Part 8

Mutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että Alexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon bohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka ei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin ja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa tunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella Muriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja hauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia oli Tilda. Hänet hän piti.

Tildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei tavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut, ei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä hiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien päähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan ollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta, mitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta kaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan, kuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti Oberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly Faber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi, että tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle, Alexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan ilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut Pariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi, joka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet, joista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä Alexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt Humlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä Tilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin kotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä muiden kanssa.

Alexis piti Tildan itseään varten.

Ei kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen elämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön, ei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin talo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja iloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi miellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja pieni keiju, yhteen.

Tilda istui ja ajatteli uskomatonta ja muistettavaa hetkeä, jolloin hän jo kerran ennen oli seissyt täällä, vapisten ja ihaillen odottavaisena, uskaltamatta istua kullatuille silkkituoleille. Siitä tuntui olevan huikean kauan. Se oli ollut seikkailu, merkillisin hänen tähänastisessa elämässään, mutta tämä uusi käynti ei ollut paljonkaan vähemmän merkillinen.

Alexis ja tyttö söivät mukana tuodut varastot; sitten he kulkivat huoneesta huoneeseen ja Alexis näytti Tildalle kaikki. Ylimmässä kerroksessa olivat hänen molemmat omat huoneensa — molemmat: makuuhuone ja työhuone, jossa oli kirjoituspöytä, kirjahyllyjä, kaappi kivennäiskokoelmaa varten, jonka rappeutuminen jo pari vuotta sitten todellakin oli käynyt yhä ilmeisemmäksi. Alexis avasi kaapin. Tildan ja hänenhän piti oikeastaan järjestää se, mutta hän paiskasi oven taas heti kiinni ja sanoi: »Ei, emme me viitsi!»

He istuutuivat senjälkeen Alexin nahkasohvalle ja alkoivat puhella.

»Uskotko sinä Jumalaan, Tilda?»

Sitä ei lapsukainen ollut koskaan tullut edes itseltään kysyneeksi.

»Uskon, totta kai», vastasi hän.

»Se on vain lorua kaikki tyyni, sanon minä sinulle», sanoi Alexis, »eikä ainakaan rukoileminen auta.»

»Mitä sinä sitten rukoilet?»

Sitä ei Alexis tahtonut kertoa.

»Pidätkö sinä veljistäsi?» kysyi hän sensijaan.

Tilda vastasi silmät suurina: »Tietysti, enimmän Rolandista ja sitten Libertistä.»

»Minkävuoksi enimmän Rolandista?»

»Kun hän on kiltein, ja hän on aina sanonut, että minä olen enimmän hänen.»

»Sehän on vain lorua», sanoi Alexis; Roland otti itselleen hänen mielestään suuria oikeuksia. »No», jatkoi hän, »entä pidätkö isästäsi ja äidistäsi sitten?»

»Minä rakastan heitä!»

»En minä vain omiani», sanoi Alexis, »no, tavallaan kyllä tietysti. Mutta en kuitenkaan sillä tavalla, että se tuntuisi, en sillä tavoin kuin tahtoisin jostakin pitää.»

Nämä sanat liikuttivat Tildaa ja hän nojasi päätään Alexin olkaa vastaan ja Alexis sanoi:

»Sinä olisit kyllä mukava sisko. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta eikä veljeä, niin että en tiedä, miltä sellaisen omistaminen tuntuu. Ah, joskus olen ihan kyllästynyt kaikkeen.»

»Mutta mehän voimme kuvitella, että minä olen sinun siskosi!»

»Niin voidaan; jos sinua huvittaa», vastasi Alexis. »Sinä olet liian nuori ymmärtääksesi, että kuvittelukyky on sellaista, jonka kasvaessamme menetämme.»

»En ole niin nuori», vastasi Tilda reippaasti. »Ja sen, mitä sinä nyt sanot, tiedän kyllä. Mutta minä kuvittelen kuitenkin — kun minä tahdon kuvitella!»

»Tahdot vain senvuoksi, ettet tiedä mitään — todellisuudesta.»

