Part 3

Tarve vihdoinkin kerran huvitella tarttui häneen kuin kuume. Kun Rick oli mennyt miekkailukerhoonsa reippaasti lausuttuaan: »Hyvästi, Elma, kuule, minä neuvon sinua: mene sinäkin ulos ja pidä hauskaa!» istui hän kauan alallaan poltellen, etsiskellen, tuijotellen eteensä, kielovihkoa katsellen sitä kuitenkaan näkemättä, vain nauttien halusta, joka heräsi hänen mielessään, ja kävi taisteluun sairaalloisen tietoisuutensa kanssa kaikista nöyryytyksistä, taisteluun nurjuutta ja sisäistä kateutta vastaan, jotka kalvoivat hänen elämäniloansa.

5.

»Uskaliaisuutta», avonaista päällysnuttua, josta kaksi ankkurinappia puuttui, ja huonosti poimuteltua cheviottihametta kantoi nuori juoksija kuin kilpajuoksussa, jonka tuloksesta riippui paljon, halki Humlegårdenin, ohi Noidanpuun ja Maankavaltajan pensaan, ohi Keisarin Palatsin, yli Tildan ja hänen veljensä Libertin tilusten rajan, ja ne katosivat Östermalmiin, missä Tilda — se oli nuoren juoksijan nimi — asui, ja jonka omisti Anders de Wahl, ihana henkilö, jonka kuva mitä erilaisimmissa pukimissa oli leikattu monista lehdistä ja pantu talteen, mutta joka todellisessa elämässä oli tuntematon.

Tilda, tuon päällysnutun y.m. kantaja, Anders de Wahlin alamainen, ei hiljentänyt juoksuansa edes kotitalonsa portaissa ennenkuin seisoi neljännessä kerroksessa oven edessä, jossa oli messinkilevy ja siinä nimi _Konserttimestari P.A. Murius_. Mutta eteiseen tultuaan hän joutui sensijaan aivan hämilleen: äkkiä hän muisti pienen toverinsa, jonka oli unohtanut puistoon. No, hän löytää kyllä kotiin itse, se on tietty, mutta Tildan into masentui tuntuvasti, sillä hän ei tahtonut olla huono huoltaja. Tulo saliin, missä äiti istui, silmälasit nenällään jotakin särkynyttä porsliiniesinettä korjaamassa, oli sentähden verraten tyyni. Vain kaksi torventörähdystä:

»Äiti, katso!»

Äiti, maailman paras, työnsi varovasti syrjään arkaluontoisen työnsä, otti pienen kultalankaristin, tarkasti sitä, kuivasi sen varovasti puhtaaksi, ja sanoi aivan niinkuin sekin ankara nainen äsken:

»Meidän pitää panna ilmoitus sanomalehteen.»

»Tehdään se heti!»

Likaiset talvikengät alkoivat polkea permantoa kärsimättöminä.

Äiti nauroi ja kirjoitti ilmoituksen, jonka Tilda sai viedä sanomalehden konttoriin, ja illan kuluessa oli sitten pieni risti kaikkien ihailun esineenä, kaiken sen ihailun ja keskustelun esineenä, jonka Tilda oli ennakolta arvannut syntyvän veljien puolelta.

Libert sanoi silmät kiiluen: »Luuleeko äiti, että se maksaa sata kruunua? Tai ehkä tuhannen?»

Pontus sanoi: »Hölmö, siinä tapauksessa me saisimme julman paljon rahaa vain löytöpalkkana.»

»Niin, sehän olisi hyvä.»

»Mutta ymmärräthän sinä», sanoi Pontus ylimielisesti, »ettei tuommoinen pieni risti, neljän sentin mittainen, voi olla paljonkaan arvoinen, ja kultalankahan on sitäpaitsi melkein pelkkää ilmaa.»

Libert jatkoi kuitenkin oman ajatussuuntansa poluilta poikkeamatta:

»Mutta ehkä helmet ovat hirveän harvinaisia, äärettömän kallisarvoista laatua, jommoisia ei monellakaan ole.»

