Part 6

Koko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista. Milloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli Rick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan Göteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä hänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten hän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita, liikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen tiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna kello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain perustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi.

Rick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan ensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei tunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän epäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin Bourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet joillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli nainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna pannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen lähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin sininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen, miltei uhittelevan punainen.

»Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!»

»Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan pitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se kannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä ja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät Rickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti alenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia, rakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin edespäin.

Elma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä, jolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin päivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku kävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin tavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän valvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa aina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa askarrellen.

Yhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin; hän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin kerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa, ehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat naiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja nukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia huoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen.

Hän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä, sulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan tuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana.

Eräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta. Ei kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat ajateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden tuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää.

»Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli hän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.»

Ja se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli tehnyt.

Niinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut hänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen luomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän sulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli itsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta herkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka paljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin moni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan vain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma puolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan ei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos jokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän edessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen oli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten luona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli lapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan.

Mutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä matkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne olivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta, kykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu, heille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia huomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi.

»Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin ajatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei edes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö kysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut, mutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä.

Jos lapsi lainkaan enää eli?

Elman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen saavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että kuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti jätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa kokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö, enempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja kantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan luotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma oli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla yksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin ymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman hyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia.

»No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää pitää onnena tai armona?»

»Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että lapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa koskevan levottomuuden.

Mutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla.

Pitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma tottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa, ja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen. Unettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi auttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut.

Hän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta saadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi käyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen, jauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään, kaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin ja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän luottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta.

Elman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista ruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut. Lääkärin apua hän ei tahtonut etsiä.

Eräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja juuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli hän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet. Tavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme.

Mutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli, makuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle katsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen pieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä tuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan, vaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat, mutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven ja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta.

Elma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen vaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein: siellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä naurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven.

Pöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen vaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen kuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten, ja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan lauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut unettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai ei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin unohtaen, leikittelivät leikkiänsä.

Vieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi höyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää.

»Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma.

»Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä säikytit minua!»

Ja nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut nuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet erittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä ja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli ruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä oli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa.

»Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän.

»Ei tämän jälkeen», vastasi Elma.

Suuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun sähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas käyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan kokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään noussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin.

»Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni edessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki ihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä.

»Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi se paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene nyt, Klas'.»

»Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma. »Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin kapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi.

Hän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui.

Elma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se oli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta.

Niin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman luo.

»Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?»

»Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.»

»Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun huomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä joudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet! Ihmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä pyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää! Minä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas on minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli yksinkertaisesti nälkä.»

»Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää semmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma.

Mutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se pohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut. Tahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!»

Rick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka tapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras tehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän hätkähti.

Elma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn välistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä mylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän unohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt ketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan kuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin hairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän voisi heittäytyä noin ankaraan itkuun.

Rick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt haavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä hän ei ymmärtänyt.

Aamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin unettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai itsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti kiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä kivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi. He erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi aamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta.

Vähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään aamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen senpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta helpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin, vaan vasta sangen myöhään.

Kuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi vaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi. Jälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle sellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta joka kuitenkin repeli hänen mieltään.

»Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai Bourgstenia?»

»Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick, etteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa, kuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta johtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma tuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?» Arvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili salassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu olento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita.

Elma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat eivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa palttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä katsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään vastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen:

»Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?»

Hänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen, täytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja jälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan rasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman, epänaisellisen ja rumentavan hatun alla.

Bourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä:

»Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille itsellenne.»

Elma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä kysymyksillä.

»Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?»

»Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.»

Ajatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai vain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan mahdottomalta.

»Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten.

Elma vastasi nyrpeästi:

»Tuskin vain.»

He seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä. »Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman umpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo epäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo kauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti kulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa oli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten, sileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma kiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa, näytti hän kuin takaa-ajetulta.

3.

Sen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin jonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti kohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä suinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin, ottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin olivat olleet Elman osalla.

Elma pani sen merkille pilkallisesti.

»Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi ajanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.»

»Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten ensi syksystä naimisiin.»

»Bourgsteninko kanssa?»

»Kuka tietää.»

»Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma.

»Niinkö katsot?»

»Mitä sinä itse ajattelet?»

Kernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei todellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka tuhlailivat toiveiden antamista.

Rick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt katsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että Bourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen rakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi Bourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten ehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen ehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten Elmalle.

»Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki», sanoi hän.

Mutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan saadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa ulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai vähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää, tietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai muita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat.

Rickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta. Tuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina. Elman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä muutoin moitteettoman henkilön.

Bourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa tapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän tuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan tottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että he saivat itse puhua.

Hän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä lausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita myöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä osoittanut, että jo osasi hänet ulkoa.

Ohimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick Brunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu: se oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten naistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja jonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen uusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran välttämiseksi.

Rick sanoi:

»Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu. Miesvihaajasta ei ole minulle toveria.»

»Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?»

»Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.»

»Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?»

»Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani hoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.»

»Niinkö?»

»Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta päättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.»

Hän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin.

»Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?»

»En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole läheskään yhtä hyviä vakuuksia.»

Rick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän nielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku teki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat ehtineet haihtua.

»Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli hän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa uneksii.»

Toukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja matkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa epätietoisena tulevaisuudesta.

Hän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa.

Niille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi kaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli parhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden sävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului omituisten ihmisten joukkoon.

Humlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan käytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus kirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui niinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä, laiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden levosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki päivät eivät olleet yhtä rauhaisia.

Lapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei puisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen kesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut kovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa samalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri ala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran sattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän jo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui eräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli häiritty, tuli istumaan hänen vierelleen.

»Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti.

»Ette», vastasi Elma.

»Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen siirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille papereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä, tottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt vähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen.

»Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta.

»Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen valmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.»

»Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?»

»Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.»

Lyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä, kun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän voimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita hän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria, nyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista itsetietoista päättäväisyyttä.

Seuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta tötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi kernaasti.

»Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso osoittaa sellaista ahkeruutta?»

»Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan minun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.»