Nämä sanat koskivat jälleen Tildaan, tai äänensävy, jolla Alexis oli ne lausunut.

»Älä sinä välitä siitä todellisuudesta», sanoi hän.

Siihen ei toinen vastannut mitään.

Senjälkeen he istuivat kauan ääneti. Tilda luisui pois sohvalta, hän istui yhtä kernaasti paljaalla parkettipermannolla, pani toisen käsivartensa Alexin polvelle ja päänsä käsivartta vasten. Näin oli suloista istua ja unelmoida.

Tietenkin hän rakasti veljiänsä, mutta ei kuitenkaan ketään niinkuin Alexia. Veljien kanssa saattoi olla riidassa — paitsi ei ehkä Rolandin — mutta Alexin kanssa ei ikinä. Olisipa Alexis vain tiennyt, kuinka Tilda aina kuvitteli, että Alexis oli hänen mukanaan. Kultaristi, jonka Tilda oli häneltä saanut, oli aina muistuttamassa Alexia, ja joskus Tilda suuteli sitä.

Mutta eihän tätä tämmöistä kannattanut puhua hänelle itselleen. Alexis olisi voinut sitä suorastaan paheksua. Hän ei tuntunut antavan arvoa kuvitteluille. Tildahan saattoi sangen hyvin sekä rakastaa Alexia että pitää häntä mukanaan kaikkialla hiljaisuudessa, näkymättömyydessä ja ilman hänen tietoansa.

He menivät taas alas saliin. Alexis laskeutui pitkälleen karhuntaljalle ja pyysi Tildaa soittamaan suurella flyygelillä. Tyttö soitti tanssiaisten valssit, hän muisti ne vielä, ja muutamia Garibaldin pätkiä suuresta maailmasta, ja sitten Libertin sävellyksen. Ajatella, että sai istua ja soittaa sitä Alexille, jolle se oli omistettu, jonka luo se oli tarkoitettu kulkemaan yli maitten ja vetten taikatuulien kantamana! Ja nyt hän oli ilmielävänä tuossa puolitorkuksissa, mitään aavistamatta! Tildan täytyi kertoa:

»Kuule», huudahti hän riemastuneena, »tiedätkö mitä? Tiedätkö, että tämän on Libert säveltänyt sinulle.»

»Se on varmaankin kaunis kappale», mutisi toinen vastaukseksi puolihorroksistaan herätettynä.

Ei sen enempää.

Kun Tilda oli aivan äänetön ja soitto heti taukosi, tuli kuitenkin kohteliaisuus, Alexandra-rouvan oman kohteliaisuuden nuhteeton hedelmä. Alexis nousi ryntäilleen ja lisäsi:

»Minä en ymmärrä juuri paljon musiikista, mutta minä pidän siitä, kun sinä soitat minulle, ihan sama mitä. Se on kaunista senvuoksi, että sinä soitat.»

»Pidätkö sinä sitten minusta?»

»Pidän kyllä», vastasi hän vakavasti.

»Onko se totta?»

»On.»

»Tuletko aina pitämään?»

»Sen uskon varmaan, Tilda.»

Sanomattoman suloisia sanoja: Pitää hänestä, Tildasta — ja ainaisesti! Jospa hän vain olisi uskaltanut kiepsahtaa hänen kaulaansa ja vastata, että hän rakasti häntä — ja tulisi ikuisesti rakastamaan. Mutta semmoistahan ei sovi tehdä.

Sitten oli aika Tildan lähteä. Reipas kädenlyönti:

»No, terve taas!»

»Hyvästi, Tilda! Kiitos!»

Ja kun Tilda oli portaissa menossa, huusi Alexis hänen jälkeensä:

»Tulethan toistekin?»

»Tietty se!» kaikui vastaus autiossa talossa.

Sitten hän riensi tiehensä pitkin katua, poikki puiston kotiin — uuden aarteen siivekkäänä omistajana.

Libert tuli kotiin musiikkikaupasta, kädet täynnä lainaksi saamiansa nuotteja. Ja hän kysyi tietysti heti: »No?»