Pontus nolasi hänet: »Sinä olet sentään liian lapsellinen kolmetoistavuotiaaksi.»

Tilda kietoi käsivartensa rakkaan Libertinsä kaulaan. He ymmärsivät toisensa. Koko Humlegårdenhan oli heidän yhteistä omaisuuttansa, ja kun Pontus vihdoin oli kyllältänsä katsellut löytöhelyä ja vetäytynyt lukemaan läksyjänsä, alkoivat he molemmat rauhassa pohtia kaikkia mahdollisuuksia ristin harvinaisesta laadusta ja kalleudesta. Eihän ihan kaikkea tarvinnut juuri uskoa, mutta hurjan hauskaa heillä kuitenkin oli ja he kuiskailivat kauan.

Iso Roland tuli kotiin vasta illalliselle. Bassoäänellään ratkaisi hän, että kultalankaristi oli kyllä sangen siro, mutta ei raha-arvoltaan juuri paljonkaan arvoinen. Kun Roland oli sanonut mielipiteensä jostakin asiasta, oli se asia selvä.

Hän pesi kätensä, sillä hän kävi töissä eräässä työpajassa valmistuakseen aikaa myöten insinööriksi; mutta kynnet pysyivät vain mustina. Tilda huomasi pöydässä, että Pontus katseli näitä mustia kynsiä, saattoi suorastaan nähdä hänen ajattelevan: »sikamaista, minulta menee ruokahalu...» Hävytöntä, että Pontus, joka oli vasta viisitoistavuotias, tahtoi mestaroida itse Rolandia, joka oli ylioppilas ja yhdeksäntoistavuotias ja sitäpaitsi — juuri Roland. Tilda huomautti senvuoksi ääneen:

»Kas, sinulla on suuri finni nenänjuuressa, Pontus.»

»Hoida sinä itseäsi, senkin rupisammakko», vastasi toinen loukkaantuneena.

Rouva Murius lepytteli: »Mutta lapset, lapset, älkää riidelkö!»

Rupisammakko ja Libert katsahtivat kuitenkin toisiinsa, he olivat tehneet sen havainnon, että Pontus oli viime aikoina alkanut hakkailla erästä tyttöä, ja uusi finni ei niissä oloissa ollut erin edullinen. Niin että Pontukseen oli joka tapauksessa isketty.

Roland sanoi karhealla bassoäänellään: »Kuinka harvoin isä sentään on iltaisin kotona!»

»Sille ei mahda mitään, poikaseni, kun hän ei ole sairas», vastasi äiti, sillä isä oli äskettäin ollut sairaana.

Tilda näki Rolandista, että tämä ajatteli: »Täällä me istumme ja lepäämme ja syömme hyvää ruokaa ja kaikki on hyvin, mutta isän täytyy olla soittamassa siellä inhoittavassa oopperassa. Hänen käsivarttansa pakottaa vielä, mutta hän ei ole siitä ollakseenkaan, sillä sehän on hänen elinkeinonsa, eikä hän arvatenkaan pääse kotiin ennen kahtatoista. Isä parka! Silloin nukumme me kaikki, mutta hänellä on edessään vain uneton yö ja sitten soittotunteja koko huominen päivä.»

Tilda näki äidistä, että tämä ajatteli aivan samoin. Ja sitten ajatteli Roland: »Ja äiti itse tärvelee silmänsä sillä hienolla porsliinikorutyöllä, josta hänen ehdottomasti pitäisi luopua, ja kaikki vain meidän vuoksemme! Herra Jumala, eikö tästä pian pääse valmiiksi, että vuorostaan pystyisi auttamaan heitä!»

