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä mielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla ja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle, joka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen ihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa Paschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja Libert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille omistetusta Östermalmista!

Pontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti muuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui maailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta oli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli ainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa rouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet vanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita kuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää auringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut, ja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo pitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet kelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten aikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi, josta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika.

Tilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He eivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia yksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia, jolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja huomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän kaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja äiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi hän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan siellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja silitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi hänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin, isä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi kiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla ei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!»

Tänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert puolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi antaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa, oli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat musiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin olivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla viululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat suuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että palvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden pääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert oli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet, ja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli syntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran oli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja hyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja vanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut:

Hei, hei sitä tanssin tahtia, ja ai sitä kiukun mahtia!

Tilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin, laajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel, polkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka edellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta.

Rouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä tehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi konserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.»

»Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia leperryksiä.»

Mutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai lahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei tarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä, jos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin — ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat suorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka edelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt, harmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut.

Joskus he todella hänet tapasivatkin.

Hän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin meren saartamalta saarelta.

Heti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei erikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään musiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen kanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät pientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita myöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja viihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis välittänyt hänestä, vaan vain Tildasta.

Samana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon ovikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan Tildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä oli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki Tildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo kadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei enää ollut talossa.

»Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle.

Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia.

Hän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen polkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien intohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin, joita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla mukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja hänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti: »Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.»

Hän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen tänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella, kävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta.

»Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch pääkonsulille.

»Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna hänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.»

Silloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä oli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään.

Niin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan. Hänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä laiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista, tennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista. Talonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat, ja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä joskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen kesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten taulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet kellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli poistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn tuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle talolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin ei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta, erikoista viehätystä.

Ja juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda.

5.

Muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle kävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja nyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli hän murahtanut:

»Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!»

Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta, sen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen rajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja tyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se oli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana, liian hiljainen ja koskematon.

Silloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä.

»Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat idiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä pitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla välinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja virnistellä.»

Tietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta hän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä. Hän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään lainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena, että he leiriytyisivät tyhjään palatsiin.

Valmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä arkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli Alexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton keskelle suuren salin permantoa.

Hän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä mukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata, virvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin vanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla verhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen seinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti ja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen lautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa peilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus, viileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu.

Tilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa houkuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi:

Tilda paljasjalkainen, Tilda, Tilda pienoinen, Tilda, silmä sininen, tyttö Tilda-niminen.

»Mikä laulu se on?» kysyi Alexis.

»Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.»

Tilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa niiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi eteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn», ajatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.»

Erittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut aikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista. Että Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän oli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta. Sitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva Murius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään tarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito sai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis oli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking kauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut itselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli äiti nähnyt poikansa.

»Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?»

Alexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla oopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika oli hänen luokkatoverinsa.

»Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch.

Valkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut ainoata lastaan silmät ympyriäisinä.

»Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi.

»Mutta, että sinä et tullut kotiin!»

»Tjaa, minä nukahdin.»

»Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?»

»Lattialle!»

Pääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut kaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä seikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun hän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän järkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan niitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut.

»Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne menevät ohi.»

Alexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä hyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian itsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan elämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä. Rouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti:

»No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?»

Alexin oli täytynyt vastata:

»Ukko soitti enimmäkseen itse.»

»Kuinka viehättävää! Ja illalliset?»

»Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.»

»No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?»

»Ne sai sulloa W.C:hen.»

Sitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta nauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin bohèmimaiselta, poikaseni.»