»Ei mitään erikoista», vastasi Tilda, ja katsoi poispäin, sillä tämä oli ensimmäinen valhe uskolliselle ystävälle.

Pontus palasi kotiin silmät punaisina lukemisesta, mutta valmiina hurjalla tarmolla istumaan valveilla ja jatkamaan työtään vielä yölläkin.

»Kuule, Tilda, et kai sinä sattumalta ole nähnyt Paschia tänä päivänä?»

»En.»

»Kuinka sinä näytät kuumalta, lapsi», sanoi rouva Murius ja hyväili pieniä kasvoja, joilla vielä oli ihmeellisen, ylen autuaan hetken heijastusta. Mutta ei edes äidin silmien kysymykseen ollut mahdollista vastata.

6.

Syksy tuli.

Vielä kaksi kertaa kesän kuluessa oli Tilda ollut Alexin luona Florankadun varrella olevassa talossa. Toisen kerran he olivat leikkineet ja hurjailleet, juosseet toistensa perässä huoneiden läpi portaita ylös ja alas ja painiskelleet, kunnes Alexis sai Tildan alleen, molemmat olkapäät parkettipermantoa vasten.

»Joko antaudut?»

»En ikinä.»

»Sinähän olet täydellisesti voitettu, etkö ymmärrä sitä, ja minun vallassani!»

Sitten naurahti hän hiukan väkinäisesti ja päästi tytön irti.

Seuraava kerta oli enemmän ensimmäisen kaltainen. Tilda sai kertoa kodistaan, joka oli niin erilainen kuin Alexin oma, niin erilainen kuin kaikki muut, joita Alexis tunsi. Väliin vallitsi siellä synkkä alakuloisuus, joka painosti kaikkea ja kaikkia. Se tapahtui silloin, kun konserttimestari ei saanut unta, vaan ajatteli yöt läpeensä koko elämänsä epäonnistumista. Joskus olivat palkkarahat lopussa, oppilaat jäivät tulematta tai maksoivat epäsäännöllisesti, ei kenelläkään ollut kallisarvoista porsliinia korjattavana. Millä saataisiin vuokra maksetuksi? Onneksi Roland oli joutunut hyviin käsiin Amerikassa; mutta miten kävisi Pontuksen opintojen ja Libertin, sillä vaikka tämä oli jättänytkin kirjat kaappiin, täytyi häntä kuitenkin elättää ja vaatettaa, kunnes hän ehtisi kehittyä edes sellaiseksi viulunvinguttajaksi, joka pystyy soittamaan purpuria pikku kahviloissa tai ehkä tanssimusiikkia yksinkertaisissa perhetanssiaisissa. Puhumattakaan hänestä, Tildasta, joka oli suorastaan susi syömään ja kuluttamaan vaatteita.

Kuitenkin saattoi kaikki äkkiä muuttua kuin taian voimalla toisenlaiseksi.

Roland lähetti äkkiä viisitoista dollaria, säästöä ensimmäisestä palkastaan; Pontus kunnosti itsensä taas hyvällä päällään ja sai stipendin. Pikku Libert edistyi huomattavasti, ja hän, Tilda, oli saanut itse ommelluksi uuden hameen. Se oli kyllä ahdas kainaloista ja hiukan liian lyhyt, mutta kuitenkin aivan käyttökelpoinen. Ja äkkiä tuli taas oppilaita ja korjattavaa porsliinia; äiti ei tahtonut ehtiä korjaamaan kaikkea ja vielä vähemmin pito- ja liinavaatteita ja muuta semmoista, jota hän ei ollut jaksanut tehdä silloinkaan, kun kaikki olivat olleet surullisia, ja hän yksin oli koettanut heitä rohkaista. Silloin valkeni koti taas, silloin juhlittiinkin hiukan; tanssiaisia ei tosin pidetty, mutta Garibaldi tuli iltaisin ja istui odottelemaan herra Muriuksen kotiintuloa ja oopperalaulaja Wattman, kun oli vapaavuorolla, ja monta muuta ystävää, ja juotiin italialaista viiniä.

»Ja silloin ei ainakaan saanut kuulla isän sanovan äidille, että tämän olisi pitänyt mennä naimisiin oopperan johtajan kanssa.»