Oli aika ihmeellistä, mietiskeli Tilda, että voi suorastaan nähdä, mitä ihmiset ajattelevat. Muutahan se ei voinut olla, kun äidin kasvot kävivät huolestuneiksi hymyn asemesta, jota hän mieluimmin olisi tahtonut. Ja kun Roland alkoi istua pöydässä niin kumaraselkäisenä ja eteensä tuijottavana, niin Pontus ajatteli: »Nyt hän alkaa olla jo työmiehen näköinenkin.» Tilda huudahti ääneen:

»Sinä olet kaunis, Roland!»

Ja silloin purskahtivat kaikki nauruun.

Seuraavana aamuna oli ilmoitus sanomalehdessä.

Sitä oli vain puolitoista riviä: »Helmikorist. kultalankaristi löyd. Humlegårdenissa 79 340.»

Tilda ei voinut saada katsettaan pois noista puolestatoista rivistä. Hän ja Libert lukivat niitä yhä uudelleen. Niin kauan kuin aamiaislomaa kesti, oli mahdotonta ajatellakaan mitään hauskempaa kuin saada lukea, mitä itse oli sanomalehteen pannut. Libert oli tavallisesti huono lukemaan, mutta tämän hän oppi heti. Koko sanomalehdessä ei ollut mitään, joka näytti niin hauskalta.

Koulun päätyttyä Tilda riensi taas kotiin katselemaan ristiä ja ilmoitusta. Ja silloin oli tapahtunut jotakin suurenmoista: oli soitettu! Eräs nainen oli soittanut. Äidin täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat tarkasti järjestyksessä. Ensin oli nainen siis sanonut: »Onko numero 79 340?»

»Vastasiko äiti, että on?»

Se olisi Tildan pitänyt itsestäänkin ymmärtää. Ja sitten nainen selitti, minkänäköinen kultalankaristi oli, ja selitys oli ihan oikea, ja hän sanoi, että hän aivan sattumalta oli tullut nähneeksi ilmoituksen, muuten hän ei olisi tullut välittäneeksikään siitä, että oli sen pikku korun kadottanut, sanoi hän. Se mahtoi olla ihmeellinen nainen! Vihdoin hän oli kysynyt, saako hän lähettää sitä hakemaan. »Minun pikku tyttöni voi kyllä itse tuoda sen», vastasi äiti. Nainen oli kysynyt, tahdottiinko löytöpalkkaa. »Ei tule kysymykseenkään muuta kuin ilmoitusmaksu.» Silloin oli nainen kiittänyt erittäin kohteliaasti, ja siinä kaikki. Risti kuului rouvalle, joka asui Florankadun varrella. Humlegårdenista oli sinne vain minuutin matka. Rouva Murius tarkkasi miettiväisenä Tildan koulupukua ja päätti, että hänen oli otettava ylleen toinen, hiukan parempi. Jumalan kiitos, lakki oli ainakin uusi. Päällysnuttuun neulottiin kiireesti kaksi nappia.

Florankadulle tullakseen täytyi Tildan kulkea yli Karlavägenin kohisevan virran. Toisella puolen oli Ihmissyöjien maa, jossa asuu tiikereitä ja ihmissyöjiä, ja siellä oli Florankatu. Puistoa kauemmaksi oli Tilda vain poikkeustapauksissa saanut mennä yksikseen. Suurkaupungissa on niin paljon vaarallista. Tosin oli äiti varmasti vakuuttanut, ettei koko Tukholmassa ollut ainoatakaan tiikeriä tai yhtään ihan oikeata ihmissyöjää, mutta sittenkään ei voinut tietää, mitä lapsille saattoi tapahtua... Tilda pääsi kuitenkin ilman minkäänlaista onnettomuutta siihen taloon, jonka osoitteen rouva Murius oli kirjoittanut kuoreen, jossa kultaristi oli.

Se oli hieno talo. Portaissa oli hienot, kiiltävin messinkitangoin kiinnitetyt matot. Tildan soittaessa avasi oven palvelija, jolla oli musta puku ja hieno, valkoinen esiliina; se muistutti palvelijatarta eräässä näytelmäkappaleessa, jonka Tilda oli nähnyt, ja kun musta- ja valkopukuinen kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän: »Tehkää hyvin, astukaa sisään.»