»Oopperan johtajan?» kysyi Alexis. »Tunnetteko te hänet?»

»Emme, se on vain semmoinen puheenparsi.» »Hän seurustelee meillä», sanoi Alexis.

Syksy tuli; salakohtaukset Paschin talossa loppuivat. Alexis ja Pontus eivät olleet enää luokkatovereita, sillä Pontus oli onnellisesti päässyt hyppäämään luokan yli, niinkuin oli sanonut aikovansa tehdä. Hän olisi mielellään tahtonut ilmoittaa sen sille yksinäiselle naiselle puistossa. Häntä hiukan kadutti, ettei ollut jatkanut tuttavuuden viljelemistä. Kuka tietää, mitä sellaisen naisen päähän saattaa pälkähtää? Lupaavan nuorukaisen opintojen avustamista ei ollut laisinkaan mahdotonta ajatella.

Mutta nainen oli kadonnut, ja Pontus olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi tiennyt, ettei nainenkaan puolestaan ollut kokonaan unohtanut häntä.

Hänestä oli tullut yksi unettoman vieraita, yksi niitä haavekuvia, jotka, kaupungin kellojen lyödessä yön tunteja, pitivät hänelle seuraa. Elma oli joskus toivonut, että tuo siisti nuorukainen olisi jostakin mielijohteesta kääntynyt hänen puoleensa, ilmaissut pulansa, turvautunut hänen apuunsa — eikä hän olisi sitä pojalta kieltänyt. Mutta sen sijaan nuorukainen oli hävinnyt ikävystyneenä, ja kenties, ajatteli Elma, tehnyt hänestä pilaa mielessään tai kotonaan, tuossa Muriusten kodissa, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Syyskuussa neiti Liwin matkusti, kuten oli aikonutkin, ulkomaille. Odottamatta hän sai mukaansa Rick Brunjohannin, jonka kihlaus kesän aikana oli purkautunut, ja joka oli aivan toivottomassa mielentilassa. Elma armahti häntä, ja he matkustivat muutamia viikkoja yhdessä, mutta Elmaa veti yhtäälle ja Rickiä toisaalle. Rick tahtoi virkistää mieltänsä ostamalla uusia vaatteita, osaksi itselleen, osaksi myöskin hänen mielestään liian tätimäisesti ja ikävästi puetulle Elmalle, ja Elma mukautui todellakin Pariisissa lähimain muodin vaatimusten mukaan. Mutta Rick tahtoi myöskin tehdä uusia tuttavuuksia, ja Elma kieltäytyi ehdottomasti istumasta kahviloissa, käymästä taiteilijain ateljeissa tai tanssipaikoissa.

Hän joutui siten monta iltaa istumaan yksinään hotellissa, poltellen niinkuin kotonaan Tukholmassa ja hautoen ikävystymistään. Hän ajatteli mielessään, että Rick, niin vilpittömästi kuin hän häntä säälikin, kuitenkin oli mahdoton seuraksi sille, joka tahtoo käyttää matkaansa käydäkseen museoissa, näyttelyissä tai sen tai tämän aatteellisen liikkeen päämajassa. Monta iltaa hän istui järjestelemässä kokoamaansa ainehistoa, ja nyrpeys elämänhaluista ja tanssivaista Rick Brunjohannia kohtaan sai uutta virikettä.

Kotimatkalla myöhään lokakuussa, Hampurissa, missä naisten oli määrä hiukan viivähtää, tuli Rick ostoksiltaan hotelliin mukanaan suuri uutinen:

»Olen tavannut Erik Bourgstenin. Hän tulee noutamaan meitä päivällisille!»

Elma tunsi punastuvansa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski eleganttia mustaa silkkistä seurapukua, jonka hän oli ostanut Pariisista. Hän katsoi jalkojansa. Mitkään hänen jalkineistaan eivät sopineet siihen seurapukuun. Hän riensi ulos ja meni ensimmäiseen tapaamaansa kenkäkauppaan: »Feuer» seisoi oven yllä. Sen täytyi kai olla erittäin muodikas kauppa, kun oven yllä oli vain omistajan nimi: Feuer, ikäänkuin nimi olisi ollut tunnettu kautta kaupungin. Neiti Liwin astui sisään ja antoi saattaa itsensä pehmeälle sohvalle, sekä pyysi parin aistikkaita puolikenkiä.