»Sisään» merkitsi hienoa salia.

Sen veroista ei usein nähdä. Libert ja Tilda olivat yksityiskohtaisesti kuvitelleet, minkälaista oli keisarillisessa palatsissa, jonka ulkopuolelle oli kirjoitettu »Kungl. Biblioteket», ja joka oli suuri, keltainen talo, ja siellä mahtoi olla kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia, jakarandaa ja timanttisaleja, mutta tämä sali tässä ei ollut vain kuviteltu, aurinko paistoi kullattuihin, silkkipäällyksisiin tuoleihin. Tilda ei uskaltanut istuutua millekään niistä, mutta hän katseli tarkasti ympärilleen saadakseen aiheita keisarillisen palatsin uudelleen sisustamiseen. Kukkia oli monissa maljakoissa, kieloja ja muita. Palmuja, jotka ulottuivat melkein kattoon saakka, ja peili, joka ulottui melkein lattiaan asti. Erään sohvan yläpuolella oli jonkun herran kuva, yhtä suuri kuin todellinen ihminen, yllään hännystakki ja leveä silkkinauha poikki rinnan.

Ovi avautui ja sisään astui nainen: kaunis, kaarevanenäinen, pitkä ja valkoverinen, hienosti kammattu, ja valkoinen silkkipusero yllä. Hän otti pienen kirjekuoren Tildan paljaasta kädestä — sillä Tilda oli jättänyt käsineet kotiin, ne kun olivat rikkinäiset, eikä äiti eikä hän ollut ehtinyt niitä parsia — aukaisi kuoren ja sanoi, että risti oli oikea.

»Ja mikä sinun nimesi on, pikku tyttöseni?»

Tilda ilmoitti nimensä.

Valkoinen nainen hyväili hiukan hänen poskeansa ja sanoi: »Eikä olla hullumman näköisiäkään.»

Se oli kummallinen lausuma ja aivan erilainen kuin muitten ihmisten sanomat. Ovesta naisen takaa tuli samassa sisään poika, jokseenkin Pontuksen kokoinen, mutta paljon hienommin puettu. Poika tervehti. Hän kumarsi ikäänkuin Tilda olisi ollut suuri tyttö. Kaikki täällä oli yhä kummallisempaa. Sitten poika seisoi kädet pistettyinä housuntaskuihin, ja kun nainen maksoi ilmoitusrahat ja poika näki, että summa oli vain hiukan enemmän kuin kruunu, sanoi hän:

»Minun mielestäni äidin pitäisi antaa hänelle ristikin.»

»Siinä voit olla oikeassa», vastasi nainen, mutta Tilda sanoi: »Ei kiitoksia, se on aivan liian paljon!»

Silloin nauroi valkoinen nainen.

»Ja kuinka hyvin kasvatettuja vielä ollaan! Se ei ole mikään suuri lahja, pikku ystäväiseni. Alexis on oikeassa. Ole hyvä, sehän onkin oikeastaan juuri pieni lastenkoru.»

Ja hän melkein pakottamalla painoi ristin Tildan käteen.

Pojan nimi oli siis Alexis. Alexis Pasch, sillä Pasch oli se nimi, joka ovessa seisoi. Kun Tilda oli kiittänyt ja lähtenyt ulos, tuli poikakin ulos samalla kertaa. He kulkivat pitkin katua, ei juuri yhdessä, sitä ei voinut sanoa, mutta joka tapauksessa samanaikaisesti. Alexis Pasch kulki vähän edellä, nyt kädet nutun taskussa, ja vihelteli itsekseen. Vasta Karlavägenin kohdalla kääntyi hän, nyökkäsi sangen armollisesti, ikäänkuin edelleenkin olisi hyväksynyt, että Tilda sai kultalankaristin, ja poikkesi vasemmalle. Tildaa ei senjälkeen enää mikään pidättänyt rientämästä kotiin hurjaa juoksua.