Kaupan johtaja tai kenties omistaja, ehkä herra Feuer itse omassa persoonassaan, riensi esiin, antoi määräyksiä, teki ehdotuksia. Elma havaitsi pian, että kauneimmat kengät myöskin olivat kalleimmat, paljon kalliimmat, kuin hän oli ajatellut tai koskaan jalkineista maksanut. Mutta herra Feuer sanoi, että hänenlaatuisensa armollinen rouva ei mitenkään voisi käyttää muunlaisia. — »Katsokaa, kuinka ne pukevat», huudahti hän, »sellaista jalkaa kuin armollisella rouvalla, ei sovi panna yksinkertaisiin kenkiin.»

Elman korvissa suhisi. Hänen mielessään asui vain yksi mielle, että hän pian tapaisi jälleen Bourgstenin. Se täytti hänen mielensä niin, ettei lopulta ollut enää tilaa millekään muulle. Hänen siinä istuessaan ja herra Feuerin koetellessa hänen jalkoihinsa toista siroa kenkäparia toisen jälkeen, ajatteli hän vain, mitä Bourgsten pitäisi niistä.

Kun hän lähti puodista, oli hänellä kaksi paria kenkiä parasta mallia ja kaksi paria ensiluokkaisia silkkisukkia. Nyt eivät hänen rahansa enää riittäneet kuin niukin naukin kotiin.

Bourgsten odotti hotellin eteisessä, kun naiset saapuivat alas pukeutuneina päivällistä varten. Hänellä oli auto ja hän vei heidät erääseen jokseenkin pieneen syrjäiseen ravintolaan, jossa oli pieniä aitioita, mukavat tuolit, nopea ja valpas tarjoilu.»

»Tämä on paras ruokapaikka koko Hampurissa», sanoi hän.

Yleisö herätti heti Rickin uteliaisuutta: samppanjaa tuhlaileva juhlayleisö. Siellä täällä oli pöytiä, joiden ääressä istui naisia, aina herraseurassa ja niin puuteroituja ja maalattuja ja niin yltä päältä täynnä koruja, että Rick ei voinut erehtyä heidän laadustaan.

»Onko tämä tosiaan säädyllinen paikka, Erik?» kysyi hän varmalla äänellä.

»Me olemme ulkomailla», vastasi Bourgsten, »ja minä voin vakuuttaa teille ja erikseenkin neiti Liwinille, että käy sangen hyvin laatuun syödä täällä.»

Myöskin Elma katseli ihmetellen noita huomiotaherättäviä naisia. Ei senvuoksi, että heidän käytöksensä olisi antanut aihetta muistutuksiin. Mutta hän oli ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana paikassa, missä demimonden sallittiin näyttäytyä avoimesti, antaa ihailla itseänsä, levennellä, olla neiti Liwinin tai ylimalkaan hänen luonteistensa henkilöiden naapureina. Tämä loukkasi häntä enemmän kuin hän olisi tahtonut näyttää, mutta toisaalta hän ei voinut olla tarkastelematta ympäristöään, ei voinut pidättää ajatuksiansa aprikoimasta sitä arvoitusta, mikä noiden naisten viehätys oli? Hän tunsi napinaa sitä valtaa vastaan, mutta ei voinut irroittaa katsettansa sen käyttäjistä.

Hän tunsi inhoa ja kuitenkin heikommuutta. Nuo naiset, joiden olemassaolo oli julkinen häpeä, olivat kuitenkin paikan koristuksina. Heidän läsnäolonsa korosti huolettomuuden, rikkauden, jopa kauneudenkin vaikutelmaa, kun Elma itse, uudesta pariisilaispuvustaan ja, vastoin kaikkia järjen käskyjä ostetuista, uusista kengistään huolimatta, oli täällä aivan merkityksetön, vähemmän mielenkiintoinen kuin milloinkaan ennen. Yksinpä Rickkin, purkautuneen kihlauksen suruista huolimatta, oli ympäristöön mukautunut: hän oli hyvin puuteroitu, huolellisesti kammattu, hänellä oli avokaulainen puku ja hänen oli heti onnistunut omaksua täällä parhaiten soveltuva, hilpeän huoleton tapa.