Kaksi iltaa peräkkäin oli Tilda nyt kodissa sankarittarena. Sentapaistakaan ei ennen ollut tapahtunut. Äiti etsi esiin kapean mustan samettinauhan, kiinnitti korun siihen ja ripusti sen Tildan kaulaan. Se oli ihmeen siro. Se Alexis mahtoi olla maailman kiltein poika. Libert ja Tilda kuiskailivat syrjässä: hänet voisi ottaa esim. kasvatusveljeksi. Libertin pitäisi siinä tapauksessa sanoa häntä sedäksi. Risti voisi olla hänen antamansa muistolahja Libertille, vaikka Tilda sai sitä kantaa ja pitää. Joka tapauksessa päätettiin mennä seuraavana päivänä katsomaan taloa, jossa hän asui.

»Mikä sen sällin nimi on?» kysyi Pontus.

»Johan sen kuulit.»

»En minä kaikkia teidän lörpöttelyjänne kuule.» »Sinä olet vain olevinasi. Me olemme sanoneet sen monta kertaa.»

»Minä en välitä vähääkään teidän Olle Petterssonistanne, vai miksikä häntä sanoitte.»

»Älä sano», kuiskasi Libert, mutta Tilda ei malttanut olla sanomatta:

»Ei, kuule, Alexis Pasch hänen nimensä on, jos tahdot sen vielä kerran tietää.»

Pontus luki saksanläksyä. Libert oli huonopäinen ja sai tyytyä kansakouluun, eikä konserttimestarilla olisi ollut varaakaan pitää häntä kalliimmassa koulussa; mutta Pontus oli ahkera ja sai aina hyviä todistuksia ja kiitoslauseita. Hän antoi nyt Libertin ja Tildan olla hetken omissa oloissaan, heistä välittämättä, sitten hän löi pöytään valttinsa, jota hän oli säilyttänyt koko iltapäivän, nakkasi noin vain kuin minkäkin jokapäiväisen asian, sillä juuri se oli oikea tapa.

»Pasch ja minä olemme luokkatovereita», sanoi hän.

6.

Tilda oli suuri ja voimakas kaksitoistavuotiaaksi, mutta Libert tavattoman pieni kolmentoista ikäiseksi, hoikka ja heiveröinen, huonopäinen, niin että hänestä ei koskaan voisi tulla muuta kuin tavallinen viulunvinguttaja, jos edes sitäkään, sanoi herra Murius alakuloisesti. Libert ja Tilda olivat lapsista ainoat, joilla oli musikaalisia taipumuksia. Vakava Roland aikoi tulla vain keksijäksi, Pontus taas lääkäriksi. Siitä on hyvät ansiot, jos on taitava, ja sitä taas ei Pontus itsensä suhteen lainkaan epäillyt. Yliopistossa hän aikoi opiskella velaksi, ja isälle sanoi hän: »Älä sure, isä, minä kyllä suoriudun.» Mutta Libert ja Tilda olivat tavallisia lapsia, joilla tosin oli hiukan tavallista enemmän musikaalisia taipumuksia.» Libert, niin, poika parka», sanoi konserttimestari, »no, jotakin hänestä sentään kai tulee. Mutta Tilda, mitenkä hänen käy?» Tilda oli aina hiukan pahoillaan, kun isä puheli näin. Tarkoittiko hän sitä, että tytöt eivät yleensä ole musikaalisia. Siinä tapauksessa pitäisi hänen olla iloinen, että oli saanut lapsen, joka oli ilmeinen poikkeus. Oikeastaanhan konserttimestari sanoikin ainoastaan, että Tildan musikaalisuus oli omituinen sattuma. Siinä kaikki, eikähän siinä mitään pahaa ollut.

Joskus saattoi näyttää siltä kuin isä tosiaankin olisi pannut häneen aivan erikoista arvoa. Se tapahtui aina, kun hän oli pianonsoitossa tehnyt erikoisia edistysaskeleita, silloin taputti isä häntä ja sanoi, että »sinusta tulee vielä minun vanhuuteni lohdutus», mutta kerran, kun Tilda juuri oli odottanut saavansa suurta tunnustusta, pettyi hän pahasti.

Isä oli kertonut, että joka kerta kun hän sai pojan, oli se häntä harmittanut, sillä hän oli aina toivonut tyttöä.

»Isät toivovat kuitenkin tavallisesti itselleen poikia», huomautti Pontus.

»En minä. Ei, lapset, tyttö on kuin kukkaseppele sydämen ympärillä.»

»Sitten tuli isä kai hyvin iloiseksi, kun minä synnyin», tokaisi Tilda väliin.

»Hm!» sanoi siihen konserttimestari.

Arvatenkin hän oli juuri sillä kertaa päinvastoin toivonut poikaa tai oli ehkä ajatellut, että lapsia on jo kylliksi.

Puhe kukkaseppeleestä sydämen ympärillä ei muutoin koskenut lainkaan pikkutyttöjä, se tiedettiin, vaan ainoastaan yhtä ainoata, joka muuten ei enää ollut mikään tyttö: äitiä. Tämä oli itse kertonut tarinan, kun hänen miehensä oli nuori ja rakastunut. Ei niin kovin nuori ehkä, sillä hän oli lemmityistänsä paljon vanhempi, mutta kuitenkin sanomattoman herttainen ja rakastunut. Silloin hän kirjoitti pieniä kirjelappusia ja vei ne suureen ruusupensaaseen ja pisti ruusun terälehtien väliin. He eivät silloin vielä olleet kihloissa, mutta äiti tiesi, että isä rakasti häntä, hän tunsi sen ruusupensaan ja meni sinne ja löysi kirjeen, mutta sitä hän ei tiennyt, että se veitikka oli piiloutunut lähistölle ja onnesta säteillen heitteli hänelle lentosuukkosia. Rouva Murius näytti kaikki lapsille, kun nämä olivat pieniä. Siitä olivat lapset aivan haltioituneita. He saivat kuvitella ruusupensaan ruusut ja kirjeen, ja äiti itse seisoi vähän matkan päässä ja esitti rakastunutta isää. Hänen silmänsä säteilivät ja hän seisoi yhdellä jalalla varpaillaan ja heitteli lentosuukkosia molemmin käsin. Kaikki nauroivat, äiti kaikkein enimmän, ja hän syleili sitten lapsia toista toisensa jälkeen.

Nyttemmin oli muutoin kaikkien ihmisten ja varsinkin lasten vaikea kuvitella mitään sen tapaistakaan ukko Muriuksesta. Saattoi kulua päiväkausia hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Hän sulkeutui huoneeseensa, teki työtä ja mietiskeli levottomuuden kalvamana.

Lapset menivät hiljaa syrjään ollakseen häiritsemättä, mutta rouva Murius oli alati varuillaan, miettien keinoja saadakseen hänen synkkämielisyyttään lievennetyksi, ja saattoihan vielä silloin tällöin ihan odottamattomina hetkinä sattua kirkkaita päivänpilkkeitä.

Ukkoa painoivat rahahuolet, hänellä oli niin monta suuta syötettävänä. Se mahdollisuus kävi yhä todennäköisemmäksi, että hän kohta ei enää voisi soittaa, jos hermosärky käsivarressa pahenisi tai hän itse ei enää voisi täyttää tehtäviänsä omasta mielestään tyydyttävästi: muiden arvostelu ei siinä suhteessa hänelle merkinnyt mitään. Toinen levottomuuden aihe oli pelko, ettei saapuisi ajoissa oopperan harjoituksiin, vaikka sitä ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, ja näiden lisäksi oli tuhannen muuta huolta, ehkä niistä pahin se, ettei hän saanut nukutuksi, kun lopen väsyneenä iltaisin palasi kotiin. Hänen huoneensa oli pihan puolella, ja keskellä yötä, joskus vasta aamupuolella, juuri kun hän vihdoin oli nukahtanut, saattoivat piharakennuksessa asuvat notariot tulla kotiin: he olivat olleet huvittelemassa. Sen hän ymmärsi: nuoret miehet, jotka eivät pitäneet kunniassa lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia eikä taiteilijahenkeä, vaan olivat niin säädyttömiä, että viheltelivät ja lauloivat hoiperrellessaan epävarmoin askelin sementtipihan poikki.