Ravintolan orkesteri soitti kiehtovaa musiikkia, pelkkää erotiikkaa. Vesi loiskui tuudittavasti keskellä salia pienessä altaassa; ja altaan pohjaan sijoitetusta valolähteestä tulvivat säteet kimmelsivät milloin ruusunpunaisina, milloin heleän sinisinä, myrkyllisen vihreinä, orvokin värisinä, punakellervinä.

Rick puheli ja laski leikkiä Bourgstenin kanssa, eipä edes empinyt leikitellen kertoa kosineensa häntä. Oli Bourgstenin syy, sanoi hän, että hän, Rick, heti sen jälkeen oli niin typerästi kihlautunut luutnantin kanssa, joka oli älytön mies.

Bourgsten otti Rickin nuhteet vastaan hyväntuulisesti ja leikkisästi. Äänten, kiehtovan musiikin, riuduttavan veden solinan ja astiain kilinän hulinassa Elma erotti joitakin lauseita heidän hilpeästä kahakastaan.

Rick kuvasi myöskin heidän matkaansa, korosti erinäisiä pieniä vastoinkäymisiä, laskipa lopulta, vaikka ystävällisesti, leikkiä hänenkin, Elman, ylihyveellisestä olemuksesta, hänen puritaanisista tavoistaan viettää illat hotellihuoneissa, ellei ollut saanut tietoonsa jotakin taatusti hyvää teatteria.

Elmasta näyttivät nämä kuvaukset hyvinkin läpinäkyviltä: tarkoitus oli, että Bourgsten huomaisi, kuinka peräti ikävä, kuinka mahdoton neiti Liwin oli, jos Bourgsten tosiaan, niin uskomatonta kuin sellainen ajatus olikin, sattuisi jotenkin kiintymään häneen.

Elma otti osaa keskusteluun yhä niukemmin. Hän ei ollut kekseliäs eikä vikkelä, ei tuntenut tällaista flirttileikkiä, ei voinut kädenkäänteessä muuttaa matkan vaikeuksia, jotka olivat perinpohjin harmittaneet sekä Rickiä että häntä, lystikkäiksi tapahtumiksi, jotka muka olivat herättäneet vain huumoria ja naurua. Lakkaamatta hänen katseensa kääntyi poispäin, ja aivan erikoisesti se oli kiintynyt erääseen pöytään, jonka ääressä istui hyvin nuori tyttö.

Tämä nuori neiti oli kaunein kaikista salissa olevista ja myöskin rohkeimmin puettu ja maalattu.

Sileästi taaksepäin kammattu, kiinteästi kiristetty musta tukka korosti kasvojen luonnollista kauneutta, mutta samalla ikäänkuin ujostelematta riisui ne alasti. Niskan hiusvanteesta riippui sikermä helmihelyjä, mutta kasvojen puolella ei ollut mitään, ei edes korvarenkaita. Myöskin kaula oli paljas. Nämä sileät kasvot ja paljas kaula tuntuivat riisuvan alasti ujostelemattoman, välinpitämättömän ihmisen huolimatta niskan helmiryöpystä ja puvun kultabrokadikehyksestä — jota pukua muutoin tuskin saattoi verhoksi sanoa. Ja nämä alastomat kasvot ilmaisivat täydellistä tunteettomuutta, silmät puhuivat kalsean kostonhaluisesta ihanteettomuudesta.

Tämä ihminen herätti Elma Liwinin kateutta. Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä, ei mitään salattua, ei mitään häikäilyä. Hänen olentonsa huonoinkin puoli oli huolettoman avoimesti esillä. Ei jälkeäkään mistään ajatuksesta tai empimisestä, ei mitään kamppailua. Niin äärettömän yksinkertaistettu elämä! Kuinka saattoi semmoiseen päästä?

Siinä täytyi kaikesta huolimatta kuitenkin olla jonkinlaista onnea. Siinä täytyi olla riemun hetkiä, jommoisia me muut emme aavista, ajatteli hän.

Nuoren kaunottaren ympärillä hääräili kolme hännystakkista miestä. He kerjäsivät armonosoituksia, kukkaa hänen viuhkastaan, keveää lyöntiä nenälle hänen sormistaan, jotakin virnistystä. — Hänellä ei ole siitä aavistustakaan — ajatteli Elma — mitä merkitsee olla sellainen, jota ei kukaan pysyväisesti halaja.

Kunpa voisi lähestyä tuota valiota, tehdä hänelle kysymyksiä, tunkeutua hänen sieluunsa! Saavuttaa hänen viehätysvoimansa salaisuus — tai vielä enemmän, seurata häntä, saada nähdä, kuinka hän asuu, kuinka hän käyttäytyy ollessaan yksin. Saada tunti tunnilta tarkata hänen päiviänsä, tietää kaikki.

Elmasta tuntui, että he piirre piirteeltä oikeastaan olivat yhdennäköiset, nuori kaunotar ja hän itse. Niin paljon kuin kaksikymmenvuotias voi olla nelikymmenvuotiaan näköinen, kaunis jokapäiväisen näköinen, keinotekoinen sen näköinen, joka oli antanut taivaan tuulten mielin määrin tuivertaa hiuksiansa ja hipiäänsä.

»Minun tyttäreni hän kuitenkaan ei voi olla», ajatteli Elma äkkiä. »Ei, ei, minun tyttärenihän on vielä vain lapsi.»

Ja varmuus siitä tuotti tavattoman vapautuksentunteen ja palautti Elman taas todellisuuteen.

Elma oli johtokunnan jäsen muun muassa eräässä yhdistyksessä, joka toimi eksyneiden nuorten naisten pelastamiseksi. Hän oli kuullut monenlaisia kohtaloita; hän tunsi verraten hyvin näiden olentojen tavallisimman ulkonaisen elämänjuoksun sekä ylemmillä että alemmilla yhteiskunnan portailla. Hänen oman lapsensa muisto, joka odottamatta kuin isku kasvoihin, oli kohdannut häntä täällä ylellisyysnautinnon tyyssijassa, sai hänet äkkiä selviämään ja pöyristytti häntä.

»Te olette hyvin miettiväinen, neiti Liwin», huomautti Bourgsten.

»Anteeksi», vastasi tämä, »jos vaikutan hajamieliseltä. Olen tottumaton olemaan ulkona ja varsinkin tämänlaatuisissa paikoissa.»

»Sinä et ole elänyt, Elma», sanoi Rick. »Sitähän minä aina sanon!»

»No niin, ehkäpä en», vastasi neiti Liwin.

Koska niin tahdotaan, niin olkoon, ajatteli hän.

Bourgsten kumartui hiukan häntä kohti:

»Sitä minä en usko», sanoi hän hiljaisella äänellä.

7.

Tämän jälkeen kääntyi Bourgsten useammin Elman puoleen. Vähitellen hän sai keskustelun aloille, jotka saattoivat kiinnostaa myöskin Elman mieltä. He puhuivat Italiasta, missä Elma oli kerran ollut, hänen lukemistaan kirjoista, jopa kudontamalleista ja pitsiompelusta, josta Bourgsten ei sanonut suuria ymmärtävänsä — itse asiassa ei hän siitä ymmärtänyt mitään — mutta josta hän kuitenkin väitti haluavansa kuulla kerrottavan. Vielä enemmän huvitti häntä, vaikkei hän sitä sanonut, nähdä Elman kasvojen kirkastuvan, nuorentuvan, nähdä epäluuloisten silmien tyyntyvän ja seestyvän, kun oltiin aloilla, joita hän vallitsi. Elma lausuikin silloin ajatuksensa erittäin hyvin.

»Tuo ihminen ei ole tuhma», ajatteli Bourgsten. »Hänen elämänsä on vain jollakin tavoin mennyt vinoon.»