Herra Murius valitti asiasta isännöitsijälle.

»Ei tässä talossa asu keitään notarioita», vastasi isännöitsijä.

»Minä sanon heitä siksi.»

»Olkoon, mutta täällä asuu vain säädyllistä väkeä.»

»Onko säädyllistä, mitä, että lauletaan ja päällepäätteeksi vielä ihan päin mäntyä, kaikennäköisiä renkutuksia, kurjia kupletteja, kun tunnetun musiikkimiehen ikkuna on juuri pihan puolella, missä he kulkevat?»

»Konserttimestarin pitäisi siirtyä kadun puoleisiin huoneisiin», sanoi isännöitsijä.

Mutta siitä ei asia parantunut. Talon alikerroksessa oli maustekauppa, ja puotilaiset alkoivat aikaisin aamulla siirrellä puodin laatikoita. Silloin juuri he ottivat vastaan tavaroitansa. Suuria vaunuja pysähtyi talon edustalle ja kauhealla kolinalla jymähteli appelsiini- ja sokerilaatikoita asfalttikäytävälle. Kello seitsemän talon palvelijat alkoivat juoksennella portaissa ja paukutella ovia. Sille, joka oli päässyt unenpäähän kiinni kello neljältä, tuli uni lyhkäiseksi. Konserttimestari nousi ylös kiihtyneenä ja silloin saattoi sattua, että hän tapasi vaimonsa keittiössä äänettömänä kuin henki, valmistamassa aamiaista pojille ja Tildalle.

»Joko sinä olet ylhäällä? Mitä se toinen tekee?»

»Se toinen» oli se nimitys, jota Murius käytti aina palvelijoista.

»Hän muutti pois eilen.»

»Joko taas!»

Niin, jo taas. »Se toinen» muutti usein. Miksikä asuisikaan se toinen keittiössä, jossa oli vain pieni makuukomero, ja palvelisi kuutta henkeä, kun saattoi saada paikan esim. yksinäisten naisten luona. Rouva Murius ymmärsi sen hyvin ja astui valittelematta sen toisen tilalle, kunnes oli saatu uusi palvelija. Mutta konserttimestari väänteli käsiänsä:

»Tämmöiseen minä olen sinut raastanut! Sen palkan nyt siitä olet saanut, että minuun tyydyit!» Sille puheelle nauroi rouva Murius iloista nauruansa hämmentäessään puuroa ja nostaessaan kahvipannua pois kaasukeittiöltä, leikkasi leipää ja asetti esille voita. Hän liikuskeli reippaasti kiinalaisessa yökauhtanassaan, joka vielä oli kaunis, niin vanha ja kulunut kuin olikin. Kyllä siitä oli monta vuotta, kun herra Murius oli ostanut sen eräänä riemunhetkenä, tarkemmin sanoen juuri silloin, jolloin hän sai konserttimestarin arvonimen. Ja sitten saattoi koko juttu päättyä siten, että hän istui vaimonsa ja lastensa kanssa einepöydässä ja sanoi, ettei ikinä elämässään ollut juonut näin hyvää aamukahvia. Silloin riemuitsivat lapset. Isä oli hyvällä tuulella! He söivät kuin sudet, lauloivat ja huutelivat, ja Tilda lauloi enimmän, sillä hän oli nuorin ja hänellä oli paras ääni. Tällaisina hetkinä syntyivät ne viattomat ja mielettömät värssyt ja sävelet, jotka aina muuten, merkillistä kyllä, käsittelivät Tildaa:

Pikku Tilda kulta, kenen vuoro on? Kuka nyt saa sulta pikku suutelon?

Libert oli runoilija ja säveltäjä. Tilda pudisti päätään, niin että suortuvat huiskivat ympäri nenää ja suuteli vuoronperään kaikkia ja kaikkein viimeksi isää, ja jäi sitten istumaan tämän polvelle ja silitteli kädellään hänen ajelemattomia poskiansa. Se oli kuin olisi harjaa silittänyt, mutta kun pitää isästään, ei sillä ole väliä.

»Hullutuksia!» sanoi herra Murius, mutta levottomuus oli haihtunut silmistä, ja kun lapset olivat lähteneet kouluun ja hänen vaimollansa oli koko koti pantava kuntoon, saattoi hullutus tarttua häneen itseensä: hän häiritsi tätä kaikissa askareissa, suuteli ja sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa suudella, ja silmät kiiluivat ja hän oli yhtä rakastunut kuin siihen aikaan, jolloin hän piilotteli lemmenkirjeitä ruusupensaaseen.

Kuinka hartaasti toivoikaan rouva Murius, että hän hiukan useammin olisi saattanut näin unohtaa levottomuuden ja huolten aiheet, mutta unohdus ei koskaan ollut pitkällistä. Äkkiä sukelsi esiin jokin seikka, joka herätti taas hereille katumuksen, että hän oli raastanut jumaloidun vaimonsa näin köyhiin ja puutteenalaisiin oloihin. Hän katsahti ympärilleen huoneissa: kurjat huonekalut, ahdasta! Hänen katseensa sattui johonkin rikkinäiseen peittoon tai vielä pesemättömiin puurolautasiin. Koti, jossa ei yksikään palvelija viihtynyt! Mutta hänen puolisonsa täytyi aina siihen tyytyä, hänen, joka sentään oli ainokainen.

»Sinä olit syntynyt parempaan», sanoi Murius. »Mitä on pian virkaheitto kapellimestari, entinen taiteilijakokelas? Särkynyt viulu! Sinun olisi pitänyt saada aivan toisenlaatuinen mies! Hieno mies, ritaristojen jäsen, oopperanjohtaja sinun olisi pitänyt saada!»

»Älä sinä joutavia, kultaseni», sanoi rouva Murius.

»Sinä et sitä itse ymmärrä.»

Huolettomuuden häilähdys oli ohi. Oli aika katsahtaa kelloa kahdennenkymmenennen kerran, ottaa yllensä päällysnuttu, jonka reunukset olivat yhtä kuluneet kuin kiinalaisen yövaipan, ja rientää toimeensa.

Rouva Murius meni pienelle poikien huoneesta aukenevalle ulkoparvekkeelle ja katsoi miehensä menoa.

Tuossa hän tuli ulos portista. Hiukset olivat ehkä hiukan liian pitkät, muutamia harmenevia suortuvia näkyi huopahatun, monivuotisen uskollisen palvelijan, lierien alta. Selkä oli kumara. Pienin, kiireisin askelin, jotka rouva niin hyvin tunsi, kiiruhti konserttimestari kadun poikki ja oli pian kadun kulmassa. Joskus käännähti hän sieltä ja nyökkäsi vaimolleen, tehden kädellään pienen liikkeen kuin lentosuukkosen, ja senvuoksi rouva oikeastaan parvekkeelle meni. Mutta joskus konserttimestari vain katosi kulman taa. Silloin oli hänen levottomuutensa rientänyt etukäteen odottavaan tärkeään orkesterikertaukseen, ehkäpä juuri ennen jotakin ensinäytöstä, ja hän ajatteli nousta raitiovaunuun, ehtiäkseen varmasti ajoissa. No, silloin seisoi rouva parvekkeella kuitenkin mielellään, vain katsellakseen häntä niin kauan kuin voi, näkyä, johon hän ei milloinkaan saattanut väsyä. — Siinä kaikki.